Tasavalta-ansa

Perusteena sille, että tasavalta olisi muka jotenkin järkevä valtiomuoto käytetään usein Sveitsiä, jossa se toimii, mutta siellä on kuitenkin käytössä jotain muuta, mitä kutsutaan samalla nimellä.

Sveitsiläiset ovat vuoristolaisia ja viihtyvät omissa oloissaan, tekevät kunnolla sen, mihin ryhtyvät, eivätkä ole lähdössä mihinkään. Heiltä puuttuu poliittinen liikehdintä suunnilleen kokonaan, sillä heillä ei ole ideologioita oikeastaan olleenkaan eikä puolueitakaan näin ollen tarvita mihinkään, vaan politiikka on oikeasti sitä, että yhteiset asiat pyritään hoitamaan kunnolla ja johtaviin asemiin pyritään saamaan mahdollisimman päteviä henkilöitä.

Periaatteessa sieltä puuttuu kokonaan se, mikä kipparimaissa käsitetään politiikaksi, sillä kansa on kehittynyt vaikeissa olosuhteissa eikä loputtomien kalavarojen vieressä. Kaikki pyritään tekemään kunnolla ja on täysin vieras ajatus, että politiikan avulla voitaisiin kohottaa tärkeisiin asemiin typeriä ja itsekeskeisiä ihmisiä, jotka tekevät kaiken toisin kuin viisaammat neuvovat pelkästään sen takia, että tällainen asenne kohottaa arvoa lauman nokkimisjärjestyksessä.

Sveitsin talouteen voi luottaa, mutta sen naapurimaissa ei osata hoitaa raha-asioita vaan kansoilla on erilaisia lähestymistapoja huonoon taloudenpitoon. Etelässä kyetään kehittämään oma kulttuuri, joten yksilöillä on niin paljon annettavaa yhteisölle, ettei heitä kannata uhrata turhan takia eikä sotia synny heti kun niitä varten voidaan keksiä tekosyitä, joten talousasiat voi hoitaa avoimesti huonosti, ja pohjoisessa ollaan kehitytty elämään primitiivisesti loputtomien kalavarojen äärellä. Mitään ei oikeasti menetetä jos suuri osa väestöstä kuolee ja kalavarojen takia se korvaa hävikin nopeasti, joten järjettömän verilöylyn voi aloittaa heti kun siihen löytyy tekosyy, joka sopii enemmistölle, eikä näissä asioissa olla yhtä avoimia kuin etelässä. Talousasiat hoidetaan huonosti, mutta se yritetään pitää salassa teeskentelemällä, että ne hoidetaan tunnollisesti, koska enemmistö tietää, että se on saamatta hyvän tekosyyn sotimista varten.

Missään muualla kuin Sveitsissä ei ajatella sillä tavalla, että talous kannattaisi pyrkiä pitämään kunnossa, koska väestö ei ole kehittynyt ajattelemaan sillä tavalla. Rosvot ja typerykset pelailevat talouden pilalle ja viisaimmat yksilöt tallettavat rahansa Sveitsiin, jonka turvallisuuspolitiikka perustuu siihen, ettei se kysele rahojen alkuperää, joten sillä on laaja epärehellisien yksilöiden näkymätön verkosto pitämässä huolen siitä, etteivät muut hyökkää sinne.

Sveitsiläinen politiikka ei kiinnosta muita eurooppalaisia juuri lainkaan, koska se ei ole vain urheilulaji, jossa on liian vähän sääntöjä ja tuomareita, jotta siihen ei vahingossakaan tarttuisi järjellistä sisältöä. Varsinkaan kipparimaissa moni ei osaa edes sanoa varmasti, että onko Sveitsissä presidenttiä, sillä vapaus on sitä, että voi olla jotain mieltä ilman, että tietäisi tai käsittäisi yhtään mitään, ja aivan erityisen tärkeää on se, että tätä ajattelutapaa täytyy voida käyttää politiikassa, koska vapauden määrä riippuu sen luonteesta. Jos järjettömän mylvimisen vapaudesta tingitään ollenkaan, kyse on siirtymisestä totalitarismin suuntaan.

Muualla käytössä oleva tasavaltamalli on peräisin Ranskasta, jossa siihen saatiin mukaan runsaasti kippareiden ajattelutapaa. Koko maa ajautuu välillä sellaiseen tilaan, ettei sitä johda oikeastaan kukaan, koska kansa on halunnut typeryyksiä eikä suostu tajuamaan, ettei sillä ole enää varaa vaatia mitään. Kansa ei ole vastuussa mistään vaan vaatii mahdottomia niiltä, jotka eivät jostain syystä maan johtamista huonona ajatuksena. Näin politiikassa on aina tilaa korruptiolle ja äärettömälle typeryydelle, joten tämä tasavaltamalli sitten lähti leviämään, toisin kuin sveitsiläisien malli, joka kehittyi eri suuntaan.

Tämän tasavaltamallin kehittyminen oli pitkä ja vaikea prosessi, koska se toteutettiin ilman mainittavampaa suunnittelukykyä. Aluksi kokeiltiin niin typerää mallia, ettei siitä syntynyt muuta kuin lyhytikäinen kommuuni, ja sitten siirryttiin keisarikuntaan, joka ei myöskään ollut hyvä ratkaisu. Sitten palattiin kuningaskuntaan, josta yritettiin palata tasavaltaan, mikä johtikin taas keisarikuntaan, sillä todellinen vaihtoehto kuninkaalle oli taas kippareiden käsitys yksinvaltiaasta. Sotien ja kapinoiden takia oli lopulta pakko unohtaa haihattelut ja kehitellä toimiva väliaikainen hallinto, josta kehittyi Ranskan nykyinen valtiomuoto.

Vähemmälle huomiolle jäänyt piirre tässä tasavaltamallissa on se, että se on luonteeltaan väliaikainen, koska sitä ei olla saatu toimimaan kunnolla. Lopullinen valta on presidentillä, jota lainsäädäntö ei koske samalla tavalla kuin muita, ja sen takia Ranskassa tapahtuu välillä kaikenlaista, mikä ei sovi lainkaan tasavallan ihanteisiin. Jos Seine on täynnä ruumiita, niin se on vain merkki siitä, että muut ovat möhlineet ja presidentti on joutunut siivoamaan jälkiä.

Presidentin valtaoikeuksista keskustellaan jatkuvasti, mutta vielä ei ole tehnyt mieli kaventaa niitä, koska se voisi johtaa uuteen Napoleoniin ja siihen, että koko Eurooppa olisi täynnä ruumiita.

Kipparimaissa tällainen ei tietenkään kiinnosta ollenkaan ja tasavaltaa on jatkokehitelty siten, ettei uusille napoleoneille ja ruumiskasoille ole mitään esteitä. Useimmissa maissa ylin valta on hallituksella siihen saakka, että tarvitaan tällainen yksinvaltias, jonka johdolla on hyvä lähteä röheltämään, ja presidentti käsitetään henkilöksi, jonka täytyisi tehdä tällainen suunnanmuutos helpoksi pyrkimällä olemaan kaikesta samaa mieltä kuin suurin osa kansasta.

Suomessa kokeiltiin vähän aikaa pitkälle laimennettua versiota ranskalaisesta presidentti-instituutiosta ja vanhemmilla ikäluokilla on traumoja siitä, että presidentti ajatteli itse ja haukkui häiriköt ja epäonnistujat pystyyn kulissien takana. Se, että presidentti estäisi uuden napoleonin nousun määräämällä hänet tapettavaksi, ei ole mahdollisuuksien rajoissa, koska kansanluonne on aivan vääränlainen.

Valitettavasti kippareiden käsitystä tasavallasta pidetään edistyksenä, koska se vaikuttaa tarjoavan tasavallan hyvä puolet ilman ikäviä suojamekanismeja, ja tämä merkitsee Ranskan suureen vallankumoukseen palaamista, koska se syntyi siten, että Ranskan kippariväestö uskotteli muille, että kuningas oli sortaja. Hänen johdollaan muka sodittiin liikaa eikä köyhistä pidetty riittävästi huolta.

Näin aiheutetulla tyytymättömyydellä vanhasta järjestyksestä hankkiuduttiin vähitellen eroon uskottelemalla, että kansa ymmärsi asiat paremmin. Kun sille saatiin päätäntävaltaa kansanedustuslaitoksen kautta, alettiin uskotella, että keinotteleminen olisi helppo tie vaurauteen, ja kun talous sitten romahti, se oli vanhan vallan syytä ja aatelisia teloitettiin näytösoikeudenkäynneissä samaan aikaan kun keinottelijat tekivät huimia voittoja vallankumouksen avulla.

Samalla osa aatelisista saatiin peloteltua palvelemaan uutta valtaa, joka halusi tehdä kaikkea sellaista, mihin pelkkä valehteleminen ei riittänyt. Piti hyökätä joka suuntaan ja alkaa rakentaa utopiaa ja siihen tarvittiin todellista osaamista.

Köyhät saivat kuolla kaikessa rauhassa nälkään aika 1900-luvulle saakka, koska he olivat olleet vain väline, jonka avulla saattoi aiheuttaa levottomuuksia.

Vallankumouksen alkuperäiset päämäärät toteutuivat parhaiten Kanadassa, jonne muutti runsaasti yhteiskuntakelpoisia ranskalaisia siksi, että Ranska oli kehittymässä aivan toiseen suuntaan.

Kipparit yrittävät saada haluamansa keksimällä tarinoita, joissa hyvä muuttuu kätevästi pahaksi ja päinvastoin. Ne ovat selvästi valheita, mutta tämä seikka unohtuu helposti, koska niistä pyritään tekemään kiehtovia ja niin pitkiä, että ensivaikutelma unohtuu. Yksittäiset tarinat ovat vain osa suurta valhetta, joka kehittyy hitaasti, mutta varmasti, kohti epätodellisuutta, jonne ei kannattaisi eksyä.

 

He ovat hyviä eläytymään omiin tarinoihinsa, joten he kykenevät luomaan tilanteen, jossa muut alkavat uskoa, että kaikki kääntyy hyväksi kun kansalle vain annetaan periksi joka asiassa. Mikään historiassa ei viittaa siihen suuntaan, että kippareiden omilla taidoilla voitaisiin luoda muuta kuin kaaosta, mutta kun propagandasotaa käydään tarinoiden avulla, muut eivät ole riittävän kriittisiä vaan alkavat huomaamattaan luottaa huonoihin ajatuksiin ja siirtyvät vähitellen kippareiden ajatusmaailmaan, jossa jopa se, että kansa yrittäisi valita itse päteviä johtajia, on huutava vääryys, koska kansan mielipiteiden on päästävä totuuden asemaan.

Kippareiden tasavallassa johtajaksi haluavan henkilön täytyy vain uskoa, että tasavalta on paras valtiomuoto, mikä koskaan on keksitty, ja tehdä sitä, mitä kansa haluaa.

Se on pelkkä tarina eikä edes kovin hyvä sellainen, sillä kansa kiihottaa itseään kapinaan valittamalla siitä, että johtajat ovat tyhmiä ja epärehellisiä, mutta se valitsee kuitenkin tällaisia johtajia. Älykäs ja rehellinen ehdokas ei pärjää vaaleissa, koska tarkoitus on päästä eroon tasavallasta ja päästä tappelemaan siitä, ketkä saavat valita yksinvaltiaan.

Puolue, joka ei saa aikaiseksi edes selväjärkistä puolueohjelmaa, on hyvä puolue, koska se ei osaa suunnitella mitään muutakaan ja se voidaan jossain vaiheessa panna vastuuseen siitä, ettei siitä ole mihinkään. Jossain vaiheessa saavutetaan se typeryyden taso, jossa johtajat luottavat kansaan, ja sitten ansa laukeaa.

Tätä valmistellaan uskottelemalla heille, että uhka on jossain muualla. Pienet ääriliikkeet ovat vaarallisia, vaikkeivät ne näytäkään saavan aikaiseksi juuri mitään, ja Venäjä on hirvittävä uhka, koska se ei kippareiden vallankumouksesta toipuvana suurvaltana ole riittävän hölmö säntäilemään pelkkien pötypuheiden mukaan.

Kansa itse on luonnollisesti olevinaan rehti ja luotettava. Se naamioituu niin vastuulliseksi, ettei sitä tarvitse vahtia ollenkaan, ja yrittää herättää johtajissa syyllisyydentunnetta jos nämä kuitenkin epäilevä, että se yrittää vain petkuttaa.

Leikkiin mukaan meneminen on iso askel jopa tyhmälle ja omahyväiselle ihmiselle, sillä uutiset ja viihde ovat pitkälle vain sitä, että ihmisien kiusaaminen lailla ja järjestyksellä on väärin. Rikolliset ja kapinalliset ovat sankareita ja viranomaisia yritetään houkutella ryhtymään samanlaisiksi, jotta päästäisiin eroon kaikesta, mikä on keksitty estämään yhteiskuntaa ajautumasta kaaokseen.

Tästä syystä aikapommi naamioidaan houkuttelevaksi siten, että sen avulla jaetaan kaikille paljon jotain kivaa, mikä tekee sen vain tehokkaammaksi, koska uudet oikeudet, ja lukuisat uudistukset sekä se, että menot ylittävät tulot, ovat olevinaan se, mistä valtiossa todella on kyse. Tätä puolta sitten kehitetään samaan aikaan kun yhteiskunta ajautuu yhä heikompaan toimintakuntoon. Jakamalla auliisti lahjuksiaan itselleen valitsemiensa johtajien kautta kansa käytännössä varmistaa, että lopulta yhteiskunta järjestys romahtaa ja se tulee sille yllätyksenä.

Itsekkyyden vapauttaminen on hyvin vaarallista, koska sen jälkeen kansa ei enää halua ajatella suurempia kokonaisuuksia vaan yksilöt keskittyvät mankumaan itselleen lisää kaikkea kivaa. Yksilö huomaa korkeintaan se haitan, mitä muiden etuisuuksista aiheutuu hänelle ja hänen etuisuuksistaan muille, joten politiikkaa aletaan hahmottaa kaksinapaiseksi, vaikka todellisuudessa napoja on yhtä paljon kuin erilaisia eturyhmiä ja haittojen määrä on aivan eri kertaluokkaa kuin mikään niistä luulee.

Yhteiskunnan romahtamisen edetessä itsekkäät kuvitelmat kaksinapaisesta tilanteesta kostautuvat, sillä sen avulla on helppo luulla, että oma eturyhmä olisi vahvoilla aseellisessa taistelussa, koska siihen muka liittyisi runsaasti muita eturyhmiä. Todellisuudessa on kehittymässä moninapainen konflikti, jossa osapuolia on niin paljon, että kyky luoda järjestystä edes jollain tavalla on merkittävä etu, koska se alkaa kiinnostaa siinä vaiheessa kun paljastuu, etteivät mielikuvat tilanteesta vastanneet alkuunkaan todellisuutta ja siistin valtataistelun sijaan onkin saatu kaaos, joka pyrkii kehittymään yhä pahemmaksi.

Pakon edessä suhtautuminen yksilön oikeuksiin siirtyy nopeasti ääripäästä toiseen, koska ne olivatkin ongelman alku ja juuri. Näitä asioita ei ajateltu juuri ollenkaan silloin kun kaikki olivat mielestään saamassa kaikkea kivaa, joten ihanteeksi muodostuu yksinvaltias, jonka oikkuja kansan on toteltava kiltisti, koska silloin yksilöllä ei ole ainakaan liikaa oikeuksia. Yksinvaltiaan valitsemistakaan ei olla joudettu miettimään ajoissa, joten tulokset ovat melko sattumanvaraisia ja niitä luultavasti kadutaan myöhemmin.

Kansan keinot hämätä itseään uskomaan mahdottomuuksiin ovat edelleen samat kuin ennen Ranskan suurta vallankumousta. Tarinoiden avulla luodaan epätodellisuus, jossa musta on valkoista, ja keinottelemista tarjotaan helppona tienä vaurauteen. Kun talous romahtaa, se on olevinaan niiden syytä, jotka aikoinaan vastustivat keinottelemista, koska näistä äänekkäimmät on saatava vaiennettua, jotta kukaan ei kertoisi totuutta, ja toivon mukaan pelokkaammat yksilöt saadaan palvelemaan uutta valtaa, joka ei ole kovinkaan hyvä muussa kuin valehtelemisessa.

Toki myös pelkän kriisipesäkkeen syntyminen on täysin mahdollista, sillä kipparit mielellään kuvittelevat itsestään liikoja. Realistisia suunnitelmia ei juuri ole ja lopputulos riippuu pitkälti sitä, onnistuvatko vallankumoukselliset löytämään sellaisia johtajia, jotka kykenevät keskittymään tehtäviinsä.

Vallankumouksen onnistuminen on kipparimaissa parhaimmillaankin kiinni siitä, että kaaoksesta onnistutaan löytämään edes muutama henkilö, jotka pystyvät johtamaan edes jotain, ja on täysin mahdollista, ettei ketään sellaista löydykään vaan kaaos jatkaa pahenemistaan.

Mainokset

Ota koko roska talteen

Blogi PDF-tiedostona, jossa luvut ovat jonkinlaisessa järjestyksessä.

Pohjolan Galapagos

Sama mobiiliystävällisessä EPUB-tiedostona.

http://www.filedropper.com/pohjolangalapagos_5

 

Oheistuotteena syntyneitä ajatelmia, jotka eivät sovi kokonaisuuteen.

Atlantis

Disinformaatioaseen kanssa riehuvat apinat

Marga Himmler

Alkuperäisestä blogista löytyy lisää. Videoiden takia kaikista ei saa tehtyä pdf-tiedostoja.

https://kyynikko.wordpress.com/

 

Tuolla näitä on hyvä lukea Windows PC:llä.

http://www.softpedia.com/get/Office-tools/PDF/SpdPDF-Reader.shtml

Tuo on vähän miellyttävämpi käyttää, mutta kirjanmerkkien lisääminen on maksullinen ominaisuus.

https://icecreamapps.com/Ebook-Reader/

 

Muutama hyvä lukuohjelmaa Androidille:

Tuo osaa näyttää sekä PDF:n että EPUB:in, mutta ei ole parhaimmillaan puhelimen näytöllä.

https://play.google.com/store/apps/details?id=com.obreey.reader&hl=fi

Tuo ei osaa näyttää EPUB:ia, mutta osaa sentään rivittää PDF:n uudelleen puhelimenkin näytölle sopivaksi.

https://play.google.com/store/apps/details?id=com.qoppa.activities.viewer

Tuo osaa saman, mutta sisältää paljon kaikkea epäolennaista. Kuitenkin se voi löytyä puhelimen esiasennettujen kikkareiden joukosta.

https://play.google.com/store/apps/details?id=com.xodo.pdf.reader&hl=fi

Jos tykkää kuvista, niin sitten kannattaa lukea blogia. E- kirjoista on nykyään on siivottu netistä lainatut kuvat pois siksi, ettei niiden lukumäärä kasvaisi mahdottomasti. LibreOffice ei osaa muistaa kuvien asettelua jos dokumenttia muokkaa ajan kanssa ja niitä on sitten hujan hajan ja ainainen tarkistelu ja järjestely alkaa vähitellen ottaa päähän, koska se voi dokumentin kasvaessa olla joskus jopa muokkaamisen aikaa vievin osuus. Sen takia kuvien lukumäärää kannattaa vähän säännöstellä, että yleensä muistaa, missä niitä on.

 

Poliittiset heimot

 

kansi

Suomalaisen puolueen puolueohjelman pystyy tunnistamaan lukemattakin pelkäksi tahattomaksi huumoriksi, koska siinä ei ole kuin epämääräisiä toiveita, ja yleensä rivien välistä on helppo lukea, että jonkun muun pitäisi toteuttaa ne. Suomalaisista ei vain ole pitkäjänteiseen suunnitteluun ja suunnittelusta ylipäätään on runsaasti huonoja kokemuksia, joten siihen ei mielellään edes yritetä paneutua.

Kokoomus on suomalaisista puolueista suoraselkäisin, koska se on rehellisesti ja kiemurtelematta lauma älyllisesti rajoittuneita valehtelijoita. Sen nettisivuilla kerrottiin aikoinaan yksiselitteisesti, että Yhtenäinen Venäjä on sen veljespuolue, ja linkkiä tähän leviteltiin nettikeskusteluissa varsin ahkerasti, mutta nyttemmin mitään tällaista ei muka ihan varmasti ole koskaan ollutkaan ja näin on valmis vannomaan vaikka kuka.

Muut puolueet arastelevat tällaista lähestymistapa ja mieluummin yrittävät selittää ympyrän neliöksi ja ehkä vähän uhkaillakin, mutta Kokoomus edustaa rohkeasti sitä, mitä suomalaiset todella ovat.

Tästä syystä se on onnistunut löytämään politiikasta aivan omanlaisensa paikan. Sen kannatus sinänsä on pieni, mutta se kykenee kasvamaan palvelemalla muita. Kun oikeasti suuret puolueet keksivät jotain, kokoomuslaiset rientävät toteuttamaan sitä ja puolue saa liikkuvia äänestäjiä puolelleen.

Periaatteita Kokoomuksella ei juuri ole, joten kun isänmaallisuus on muodissa, se on puolueista isänmaallisin, ja kun se ei ole muodissa, se on vähiten isänmaallisin. Sillä on myös aivan oma tapansa rakentaa puolueohjelma. Se lupaa mahdollisimman paljon sisältämättä oikeastaan mitään, mikä on eduksi, koska näin ei jää tilaa suomalaisille puolueohjelmille tyypilliselle sekavuudelle ja ristiriitaisuudelle.

Politiikassa se on kuitenkin vain apupuolue eikä oikeasti johda yhtään mitään, joten sillä ei myöskään ole mitään todellista merkitystä. Se lähinnä tarjoaa innokkaita apulaisia tyhmempää ja laiskempaa johtaja-ainesta suosiville puolueille ja saa siitä hyvästä tulonsiirtoja omille jäsenilleen.

Sen tärkein työnantaja ovat sosialidemokraatit, jotka keksivät vaikeampia tapoja tuhota kansantalous kuin pystyvät tai jaksavat itse toteuttaa. Kyse on oikeastaan luokkasodasta, jossa Kokoomus on vihollinen, mutta se pystyy kuitenkin toimittamaan aina riittävän määrän innokkaita apulaisia tekemään varsinaiset työt ja kantamaan vastuun seurauksista.

Sosialidemokraatit luottavat sosiaalidemokratiaan, joka on Adolf Hitlerin keksintö, ja se on myös oiva todiste siitä, etteivät rotuopit ilmesty tyhjästä vaan niillä vain selitellään jo olemassa olevaa uskoa omaan ylemmyyteen.

SDP on jo vuosikymmeniä edustanut turhantärkeää väkeä, joka on päässyt nostamaan nokkaansa työväenluokalle opiskelemalla jonkun akateemisen pikkututkinnon, mutta se myös pyrkii pääsemään työväenluokan suosioon aiheuttamalla sille vahinkoa ja esiintymällä pelastajana. Kaikki muut ovat tietoisia asiasta, sillä on helppo havaita, että SDP tekee ensin itse jotain, mikä aiheuttaa vahinkoa, ja alkaa sitten ulista, että porvarit ovat olleet pahoja, mutta yli-ihmiset eivät ole tajunneet tilannetta vaan jatkavat sinnikkäästi vihollisien keräämistä.

Myös Kokoomus ryvettää itsensä tässä pelissä, koska se on ilomielin esittelemässä osaamistaan aina kun siihen vain on tilaisuus. Se tunnetaan kykypuolueena lähinnä siksi, että sillä on ollut taianomainen kyky huolehtia SDP:n yksityistämispolitiikasta tavalla, josta on mahdollisimman paljon haittaa. Niin arvokasta omaisuutta ei olekaan, etteikö Kokoomus osaisi myydä sen halvalla pois.

Kokoomuspoliitikolle riittää palkkioksi se, että hän pääsee tekemään kauppoja menestyvien huijareiden kanssa ja pystyy ehkä käärimään vähän jotain omaankin taskuunsa. Sen takia kannattaa ottaa ammutuksi tulemisen riski, joka voi realisoitua siinä vaiheessa kun kansantalous saadaan viimein kaatumaan.

Surullisinta Kokoomuksessa on se, että se on kaikesta huolimatta verraten hyvä tekemään suunnitelmia ja muut puolueet mielellään luottavat tiukan paikan tullen siihen, että se onnistuu pelastamaan nekin.

Se on imagoltaan voimakkaasti porvaripuolue ja tämän johdosta sana porvari on jouduttu määrittelemään uudelleen, jotta se voisi tarkoittaa kokoomuslaista. Siihen ei kuulu kovinkaan paljon oikeita porvareita, eli yrittäjiä ja vapaita ammatinharjoittajia, jotka ovat huomanneet, että muut puolueet pitävät heidän asioistaan huolta paremmin, vaan sen jäsenillä ja kannattajilla on leimallisesti kova tarve olla olevinaan jotenkin taitavampia kuin muut. Jostain koulusta valmistuneelle mämmikouraiselle virkamiehelle tai palkkajohtajalle tulee hyvä olo kun hän leikkii kuuluvansa kädentaidoilla ja johtamistaidolla varustettuihin ihmisiin.

Toinen poikkeuksellisen mielenkiintoinen puolue on Vasemmistoliitto, jolla käynnissä ikuinen luokkasota Kokoomuksen kanssa. Se ei pidä porvareista ollenkaan, missä on avuksi se, ettei sana porvari tarkoita enää vaikkapa taksialan yrittäjää, joista valtaosa tuntuu olevan vasemmistoliittolaisia, tai työnantajalta toiselle ajelehtivaa ammattimiestä, jolle löytyy aina kysyntää, koska hän osaa sellaista, mitä koulussa ei voi oppia. Malliesimerkki tällaisista ihmisistä ovat omaperäiset taiteilijat, joita Vasemmistoliitossa on vähintään yhtä paljon kuin taksialan yrittäjiä.

Suomessa sanat vaihtavat merkityksiä helposti, koska totuus ei ole tärkeiden asioiden listalla aivan ensimmäisenä, joten on aivan luontevaa, että oikeasti porvarit ja leikisti porvarit käyvät järjettömältä vaikuttavaa luokkasotaa.

Vasemmistoliitolla on kannatukseensa nähden huomattavan paljon auktoriteettia. Sen politiikalla pystyisi pilaamaan kaiken mahdollisen, mutta jos jollakulla sattuu olemaan sen jäsenyys, häntä kuunnellaan kuin hänellä olisi suurempaa viisautta kuin muilla. Vaikutelma ei murene edes silloin kun siihen kuuluva psykiatri tekee politiikkaa diagnosoimalla muita psykopaateiksi, vaikka se muutoin on vain merkki todella surkeasta ammattietiikasta, sillä ainoastaan vasemmistoliittolaisella on todellinen sananvapaus. Hän saa puhua aivan mitä haluaa, ja jos hän haluaa puhua sananvapauden kaventamisesta muiden osalta, sitä aletaan harkita vakavissaan.

Tämä johtuu siitä, että Vasemmistoliitto on suomalaisien oman johtajatyypin puolue. Sitä ei voi käyttää johtamiseen, mutta ei siitä eroonkaan päästä vaan sitä on pakko kuunnella silloinkin kun järki pakottaa olemaan sen kanssa eri mieltä. Veri vetää sen suuntaan ja sen takia se on suhteettoman paljon esillä, ja toisin kuin muiden marginaalipuolueiden kanssa kinastellessa, sille täytyy osata väittää vastaan perustellusti ja moni antaa sille periksi jollei onnistu keksimään riittävän hyviä perusteluja omille näkemyksilleen.

Julkisen keskustelun kautta se kykenee vaikuttamaan kokoonsa nähden hyvin paljon yhteisiin asioihin eikä sen tarvitse kantaa vastuuta levittämistään typeryyksistä. Kokoomus on sen pahin vihollinen, mutta Kokoomus sijaishallitsijapuolueena mielellään omaksuu sen näkemyksiä ja naamioi ne oikeistoliberalismiksi, jotta niiden takana oleva suomalaiskansallinen järjenjuoksu ei näkyisi turhan selvästi.

Se on myös ainoa puolue, joka ei pysty irtisanoutumaan poliittisesta väkivallasta edes leikisti, koska sillä on sellainen käsitys, että todellisuudessa sen pitäisi johtaa maata ja muut ovat jotenkin rikollisia kun se ei toteudukaan.

Vasemmistoliiton ajattelijoiden seuraaminen on helpoin tapa ymmärtää suomalaista yhteiskuntaa, koska he paljastavat sen, mitä muut haluavat. Jos jossain on yhteiskunta romahtamassa, Vasemmistoliitto seuraa tilannetta tiiviisti ja yrittää löytää siitä myönteisiä piirteitä, joihin kuuluu aina se, että kyvyttömiä ihmisiä on saatu liian vastuullisiin tehtäviin. Pian muutkin alkavat ajatella, että eivät asiat taida niin kovin huonosti ollakaan.

Parhaimmillaan se on viisastellessaan oppositiossa, koska se on niin pieni, ettei se kykene aiheuttamaan sieltä käsin kovinkaan paljon haittaa. Hallitukseen päästessään se toteuttaa ideologiaansa ja voi ihan hyvin suututtaa erityisesti omat kannattajansa sotkemalla näiden asioita ja vaikuttamalla alkoholisoituneiden tyhjäntoimittajien puolueelta.

Kuitenkin se kykenee käyttämään valtaa myös oppositiosta käsin, koska sen viisastelu on luonteeltaan sellaista, että se leviää muihin puolueisiin.

Pitäisi saada sitä ja tätä eikä perusteluiksi tarvita muuta kuin höpinää jostain sosiaalisesta oikeudenmukaisuudesta, ja säännöt ahdistavat niin paljon, että niitä pitäisi purkaa, mutta muiden kiusaksi niitä olisi saatava lisää.

Se on myös aina olevinaan kovasti köyhien asialla, vaikka köyhät eivät ole koskaan luottaneet siihen, koska sen juuret ovat Suomen kommunistisessa puolueessa, jonka avulla menestyneet pyrkyrit tarvitsivat vanhaa liturgiaa varten uuden puolueen sen tehtyä konkurssin Neuvostoliiton rahoituksen loppuessa. Se on alusta saakka ollut lähinnä keskiluokkaista kapinaa sitä vastaan, että Suomessa on sellaista varallisuutta, jota se ei vielä hallitse, ja sen toinen vihollinen, eli äärioikeisto, tapaa olla kaikkea sitä, mikä uhkaa sen oman hallitsevan luokan asemaa. Kun mukaan houkutellut työväenluokan edustajat haluavat jotain, mikä uhkaa varakkaiden jäsenien etuja, se on äärioikeistolaisuutta.

Sen oma aatemaailma on yhtä joustava ja jättää aina runsaasti tilaa oman navan kaivamiselle, mutta koska se on muille puolueille henkinen johtaja, se saa olla edustavinaan poliittisen kentän vasenta laitaa ihan vain siksi, että sen liturgiaan kuuluu muiden haukkuminen oikeistolaisiksi tai äärioikeistolaisiksi. Millään muulla kriteerillä siitä ei mitään aatteellista pohjaa löydy, koska puheet eivät vastaa todellisuutta ja niiden takana on aina lähinnä oman navan kaivamista.

Omimmillaan se on teeskennellessään jotain, mistä se ei ole, ja siitä tulikin varsin vaivattomasti Vihreän liiton klooni kun omat ideat eivät riittäneet äänestäjiä kiinnostavien puheiden keksimiseen. Tämä on sinänsä johdonmukainen toimintatapa, että vihreillä on puolueohjelman tilalla kokoelma ajatuksia, jotka vaikuttavat sen jäsenien mielestä hienoilta, eivätkä Vasemmistoliiton taidot tällä alueella riitä edes siihen. Johdonmukaisesta kokonaisuudesta on turha edes haaveilla ja yksittäisiäkin asioita on vaikea keksiä, joten listan kopioiminen toiselta puolueelta ratkaisee suuren ongelman, mutta lopputulos on kuitenkin ymmärrettävä.

Ammattiliitoissa se pyrkii saavuttamaan tilanteen, jossa siihen kuuluva pyrkyri voi kerätä kokemusta toimimalla luottamusmiehenä joutumatta sitä ennen tekemään päivääkään oikeaa työtä, minkä jälkeen hän voi yletä korkeampiin asemiin aiheuttamaan enemmän vahinkoa ja nauttimaan suuremmista tuloista kuin mihin luokkavihollinen, eli yrittäjä, keskimäärin yltää. Tämä on sitten puheissa tavallisien työntekijöiden puolustamista riistäjiä vastaan.

Vasemmistoliiton liturgiassa luokkasodalla on tärkeä asema, mutta käytännössä se on lähinnä sitä, että jos jonnekin muuttaa rikkaita ihmisiä, jotta he saisivat rauhaa kaiken maailman onnenonkijoilta, kohta naapurissa asuu vasemmistoliittolaisia, jotka saavuttavat näin syyn kulkea nokka pystyssä ja kokea syntyneensä johtamaan työväenluokkaa. Kaikkein hulluimpia ovat ne, jotka ovat syntyneet tällaisille alueille, sillä heidän tarpeensa edetä pummimalla parempaan maailmaan suuntautuu psykoottisiin mielikuvitusmaailmoihin. Koko maailma pitäisi panna uusiksi heidän mielensä mukaan, jotta he voisivat kokea edenneensä parempiin piireihin.

Jos Suomessa joku käyttää sanaa hienostoalue, hän joko kuuluu Vasemmistoliittoon tai oleskelee liikaa siihen kuuluvien seurassa, sillä muut eivät juurikaan käytä tällaisia sanoja. Myös sosialidemokraateille on erittäin tärkeää päästä eroon kaikesta, mikä voi jollain tavalla ajateltuna ehkä vähän muistuttaa muille pokkuroimista, ja saada muut pokkuroimaan itselle, mutta he ovat näissä asioissa maltillisempia. Teitittelyä vastustamalla tärkeään virkaan päässyt demari ei välttämättä loukkaannu sinuttelusta, koska hän muistaa vielä oman menneisyytensä, mutta Vasemmistoliitossa ajatus sosiaalisesta oikeudenmukaisuudesta on tiukempi.

Siinä kiteytyy kaikki, mikä Suomessa on pielessä, joten on täysin luonnollista, että se toimii esikuvana muille puolueille.

Kuitenkaan kaikki siihen kuuluvat eivät ole huonoja ihmisiä vaan se on monelle ohimenevä osa nuoruutta, jonka avulla opitaan tärkeitä asioita ihmisyydestä, eikä siirtyminen muihin puolueisiin ole kovinkaan vaikeaa, sillä ne eivät loppujen lopuksi eroa Vasemmistoliitosta kovinkaan paljon.

Kaikkialla ihaillaan juoppoa tai muuten päihdeorientoitunutta öykkäriä, joka haluaa itselleen enemmän valtaa ja omaisuutta mitä ihmeellisimpien tekosyiden nojalla, mutta pääsääntöisesti näistä lahjakkaimmat sijoitetaan työmarkkinajärjestöihin, joissa näistä on mahdollisimman paljon haittaa talousjärjestelmälle, ja virkamieskuntaan, jossa nämä voivat pitää huolen siitä, ettei mitään muutakaan saada toimimaan kunnolla. Vasemmistoliitolla vain on näitä niin paljon, että huippulahjakkuuksia riittää kaikkialle.

Vihreä liitto puolestaan on onnistunut kehittymään lähes täydelliseksi sen, mitä suomalaiset kutsuvat edistykseksi.

Suomalaiset ovat tavattoman kiinnostuneita kaikesta uudesta ja ulkomaisien yhtiöiden kannattaa myydä prototyyppejään Suomessa, koska silloin niille saadaan runsaasti koekäyttäjiä, jotka ostavat tuotteet täyteen hintaan.

Suomalainen johtamistaito on kyennyt pilaamaan tämänkin ja oma tuotekehitys laahaa jäljessä, koska poliitikoilla ja virkamiehillä on pakkomielle sekaantua siihen edistyksen nimissä mahdollisimman paljon sillä seurauksella, että se lakkaa kiinnostamasta.

Vihreä liitto on suomalainen versio edistyspuolueesta ja se on kiinnostunut varsinkin kiinnostunut uusista ja puhtaista energianlähteistä. Se vastustaa myös määrätietoisesti ydinvoimaa, paitsi juuri silloin kun Suomeen päätettiin ainoan kerran rakentaa uutta ydinvoimaa sen olemassa olon aikana, mutta eniten haittaa se on aiheuttanut tyrkyttämällä muille uusiutuvia energianlähteitä täysin väärällä tavalla. Se haukkuu, pilkkaa ja hyppii silmille, ja pääsee sitten narisemaan, että muut maat ovat näissä asioissa paljon Suomea edellä.

Sillä on myös hyvin mukautuva usko ihmisen aiheuttamaan ilmastonmuutokseen, joka vaikuttaa joko viilentävästi tai lämmittävästi, ja sen avulla se pystyy haittaamaan edistystä myös niillä alueilla, joista ei ymmärrä juuri mitään.

Myös suhtautumistapa luonnonsuojeluun ja energiatehokkuuteen on kuin muovailuvahaa.

Alkuaikoina se oli kovasti suojelemassa metsiä kuten ulkomaiset aatetoveritkin, mutta koska metsät ovat suomalaisille lähinnä kokoelma vieraslajeja, se on unohtanut ne ja keskittyy vesistöihin, joista suomalaiset ymmärtävät enemmän. Niiden elosysteemi jotenkin vain säilyy ennallaan, vaikka metsille tapahtuisi mitä, koska mitään liian vaikeaa ei tee mieli ajatella.

Energiatehokkuuden merkityksen korostamisen rinnalla sillä on perinteisen asumisen ihannointi, koska se on lähempänä suomalaisen rakasta mökkiä, vaikka se onkin energiatehoton ja idyllinen puulämmitys aiheuttaa pienhiukkaspäästöjä, joista vihreät muutoin ovat kovin huolissaan.

Suhteessa energiatehokkuuteen on avuksi se, että vihreät vastustavat ydinvoimaa vain silloin kun muut eivät ole sen lisärakentamisen kannalla, joten energiatehottomia rötisköjä voidaan lämmittää vaikka sähköllä, koska se ei ole loppumassa kesken.

Kehityksen haittaaminen riitelemällä ei ole suomalaisessa politiikassa millään muotoa poikkeuksellista, mutta Vihreä liitto on vienyt sen uudelle tasolle paneutumalla kunnolla hyvin kapeaan alaa.

Suomen keskusta ja Suomen sosialidemokraattinen puolue ovat vihollisia keskenään, mutta myös siamilainen kaksonen, koska niillä on yhteinen päämäärä. Ne yrittävät päästä käyttämään muita karjana, jolloin niiden olisi mahdollista elää menneisyydessä luopumatta kuitenkaan nykyajan mukavuuksista ja olla sopeutumatta siihen ajatukseen, että muut soveltuvat paremmin johtamaan nykyaikaista yhteiskuntaa.

Kumpikin haluaa enemmän vapauksia itselle ja enemmän sääntöjä muille. Sosialidemokraatit ovat kaupungistuneempia, joten niillä tämä politiikka aiheuttaa koko ajan kitkaa muun yhteiskunnan kanssa, mutta Keskustalla se etenee huomaamattomammin, koska sen kannatus painottuu vahvasti maaseudulle. Asiasta ei paljonkaan keskustella, mutta silti elämä maaseudulla muuttuu koko ajan kummallisemmaksi ja jo lähellä kaupunkeja löytää sivuteiltä aivan erilaisen liikennekulttuurin, jossa dementikko voi puuhata auton ratissa omiaan ja muun liikenteen on vain yritettävä sopeutua häneen.

Muiden huomio keskittyy Keskustan toiminnassa siihen, että se on päättänyt, että muu Suomi on olemassa vain ja ainoastaan sen valta-alueiden elättämistä varten. Niiden ei tarvitse kehittyä elättämään itse itsensä vaan ne voivat elää tuilla, joilla estetään kehittäminen. Se yrittää mielellään pitää esillä maataloustukia, mutta muut ovat silti huomanneet, että yritystuet käyvät kalliimmaksi ja niillä lihotetaan sellaisia yrityksiä, jotka pärjäisivät ilmankin. Tervettä kilpailua ei pääse syntymään eikä mafiamaisen hallintotavan asema ole uhattuna.

Keskusta on myös ymmärtänyt täydellisimmin suomalaisien käsityksen oikeudenmukaisuudesta, koska sen puheissa se tarkoittaa vain sitä, että keskustalaisien kuuluu saada sitä ja tätä. Maatalousyrittäjien kuuluu saada eläkkeet, koska muillakin on, mutta niitä ei tarvitse kustantaa itse, niin kuin muiden täytyy, vaan oikeudenmukaisuus oikeuttaa parempaan asemaan.

Sen retoriikka on kömpelöä, joten se vaikuttaa oppositiossa harmittomammalta kuin muut puolueet, mutta se kykenee saamaan sieltäkin käsin oikeudenmukaisuutta itselleen, koska se on siitä poikkeuksellinen puolue, että siihen kuuluu paljon aikaansaavaa väkeä. Kun muut panostavat mouruamiseen, se tekee töitä saadakseen haluamansa ja näin ollen se on suomalaisessa politiikassa kuin pysäyttämätön luonnonvoima. Muut haluaisivat edes hidastaa sitä, mutta se edellyttäisi omaa aktiivisuutta eikä siitä niin ollen tule mitään.

Myös SDP on omalla tavallaan erittäin aikaansaava puolue, mutta sille on epäluonnollista käyttää tätä ominaisuutta työajalla, joten sen aktiivisuus tulee esille lähinnä siinä, että se kykenee järjestämään hyvin nopeasti mouruamista edesauttavia tapahtumia. Vaikka demarit tunnetaan työympäristössä lähinnä laiskuudestaan, muut joutuvat katsomaan suu auki vierestä kun vaikkapa konsertti osataan järjestää hyvin lyhyellä varoitusajalla, mutta politiikassa sekin on avuton Keskustan kanssa, koska siellä vastenmielisyys työn tekoa kohtaan on liian pahasti tiellä ja Keskusta on immuuni aatteellisesti värittyneille tilaisuuksille.

Koska Keskusta ja SDP eivät pidä toisistaan ja niillä on vahvoja taipumuksia yli-ihmisajattelun suuntaan, jossain maaseudun valtakulttuurin ja sosialidemokraattien kesämökkikulttuurin välille syntyy kahnausta, sillä kun valvontaa ei ole ja ihanne on se, että yksilö saa tehdä mitä haluaa, maalaiset alkavat jossain vaiheessa tapella keskenään. Edellinen sisällissota alkoi sosialidemokraattien ja keskustalaisien huonoista väleistä ja niistä alkaa luultavasti seuraavakin, sillä kumpikaan näistä puolueista ei oikeastaan ole kehittynyt ollenkaan, vaikka nimet ovatkin vaihtuneet.

Tämä ei kuitenkaan välttämättä ole huono asia, sillä yksi Suomen lukuisista ongelmista on se, että maalaisia on liikaa. Pieni harvennus ei tekisi ollenkaan pahaa ja suuremmastakin olisi paljon hyötyä.

SDP:n erityislaatuisuus piilee siinä, ettei se tajua olevansa tyhmä, joten virheet eivät aiheuta hätäännystä, joka saisi sen sotkemaan asioita vieläkin enemmän, koska niiden tekemistä ei vain ymmärretä.

Sen suurimpiin saavutuksiin tällä saralla kuuluu yleisökilpailu, jolla paikattiin sitä, ettei puolueohjelmaa osattu tehdä itse, ja ettei jo tämä olisi murentanut puolueen uskottavuutta, voittaja ei edes ollut sen jäsenen tai kannattajan käsialaa vaan sisälsi niin paljon Vihreän liiton ajatuksia, että puolue muuttui punavihreäksi ja siitä alkoi pitkä alamäki, joka ei vieläkään ole loppunut, koska se ei enää aja riittävästi punaisien asioita ja vihreillä oli sen lisäksi jo Vihreä liitto ja myöhemmin Vasemmistoliittokin.

Tämän seurauksena Kokoomuksesta tuli riittävän suuri, jotta se pystyy pääsemään päähallituspuolueeksi. Aikaisemmin se toimi sijaishallitsijapuolueena parhaimmillaankin luonteelleen paremmin sopivassa keskisuuren puolueen roolissa, mutta SDP:n hölmöilyn takia se kykeni ryhtymään myös työväenpuolueeksi, mikä on ollut demareille jatkuva ihmetyksen aihe. Heidän mielestään yhteiskunnallinen ilmapiiri on muuttunut jotenkin heille epäedulliseksi, vaikka tilanne johtuu kokonaan siitä, etteivät he voi päästää tärkeisiin asemiin henkilöitä, jotka osaavat tehdä jotain, mitä voi kutsua puolueohjelmaksi, vaan sosiaalisen oikeudenmukaisuuden nimissä ne on jaettava tunareille ja idiooteille, jotta kukaan ei pääsisi vaikuttaman näitä älykkäämmältä.

Kristillisdemokraatit ja Suomen ruotsalainen kansanpuolue taas ovat jalostaneet omissa maailmoissaan elämisen turvalliselle tasolle. Ne eivät juurikaan kasva tai kutistu tapahtui mitä tahansa, joten politiikan tasollakaan ei ole mitään väliä.

Ne ovat turvallinen vaihtoehto sellaisille, jotka kykenevät sopeutumaan niihin.

Kristillisdemokraatit ainakin puhuvat vaalivansa kristillisiä arvoja, mutta asian todellinen laita ei ole aivan selvä, koska muita suomalaisia tällainen ei kiinnosta juuri ollenkaan eikä se uhkaa muiden puolueiden kannatusta niin paljon, että sen asioita viitsittäisiin tutkia tarkemmin.

RKP taas todistaa olevansa kappale kauheinta suomalaisuutta pyrkimällä muuttamaan koko maan itsensä näköiseksi, vaikka sen kannatus on pysyvästi neljän ja viiden prosentin välillä. Se, mitä se kutsuu ruotsalaisuudeksi, pitäisi olla valtakulttuuri kaikkialla, ja näin saavutettaisiin viimein sellainen tilanne, jossa oikeat ruotsalaiset joutuisivat ottamaan sen vakavasti.

Suomenruotsalaisien ruotsalaisuus on aika heikolla pohjalla, koska väestö on sekoittunut vuosisatojen rinnakkaiselon takia, joten kaikilla on myös ruotsalaisia sukujuuria, ja sukunimet ovat sekä suomalaisille että ruotsalaisille niin tuore asia, ettei niihinkään voi luottaa. Lisäksi niitä on vaihdettu Suomessa sen mukaan, onko haluttu ruotsalaisia vai suomalaisia.

Periaatteessa RKP on puolue niitä ruotsia äidinkielenään puhuvia suomalaisia varten, jotka suhtautuvat heimojakoon kaikkein suomalaisimmin eivätkä halua riesakseen yhtenäiskulttuuria, joka haittaisi heimojen välistä riidan haastamista.

Ahvenanmaa edustaa samaa ajattelutapaa ja sillä on itsehallinnon takia kokonaan oma politiikka ja mahdollisuus käyttäytyä kuin se ei kuuluisi Suomeen ollenkaan. Edes ruotsinkielisistä mannersuomalaisista ei pidetä vaan näidenkin oikeudet on poljettu sille tasolle, että sellainen on mahdollista vain maan sisäisissä asioissa. Jos kyse olisi valtioiden välisistä suhteista, Ahvenanmaa olisi pulassa syrjinnän takia, mutta autonomisena maakuntana se voi olla ylpeä siitä, että se suhtautuu muihin suomalaisiin kuin äärimmäisen vastenmieliseen vieraaseen rotuun.

Ahvenanmaan itsenäistymisestä puhutaan paljon, koska suuri osa ahvenanmaalaisista ei ole tajunnut, että suomalaisien syrjiminen loppuisi sen toteutuessa kansainvälisen painostuksen takia, mutta asenneilmasto on myös itsenäistymisen tiellä, sillä muut suomalaiset eivä tyleensä ottaen kannata itsenäistymistä, koska heistä on hienoa, että aito suomalainen yhteisöllisyys on saatu säilymään tällaisessa reservaatissa.

*

Suomalainen puolue pyrkii hajottamaan yhteiskuntaa huomaamattomasti. Se uskottelee, että asiat ovat hyvin ja pyrkii pitämään aiheuttamansa vahingon kaukana tärkeimmiksi kokemistaan kannattajista. Ne, jotka joutuvat kohtaamaan todellisen tilanteen, tulevat vihaisiksi ja haluavat parempaa politiikkaa, mikä merkitsee käytännössä vahingollisempaa politiikkaa, sillä suomalainen ei pidä toimivasta politiikasta.

Tyytymättömyys kyetään aika hyvin naamioimaan myönteiseksi kehitykseksi, jolla puolueet itse asiassa aiheuttavat vahinkoa, mutta sen lisäksi on olemassa myös protestiliikehdintä niille, joille sekään ei riitä.

Suomen maaseudun puolue edusti tätä liikehdintää, ja koska se oli vieläkin huonompi kuin muut puolueet, sen poliitikkojen taso oli alhaisempi. Suomalainen luottaa typerään, järjestäytymiskyvyttömään ja ennalta arvaamattomaan johtajana, ja tämä korostuu vaikeina aikoina. Samoin se, että joutuu kohtaamaan ensimmäisien joukossa vaikeat ajat, joita kohti johtajat ovat suunnistamassa, on pätevä syy siirtyä kriisiaikojen ajattelutapaan.

Näin SMP hajosi lopulta ihan vain sen takia, että tyytymättömien määrä kasvoi suureksi eikä se enää osannut käsitellä kannatustaan. Syntyi valtataistelua, johon se lopulta hajosi.

SMP:läisen liikehdinnän, jota Perussuomalaisetkin edustaa, keskeinen ongelma on aina ollut sen, että huonoja ja suuruudenhulluja johtajia on liikaa ja kaikkia muita liian vähän, joten Perussuomalaisien sisäiset valtataistelut eivät lopu siihen, että yksi klikki lähtee omille teilleen vaan uusia klikkejä syntyy sitä mukaa kun sen jäsenet harjaantuvat toimimaan johtajina. Jos tätä haluaa pitää lahjana, niin SMP:läinen liikehdintä on sellainen lahja, joka ei varmasti lakkaa antamasta.

Sotien jälkeen Neuvostoliitto perusti Suomen Kansan Demokraattisen Liiton keräämään politiikassa puuhaavia häiriköitä sen valvontaan, ja SMP näyttää perineen sen aseman ilman valvontaa, koska sen kannatus kääntyi nousuun 70-luvulla, jolloin SKDL:n kannatus laski, ja se alkoi taas kasvaa 90-luvulla sen jälkeen kun SKDL lakkautettiin. Kaikella, mitä siitä on syntynyt, on tarve kaivaa politiikan historiasta esille Neuvostoliiton vaikutus ja nykyisestä politiikasta Neuvostoliiton vaikutuksen jättämä perintö.

Alkuaikoina SMP tuli tunnetuksi eduskunnan toiminnan vaikeuttamista siihen pisteeseen asti, että sen edustajille piti antaa porttikieltoja, jotta asiat saatiin hoidettua, mutta sen kannattajat pitivät tällaisesta ja vanhempi väki muistaa yhä sitä kun puheenjohtaja Veikko Vennamo kannettiin ulos eduskunnasta. Tämä johtui yksinkertaisesti siitä, että hän tuli häiriköimään porttikiellosta huolimatta, mutta kannattajat näkevät hänet uhrina, jota muut kohtelivat väärin.

SMP:läisen liikehdinnän piirissä ei vikistä fasismista, jonka takia ei saa tehdä sellaista, mikä on kiellettyä, koska näin se voi erottua muusta vasemmistosta, mutta mentaliteetin puolesta se on äärivasemmistoa. Myös suhde rahaa on erittäin vasemmistolainen, sillä muiden köyhyydestä puhuminen on lähinnä keino päästä käsiksi isoihin tuloihin, mutta sen taipumus pilata kaikki sisäisellä valtataistelulla paljastaa, että se on vasemmistolaisempi kuin muut vasemmistopuolueet, jotka kykenevät luomaan toiminnalleen sen verran jatkuvuutta, ettei tarvitse puhua liikehdinnästä, koska puolueet eivät hajoa yhtä herkästi.

SMP:n hajottua 90-luvulla, sen raunioille nousi Perussuomalaiset, joka perustettiin lähinnä siksi, että eräs SMP:n entinen kansanedustaja istui eduskunnassa yksin edustamatta oikeastaan mitään. Erittäin vaatimattomasta alustaan huolimatta puolue koettiin alusta saakka tärkeäksi, koska siitä tiedettiin heti, että se kasvaa vielä suureksi. Paljon parempaa alkua protestipuolueelle ei voisi olla.

Se onnistuikin haalimaan protestihenkisiä ihmisiä, joilla oli kannatusta, mutta joita ei kaivattu muihin puolueisiin, sen kasvettua suureksi ydinryhmän epäluotettavuus alkoi muodostua ongelmaksi, sillä suomalaisiin protestiliikkeisiin kuuluu olennaisesti se, että johtohahmot ovat kiinnostuneita lähinnä omista eduistaan. Se on puolueille tyypillistä ylipäätään, mutta korostuu sitä enemmän, mitä enemmän ne ovat olevinaan parantamassa maailmaa.

Lopulta ydinryhmä päätti säilyttää asemansa perustamalla uuden puolueen, jonka oli suunniteltu saavan Perussuomalaisien kannatuksen, vaikka aatteellinen pohja pantiin kokonaan uusiksi siitä syystä, että väki oli saavuttanut jo sellaisen elintason, ettei sitä enää huvittanut samaistua syrjäytyneisiin, joiden kannatuksella se oli urallaan edennyt.

Näin Perussuomalaisista tuli käytännössä uusi puolue, koska protestiliikkeen tarvitsemat johtajat lähtivät pois, mutta se sai kuitenkin pitää protestiliikehdinnän, joka oli tullut petetyksi harvinaisen härskisti. Vaikka protestiliike alkaa jossain vaiheessa kaivata riittävän epäluotettavia johtajia, kohtuullisen suurena puolueena aloittaminen auttaa kuitenkin tekemään hyvän vaikutuksen sellaisiin kansalaisiin, joiden protestimieliala ei ole niin korkealla, että sen takia haluttaisiin pilata sekin, mitä ei vielä olla ehditty pilata.

Uusi puolue, eli Sininen tulevaisuus, taas edustaa suomalaista ajattelutapaa puhtaimmillaan. Koko maailman pitäisi pyöriä oman venekerhon ympärillä, joten puolueen kannatuksen pitäisi seurata perässä kun se päättää perustaa uuden puolueen ja alkaa ajaa erilaista politiikkaa kuin aikaisemmin. Äänestäjät vain jotenkin hyväksyisivät sen, että kansanedustajat ovatkin äkkiä jotain muuta kuin sitä, minkä takia heidät eduskuntaan äänestettiin.

Se, ettei tällainen siirto toimi käytännössä, edustaa suomalaisille äärimmäistä pahuutta sikäli kun asialla on oma venekerho, koska heille on luonnotonta ajatella, että muillakin venekerhoilla on yhtäläinen oikeus ajatella itse. Geenit vain eivät ole edulliset oikean kansan muodostamista varten.

Jos muut epäonnistuvat yrittäessään jotain tällaista, niin se on iloinen asia, mutta omalla venekerholla pitäisi kuitenkin olla erivapaus onnistua.

Epäonnistuminen aiheuttaa uhkakuvien maalailua, koska jokin luonnoton voima tuntuu rajoittavan venekerholle kuuluvaa vapautta, mutta se on vain tapa käsitellä tilannetta eivätkä uhkakuvat sinänsä ole mitenkään merkityksellisiä. Kaikilla puolueilla on samanlaisia hirvittäviä mielikuvitusvihollisia, joista puhutaan paljon, mutta samaan aikaan sisällissotaan ajautuminen ei pelota ollenkaan vaan sen tieltä puretaan kaikki mahdolliset yhteiskunnan toimintaa säätelevät mekanismit, koska nekin rajoittavat vapautta.

Mielikuvitusmörkö estää valehtelemasta ja haastamasta riitaa täysin siemauksin, joten se on sitten olevinaan ainoa todellinen uhka ja kohti sisällissotaa ajautuminen on keskeinen osa sen torjumista. Puolueet kokevat vapautuvansa mörköjensä otteesta sitä mukaa kun ne saavat lisää vapautta ryhtyä itse möröiksi. Tässä yhteydessä ei ole ollenkaan paha asia kokea omistavansa oikeuden keksiä ainoan oikean totuuden itse ja haaveilla, että jonain päivänä se hävittää kaikki kilpailijansa.

*

Sininen tulevaisuus on kuitenkin omalla tavallaan merkittävä puolue, koska se on todistanut, että suomalaisien luottamus huijareihin on rotuominaisuus, jonka poistumisesta on aivan turha haaveilla.

Puolueen imago löydettiin Kokoomuksen entisen puheenjohtaja Jyrki Kataisen filosofi Pentti Himaselta hankkimasta Sinisestä kirjasta, joka on niin tyhjää jaarittelua, että suomalaisetkin kykenivät huomaamaan sen turhaksi kirjaksi. Se, että tällainen ideologinen kirja pantiin kiertoon vain nelisen vuotta sen jälkeen kun siitä oli käyty kiivasta keskustelua julkisuudessa osoittaa jossain määrin kehittynyttä pelisilmää, sillä suomalaiset eivät muista tällaista kirjaa enää neljän vuoden kuluttua. Harva on jaksanut lukea sitä, sillä keskustelussa ei tarvitse ymmärtää, mistä on kysymys, mistä syystä itse keskustelukin unohtuu nopeasti.

Sininen kirja on luonnollinen osa suomalaista järjestäytymistä, sillä kun suomalaiset pääsevät käsiksi niin suuriin muiden rahoihin, että on varaa pestata ulkopuolinen henkilö ajattelemaan muiden puolesta, tilataan mielellään tällainen hengentuote, johon voidaan viitata silloin kun halutaan teeskennellä, että ymmärretään asioista jotain, mutta harvemmin niitä kukaan lukee.

Sinisestä tulevaisuudestakin keskusteltiin paljon ja yleisesti epäiltiin, että se oli lähinnä tie hyviin EU-virkoihin, mutta tämä hyvin ilmeinen yhteys Jyrki Kataiseen jäi silti huomaamatta, vaikka Katainen oli siinä vaiheessa tie hyviin EU-virkoihin. Oma ura oli jo siinä vaiheessa, että Euroopan komission puheenjohtajuus näytti lankeavan seuraavaksi hänelle, minkä johdosta pyrkyrit olivat mieliksi hänelle ja hän itse oli ostamassa liittolaisia, jotka eivät pettäisi häntä myöhemmin.

Sinisestä kirjasta muovattiin puolue selvästikin tämän takia, mutta yhteys jäi huomaamatta muilta, sillä vaikka suomalainen sivistää mielellään itseään lukemalla kirjoja, hän tekee sen lukemalla fiktiota, joka on kirjoitettu sellaiseksi, mitä hän haluaa lukea. Edes täysin ympäripyöreä ja lähinnä jonkinlaista asiatekstiksi naamioitua runoutta edustava visio tulevaisuudesta kiinnosta ollenkaan, koska sisältö on kuitenkin ankkuroitu todellisen maailman asioihin, mikä ei kuulu hyvän kirjan piirteisiin.

Vaikka Sininen tulevaisuus osoittikin ideologian plagioimisessa suomalaisuuden ymmärtämistä, se osoitti siinä myös edustavansa suomalaisuutta itsekin, sillä Sinisen kirjan sisällön suosio oli jo testattu, joten tiedettiin aivan varmasti, ettei se kelpaa suomalaisille. Piti vain olla tietävinään asiat paremmin, ja tämä on keskeinen syy siihen, etteivät suomalaiset saa tehtyä juuri mitään kunnolla.

SMP:läinen liikehdintä edustaa niin puhdasta suomalaisuutta, ettei järjestäytyminenkään enää onnistu kunnolla, joten Perussuomalaiset oli osuva nimivalinta ja se olisi sopinut Siniselle tulevaisuudelle paremmin kuin sen hylkäämälle emopuolueelle, joka jäi järjestäytymiskykyisemmälle väelle.

Vasemmistoliittokaan ei edusta näin puhdasta suomalaisuutta, mutta järjestäytymiseen liittyvän rajoittuneisuuden takia SMP:läinen liikehdintä ei kykene uhkaamaan sen asemaa älymystön puolella. Jutut muuttuvat liian nopeasti ja yhteisen rintaman muodostaminen on vaikeaa eikä sellainen koskaan kestä kovin kauaa.

On kuvaavaa, että moni SMP:läiseen liikehdintään kuuluva on tuntenut vetoa Vasemmistoliittoon eikä ole koskaan oikein onnistunut tajuamaan, miksei siihen liittyminen onnistu. Sitoutumiskyvyn puuttuminen on suomalaiselle sellainen asia, että jos potee sitä itse, niin ei pysty käsittämään, että jotain puuttuu. Pikemminkin kokee olevansa vapaa jostain, minkä kanssa eläminen tuottaa muille ongelmia, koska harva suomalainen nauttii sitoutumisesta. Se on enemmistölle lähinnä jotain, mikä aiheuttaa masennusta, josta puhuminen taas on jotain, millä voi osoittaa olevansa normaali ja siten jotenkin parempi kuin muut.

Perussuomalaisien hajoaminen jakoi suomalaisien mielipiteitä järjestäytymiskyvyn mukaan ja enemmistö oli tietenkin lopulta Siniseksi tulevaisuudeksi irtautuneen ryhmän puolella, koska siinä oli enemmän sitä jotain, minkä suomalainen kokee omakseen. Yleinen käsitys oli, että muut edustivat äärioikeistolaisuutta, vaikka siitä ei ihmeempiä todisteita löytynyt ja todellisia äärioikeistokytköksiä loikkasi Siniseen tulevaisuuteen, mutta tällainen on normaali osa suomalaista aatehistoriaa. Pahuus on siellä, missä on jotain, mistä ei pidetä, ja sen takia voidaan kaveerata sellaisien henkilöiden kanssa, jotka edustavat jotain, mistä ei olla pitävinään sen takia, että voidaan leimata vastenmielisiä ihmisiä pahoiksi ihmisiksi.

Rationaalinen argumentointi on Suomessa hyvä äärimmäisen pahuuden merkki, sillä se uhmaa aivottoman mölinän asemaa keskustelukulttuurissa, ja Perussuomalaisiin oli houkuteltu tätä koulukuntaa edustavia maahanmuuttokriittisiä tuomaan lisää kannatusta ja pehmentämään sitä vaikutelmaa, joka oli syntynyt silloin kun suurin osa naisia halveksivista rasistijunteista onnistuttiin houkuttelemaan puolueen kannattajiksi.

Kun puolueen ydinryhmä pääsi hallitukseen ja muutti mielipiteitään seuraavaa päämäärää varten, se menetti oman kannatuksensa ja tarvitsi pari vuotta uskotellakseen itselleen, että muiden kannatus kuuluikin sille ja muut olivat jotenkin kaappaamassa valtaa, koska kannatus tuntui olevan merkillisen kiinnostunut näistä. Kun valta puolueessa oli siirtymässä muille, ydinryhmä lähti omille teilleen siinä uskossa, että kannatus tulisi perässä ja pian voitaisiin palata ottamaan valta puolueessa.

Näin syntyi kummallinen tilanne, jossa äärimmäinen pahuus edusti sitä, mikä oli jo siirtynyt muihin puolueisiin, ja pahuuden ruumiillistumaa vastaan taisteli joukko ministereitä ja kansanedustajia, joilla ei ollut kannatusta nimeksikään.

Samaan aikaan varsinkin SDP ja Vihreä liitto kärsivät merkillisestä vaivasta, joka ei pitänyt varsinkaan nuorista vasemmistolaisista naisista, mutta kun oli päätetty, että pahuuden ruumiillistuma oli muualla, vaivalle ei voitu keksiä selitystä. Puolueiden kannatukset olivat vain jotenkin kasvaneet samaan aikaan kun Siniseksi tulevaisuudeksi irronneen ryhmän kannatus oli romahtanut ja ne olivat menettäneet tätä kansanosaa asettuessaan sen sisäisissä kiistoissa ylimielisien feministien tueksi, mutta eihän näillä seikoilla mitään yhtyettä voinut olla, koska se ei olisi sopinut viholliskuviin.

Suomalaiselle poliittiselle ajattelulle on ominaista, että se estää tehokkaasti ymmärtämästä, mitä politiikassa tapahtuu, joten politiikka sitten tarjoaa aivan ihmeellisiä yllätyksiä.

Politiikaksi kutsuttu ilmiö

Ulkopuolinen erehtyy helposti pitämään Suomen poliittista järjestelmää vakaana, koska puolueilla ei vaikuta olevan todellisia eroja. Ne pyrkivät käymään kukin vuorollaan hallituksessa ajamassa yhtä ja samaa politiikkaa ja eroja niillä on vain tulonsiirtoon ja sivuseikkoihin liittyvissä asioissa, mutta ne eivät suinkaan ole ystäviä keskenään vaan niiden välillä on käynnissä raivoisa kilpailu.

Tilanne on samanlainen kuin kommunistien väliset vihollisuudet. Yksillä on pilkku vähän eri paikassa kuin toisilla ja sen takia ollaan valmiita tappamaan, sillä kyse on samasta ilmiöstä. Suomalaisetkin ovat umpimarxilaisia ja heidän versionsa siitä on sosiaalidemokratia, jossa pilkkujen paikat ovat aivan yhtä tärkeitä.

Pohjimmiltaan kyse on siitä, että valta halutaan saada henkilöille, joilla ei ole ensimmäistäkään omaa ajatusta, jotta kansa voisi olla peruskäyttäytymisen vietävissä, ja tästä syystä suomalaisen poliitikon on ensisijaisesti pyrittävä olemaan mahdollisimman paljon samaa mieltä kuin kansa ja tästä sitten seuraa, että puolueet ovat lähes identtisiä. Kaikki ajavat samaa typerää politiikkaa ja vain tekosyyt vaihtelevat, jotta voitaisiin ylläpitää kansan tarvitsemaa vastakkainasettelua. Oikeisto ja vasemmisto pyrkivät samaan, mutta niillä on siihen erilaiset tekosyyt, joiden avulla saman politiikan jatkaminen vaikuttaa siltä, että suunta muuttuu välillä. Oikeisto tekee sitä samaa vastustaakseen vasemmistoa ja päinvastoin.

Tästä syystä politiikka on henkilökeskeistä pelailua ja jännitys tulee siitä, että ketkä pääsevät käyttämään päätäntävaltaa samalla tavalla kuin kaikki muutkin. Siihen liittyy suuria tunteita ja häviäjät ovat oikeasti masentuneita sen takia, etteivät pääsekään tekemään sitä samaa, mitä muut pääsevät tekemään.

Suomalaiset eivät osaa keskustella politiikasta ollenkaan, joten tavoite on saavuttaa sadan prosentin enemmistö, joka taistelee keskenään tekosyiden avulla. Vasta sitten demokratia toteutuu, koska enää ei tarvitse vaivata aivojaan syiden ja seurauksien pohtimisella vaan voi ymmärtää politiikkaa puhtaasti sen mukaan, että sopiiko se peruskäyttäytymiseen vai ei.

Epäonnistumiset selitetään aina siten, että ne johtuivat ulkoisista tekijöistä tai joku yksilö on möhlinyt asiat yksin, joten tällainen järjestelmä vaikuttaa suomalaisista hyvin viisaalta. Erehtymisen vaaraa ei juuri ole.

Ulkopuoliselle on varattu tässä pelissä palvelijan rooli. Hänen täytyy alistua palvelemaan tällaista järjestelmää, joka on niin typerä, että sitä on vaikea todeksi uskoa, tai muuten hän ei kuulu joukkoon. Tämä pätee niin yksilöiden kuin kaiken muunkin kohdalla, ja siitä syystä suomalaisien on ollut vaikea löytää liittolaiskansoja, koska se tarkoittaisi käytännössä sitä, että muiden pitäisi alkaa palvella suomalaisia.

Jopa keskustelu NATO-jäsenyydestä on vain sitä, että joidenkin mielestä se tarjoaa mahdollisuuden laajentaa suomalaisien päätäntävaltaa ja toiset epäilevät, ettei siitä kuitenkaan palvelijaa saisi. Jälkimmäinen keskustelun osapuoli kokee sen viholliseksi, sillä ystävällismielinen sotilasliitto uskoisi kiltisti kaiken, mitä suomalaiset sille valehtelevat saadakseen oman tahtonsa läpi, ja toinenkin päätyisi samaan käsitykseen jos jäsenyys toteutuisi.

Vain kaikista tärkeistä asioista samaa mieltä olevat suomalaiset koetaan päteviksi käyttämään valtaa ja muut pitäisi saada alistumaan heille.

*

Kun kansalle annetaan äänioikeus, politiikka alkaa muistuttaa urheilulajia, jossa tärkeintä on se, että oma joukkue voittaa, mutta suomalaiset ovat vieneet tämän vieläkin pidemmälle ja heidän käsityksensä politiikasta muistuttaa läheisesti penkkiurheilusta kehitettyä urheilulajia.

Sääntöjä ja tuomareita on liian vähän, koska lehtien urheilusivuja rapistelevan penkkiurheilijan tuhinalla täytyy olla merkitystä, ja peliä ohjaavat samaiset urheilusivut, joilla pyritään oikeastaan vain tavoittamaan yleisön huomio. Poliitikoille on tärkeintä vaikuttaa hyviltä pelaajilta, joten lukevat mielellään lehdistä, millainen se hyvä pelaaja on, mikä on sama kuin jos urheilija ammentaisi lajinsa tuntemuksen rapistelemalla urheilusivuja.

Suomalaiset tarvitsevat irrallisuuden kokemusta, joka erottaa heidät muusta maailmasta, joten lajin luonne ei ole vielä näinkään outo, vaan sen päämäärä sama kuin yritettäisiin muodostaa penkkiurheilujoukkue, joka voittaisi jalkapallon maailmanmestaruuskisat.

Pärjäämällä suomalaisessa politiikassa voi päästä hallitukseen, jonka todella oletetaan tuovan menestystä maailmanpolitiikassa, vaikkei se ymmärrä kunnolla edes maan sisäisiä asioita.

Tavallinen äänioikeutettu on kuitenkin tyytyväinen voidessaan haaveilla siitä, kuinka hänen suosikkijoukkueensa pärjää otteluissa muiden joukkueiden kanssa ja keksii tappioille selityksiä itse, jolloin joukkueiden tarvitsee vain poimia hyvät selitykset valmiina voidakseen säilyttää uskottavuutensa. Tähtipelaajia täytyy ehkä vaihtaa, mutta heistä ei pääse olemaan pulaa kun tarvitsee vain osata vaikuttaa siltä kuin hallitsisi lajin.

Poliittisen järjestelmän perusteellista uudistamista ei olla edes harkittu, koska suomalaiset kokevat ajatuksen pelottavaksi. Se veisi heiltä heidän arvokkaan vapautensa, jonka turvin he voivat haaveilla poliitikkojoukkueidensa alkavan menestyä vielä joskus.

 

*

Suomalaisen poliittisen ajattelun peruskivi on se, mitä jalkapallossa kutsutaan filmaamiseksi, joskin se on läpinäkyvämpää. Tyypillinen suomalainen on kuin se tyhmä pelaaja, joka heittäytyy jalkaansa pidellen maahan ulisemaan kun joku tulee edes lähelle ja moni kieriskelee tuskissaan ihan yksinäänkin.

Saatuaan edes vähän näkyvyyttä, suomalainen alkaa mielellään tehdä politiikkaa ärsyttämällä vastustajia ja heittäytymällä uhriksi heti kun joku provosoituu, joten filmaaminen julkisuudessa käyttävän poliittisen keskustelun tärkein osa. Mitään haittaa siitä ei ole edes siinä tapauksessa, että olisi huono teeskentelijä, vaan kansa päinvastoin arvostaa sitä, että joku ymmärtää leikkiä uhria. Sillä saa aivan eri tavalla arvostusta kuin vaikkapa sillä, että yrittää perehtyä asioihin ja saada aikaiseksi jotain kunnollista.

Asiakysymykset ovat suomalaisille liian vaikeita, mutta epärehellisyys ilahduttaa heitä aina. He osaavat jo pieninä lapsina syytellä muita siitä, että nämä juonivat jotain ilkeyksiä, ja poliittinen ajattelu kehittyy vähitellen sen päälle. Suomalaiset voivat vaikuttaa siltä että politiikan analysoiminen kiinnostaa heitä, mutta lähemmässä tarkastelussa se paljastuu usein muiden mustamaalaamiseksi salaliittoteorioiden avulla. Toinen suosittu syy teeskennellä analyyttisyyttä on se, että yritetään muuttaa puolueiden voimasuhteita valehtelemalla, että jonkin kannatus on muka nousussa ja toisen laskussa. Näyttöjä sen toimivuudesta ei ole, mutta suomalaisien on kuitenkin pakko yrittää, koska heille olisi luonnotonta puhua politiikasta totta.

Jos syyttää suomalaista puoluetta rikollisjärjestöksi, erehtymisen vaaraa ei juuri ole, mutta suomalainen johtamistaito ei riitä monimutkaisiin salaliittoihin, joten suomalaisien synnynnäinen luihuus estää heitä näkemästä, kuinka typeriä puolueet ovat. Tarve keksiä jotain ovelaa, mihin viholliset muka kykenevät, peittää tehokkaasti alleen karun todellisuuden.

Suomalaiset haluavat kuitenkin vajota heimosotiin, joten tästä ei varsinaisesti aiheudu vahinkoa.

Pohjimmiltaan syyttelyssä on kyse alkeellisesta yrityksestä saada kansanpalvelijoiksi sellaisia ihmisiä, jotka välittävät muista ihmisistä, mutta käytännössä se pitää nämä kaukana politiikasta, sillä suomalaiset ovat näissä asioissa parhaimmillaankin läpinäkyviä.

Kukaan, joka tarvitsee tervettä yhteisöä, ei kaipaa suomalaisia johdettavikseen, mutta tämäkin kääntyy eduksi, sillä suomalaiset pääsevät kuvittelemaan vapaasti, että he osaavat valita hyviä johtajia, vaikka todellisuudessa he valitsevat typeriä huijareita ja mielipuolia ja vakaaksi kehittynyt narsistinen persoonallisuushäiriö on johtajassa myönteinen piirre, koska se estää suuttumasta kansalle aivan tosissaan. Siihen on aina runsaasti aihetta, joten on vain eduksi, että johtaja elää omissa maailmoissaan ja kykenee uskomaan olevansa johtamassa jotain aivan muuta kuin todellisia suomalaisia, ja suomalaisien poliitikkojen puheissa vilahteleekin usein niin kummallisia käsityksiä suomalaisista, etteivät ne varmasti perustu ainakaan kokemusperäiseen tietoon.

Yhteiskuntajäljitelmän uskottavuuden kannalta on eduksi, että johtajat ovat johtamistaidossa samaa kuin halpa lenkkimakkara on liharuoissa, koska kansa kokee yhteiskunnan omakseen. Sillä on mielikuva, jonka mukaan se on päässyt kehittyneempien kansojen rinnalle ja jopa ohikin, mutta mikään ei kuitenkaan ole oikeasti muuttunut.

*

Johtaminen on suomalaisille vain kalastamisesta johdettu oikean taidon jäljitelmä. Sitä voisi kutsua ruskeakielisyydeksi, koska se on sitä kehittyneemmissä kulttuureissa, mutta suomalaisien kohdalla se olisi harhaanjohtavaa, sillä heillä se on parasta, mitä löytyy. Ennen vanhaan oli pakko pinnistellä enemmän, koska olosuhteet olivat vaikeammat, mutta taipumukset ovat sitä, mitä suomalaisilta johtajilta odotetaan. Johtajat kokeilevat erilaisia syöttejä ja kehittelevät niitä, joihin saalis nappaa, ja suunnitelmat perustuvat siihen mielikuvaan, ettei kala lopu järvestä kesken vaan täytyy vain keksiä, kuinka sitä saataisiin sieltä ylös.

Kyvyttömyyden takia kalastaminen on suomalaisille erittäin keskeinen taito, joten valta pyrkii siirtymään jonnekin politiikan ulkopuolelle, jotta poliitikoilla olisi jotain, minkä avulla edetä urallaan. Käytännössä tämä rooli on tiedotusvälineillä, koska media käsitetään järveksi, josta voi kalastaa suosiota.

Vasemmiston ja oikeiston välillä oli kauan riitaa siitä, kumpien valheita tiedotusvälineiden tulisi suoltaa, mutta tästä päästiin yli siten, että tiedotusvälineiden annettiin muuttua anarkistisiksi. Nykyisin kummatkin voivat mielistellä mediaa, jonka linja on kuin psykologisen sodankäynnin oppikirjan siitä luvusta, jossa kerrotaan kuinka yhteiskuntajärjestys tuhotaan, ja kaikki ovat tyytyväisiä.

Enää ei ole monimutkaisia ajatusrakennelmia, joiden noudattaminen ennen rajoitti poliitikkojen kalastelua, ja kaikki ovat samalla viivalla kunhan vain ymmärtävät, että anarkian on katettava poliittinen kenttä vasemmalta oikealle ja liberaaleista konservatiiveihin. Jos tätä ei ymmärrä, niin sitten muut yrittävät työntää politiikan ulkopuolelle, mutta muuten kaikki on hyvin – ainakin jonkin aikaa.

Johtamistaito on pääosin samalla tasolla myös politiikan ulkopuolella, joten sieltä ei kuulu hirveästi vastaväitteitä, ja kansa on tyytyväinen kun päätöksenteko on kyetty muuttamaan kalasteluksi, jota se ymmärtää.

Tähän liittyy myös suomalaisien tarvitsemaa eriarvoistumista, sillä kun liehakoidaan sellaisia henkilöitä, jotka puhuvat typeryyksiä, typerällä ja epärehellisellä yksilöllä on erinomaiset mahdollisuudet yletä yhteisön hierarkiassa. Typeryyksiin uskovaa henkilöä kunnioitetaan ja hän pääsee hyötymään korruptiosta, kun taas sellainen, joka ei suostu uskomaan typeryyksiin, voidaan vaikka eristää yhteisön ulkopuolelle.

Näin saadaan kätevästi suoritettua rotuhygieniaohjelma, jonka jälkeen yhteisö on sitä, mistä suomalaisuudesta pohjimmiltaan on kyse.

Tämä muistuttaa tavallisia vainoja, joissa jokin ryhmä valitaan syylliseksi muiden aiheuttamiin ongelmiin, mutta se on viety paljon pitemmälle. Suomalaiset tarkkailevat toisiaan saadakseen selville, millaisia typeriä päätöksiä muut vastustaisivat, päästäkseen pitämään heitä vihollisina. Usein itse typeryydet ovat vain välineitä, joilla voidaan lavastaa muita vainojen kohteiksi, ja poikkeuksellisen voimakas verenhimo pitää huolen siitä, että suomalainen voi aivan tosissaan uskoa siihen, että se, joka vastusti typeryyksien tekemistä, onkin vastuussa niistä ja sen takia muiden kokemat haitat on kostettava hänelle.

Totuudesta suomalaiset eivät pidä lainkaan, koska se pyrkii muuttamaan yhteisöä heille epäedulliseen suuntaan, mutta järjettömät väitteet kiinnostavat aina. Niitä täytyy ainakin vähän kokeilla, vaikka ne eivät vaikuttaisi käyttökelpoisilta, sillä voisi kuitenkin löytyä jokin keino liittää ne niihin typeryyksiin, joihin pitää uskoa jos haluaa kuulua joukkoon.

Parhaimmillaan järjettömyydet ovat silloin kun niistä aiheutuu selvää haittaa, koska silloin saadaan ehkä harhautettua osa yhteisöstä huolestumaan jostain muusta kuin omista eduistaan, jolloin muille jää enemmän tilaa huolehtia omista eduistaan. On jopa toivoa siitä, että liiaksi vanhoihin typeryyksiin takertuneita henkilöitä saadaan savustettua ulos, jotta uusiin typeryyksiin uskovia voitaisiin nimittää heidän tilalleen.

Suomalaiselle politiikalle on ominaista, että siinä innostutaan jostain, mistä aiheutuu haittaa, koska suomalaiset pääsevät näin toteuttamaan itseään, joten edes se, että asia on jossain vaiheessa sotkettu siihen kuntoon, ettei poliitikkoja huvitakaan jatkaa typerien asioiden ajamista, koska ei ole vaikea arvata, ketkä olisivat vastuussa seurauksista, ei välttämättä riitä syyksi muuttaa suuntaa. Kansa pelailee innoissaan omiaan vailla alkeellisintakaan mielenkiintoa olla vastuussa mistään, joten poliitikkojen on vain alistuttava siihen, että heidän on aiheutettava vahinkoa ja katseltava sopivaa pakotietä jos he haluavat pysyä mukana politiikassa.

*

HS-gallup_lokakuu 2017a

 

Suomalaisien poliittisen ajattelun ymmärtämisen kannalta paras puolue on RKP, jonka kannatus on vakaasti hieman viiden prosentin alapuolella, mikä johtuu siitä, että se ajaa sen kokoisen väestönosan etuja ja muut tietävät, ettei sitä kannata äänestää.

Muutokset RKP:n kannatuksessa jäävät aina kyselytutkimusten virhemarginaalin sisälle, mutta silti suomalaiset pyrkivät hahmottamaan ero tutkimuksissa saatujen tuloksien merkitystä siten, että sen kannatus on joko kasvussa tai nousussa.

Myöskään Kristillisdemokraattien ja Vasemmistoliiton kannatusluvuissa ei ole ihmeempää vaihtelua, koska nekään eivät pidä huolta muiden kuin omiensa asioista, mutta se ei estä niitäkään ymmärtämästä politiikkaa dramaattisena urheilulajina.

Suurien puolueiden tapa kisailla taas on sellainen, että ne lupaavat mahdollisimman monille jotain, ja tästä syystä niillä ei ole kovinkaan ihmeellisiä eroja. Painotukset ovat vähän erilaisia, mutta yleensä ottaen ne ovat samanlaisia, joten nousu johtuu yleensä joko siitä, että on etsitty uusi puheenjohtaja, joka vaikuttaa uskottavammalta luvatessaan paljon kuin kilpailijoiden puheenjohtajat, tai siitä, että kilpailijoihin on petytty ja näiden puolueiden veikkaajat alkavat katsella sellaista puoluetta, jonka aiheuttamaa pettymystä ei ole yhtä tuoreessa muistissa.

Oikeastaan tässä sarjassa ei tapahdu muuta merkittävää kuin SMP:läisen liikehdinnän sykli, jossa kasvetaan parissa kymmenessä vuodessa suureksi puolueeksi ja sitten hajotaan valtataistelun takia, koska sen toiminnasta riippuu, kuinka paljon ja millaisia lyhytjännitteisiä eli liikkuvia äänestäjiä muille on tarjolla.

Kuitenkin hyvä peli saadaan aikaiseksi käyttämällä mielikuvitusta. Puolueen kannatuksen kohoaminen siksi, että muut ovat saaneet kannatuksensa laskuun, voidaan tulkita siten, että se on tehnyt hyvän peliliikkeen, ja liikojen lupaaminen voidaan ymmärtää menestymiseksi, joka johtaa suureen voittoon, vaikka sillä saavutetaan vähäksi aikaa muutaman prosentin nousu kannatukseen ja sen jälkeen tulee pettymys ja muiden on aika menestyä paremmin.

Suomalainen pystyy uskomaan, että hänen suosikkijoukkueensa pystyy pelailemaan itsensä enemmistöasemaan ja pysymään siellä, vaikka se selvästikin on varsin epätodennäköistä, sillä yhteydet ulkomaailmaan ovat niin heikot, että sen voi kuvitella millaiseksi haluaa. Hän haluaa ymmärtää politiikan seuraamisen penkkiurheiluksi, joten hänen päänsä sisällä on käynnissä hyvin dramaattinen kisa, jossa pitää olla voittajia ja häviäjiä. Hän tulkitsee kyselyjen tuloksia siten, että hän saa haluamansa, ja tässä on avuksi se, ettei ymmärrä, mikä kyselytutkimus on, jotta peliin tulee dramatiikkaa virhemarginaalin sisään jäävien muutosten avulla. Niiden ei tarvitse olla edes todellisia vaan riittää, että suomalainen voi kuvitella, että ne ovat sitä.

Vastaavasti vaalit ovat tärkeitä kisoja ja niissä pitää tapahtua dramaattisia asioita, joten vähäisetkin muutokset voimasuhteissa ovat joko tärkeitä voittoja tai tappioita, ja jos oma suosikkijoukkue häviää, sen voi kuitenkin tulkita merkittäväksi voitoksi jonkin tekosyyn avulla.

Todellisuudessa suomalainen politiikka on melko yllätyksetöntä juuri siitä syystä, että se on vain penkkiurheilulaji. Puolueet keskittyvät tavoittelemaan vähäisiä vaalivoittoja ja sen johdosta yhteisien asioiden hoitaminen jää retuperälle eivätkä suomalaiset oikeastaan edes käsitä niitä muuksi kuin yhteiseksi järveksi, josta kaikkien olisi jotenkin saatava suurempi saalis kuin muut. Jatkuva paremmuuskilpailu on ainoa toimiva motivaatio asioiden hoitamiselle yhdessä, joten kehityksen suuntaa ei ole vaikea ennakoida.

Kun maailmantalous kääntyy nousuun, voi olla varma, että Suomessakin on kohta asiat hyvin, sillä kehitys leviää sinnekin viiveellä huolimatta talouspolitiikasta, joka on aina typerä. Sitten on taas mitä jakaa ja suomalaiset kokevat pärjäävänsä keskinäisessä kilpailussa.

Kun maailmalla aletaan varoitella siitä, että odotettavissa on laskukausi, se tulee kohta yllätyksenä suomalaisille, jotka kuuluvat siihen osaan maailman väestöstä, joka kuuntele varoituksia. Puolueet sitten syyttelevät siitä toisiaan ja näin jää huomaamatta, ettei kasvua saatu taaskaan aikaiseksi itse eikä myöskään osattu jälleen kerran varautua sen loppumiseen.

*

Salaliittoteorioiden keksiminen on suomalaisen poliittisen ajattelun peruskivi. Jo pienet lapset osaavat syytellä muita siitä, että nämä juonivat jotain rikollista, ja muu poliittinen ajattelu kehittyy sen päälle.

Erehtymisen varaa ei ole jos syyttää suomalaista puoluetta rikollisjärjestöksi, mutta suomalainen johtamistaito ei riitä monimutkaisiin salaliittoihin, joten suomalaisien synnynnäinen luihuus estää heitä näkemästä, kuinka typeriä puolueet ovat. Tarve keksiä jotain ovelaa, mihin viholliset muka kykenevät, peittää tehokkaasti alleen karun todellisuuden.

Suomalaiset haluavat kuitenkin vajota heimosotiin, joten tästä ei varsinaisesti aiheudu vahinkoa.

Pohjimmiltaan syyttelyssä on kyse alkeellisesta yrityksestä saada kansanpalvelijoiksi sellaisia ihmisiä, jotka välittävät muista ihmisistä, mutta käytännössä se pitää nämä kaukana politiikasta, sillä suomalaiset ovat näissä asioissa parhaimmillaankin läpinäkyviä. Kukaan, joka tarvitsee tervettä yhteisöä, ei kaipaa suomalaisia johdettavikseen, mutta tämäkin kääntyy eduksi, sillä suomalaiset pääsevät kuvittelemaan vapaasti, että he osaavat valita hyviä johtajia, vaikka todellisuudessa he valitsevat typeriä huijareita ja mielipuolia.

Yhteiskuntajäljitelmän uskottavuuden kannalta on eduksi, että johtajat ovat johtamistaidossa samaa kuin halpa lenkkimakkara on liharuoissa, koska kansa kokee yhteiskunnan omakseen. Sillä on mielikuva, jonka mukaan se on päässyt kehittyneempien kansojen rinnalle ja jopa ohikin, mutta mikään ei kuitenkaan ole oikeasti muuttunut.

*

Suomalaiset harjoittelivat politiikkaa itsehallinnon avulla jo ennen itsenäistymistä, joten jo itsenäistyminen käy esimerkiksi siitä, mitä suomalainen politiikka käytännössä on.

Tsaarin vallan kaatuminen antoi toivoa itsenäistymisestä ja sosialidemokraatit päähallituspuolueena kyselivät Venäjän väliaikaiselta hallitukselta, että josko olisi mahdollista itsenäistyä, eikä muillakaan ollut tässä vaiheessa mielenkiintoa tehdä asiaa vaikeaksi, mutta väliaikainen hallitus vastasi kieltävästi ja varmuuden vuoksi myös hajotti Suomen hallituksen, joten siitä syntyi hyvinkin opettavainen tarina suomalaisesta politiikasta.

Bolsevikkien kaapattua vallan Venäjällä päätettiin itsenäistymistä yrittää uudestaan. Nyt sosialidemokraatit olivat keksineet, että siihen piti saada lupa bolsevikeilta, kun taas porvarit halusivat itsenäistyä ilman mitään lupia ja sitten päästiin kinaamaan pikkuasioista, mikä on suomalaisille erittäin rakas harrastus.

Porvarien tapa sai eduskunnassa enemmän kannatusta, joten sosialidemokraatit tekivät sen toteuttamisen vaikeaksi takertumalla muotoseikkoihin, koska suomalaiset ovat melko huonoja häviäjiä. Porvarit kiukuttelivat korostamalla, että asialla oli kiire, mutta heitäkään ei haitannut se, että lopulta eduskunta jäi lomalle juuri ennen kuin julistuksen antaminen ehdittiin ottaa käsittelyyn.

Porvarit olivat ajatelleet, että itsenäisyydelle heltiäisi helposti tunnustus muilta mailta, mutta muut maat vaativatkin, että ensin piti saada itsenäistymisen lupa venäläisiltä. Tähän oli luultavasti tärkeimpänä syynä se, että porvarit olivat varustautuneet saksalaisien tuella irrottautumaan Venäjästä sotimalla, joten muut maat olisivat voineet joutua hankalaan tilanteeseen tunnustamalla suomalaisien itsenäisyyden ennen kuin siihen oli saatu lupa Venäjältä.

Näin jo ensimmäinen tärkeä ulkopoliittinen tapahtuma meni mönkään vain siksi, ettei suomalaisilla ole juurikaan pelisilmää tai edes taipumusta ottaa huomioon, mitä heidän näpertelyistään voi aiheutua muille.

Porvarit olisivat halunneet pyytää lupaa perustuslakia säätävältä kansalliskokoukselta, mutta saksalaiset painostivat heitä pyytämään sitä bolsevikeilta, koska valta oli siinä vaiheessa näillä eivätkä he varmaankaan olleet kaapanneet valtaa siksi, että antaisivat ennen vallankaappausta jatkuneen itsenäistymisprosessin kuitenkin jatkua. He kyllä puhuivat kansalliskokouksen järjestämisestä ja suomalaiset mielellään uskovat sellaisiin puheisiin, jotka miellyttävät heitä, mutta muualla maailmassa ei tullut yllätyksenä, että he hajottivat kansalliskokouksen melkein heti sen alettua.

Suomalaiset porvarit olivat ennen vallankumousta luottaneet bolsevikkeihin ja suojelleet heitä, sillä marxilaisuudessa on paljon sellaista, mikä vetoaa suomalaisiin mielenmaisemiin, ja yhä syvemmälle kaaokseen vajoava keisarikunta koettiin vastenmieliseksi. Lenin puhui siinä vaiheessa lähinnä vapauksista, joista suomalainen innostuu herkästi niin paljon, ettei jouda ollenkaan ajatella, että mitä muuta hän on ehkä saamassa, ja luokkasotapuoli tuli mukaan kuvioon vasta siinä vaiheessa kun tarvittava kannatuspohja oli jo olemassa.

Sama virhe tehtiin myös Venäjällä bolsevikit ehtivät pienen hetken verran olla porvareidenkin sankareita ja vallankumouksen jälkeen alkanut marxilainen vallankumous tuli yllätyksenä, vaikka se on marxilaisille maailman tärkein asia siihen saakka, että päästään elämään vallankumouksen jälkeistä aikaa. Heidän kirjallisuuttaan ei voi lukea törmäämättä siihen.

Vallankumouksen johtaminen siihen, että bolsevikit aloittivat oman vallankumouksensa, oli pelästyttänyt porvarit eivätkä itse uskaltaneet mennä Venäjälle tiedustelemaan, olisiko lupa mahdollista saada, joten sosialidemokraatit kuitenkin pääsivät toteuttamaan omaa suunnitelmaansa. Heidän tarinansa mukaan Lenin suhtautui asiaan erittäin suopeasti, mutta heidän valtuuskuntansa ei saanut aivan niin suopeaa vastakaikua ensimmäisellä kerralla vaan asiasta piti käydä kyselemässä uudelleen parin viikon kuluttua, jolloin heltisi lupaus siitä, että luvan voisi käydä hakemassa Kansankomissaarien neuvostolta myöhemmin.

Liikkuu myös sellaisia tietoja, että Lenin olisi myöntänyt luvan siksi, että sosialidemokraatit tarvitsivat sen vallankumouksen tekemistä varten, koska porvareiden itsenäisyysvaatimukset olivat jotenkin mahdottoman vaikea este. Tämäkään ei sovi kunnolla asian käsittelyyn ja bolsevikkien punaisille antama tuki oli sisällissodassa aivan liian vähäistä ja luonteeltaan sellaista, että sen olisi voinut saada myös vähemmän tärkeiden henkilöiden avulla, joten tarina on uskottavuudeltaan samaa luokkaa kuin sosialidemokraattien versio, jossa Lenin lahjoitti ihan vain hyvyyttään itsenäisyyden Suomelle ja sen takia kaikkien suomalaisien olisi kunnioitettava häntä.

Tarinaa kuitenkin pidetään uskottavana, sillä niin porvareilla kuin sosialidemokraateillakin oli sisällissodan takia pian syytä valehdella siitä, mitä Leninin kanssa oli keskusteltu. Porvarit tarvitsivat hirvittävää petosta ja sosialidemokraatit lupausta sotilaallisesta avusta ja vallankumouksesta keskusteleminen sopii kumpaankin tarpeeseen.

Todelliset syyt luvan antamiseen lienevät olleet geopoliittiset, sillä muitakin vastaavia pyyntöjä mietittiin tarkoin ennen kuin lupa joko annettiin tai ei annettu, mutta suomalaiset pitävät omia etujaan edistävistä tarinoista, joten he eivät ole juurikaan ajatelleet tätä mahdollisuutta.

Suomalaisen politiikan historia on kokoelma erilaisista tarinoista kasattuja kompromisseja, joihin suurin osa valehtelijoista on aika tyytyväisiä, mutta melko harvoin kompromissi vaikuttaa siltä, että se olisi voinut oikeasti toimia käytännössä, koska se ei sovi kunnolla todellisiin tapahtumiin.

Joka tapauksessa tapahtumilla tuskin oli mitään sen kummempaa merkitystä sisällissodan syntymisessä, sillä kummatkin olivat jo aikaisemmin kiihottaneet kansaa ryhtymään taistelemaan omista syistään. Porvareiden syy tosin katosi itsenäistymisen mukana, mutta sitä tarkemmin he tappoivat käsiinsä saamat venäläiset.

Suomen itsenäisyyspäivä on kuudes joulukuuta siksi, että eduskunta palasi silloin lomaltaan ja antoi viimein kiireellisen julistuksen, jolla ei saatukaan itsenäisyyttä, mutta suomalaiset ovat kuitenkin olleet ajankohtaan melko tyytyväisiä.

Neljäs tammikuuta olisi kuitenkin ehkä parempi itsenäisyyspäivä, koska silloin saatiin ensimmäiset itsenäisyyden tunnustamiset muilta mailta.

Sisällissota puolestaan on suomalaisen selittelyn suurimpia saavutuksia, koska siitä on onnistuttu poistamaan paljon olennaista. Kukaan ei tiedä, miten paljon punaiset tappoivat venäläisiä, koska punaiset syyttävät siitä valkoisia eikä valkoisia ole kiinnostanut tutkia historiaa.

Vieläkin suurempi aukko on siinä, mitä puolalaiset tekivät, sillä he perustivat Venäjän armeijan hajottua omia joukko-osastojaan, jotka sotivat paremmin kuin muut, koska he eivät seonneet.

Tämä johtui yksinkertaisesti geeneistä, sillä puolalaiset eivät kuulu oikeastaan mihinkään maantieteelliseen lokeroon. He eivät ole kippareita eivätkä oikein itäeurooppalaisiakaan, vaikka Länsi-Euroopassa heidät käsitetään itäeurooppalaisiksi, koska he eivät selvästi ole myöskään länsieurooppalaisia, vaikka elävät Länsi-Euroopan puolella. .

Puolalaiset jakaantuivat punaisiin ja valkoisiin, mutta he eivät innostuneet sotarikoksista samalla tavalla kuin muut, joten heitä ei ole syytä muistaa ollenkaan. Saavutuksia ei muistettaisi, vaikka he olisivatkin tehtailleet sotarikoksia, sillä suomalaiset siirtävät muiden saavutuksia omiin ansioluetteloihinsa täysin häpeilemättömästi.

Viipuria puolusti noin kolmesataa puolalaista noin neljäätoistatuhatta alueella liikkuvaa venäläistä sotilasta vastaan, mikä oli luultavasti sen sodan suurin saavutus, mutta siitä ei tiedetä laajemmin, koska valkoisia ei huvita takertua tällaisiin yksityiskohtiin ja punaisetkin mielellään välttelevät valkoisien puolalaisien saavutuksia, jotta ei tarvitsisi alkaa selvitellä, mitä punaiset puolalaiset tekivät. Näin ei sitten tarvitse arvioida heidän rooliaan Helsingin puolustamisessa, mikä on punaisien sepittämä varsin omahyväinen sankaritarina.

Valkoisien puolella oli enemmän puolalaisia kuin punaisien puolella, ja vaikkei heidän apunsa valkoisille kelvannutkaan, koska he olivat liian erilaisia. Joukkojen yhdistäminen ei kiinnostanut eikä aseapukaan kelvannut. Kuitenkin sodan kulku olisi ollut aivan erilainen ilman heitä, sillä suomalaisien oma osuus oli kohtuullisen säälittävä. Tampereen valtaamisesta tuli valkoisien suurin uroteko, mutta sitä auttoi paljolti se, että joku leikki aikansa kuluksi käsikranaatilla ja onnistui vetämään sokan pois, minkä jälkeen hän heitti sen takaisin laatikkoon eikä punaisilla ollut enää sen jälkeen sodanjohtoa Tampereella.

Jopa puolalaisien sotilaiden määrä on jäänyt hämäräksi, sillä asia ei ole kiinnostanut suomalaisia missään vaiheessa. Arviot on tehty sen mukaan, kuinka paljon tsaarin armeijassa palvelleita puolalaisia oli Suomessa, mutta näiden joukko-osastoihin liittyi myös muita.

Valkoisien puolella taistelleiden puolalaisien määrä arvioidaan yleensä noin tuhanneksikahdeksaksisadaksi, mutta se saattoi olla jopa kuusi tuhatta. Punaisien puolella taistelleiden määrä heittää varmaankin vähintään yhtä paljon ja näidenkin puolella he taistelivat omissa joukko-osastoissaan, mutta tätä ei punaisien historiankirjoituksessa pidetä merkkinä ennakkoluuloisuudesta samalla tavalla kuin valkoisien torjuvaa asennetta, vaan tässä yhteydessä korostetaan saavutuksena sitä, ettei puolalaisien joukko-osastoja lakkautettu.

Toinen kömpelö virhe punaisien historiassa on se, että Helsingissä asui noin kolmetuhatta puolalaista, joiden roolia sodassa ei vain olla viitsitty selvittää, mikä kertoo siitä, että jotain on päätetty salailla.

Myös Viipuria puolustaneiden puolalaisien lukumäärä on epäluotettava ja siitä saattaa puutua jotain, jotta valkoisia korpeaisi enemmän, mutta se ei muuta miksikään sitä tosiasiaa, että puolalaiset osoittivat siellä kykenevänsä torjumaan tehokkaasti lukumäärältään, joskaan ei henkiseltä tilaltaan, ylivoimaisen vihollisen, joten heillä on taatusti ollut merkittävä rooli myös Helsingin puolustamisessa.

Suomen sisällissota on pelkkä tarina ja harvat totuutta etsivät tutkijat ovat joutuneet turvautumaan aivan mihin lähteisiin tahansa. Jos joku on maininnut muistelmissaan aivan ohimennen jostain, mistä ei ole muuta tietoa, niin se on varmaankin tapahtunut.

Koko Suomen historia on muodostunut samalla tavalla, joten on saavutettu sellainen vaikutelma, että suomalaisilla on joskus ollut johtajuutta ja selkärankaa, mutta kaikki tällainen on jotenkin hukattu vasta aivan viime aikoina. Historiantutkimus tulee aina perässä ja sepittää valhetta valheen päälle, kunnes menneisyys on jotain aivan muuta kuin oikeasti tapahtui, ja kansa on leikissä mukana, koska se haluaa kunniakkaan historia.

Nyrkkisääntö on, että kymmenen vuoden kuluttua menneisyyden pitää olla jo jotain hienompaa kuin se oikeasti oli, ja totuus tulee esille viiden vuoden sisällä, koska sen jälkeen suomalaiset alkavat väsyä virheidensä katumiseen.

Politiikassa aikataulu mukautuu vaalikausiin, joten puolueen töppäilyt eduskunnassa muistetaan hyvin ensimmäiset neljä vuotta ja kahdeksan vuoden jälkeen sillä on jo varaa muistella, että virheet olivatkin itsetyytyväisyyden arvoisia saavutuksia. Sillä on varaa puhua saman alan asioista kokemuksen syvällä rintaäänellä ja heristää sormea muille.

*

Suomalainen politiikka perustuu siihen, että suomalaiset ovat kehittyneet ryöstelemään venekerhoina.

Muiden menestymien tarkoittaa vain sitä, että syntyy lisää rosvottavaa, ja tästä syystä talouspolitiikka muuttuu koko ajan kun sitä yritetään käyttää keinona rosvota. Yritykset eivät ole koskaan viihtyneet Suomessa, koska sinne ei voi sopeutua ollenkaan. Talouspolitiikka on liian epävakaa ja siinä mietitään liikaa sitä, kuinka varallisuus voitaisiin saada pois yritykseltä.

Valtionyhtiöt ovat poikkeus, koska niillä voi simuloida rosvoretken tekemistä ulkomaille, mistä seuraa aina suuret tappiot, koska tapa tehdä liiketoimintaa on aivan väärä ja sitä tekevät aivan väärät henkilöt. Tätä selitellään sillä, että suomalaiset ovat muka liian rehellisiä menestymään muualla, vaikka politiikka on pelkkä juonittelemista ja muiden taskujen kaivelemista eikä liiketoiminta kukoista Suomessakaan.

Koska nykyaikainen politiikka on ajateltu siten, ettei väkivalta kuulu siihen, suomalaiset soveltavat siihen toista tuttua käyttäytymismallia eli kalastamista.

Poliitikkojen lupaukset ovat periaatteessa vain vieheitä, joita kehitellään sen mukaan, millä saa paljon ääniä, ja näin syntynyt politiikka valehdellaan järkeväksi, vaikka se on pelkästään kehittymätöntä.

Suomalaisien suhde yritystoimintaa muistuttaa lähinnä kaskenpolttoa, sillä yrityksistä pyritään saamaan irti mahdollisimman paljon hyötyä murehtimatta lainkaan sitä, että niitä kaatuu tällaisen politiikan takia paljon. Hävikkiä yritetään korvata kehittelemällä alkukantaisia pyydyksiä. Myydään vaikka luonnonvarat pois halvalla siinä toivossa, että jokin yritys tarttuisi syöttiin ja tulisi maksamaan veroja tai otetaan runsaasti maahanmuuttajia siinä uskossa, että he perustavat yrityksiä ja työllistävät itsensä, jolloin suomalaisien tarvitsee vain verottaa heitä. Vastaavasti syrjäseutujen taloutta yritetään kohentaa rakentamalla kalliita tieverkkoja, jotka teorian mukaan toimivat pyydyksinä. Kukoistava elinkeinoelämä tulee niitä pitkin jotenkin aivan itsestään.

Kansa luottaa tällaiseen politiikkaan, koska se edustaa sitä, millä se on kehittynyt elättämään itsensä, joten poliitikkojen kannattaa käyttää sitä syöttinä yrittäessään tulla valituksi. Se ei tietenkään toimi käytännössä, mutta kun kansalla on vapaus, se taantuu sitä syvemmälle peruskäyttäytymiseen, mitä huonommin sillä menee, ja politiikka muuttuu vasta siinä vaiheessa kun jälki on niin rumaa, ettei kansan tee mieli olla lainkaan vastuussa äänestyskäyttäytymisestään ja tilannetta voidaan alkaa setviä mahdollisimman luonnollisella tavalla eli sekavalla verenvuodatuksella.

Tavallinen kansalainen taas käyttää vieheenä äänioikeuttaan. Sen avulla poliitikkoja yritetään houkutella lupaamaan jotain, mitä hän haluaa kuulla, mutta sille yritetään löytää myös muuta käyttöä. Moni yrittää tehdä siitä pyydyksen äänestämällä hämäykseksi jotain, mitä ei oikeasti kannata, jotta poliitikot luulisivat jotain ja päätöksenteko kehittyisi heidän huomaamattaan johonkin suuntaa. Yksittäisestä äänestä tehty pyydys selvästikään ei toimi, koska poliitikoilla ei ole aikaa miettiä jokaisen äänestäjän motiiveja erikseen, mutta niitä näpertelemällä ei silti pääse sellaiseen maineeseen, että kärsii harhoista ja suuruuskuvitelmista.

Suomalaisen poliittinen ajattelu on sillä tasolla, että hän keksii viholliskuvia, joihin liittyy sellainen käsitys, että muilla on jotain, mikä kuuluisi hänelle. Näitä käsityksiä hellitään ja vaalitaan ja ne pyrkivät laukeamaan kun silmiin sattuu ihminen, joka näyttää sopivan käsityksiin. Ryöstelyn tarve herää, vaikkei viholliseksi valikoitunut tuntematon ihminen edes näyttäisi olevan niin varoissaan, että hänet kannattaa ryöstää.

Tätä naamioidaan aatteelliseksi toiminnaksi ja sisällissota oli jälkikäteen tulkittuna Suomen historian aatteellisin vaihe, koska silloin ryöstelyn tarve pääsi vapautumaan. Varakaskin suomalainen tunsi tarvetta tyhjentää jonkun muun taskut, ja jos niistä ei riittänyt jaettavaa kaikille, ryöstettiin housutkin. Varakaskin ihminen oli onnellinen saadessaan saaliiksi edes vanhoja lumppuja, sillä kyse oli vain alkukantaisen tarpeen tyydyttämisestä.

Suomalaisien aatteellisen toiminnan analysoiminen johtaa siihen, että heidän on luotava myytti siitä, että he ovat ennakkoluuloisia, koska se rakentuu sen varaan, että he muodostavat ennakkokäsityksiä, joiden perusteella on mahdollista tehdä nopeasti päätös ryöstää ja murhata. Ennakkoluuloisuus sitten siirretään vihollisien ominaisuudeksi, jotta sitä voidaan ryöstelyssä ja murhaamisessa.

Suomalaisien poliittisessa keskustelussa toistuu usein ajatus me olemme ennakkoluuloisia, ja se tarkoittaa ainoastaan sitä, että ryöstelemään pitäisi päästä, koska suomalaiset ovat virittäneet itsensä uskomaan, että nuo muut ovat ennakkoluuloisia ja se on niin paha asia, että sen takia saa ryöstää ja murhata.

Kunnollista suunnitelmaa suomalaiset eivät osaa tehdä edes ryöstöretkeä varten, joten he eivät ihannoi niinkään sotaa kuin rikollisuutta.

Lainsäädännössä lähdetään siitä, että syyllisen tulisi päästä mahdollisimman vähällä, ja ainoa poikkeus on kostaminen, joka vaikuttaa liikaa rangaistukselta. Jos rikollista ei koeta osaksi suomalaista yhteiskuntaa, hänen lievää tuomiotaan paheksutaan ja siitä syytetään oikeuslaitosta, mutta lainsäädännössä se ei näy, koska sen täytyy palvella omia tarpeita. Kansan valitsemat henkilöt säätävät lakeja ja oikeuslaitos kantaa niistä vastuun silloin kun niitä sovelletaan vääriin henkilöihin.

Yksillä säännöillä pelaaminen tuottaa suomalaisille marinan aiheita jatkuvalla syötöllä, mutta sitä täytyy ainakin teeskennellä niin kauan kuin tapa on muodissa muualla maailmassa, sillä kunniallisen julkisivun ylläpitäminen on tärkeää, jotta syntyisi tilaisuuksia pettää muut. Tässä onnistutaan harvoin ja paljon useammin käy niin, että suomalaisia petetään, mutta kyse on suomalaisien peruskäyttäytymisestä eikä se muutu koskaan.

Suomalaisia onkin helppo petkuttaa, koska huijareiden välisessä nokkimisjärjestyksessä lauma typeryksiä on älykkään yksilön alapuolella, mutta tätäkin yritetään vääntää todisteeksi suomalaisien rehellisyydestä, joka on muka syy siihen, että heidät on helppo saada innostumaan huijauksista, jotka vaikuttavat antavan mahdollisuuden saada helppoa rahaa oveluuden avulla.

Suomalaisen poliitikon on luonnollisesti oltava ovela ja epärehellinen. Tästä aiheutuu jatkuva tyytymättömyys siihen, että he ovat tyhmiä ja pettävät kansaa, mutta kansa kuitenkin tarvitsee näitä johtamaan yhteiskunnallista toimintaa eikä se ole järin sopeutumiskykyisiä, joten tilanne ei muutu ja kansa on jatkuvasti yllättynyt siitä, että johtajat perustavat keskenään omia venekerhojaan eivätkä pysyttele yksilöinä, joita tavallisen kansan venekerhot voisivat käyttää hyväkseen.

Kaikilla puolueilla on oma tapansa puhua näistä asioita, millä pyritään saamaan oma epärehellisyys vaikuttamaan kunniallisemmalta toiminnalta kuin muiden epärehellisyys ja houkuttelemaan kannattajia muilta puolueilta. Käytännössä puolueen kannatuksen nousu johtuu yleensä siitä, että muiden kannatus laskee, koska poliittisessa järjestelmässä ei ole tilaa älylle tai osaamiselle.

Tulevan ennakoiminen on urheilulaji, jossa poliitikkojoukkueet kehittelevät joukosta erottuvia visioita, jotka ovat sitä parempia, mitä rohkeammin niissä jätetään huomiotta tosiasioita, ja sitten jännitetään, toteutuuko niistä mikään. Vastausta odotellessa haukutaan muiden visioita, jotta oma vaikuttaisi paremmalta, ja tavallisesti kaikki yllättyvät siinä vaiheessa kun tulokset saadaan, minkä jälkeen aletaan hokea kuorossa kuka olisi voinut arvata -mantraa.

Pääsääntönä voidaan pitää, että jollei pysty sietämään pummeja, ei pysty sietämään myöskään suomalaista politiikkaa, koska se on vain sitä samaa joukkuelajina.

Suomalaisilla on vahva usko suureen johtajaan, joka tietää kaiken paremmin, sillä keskivertosuomalaisen käsitys johtamisesta on sellainen, että pitää olla suuret luulot itsestään ja paljon mielipiteitä. Hän ei voi samaistua hallitsevaan luokkaan, joka on järjestäytynyt suorittamaan tehtäviä, mikä ilmenee myös tarpeena kirjoittaa historiaa uudelleen.

Menneisyys on lähinnä väline, jolla yritetään todistaa, että edistys on sitä, että on suuri johtaja, jolla on paljon mielipiteitä, ja häntä palvelee soturiluokka, joka panee muut tottelemaan häntä. Ylimystö pyritään selittämään jotenkin siten, että se on jostain syystä syntynyt patsastelemaan tärkeän näköisenä, mutta se, että ylimystöön olisi kohonnut väkeä osaamisen perusteella, on pohjimmiltaan vieras ajatus ja historiantulkinnoissa korostuu juomisen, naimisen ja mielipiteiden merkitys johtamisessa.

Egyptin pyramidit rakennettiin faaraoiden käskystä ja se tapahtui jotenkin orjatyövoimalla, mutta hallitsevan luokan rakennetta ei tarvitse ihmetellä, vaikka siinä korostui insinöörien arvo.

Tasavallassa politiikan on pyrittävä miellyttämään kansaa, joten suomalaisien puolueiden on pakko esittää tällaista hallitsevaa luokkaa. Joku esittää suurta johtajaa ja tiimityö tehdään jossain kansan näkymättömissä, jotta se ei kokisi, että sitä yritetään huijata. Se, että toimittaisiin avoimesti niin kuin täytyy toimia, ei toimi ollenkaan, vaan puolueella täytyy olla johtajahahmo, joka vaikuttaa pystyvän tajuamaan kaiken yksin.

Muut johtamiseen tarvittavat henkilöt pyrkivät julkisesti vaikuttamaan siltä kuin he olisivat olemassa vain haastaakseen riitaa muiden puolueiden kanssa, sillä kansa haluaa politiikkaan heimosotien meininkiä, ja tästä aiheutuneet kriisipalaverit pidetään suljettujen ovien takana.

Orjaluokka on myös mukana kuvioissa, mutta se on pelkkä mielikuva. Poliitikkojen puheissa se ilmenee näkymättömänä voimana, jolta voi vaatia ja jolle pitää valehdellakin jotain, että saataisiin enemmän kuin pelkästään vaatimalla. Suomalaisuus onkin pitkälti mielikuva, jolla yritetään saada väestönosa, jota ei ole olemassa, tekemään enemmän työtä muiden hyväksi.

Puolueen johtajahahmo laukoo luonnollisesti sellaisia mielipiteitä, joihin mahdollisimman moni suomalainen voi samaistua, joten järjestelmä ei toimi ollenkaan ja johtajahahmoja on vaihdettava välillä ihan vain siksi, ettei kansa enää halua uskoa, että vanhat ovat mahdottomia yleisneroja, jotka voivat löytää kaikkiin ongelmiin sellaisia ratkaisuja, joista kansa on heidän kanssaan sama mieltä. Korkeimmillaan poliitikkojen arvostus onkin silloin, kun talous on toipunut edellisen laman jälkeen niin paljon, että poliitikoilla on taas jonkin aikaa varaa ostaa äänestäjänsä tyytyväisiksi.

Mahdottoman roolin esittämisessä epäonnistunut johtaja on pettänyt kansan eikä hänestä enää pidetä, joten roolia esittämään valikoituu laskelmoivia henkilöitä, jotka osaavat pitää huolta omista eduistaan. Tämä on olevinaan kokonaan johtajien syytä ja kansa tekee jo varhain selväksi, että se alkaa syyttää johtajaa huijariksi jahka vääjäämätön tapahtuu. Näin alalle valikoituu sellaisia henkilöitä, jotka eivät siinä vaiheessa saa raivokohtausta kansan tyhmyyden ja epäoikeudenmukaisuuden tähden, eli käytännössä huijareita.

Ajatus toimivasta hallitsevasta luokasta on kaikkien puolueiden rivijäsenien puheissa fasismia ja ihmisoikeuksien polkemista.

Pohjimmiltaan suomalaiset tietävät, ettei heidän politiikkansa toimi käytännössä ollenkaan, sillä heillä on pelko siitä, että joku panisi asiat järjestykseen. Tähän tarvittaisiin niitä perinteisiä valtiomiestaitoja, joilla kansannousut on tavattu tukahduttaa, joten suomalaisille on äärettömän tärkeää, että Suomi on sitoutunut kansainvälisiin sopimuksiin, joka kieltää tällaisen toiminnan.

Mitään tahoa, joka tekisi jotain tällaista, ei ole olemassa. Edes täysin häiriintyneet poliitikon ei tarvitse pelätä joutuvansa teloitetuksi julkiseksi varoitukseksi muille, sillä reaktio tällaiseen on korkeintaan se, että joku toinen häiriintynyt yksilö päättää tappaa hänet. Sitäkin tapahtuu varsin harvoin ja Suomessa on itsenäisyyden ajalla ollut sisällissodan tapahtumia lukuun ottamatta vasta yksi poliittinen murha, koska suomalaiset pitävät tällaisista poliitikoista. Johtajan tulee aiheuttaa haittaa ja yrittää saada se jotenkin muiden syyksi, ja jos sen osaa tehdä teeskennellen viatonta täysin tunteettomasti, niin aina parempi.

Suomi on poliitikolle poikkeuksellisen turvallinen maa. Uutta sisällissotaa voi kehitellä kaikessa rauhassa, koska mitään ei ole estämässä.

Pelko siitä, että poliitikot pantaisiin aisoihin kaikin tarvittavin keinoin, johtuu ainoastaan siitä, että he pelkäävät toimintansa seurauksia. Olisi sittenkin ehkä mukavaa, että joku vähän toppuuttelisi, etteivät he jäisi historiaan häiriintyneinä yksilöinä, jotka saivat aikaiseksi sen, mihin olivat pyrkimässä, eli sisällissodan tai sodan Venäjän kanssa.

Poliitikot joutuvat miettimään näitä asioita, sillä asiat menevät pieleen siksi, että kaikki pyrkii muuttumaan vain typeräksi kinasteluksi ja lällättelyksi. Keski-iässä on jo pakko huomata, ettei ole olemassa mitään, mikä hillitsisi kehitystä, koska mitään ihmeempää kehitystä ei ole tapahtunut ja vanhukset vaikuttavat olevan aivan samanlaisia. Ehkä kannattaisi tappaa muutama häirikkö varoitukseksi muille aina silloin tällöin, jotta ei pääsisi kehittymään hallitsematonta verenvuodatusta.

Ilmapiiriä pidetäänkin miellyttävänä siten, että politiikasta siivotaan pois ne yksilöt, joista tällaiset ajatukset näkyvät liian selvästi. Jolleivät äänestäjät tajua tehdä sitä itse, voidaan järjestää vaikkapa korruptioskandaali, koska suomalainen ei kuitenkaan malta olla ihan rehellinen jos hän pääsee luottamusvirkaan.

Kuitenkin näitä asioita märehditään ja se näkyy siinä, että kaikilla suunnillaan ollaan huolissaan siitä, että pelehtiminen lopetetaan kaikin tarvittavin keinoin, ja tästä syytä ilmapiiri on selvästi vainoharhainen. Äärioikeistoa pelätään hirvittävästi, vaikka sitä ei koskaan edes ole ollut merkittäviä määriä, ja sitä ollaan näkevinään kaikkialla, missä ymmärretään, että kurilla ja järjestyksellä voidaan saavuttaa oikein käytettyinä myönteisiä asioita.

Jopa liikennepoliisia haukutaan natsiksi, sillä edes ylinopeuden ja rattijuoppouden kaltaisia asioita ei oikeastaan haluttaisi kieltää.

Suomalaisilla on ennen kaikkea heikko impulssikontrolli ja sen takia heidän tekonsa ja halunsa kohtaavat varsin sattumanvaraisesti. Useimmat poliitikot haluavat, että heitä muistellaan hyvällä, mutta he eivät kykene toimimaan tavalla, joka johtaa siihen, vaan politiikka on kuin lauma koulukiusaajia riitelemässä keskenään ja maineen hyvän muodostuminen täytyy hoitaa valehtelemalla.

Politiikasta puuttuukin todellinen kritiikki lähes täysin, sillä vihollisien toiminnasta ei mielellään löydetä todellisia vikoja, koska muuten oltaisiin pian tilanteessa, jossa kenenkään toiminnasta ei löytyisi juuri mitään hyvää. Sen sijaan mieluummin valehdellaan jotain, mitä vastaan toinen osapuoli voi puolustautua.

Kyse ei ole varsinaisesta yhteistyöstä vaan rikostoveruudesta, eikä se estä pilaamasta politiikalla kaikkea mahdollista.

Talouden kilpailukyky muuttuu suomalaisille sitä tärkeämmäksi, mitä syvemmälle suohon talous onnistutaan polkemaan sillä, että talouspolitiikka on lähinnä puolueiden ja etujärjestöjen välistä arvovaltataistelua ja niiden sisäisiä valtataisteluita. Rikostoveruudesta johtuva yhteistoiminta koskee vain syyllisyyskysymysten hämärtämistä ja muuten kaikki saa mennä kaikessa rauhassa vessasta alas.

Päättäjät voivat jossain määrin suunnitella tekemisiään olemalla kulissien takana paremmissa väleissä kuin kansa haluaa, mutta itsehillintä ei riitä niin pitkälle, että politiikan luonne muuttuisi vaan talouspolitiikka pyrkii hyödyttämään naapurimaita, joissa kyetään asettamaan riitelylle sellaiset rajat, etteivät yhteiset edut vaarannu.

Kansan rooli politiikassa on se, että se pyrkii tuhoamaan valtarakenteen päästäkseen tappelemaan keskenään. Se edustaa sille vapautta.

Politiikka on tyhmää, mutta se ei muka ole kansan syytä, vaikka se äänestää aina valtaan tyhmiä poliitikkoja ja vaatii näitä tekemään typeryyksiä. Hyviä tekosyitä ei ole tarpeen keksiä, sillä ihanteellinen päättäjä on sellainen, joka ei niitä edes kaipaa.

Valtiolla on ikävä väkivaltakoneisto, joka on päämäärän saavuttamisen tiellä, ja siksi valtarakenteeseen on saatava mahdollisimman paljon idiootteja, jotka on mahdollista saada sellaiseen tilaan, että väkivaltakoneisto lamaantuu.

Hyvä päättäjä on tuuliviiri, eli nykyaikaisemmin ilmaistuna populisti, joka sanoo kuuliaisesti sitä, mitä kansa haluaa kuulla, koska häntä on hyvä käsitellä. Hänet voidaan saada ajamaan politiikkaa, joka johtaa jossain vaiheessa täyskäännökseen, jolloin häntä voidaan syyttää petturiksi. Tämä on tärkeää, sillä päättäjät on saatava hämmentymään ja epävarmoiksi omasta asemastaan, jotta he miettisivät mahdollisimman vähän sitä, mitä valtiolle on tapahtumassa.

Korruptio on sallittua, koska päämäärän saavuttamisen jälkeen kannattaa hävittää todisteet, jotta tilanne vaikuttaisi muiden aiheuttamalta. Jos aikoo tehdä vallankumouksen tai perustaa pienen ja kodikkaan diktatuurin, kannattaa vaikuttaa mahdollisimman viattomalta, jotta ulkopolitiikka saataisiin toimimaan, ja tässä ovat avuksi näytösoikeudenkäynnit, joissa tuomitaan jollain tekosyyllä kuolemaan ne, jotka muistavat parhaiten, mitä todella tapahtui.

Äänestäjien käyttäytymisestä seurannut tilanne voidaan selittää korruptiolla, joka pilasi kansan ja valtion välit, joten sitä voidaan käyttää tekosyynä todisteiden hävittämisessä jos tilannetta selitetään niin laajasti ja seikkaperäisesti, ettei juuri kukaan jaksa kuunnella sitä kokonaan. Näin vältytään selittämästä sitä, miksi samat korruptoituneet idiootit valittiin vaaleilla valtaan kerta toisensa jälkeen.

Eduksi on myös se, ettei muualla maailmassa pidetä tällaisien johtajien tappamista niin suurena menetyksenä, että todellisien syiden selvittämistä pidettäisiin mitenkään erityisen tarpeellisena.

Koska suomalaiset valitsevat luonnostaan johtajia, joista ei ole juuri mihinkään, motiivit eivät juurikaan vaikuta äänestyskäyttäytymiseen. Tyhmyys ja tietämättömyys kukoistavat politiikassa yritettiin sinne valita sitten hyviä tai huonoja johtajia.

Suomalaisen puolueen ehdokkaaksi voi päästä aivan kuka tahansa. Ei haittaa, vaikka olisi oikeusjuttuja vireillä ja aiempia tuomioita, eikä myöskään se, että lehdistö epäilee hämäräpuuhia olevan vielä paljastumattakin, koska suomalainen johtajatyyppi on sellaista, että se tietää mahdollisimman vähän ja korvaa tietämystään mielipiteillä, jotka ovat hyviä jos ne vaikuttavat jotenkin järjenvastaisilta. Jos ehdokkaaksi haluava henkilö ei ota itse tällaisia seikkoja esille, todennäköisyys siihen, että joku muu tekisi sen, on varsin pieni.

Verkostoituminen ei ole Suomessa sitä, että yritetään kerätä hyödyllisiä suhteita, vaan sitä, että vietetään aikaa niin tiiviisti muiden hyödyttömien ihmisien seurassa, ettei jää aikaa oppia mitään hyödyllistä.

Mediasta voidaan vähän katsella, mitä mieltä kannattaa olla, mutta uutistarjonta ei liiemmin kiinnosta muuten kuin siinä mielessä, että sitä kehumalla saa myönteistä julkisuutta, millä saavutetaan muun muassa se, ettei media ole huomaavinaan sitä, että viisaan näköisinä pönöttävät poliitikot tekevät usein virheitä, jotka voisi välttää jos seuraisi uutisia edes vähäsen.

*

Suomalaisen politiikan on varsin helppoa kuin muistaa, että se on sitä, mitä syntyy kun kansan autistisuus pahentaa tasavallan huonoja puolia. Kaikenlaisen viisastelun merkitys korostuu naurettavuuksiin saakka, ja suomalaiset pitävät sitä itsekin niin ikävystyttävänä, että he keskittyvät seuraamaan mieluummin korruptiota, joka on ei-toivottava asia sikäli kun se on pois itseltä.

Suomalaisien tapa järjestäytyä on luonnostaan sellainen, että energinen ja kilpailunhaluinen penikka, joka kykenee muuttamaan kaiken typeräksi tietokilpailuksi, varttuu johtajahahmoksi, johon muut luottavat. Politiikkakin on sitten lähinnä näsäviisauden riemujuhlaa, jossa keskitytään päättämään oikeista vastauksista eikä sinne haluta mukaan sellaisia ihmisiä, jotka lipeävät näin saavutetusta konsensuksesta. Saa olla suunnattoman typerä jos on sitä samalla tavalla kuin muutkin, ja myös valehteleminen ja vääristeleminen on sallittua, mutta poliittista ajattelua ei saa kyseenalaistaa. Se on suomalaisille pahuutta.

Politiikan seuraaminen jakaa kansaa voimakkaasti, sillä sitä vähemmän seuraavat äänestävät mielellään jotain missejä ja urheilijoita, joista tiedetään jo entuudestaan, että he ovat kovia kilpailemaan, mutta sitä enemmän seuraavat ovat tähän tyytymättömiä, koska tällainen aiemmalla urallaan paljon kilpaillut henkilö voi haluta politiikassa elämäänsä jotain muutakin, mikä näyttäytyy suomalaiselle asenneongelmana. Sitä, mikä politiikassa koetaan kaikkein tärkeimmäksi, eli näsäviisasta sanataiteilua, on aivan liian vähän.

Suomalainen politiikka on äärimmäisen henkilökeskeistä, sillä kansaa kiinnostavat asiakysymykset ovat niin typeriä, epärehellisiä ja riidanhakuisia, ettei kuka tahansa voi puhua niistä uskottavasti vaan siihen tarvitaan henkilö, joka kykenee vaikuttamaan uskottavalta puhuessaan mitä tahansa. Jos siirryttäisiin tasavallan ihanteisiin, joiden mukaan jokaisen sopii lähteä politiikkaan edistämään tärkeiksi kokemiaan asioita itse, politiikalta katoaisi uskottavuus kokonaan, joten on tärkeää, että poliitikko vaikuttaa sellaiselta, mitä kansa pitää uskottavana.

Jos ryhtyy edustamaan sellaista kansanosaa, joka on laiska seuraamaan politiikkaa, niin silloin pääsee toki vähemmällä, mutta yleensä ottaen poliitikon on oltava kohtuullisen hyvä näyttelijä, sillä hänen on ajettava reikäpäisiä asioita vaikuttaen riittävän reikäpäiseltä ja siitä huolimatta täytyisi onnistua tekemään velvollisuuksien ohella jotain kunnolla, jotta ura jatkuisi vaalien yli.

Lisäksi suomalainen on työantajana sen verran orjapiiskurimainen, että uskottavan poliitikon olemus johtuu usein ihan vain siitä, että tämä on oikeasti hullu. Puheet kohtuullisista vaatimuksista ja vapaa-ajan ihanuudesta katoavat äkkiä kun tuleekin puhe poliitikoista, jotka kansa käsittää omiksi palkollisikseen.

Poliittinen järjestelmä onkin kokonaisuudessaan lähinnä todiste siitä, että suomalaisen oikea paikka olisi maaorjuudessa.

*

Narsismista liikkuvien legendojen kumoamiseen suomalainen politiikka soveltuu aivan erinomaisesti, koska siinä on paljon samaa, mutta se toimii eri tavalla.

Narsisti ei muodosta ovelasti hovia itselleen, vaan hovimiehiä ja -naisia odottele pilvin pimein, että ilmaantuisi edes joku, jonka hoviin voisi liittyä. Siihen ei tarvita narsistia vaan aivan kuka tahansa, jota hännystelemällä voi menestyä politiikassa ilman mainittavampia kykyjä.

Ulkopuoliset taas eivät ole tälle mitenkään sokeita, kuten legendoissa, vaan hovimiehien ja -naisien toiminta seurataan ja analysoidaan. On merkki älykkyydestä, että onnistuu keplottelemaan itsensä hyvään hoviin ja saavuttamaan näin jotain, mihin omat kyvyt eivät riitä, ja näiden asioiden ymmärtämistä varten on olemassa asiantuntijoita. Kun vielä osaa kerätä irtopisteitä sanomalla usein jotain, mitä kansa haluaa kuulla, ylenee hovin arvoasteikossa ja saa vaaleissa enemmän ääniä kuin kilpailijat.

Hovi on lähes aina selvästi narsistisempi kuin hännystelyn kohde, minkä huomaa selvästi siitä, että hännysteltäväksi valikoitunut ei reagoi tölväisyihin samalla tavalla. Niistä ei kanneta kaunaa eikä tehdä rikosilmoituksia, mutta hovin tölviminen on eri asia, koska sillä ei paljon muuta uskottavuutta kuin laissa määritelty abstrakti kunnia.

Mitä taas periaatteettomuuteen tulee, niin hovi ja pääosin kansakin vaihtaa periaatteitaan paljon herkemmin kuin tyypillinen hännysteltävä, jota kyllä haukutaan narsistiseksi, ettei alettaisi ajatella tarkemmin, että ketkä oikeasti ovat narsistisia. Mitä enemmän hännysteltävällä on periaatteita, sitä enemmän häntä haukutaan, koska sitä vähemmän hänestä on hyötyä omiaan huseeraaville räpeltelijöille.

Kansa veikkaa mielellään voittajaa ajattelematta juurikaan seurauksia, ja niin tekee hovikin, mutta kukaan ei halua olla vastuussa seurauksista, joten hännysteltävistä on aina pulaa. Kokonainen puolue voi olla pelkkä hovi, joka miettii epätoivoisesti, kuinka saataisiin pyydystettyä joku, jonka imussa muut voivat menestyä. Odotellessa todistetaan, ettei hovilla itsellään ole juuri mitään annettavaa, koska suosio ei lähde nousuun ilman hyvää hännysteltävää.

Suomen talousihme

Kaukaa tulleiden ulkomaalaisien mielestä suomalaiset ovat aika autistisia eivätkä suomalaiset ymmärrä tällaisia näkemyksiä, sillä heillä on melko heikot yhteydet ulkomaailmaan. Oman päänsä sisällä voi kuvitella olevansa vaikka mitä eikä ulkomaailmasta tulevaa kritiikkiä tarvitse ottaa vakavasti, jollei se miellytä.

Suomalainen kaupunki näyttää talvisin siltä kuin kaduilla köpöttelisi pingviinejä, mutta suomalaiset eivät kykene näkemään sitä, koska heillä on suuret luulot itsestään. Niinpä pingviiniä muistuttava henkilö voi hyödyntää tällaisia näkökantoja riidan haastamisessa väittämällä, että jotkut muut ovat kuin pingviinejä.

Heikot yhteydet ulkomaailmaan rajoittavat organisoitumista ja suomalaiset pyrkivätkin organisoitumaan siten, että he voivat puuhailla omiaan ja kapinoida organisaatiota vastaan tekemällä työt huonosti. Suomalainen pitää asemasta, jossa voi pönöttää ja vetäytyä omiin maailmoihinsa, ja se onkin näissä asioissa tärkeintä.

Kehittyminen on suomalaisille sitä, että tavoitteet asetetaan korkealle, jotta luulot kasvaisivat suuriksi. Jos tavoitteet saavutetaan, siihen menee yleensä niin kauan, että kehitys on muualla edennyt pidemmälle ilman, että sitä varten olisi tarvittu suurisuuntaisia hankkeita, mutta yleensä suomalaiset joutuvat kaunistelemaan kehitystään valehtelemalla.

Tämä näkyy kaikkialla. Yksityinen sektori ei mielellään haaskaa varoja tuotekehitykseen ja julkinen sektori takertuu siihen, mitä eläkettä odottaville virkamiehille on joskus opetettu koulussa, sillä suomalaisen pitäisi saada kehittyä omaan tahtiinsa ja se on tavattoman hidas, koska hänet on ohjelmoitu käpertymään omiin oloihinsa viettämän yksinkertaista elämää.

Suomalaisille on leimallista korvata puuttuvia taipumuksiaan varastelun avulla, ja tämä näkyy myös kulttuurin kehittymisessä. Muualta lainatuista vaikutteista tulee pian omia luomuksia, joita voidaan opettaa leuhkoina muillekin, ja pönöttämisen tarve on niin suuri, että tähän liittyvää valehtelemista ei koeta valehtelemiseksi vaan asemaa varten tarvittavan auktoriteetin kehittämiseksi asemaan päässeen henkilön sopiviksi katsomilla keinoilla. Valehteleminen myös unohtuu nopeasti, sillä suomalainen kokee, että hän on uskottavampi jos hän puhuu totta.

Sen jälkeen kun peruskoulu matkittiin Itä-Saksasta, meni muutama vuosikymmen ennen kuin se muuttui suomalaisien omaksi keksinnöksi, sillä Itä-Saksan piti ensin lakata olemasta ja sitten tarvittiin vielä muutama vuosi tyydyttämään suomalaisien rehellisyyden tarvetta. Sen jälkeen oppimistulokset olivat heidän hienon peruskoulunsa ansiota, vaikka ne johtuivat tosiasiassa lukutaidosta, joka taas johtuu poikkeuksellisen helposta kirjakielestä.

Tästä sitten ylpistyttiin niin paljon, että peruskoulu viimeisteltiin ottamalla käyttöön omiakin opetuskeinoja, mikä taas johti siihen, että hyvistä oppimistuloksistakin alettiin päästä eroon. Viime aikoina on ihmetelty sitä, miten lukutaitokin voi olla romahtamassa, mutta paluu vanhoihin opetusmenetelmiin ei ole vaihtoehto, koska suomalainen mieluummin puuhaa omiaan ja pönöttää tärkeän näköisenä.

Tämä on vain osa suurempaa kokonaisuutta, jota kutsutaan muun muassa innovaatioyhteiskunnaksi, jotta vaikuttaisi siltä kuin suomalaisilla olisi omiakin ideoita. Se on normaali osa kokonaisuutta, josta suomalaisille tulee tärkeä olo, joten siinä ei voi olla mitään todellista vikaa. Joitakin ongelmia on, mutta ne varmaankin korjaantuvat jossain vaiheessa jos suomalaiset saavat lisää tilaa omiensa puuhaamiselle.

Tällainen on luontevaa, sillä Suomen taloudellinen kehitys perustuu mielikuvitukseen. Siitä tuli teollisuusmaa kun suomalaiset oppivat, että sellaisissa on jotain hienoa, ja teollisuutta oli paljon, jotta Suomi olisi hyvä muihin teollisuusmaihinkin verrattuna, vaikkei teollisuutta missään vaiheessa oikeasti ole ollut järin paljon. Tökkäämällä sormen umpimähkään vaikkapa Saksan kartalle, on varsin helppo löytää jopa moninkertaisesti enemmän teollisuutta kuin Suomessa on koskaan ollut.

Vastaavasti Suomesta tuli jälkiteollistunut maa heti kun muualta kantautui huhuja, joiden mukaan sellaisissa on jotain hienoa, eivätkä suomalaiset selvästikään ole vieläkään ymmärtäneet, mitä se tarkoittaa, sillä heillä on kovasti yritystä saavuttaa se ilman, että he menettäisivät samalla tuloja siitä teollisuudesta, joka kuviteltiin siksi, että suomalaiset saattoivat kuvitella elävänsä menestyvässä teollisuusmaassa.

Oli kehitys menossa mihin suuntaan tahansa, niin suomalaiset uskovat, että muiden tulisi olla kateellisia heille, eikä sen eteen tarvitse panna tikkua ristiin.

Kilpailunhalua ja omahyväisyyttä suomalaisilta ei puutu, joten heille kansainvälinen kilpailu tarkoittaa sitä, että raha alkaa virrata Suomeen heti kun sen tiellä olevia esteitä puretaan, vaikka kilpaileminen on käytännössä sitä, että kaikki hyvät tilaisuudet haaskataan kun täytyy ensin katsella, mitä muut tekevät, jotta voisi ottaa mallia. Jos on alle kymmenen vuotta jäljessä siitä, mitä maailmalla tapahtuu, on edelläkävijä Suomessa ja voi toimia esikuvana niille, joilta menee yli kymmenen vuotta tajuta, että on olemassa sellaista, mikä on muualla jo mennyttä aikaa.

Suomalaisia alkaakin valmistua merkittäviä määriä lupaavaa tulevaisuutta tarjoaville aloille siinä vaiheessa, kun ne ovat jo ylikilpailtuja ja konkurssiaalto karsii huonot yritykset pois. Osittain tämä johtuu siitä, että suomalaisien on vaikea sopeutua muuttuviin olosuhteisiin ja kaikki pitää opettaa koulussa, mutta suurempi ongelma on usko suomalaisien ylivertaisuuteen, josta ei ole koskaan näkynyt pienintäkään merkkiä, ja se estää tajuamasta tilannetta, jolloin voidaan jatkaa samalla tyylillä vaikka loputtomiin. Välillä täytyy käyttää vähän järkeäkin, jotta voidaan toipua talousromahduksista, mutta sitten aletaan taas puuhastella omalla tyylillä.

Mitä enemmän Suomi suuntautuu kansainväliseen kilpailuun, sitä enemmän sen kansantalous kuihtuu, ja johdonmukainen ratkaisu tappioiden kattamiseen on kansainvälisen kilpailun lisääminen, josta muka saadaan jossain vaiheessa tappiot takaisin korkojen kera.

Myös muunlainen peliriippuvuus on Suomessa yleistä ja toimivaksi havaittu käytäntö on sellainen, että on monopoliyhtiö, jota voi rikastuttaa pelaamalla, ja se sitten kustantaa hoidon siinä vaiheessa kun peliriippuvuus alkaa kyllästyttää ja tarjoaa tilalle kulttuuriin ja urheiluun liittyviä mahdollisuuksia toivoa menestyvänsä jossakin. Käytäntöä ei voi kuitenkaan soveltaa koko kansantalouden mittakaavassa, joten se on luultavasti lähinnä haitallinen tarjotessaan kansalle sellaista mielikuvaa, että älytön riskien ottaminen voidaan tehdä turvalliseksi.

Tällä tyylillä saavutettujen epäonnistumisen vastapainona toimii muiden saavutusten mitätöiminen. Menestyvillä suomalaisilla on yleensä runsaasti kokemusta siitä, että innovaatioyhteiskunta on yrittänyt uskotella heille, ettei heistä ole mihinkään, ja kun on silti päättänyt menestyä, se onkin Suomi, joka menestyy, ja menestyjä itse on vain jotain, mitä pitää haukkua, jotta hänet saataisiin tuhoamaan toimintansa yrittämällä näyttää, että innovaatioyhteiskunnan muualta varastamilla menetelmillä voi menestyä vielä paremmin.

Muiden saavutusten mitätöiminen puhumalla hyvästä tuurista on suomalaisille rakas harrastus, ja toinen yhtä rakas harrastus on oman hyvän tuurin selittäminen osaamiseksi.

Hyviä, mutta massasta erottumattomia työntekijöitä kyllä riittää, koska kansanluonne pakottaa tiettyyn rajaan saakka tekemään työt hyvin. Työpaikka on reviiri eikä sen turvaamiseen ei riitä, että ärhentelee niille, jotka tulevat liian lähelle, vaan täytyy saada jotain aikaiseksikin. Paljon muita parempi ei kannata olla, koska silloin kateus alkaa haitata elämää, mutta keskimäärin omilla reviireillään nyhertävät suomalaiset ovat melko tunnillisia.

Vasta jos saadaan sellaiset työehdot, että reviiri on turvattu työn jäljestä huolimatta, tai  päästään sellaiseen asemaa, jossa ei tarvitse kuunnella arvostelua muiden taholta, suomalaiset antavat työmoraalin laskea, mutta muulloin keskinkertainen suoritus ei ole mitenkään huono ja ongelma on lähinnä se, että paineet olla keskinkertainen ovat huomattavan suuret.

Sekä parhaat että huonoimmat työntekijät yritetään saada lähtemään pois häiritsemästä yleistä keskinkertaisuutta, jossa kenenkään ei tarvitse kärsiä siitä, että pitää liian usein alentua auttamaan jotakuta muuta, tai siitä, että olisi liian usein jonkun muun neuvojen tarpeessa, ja jolleivät he tajua tehdä sitä itse, heidät voidaan irtisanoa siinä vaiheessa kun vähennetään ylimääräistä väkeä. Se on kohtuullisen vaikeaa, sillä kyvyttömän työntekijän asema on Suomessa vahvasti suojattu ilman, että sanottaisiin suoraan, mistä on kyse, ja näin kyvykkäänkin työntekijän suojana on usein tiheä pykälä viidakko. Yrittää kuitenkin pitää jos halutaan demokraattinen työyhteisö, jossa keskinkertaiset työntekijät voivat olla olevinaan kaikkein tarpeellisimpia.

Ulkoistamisesta on tullut suosittua, koska sen avulla kykyjen pesiytyminen työyhteisöön voidaan välttää, ja päätöksenteossa on täysin normaalia, että konsultti käy tarvittaessa ajattelemassa vakituisien työntekijöiden puolesta.

Suomi oli kylmään sotaan saakka köyhä ja kehittymätön maa, mutta sen aikana onni potkaisi, koska Neuvostoliitossa katsottiin tarpeelliseksi ostaa sen uskollisuus antamalla sen kääriä rahaa kaupankäynnissä. Sieltä sitten tilattiin junalasteittain kopiolääkkeitä ja muuta, minkä olisi voinut hankia muistakin kehitysmaista tai vaikka tehdä itse.

Ruotsalaiset keksivät samoihin aikoihin olevansa liian hienoja ihmisiä työskentelemään tollisuudessa ottivat maahanmuuttajiksi valtavia määriä alemmiksi roduiksi katsomiaan kansoja, joihin suomalaisetkin kuuluivat. Näin Suomi pääsi eroon työttömistä ja pitkälti myös rikollisista ja alkoholisteistakin, sillä ruotsalaiset rakensivat alemmille kansoille omia lähiöitä syrjemmälle eikä heitä paljon kiinnostanut, millaista elämä niissä oli. Kantaväestö pääsi nostamaan nokkaansa suomalaisille, joiden asuinalueilla sattui ja tapahtui, eli asiat olivat todella hyvin.

Suomessa tämä ajanjakso tunnetaan omalla johtamistaidolla luotuna kadotettuna paratiisina, jolle yritetään palata valitsemalla samanlaisia johtajia kuin silloinkin, mikä takaa, ettei sitä varmasti tapahdu, sillä niihin aikoihin suomalaiset oppivat, että johtajiksi voi valita ihan millaista väkeä tahansa ja silti pyyhkii hyvin. Oli kuin demokratia olisi toteutunut käytännössä sillä seurauksella, että suomalainen johtamistaito alkoi toimia käytännössä, ja sen jälkeen poliitikot ja politiikan ajattelijat ovat olleet sukupolvi toisensa jälkeen aina vain typerämpiä.

Samoin myös kaupankäynti neuvostoliiton kanssa oli suomalaisille vain osoitus heidän poikkeuksellisesta osaamisestaan, vaikka sitä varten piti opetella uusia asioita, kuten vaikkapa aikataulujen noudattaminen ja korkeat laatuvaatimukset, ja silti neuvostoliittolaiset mieluummin tekivät korkeamman teknologian tuotteet itse ja ostivat Suomesta jotain aivan muuta. Suomalaiset ylpistyivät ja kykenivät näkemään vikoja Neuvostoliiton avaruusteknologiassakin, vaikka vasta paljon myöhemmin päästiin sille tasolle, että muut voivat hyvällä onnella huolia luotaimeen suomalaisenkin komponentin.

Suomalaisien todellinen osaaminen näkyy riitelyssä ja haitanteossa.

Humanistien ja insinöörien välillä on erittäin tarpeelliseksi koettuja vihollisuuksia, ja koska humanisteilla on parempi edustus virkamieskunnassa, koulutusjärjestelmä pyrkii tekemään haittaa insinööreille keskittymällä aivan muihin asioihin kuin matematiikkaan ja kaikkeen muuhun, mitä insinööri tarvitsee. Oppimistulosten romahtaminen lähti alkuun näistä aineista eikä sitä pidetty vakavana ennen kuin romahdus alkoi levittäytyä kaikkiin aineisiin. Aluksi leikittiin vain, että on tärkeintä osata kieliä ja sellaisia oppilaita, jotka eivät osanneet edes peruskoulun matematiikkaa, junailtiin lukion läpi ja teknillisiin yliopistoihin.

Samoin ammattikorkeakoulu-uudistus oli pitkälti vain haitantekoa insinööreille, koska sen jälkeen nämä ovat saaneet huonompia alaisia kuin aikaisemmin. Samalla parannettiin myös virkamiehien mahdollisuuksia askarrella tilastojensa kansa hyödyllisien taitojen opettamisen kustannuksella, mutta ensisijaisesti uudistuksen vaikutukset ovat näkyneet siinä, ettei yhä useampi koulutettu ammattilainen ole kyennyt työllistymään, koska yrityksessä ei katsota hänen osaavat tehdä mitään hyödyllistä.

Urheiluväen ja kulttuuriväen välillä on samanlainen vihollisasetelma, ja koska kulttuuriväki on pääosin mielestään liian hyvä elämään tässä maailmassa, sillä on hyvin vaatimaton edustus politiikassa. Tästä syystä Suomi oli kauan ainoa Eurovision laulukilpailujen osanottaja, joka ei käyttänyt niitä tilaisuutena markkinoida musiikkia vaan yritti päinvastoin saada musiikkinsa vaikuttamaan huonolta. Kilpailut piti hävitä, koska voittajan piti järjestä seuraavat kisat eikä Suomella muka ollut siihen varaa, vaikka urheilukilpailujen järjestämiseen oli aina varaa. Näin suomalaiselle musiikille saatiin huono maine eivätkä poliitikot ole ymmärtävinään, mistä johtuu se, että musiikki on merkittävä vientituote vaikkapa ruotsalaisille, jotka käyttivät Euroviisut hyväkseen.

Suomalaiset vaikuttavat olevan rotupuhtain kipparikansa, sillä heillä näiden talousajattelu hipoo täydellisyyttä. Talous on vain järvi, johon raha tulee itsestään, ja suomalaisien tarvitsee vain miettiä, kuinka se saataisiin sieltä ylös. Samalla voidaan tuhota talous perustuksiaan myöten ihan vain siksi, että on kivaa olla haitaksi muille suomalaisille. Näitä asioita ei edes osata ajatella kunnolla vaan kaikki lasketaan sen varaan, että talous täyttyy rahasta jotenkin itsestään.

Tämänhetkinen tilanne on se, että veren täytyy virrata ennen kuin mielenkiintoa kohottautua peruskäyttäytymisen yläpuolelle löytyy taas, sillä kehitystä ei pystyttäisi kääntämään enää ilman joukkoteloituksia, mutta suomalaiset eivät varaudu vaikeisiin aikoihin ollenkaan. Kunto rapistuu ja se, joka pitää edes keittiön kaapeissa edes normaaliin taloudenpitoon kuuluvaa varastoa säilykkeitä ja kuivamuonaa, on omituinen.

Kaupankäynti Neuvostoliiton kanssa ja samoihin aikoihin sattunut ruotsalaisien into ottaa maahanmuuttajiksi kaikki suomalaiset, jotka sinne halusivat muuttaa, on ainoa varsinainen suomalaisien kokema onnenpotku, koska siinä ei jäänyt tilaa asioiden möhlimiseen, missä suomalaiset ovat poikkeuksellisen hyviä, ja sen tähden suomalaiset mielellään jättävätkin sen vähemmälle huomiolle ja keskittyvät kehumaan Nokian ihmeellä, joka oli käytännössä vain todiste yli-inhimillisen surkeasta johtamistaidosta.

Onnenpotkun aikoihin suomalaiset oppivat luulemaan, että heidän johtamistaitonsa riittää saamaan talouden kasvamaan kohisten eikä sille olla sen jälkeen edes harkittu vaihtoehtoja, mutta asiaa ei voi ajatella tarkemmin ilman, että suuret luulot romahtaisivat, koska puuttuu kokonaan se paikka, minne suomalaisen osaamisen voisi kuvitella. Idänkaupasta päätettiin Moskovassa ja Ruotsin maahanmuuttopolitiikasta Tukholmassa ja suomalainen johtaja-aines vain siirsi näiden tekijöiden tuottaman hyödyn omaan ansioluetteloonsa.

Nokia on tässä suhteessa parempaa maaperää, sillä jättämällä pois tiettyjä yhtiön ulkopuolelle jäävän maailman asioita voidaan kuvitella, että Suomen poliittinen johto jotenkin osaa muodostaa yhtiön, joka myy maailmalle järjettömän määrän matkapuhelimia. Tosiasiassa olosuhteet olivat sellaiset, että edes suomalainen johtamistaito ei kyennyt pilaamaan liiketoimintaa aivan heti vaan siihen meni vuosia, mutta keksimällä suuruudenhulluutta ruokkivia valheita ja uskomalla niihin on mahdollista käsittää tilanne sellaiseksi, että suomalainen johtamistaito muutti taianomaisesti lähinnä auton renkaista tunnetun yhtiön aivan yhdeksi aivan toisen alan suurimmista tekijöistä.

Masa-Yards teki niin hyviä sukellusveneitä, että Yhdysvallat osti tuotannon pois, ettei tuotteita olisi päätynyt Neuvostoliitolle, ja kaupan jälkeen suomalaisilla oli hallussaan suuri määrä muuta huipputeknologiaa, joka annettiin Nokialle.

Koska kyse oli valtionyhtiöstä, sitä johti shamaani, joka näki, että televisio edustaa tulevaisuutta, mikä oli aivan luonnollista, koska televisiosta tulee hiihtoa, ampumahiihtoa, mäkihyppyä ja muuta äärimmäisen tärkeää, mitä katsomatta suomalainen johtaja ei voi elää. Huipputeknologian omaksumisessa suomalainen johtaja raahustaa yleensä ottaen sukupolven tai pari muiden jäljessä, mutta uuden television arvon hän kuitenkin ymmärtää.

Niinpä Nokia alkoi sitten ostaa hulluna televisiotehtaita, minkä johdosta yhtiö piti pian pelastaa valtion toimesta, mikä ei ole lainkaan tavatonta. Suomalaiset johtajat saavat tilaisuuden tullen suuruudenhulluuden puuskia, joista seuraa yleensä valtavat tappiot, koska ymmärrys riittää suunnilleen hiihtolajien seuraamiseen. Jääkiekko on jo jotain ihmeellistä, koska se on joukkuelaji.

Nokian tuotekehittelyssä oltiin kuitenkin keksitty teknologialle muutakin käyttöä ja kaikkien yllätykseksi matkapuhelimet alkoivat käydä kaupaksi. Niinpä yhtiö suuntautui sitten tuottamaan niitä.

Kolmas onnenpotku tuli kun presidentiksi onnistuttiin houkuttelemaan Martti Ahtisaari, joka oli virkamiesuransa aikana onnistunut luomaan enemmän hyödyllisiä bisnessuhteita kuin muilla oli yhteensä. Nokia sai Kiinan matkapuhelinmarkkinat yksinoikeudella ja muuta jännää.

Ahtisaaresta puristettiin hyöty irti ensimmäisellä kaudella ja sen lähestyessä loppuaan media kääntyi häntä vastaan, joten hän lähti viisaasti parempiin hommiin eikä asettunut enää ehdolle. Näin Suomessa on ollut kokonaiset kuusi vuotta presidentti, josta on todella ollut johonkin, ja Ahtisaaren ulkonäöstä on helppo päätellä, ettei kyvykkyys ole peräisin suomalaisesta geenipoolista.

Näissä olosuhteissa jopa suomalaiselta osaamiselta vei suosia saada yhtiö poljettua suohon, mutta siinä onnistuttiin kuitenkin toimimalla suomalaisien suosikkiperiaatteella, eli tekemällä kaikki eri tavalla kuin muut. Älykkäämpiensä esimerkille haistattamisesta tulee heille hyvä mieli eikä näissä asioissa sen parempaa motiivia tarvitakaan.

Johtajia oli liikaa eikä rekrytoinnissa oltu kiinnitetty huomiota osaamiseen, ja hyvän idean tiellä oli monta tyyppiä, joilla oli valta torjua se, ennen kuin se saavutti sellaisen tyypin, jolla oli valta hyväksyä se. Toinen keskeinen innovaatio oli ainoastaan matkapuhelimiin keskittyminen, vaikka kilpailijat tekivät paljon muutakin tuottaakseen mahdollisimman paljon ideoita, ja jotkut panivat osaamisensa yhteen pärjätäkseen kilpailussa.

Nokian puhelimista tuli epäkäytännöllisiä kun kilpailijat menivät käytettävyydessä ohi, mikä saattaa kyllä johtua osittain siitäkin, että suomalainen johtaja on tärkeä henkilö eikä kuluttajan palvelija, joka alentuu ottamaan selvää siitä, mitä kuluttaja on vailla. Viimeisinä aikoina olisi selvästi ollut mielenkiintoa alkaa kopioita Applen puhelimia, jotka menivät kaupaksi ihan eri tavalla, ja kehitysmaiden markkinat, joilla yhtiöllä oli ollut valtava etumatka muihin, menetettiin vähitellen muille, koska siellä oli liian köyhiä asiakkaita eikä sellaisiin kehdannut keskittyä tosissaan.

Lopulta käyttöjärjestelmäksi valittiin omaperäisesti Windows Mobile, joka ei ollut menestynyt missään muissakaan puhelimissa, ja sen jälkeen Nokiasta tuli entinen suuruus.

Tässä saatiin yhdistymään kaksi suomalaisen ajattelutavan merkittävinä johtamistaitoon liittyvää piirrettä eli matkiminen ja pään hakkaaminen seinään.

Omia ideoita suomalaisilla ei juuri ole, joten jäljitteleminen on sitten tärkeää ja sen arvoa pyritään korostamaan järkeilemällä, että se on jotenkin parempaa kuin omien ideoiden keksiminen. Olisi hyvin tärkeää päästä jotenkin käsiksi muiden omistamiin ideoihin, koska se muka jotenkin olisi viisain ratkaisu talousjärjestelmän kannalta, joten se, että suuriyritys ajaa alas sen toiminnan, jolla se on suureksi kasvanut, ja alkaa jäljitellä toisella tavalla suureksi kasvanutta yritystä on muka parempi strategia kuin se, jolla se kasvoi suureksi. Apple oli suurin ja kaunein, joten sitä oli sitten pakko alkaa apinoida.

Käyttöjärjestelmän valitseminen oli myös luonnollinen ratkaisu, koska Microsoft oli jo kauan yrittänyt vallata tilaa puhelinmarkkinoilta sillä ajatuksella, että mahdollisimman paljon tietokonemaailmassa menestynyttä käyttöjärjestelmää muistuttava käyttöjärjestelmä varmaan toimisi puhelimissa. Siitä ei ollut tullut yhtään mitään, mutta käsitystä tukemaan oli keksitty runsaasti tekosyitä, joita suomalainen ymmärtää. On suunnatonta viisautta usko sinnikkäästi johonkin, mikä ei selvästikään toimi käytännössä ollenkaan.

Näin sitten saatiin huonoihin iPhonen jäljitelmiin surkea käyttöjärjestelmä eikä yhtään ymmärretty, miksi yhtiö alkoi ajautua kohti perikatoa. Kun lauma suomalaisia pääsee leikkimään johtajia, asenne on kuin oltaisiin jäälle pystytetyssä kodassa pilkkimässä. Eristäydytään henkisesti muusta maailmasta ja ollaan olevinaan mahdottoman viisaita, koska saalis on varmaankin yhtä tyhmä kuin kala, jolle kelpaa huonompikin syötti. Se, mitä viereisessä kodassa tapahtuu, ei kiinnosta kovinkaan paljon, koska saalis ei lopu kesken, ja jos jäädään kilpailussa häviölle, niin sitten selitellään huonoa kalaonnea ja usein jostain keksitään myös se iso saalis, joka pääsi jotenkin karkuun. Nokian tapauksessa kehitteillä on ollut paljon ylivertaisia syöttejä, jotka eivät jotenkin päässeet tuotantoon asti, mutta toimivan strategian vaihtaminen toivottomaan tapaukseen ei ollut huono siirto.

Suomalaisessa politiikassa tätä ajattelutapaa esiintyy paljon, koska kansanluonne tulee siinä parhaiten esille. Matkitaan muualta jotain, mikä ei toimi, ja sitten hakataan onnellisina päätä seinään, ollaan olevinaan mahdottoman viisaita ja lopulta ihmetellään, miksi ei onnistuttukaan.

Koska yhtiöllä alkoi mennä typerien päätösten takia huonosti, se yritettiin saada menestymään liittämällä puhelimien valmistus Microsoftille, jolla oli enemmän varaa hakata päätä seinään typerien ideoiden takia. Se oli jo osoittanut olevansa sen arvoinen, koska se oli aiheuttanut Android-käyttöjärjestelmän syntymisen ostamalla lupaavan puhelinvalmistajan alustaksi omalle käyttöjärjestelmälleen. Samalla ajatus Java-pohjaisista ohjelmista sai lähteä sillä perusteella, että joku oli joskus sanonut, että Java on huono ohjelmointikieli. Sittemmin oli jo huomattu, ettei se niin huono ollutkaan, mutta suomalaisia tämä vain vakuutti Microsoftin johdon arvostelukyvystä, koska joku oli joskus sanonut, että Java on huono eikä tosiasioilla ole merkitystä kun joku on sanonut jotain.

Samanhenkiset räpeltelijät yrittivät sitten vähän aikaa tehdä puhelimia yhdessä, mutta siitä ei tullut mitään ja lopulta Nokian puhelimet myytiin intialaisille, joilta ei odotettu paljon, koska heillä oli vanha tuttu ajatus tehdä halpoja puhelimia. Nokia kasvoi suureksi sen avulla, mutta suuryrityksen pitäisi kuitenkin keskittyä matkimaan ja hakkaamaan päätä seinään, koska sitä suomalainen ymmärtää.

Suomalainen yhteiskunta reagoi Nokian kasvamiseen aivan samalla järjen köyhyydellä.

Sen lisäksi, että valtio pani Nokian tuottamia rahoja palamaan hyvissä ajoin etukäteen ja on nyt ihmeissään kun tulonlähde tyrehtyi, myös Nokian tuottama hyöty minimoitiin tehokkaasti, koska moni taho halusi päästä jotenkin osalliseksi sen menestyksestä. Käytännössä tämä toteutettiin helpottamalla sen liiketoimintaa siten, että siitä tihkui varsin vähän varallisuutta kansantalouteen.

Tässä ei ole sinänsä mitään poikkeavaa, sillä Suomessa valtionyhtiöt piilottavat rahaa veroparatiiseihin kaikkein ahkerimmin, mutta toisin kuin muita veronkiertäjiä, Nokiaa suunniteltiin silti äärimmäisen huonosti hoidetun kansantalouden tukipilariksi, jonka avulla olisi varaa elää leveästi kaikesta muusta huolimatta.

Lopputulos on, että Yhdysvallat luultavasti teki valtavan virheen ostaessaan sukellusvenetuotannon pois, koska muutama neuvostoliittolaisille myyty sukellusvene olisi ollut pieni ja lyhytaikainen riesa, mutta nyt NATO:n vieressä on aikapommiksi muutettu kansantalous ja vielä sellaisessa maassa, joka on parhaimmillaankin epävakaa, koska kulttuuri on hyvin shamanistinen. Päihdeongelmaiset auktoriteettihahmot puhuvat, mitä mieleen juolahtaa, ja kansa hokee perässä sitä samaa kuin parvi papukaijoja.

Osittain syy on Neuvostoliitonkin, mutta se oli vähemmän vaihtoehtoja. Muiden suurvaltojen kanssa oli tullut sovittua, että Suomi säilyttää itsenäisyytensä, joten oli keksittävä, kuinka tietäjäkuninkaalliset saadaan pysymään aloillaan kylmän sodan aiheuttamasta stressistä huolimatta, ettei pääse syntymään sellaista tilannetta, että Suomi on pakko miehittää. Alkoholistit riehaantuvat ja tekevät typeriä virheitä melko helposti ja suomalaiset arvostavat johtajissaan näitä piirteitä, kuten myös sitä, että näillä on maailmanpolitiikasta yllättäviä ja omintakeisia näkemyksiä.

Näin Suomi saatiin ostettua Neuvostoliiton ystäväksi ja tilanne muuttui lopulta jopa kiusalliseksi, sillä vaikka suomalaisien opportunismi on alkukantaista, sitä on kuitenkin paljon. Neuvostoliitosta tuli kuin seita, jonka suuntaan kumarreltiin enemmän kuin oli tarpeellista. Sen rahoittama kommunistinen puolue oli parhaimmillaan kriittisempi sen toimia kohtaan kuin muut puolueet, ja poliitikoille oli normaalia liehakoida sitä jopa enemmän kuin oli laillista. Salaisuuksia vuodettiin uhrilahjoina siinä toivossa, että se olisi pysynyt tyytyväisenä, ja samalla puhuttiin pahaa kilpailijoita siinä toivossa, että se olisi alkanut sekaantua Suomen vaaleihin.

Suomalainen uskollisuus on siinä määrin mukautuva käsite, että isänmaallinenkin yksilö ryhtyy helposti maanpetokselliseen toimintaan jos siitä saattaa olla hänelle itselleen jotain hyötyä. Mitään ei edes tarvitse luvata vaan riittää kun ei sano suoraan, että mitään ei ole tarjolla.

Näin sitten syntyi ainutlaatuinen tilanne, jossa alkoholisoitunut mielipuolikin kykeni neuvottelemaan menestyksellisesti. Riitti kun lähti vodkaturistiksi Moskovaan, niin löysi itsensä joskus taas Suomesta hyvän sopimuksen kanssa.

Milloinkaan muulloin näillä ei ole ilmennyt minkäänlaisia merkkejä bisnesälystä saati taidosta neuvotella hyviä sopimuksia ulkomaalaisien kanssa, mutta se oli tietenkin olevinaan shamaanien omaa ansiota, koska suomalainen vaatimattomuus on hyvä ehdokas narsismin äärimmäisimmäksi muodoksi. Se on viatonta uskoa siihen, että kyvyt riittävät vaikka mihin, eikä sillä ole mitään tekemistä tosiasioiden kanssa.

Suomalaisien mielestä heidän taloushuolensa katoaisivat jos he on istuisivat jotenkin löytämään toisen Nokian kaltaisen menestystarinan, joka jotenkin johtaisi kylmän sodan aikaisen bisnesälyn paluuseen. Idänkaupan tyrehtymisen aiheuttama suurtyöttömyys on edelleen olemassa, koska mitään muuta ei olla tehty kuin odotettu uutta jättipottia, joka palauttaisi luontaisien epäonnistujien loistonajat.

Myös suorituspaineita on kasvatettu, sillä idänkaupan luonne mielellään unohdetaan ja senkin kuvitellaan johtuvan siitä, että suomalainen osaaminen oli jotenkin poikkeuksellista. Niinpä sitten katsellaan, mistä löytyisi joku innovaatio, jonka avulla tulisi taas niin paljon tuloja, että suurin osa kansasta voisi keskittyä miettimän, mihin kaiken saa käytettyä.

Suomalaisien käsitys innovaatiosta on kokonaan oma lukunsa, koska sana on oivalluksen synonyymi, mutta suomalaisessa kielenkäytössä se tarkoittaa lähinnä ihmettä, koska oivalluskyky ei kuulu rotuominaisuuksiin, ja tästä syystä pyrkimys tehdä tällainen ihme johtaa vain siihen, että rahaa kaadetaan touhutippa ties minkä päässä sinne tänne ilman alkeellisintakaan käsitystä siitä, mitä ollaan tekemässä, ja jos jotain syntyykin, taikominen käy niin kalliiksi, että lopulta jäädään luultavasti tappiolle.

Lisäksi se, että joku muu menestyy, aiheuttaa kateutta muissa, eikä kansan suunnittelukyky ole niin kehittynyt, että se pystyisi ymmärtämään, että sen kanssa on pakko oppia elämään jos haluaa elää vauraassa yhteiskunnassa. Näin ollen vauraus halutaan nitistää jo ennen kuin se on saavutettu, ja käytännössä näin on toimittukin sen jälkeen kun suomalaiset oppivat elämään velaksi.

Talousromahdus on suomalaisille lähinnä tilaisuus olla oppimatta mitään ja kasvattaa luottamusta tietämättömyyteen. Siitä kantavat vastuun ne, jotka saadaan huiputettua hoitamaan tilannetta. Syyllisiä ei mielellään etsitä, ja jos joku pitääkin uhrata muiden puolesta, hän saa synnynpäästön nopeasti, mutta ne, jotka ottavat asiakseen selvitellä muiden luomaa sotkua, eivät saa anteeksi koskaan.

90-luvun alun lama johtui suomalaisien mielestä jotenkin Iiro Viinasesta, joka saatiin huiputettua hoitamaan tilannetta. Pankkikriisin syntymiseen ei hirveästi kajottu, jotta sen aiheuttanutta markkinaliberalismia voitiin jatkaa taas laman jälkeen, ja idänkaupan tyrehtyminen samoihin aikoihin Neuvostoliiton romahtamisen takia oli jotenkin irrallinen tapaus, sillä kukaan ei halunnut olla vastuussa siitäkään, ettei tilannetta oltu osattu ottaa huomioon millään tavalla. Se vain tuli yllätyksenä eikä sen jättämää aukkoa olla vieläkään onnistuttu paikkaamaan.

Suomalaisittain on jopa aivan loogista, että laman seurauksena sosialidemokraatit kasvoivat suurimmaksi puolueeksi, vaikka nämä olivat paras ehdokas syylliseksi, sillä lamaa valmisteltiin heidän talouspolitiikalla silloin kun he olivat päähallituspuolue. Kuten lainsäädännöstäkin näkee, suomalainen samaistuu mielellään rikollisiin, ja samaan ilmiöön kuuluu se, että suomalainen kokee asettuvansa heikomman puolelle puolustaessaan tahoa, joka on syyllistynyt johonkin.

Demareiden pelimiehistä tuli näppärästi olosuhteiden uhreja ja pääsyylliseksi löytyi reaalitodellisuus, jota Viinanen joutui edustamaan yrittäessään saada taloutta taas jaloilleen muiden luomissa puitteissa. Jos todellinen maailma olisi toiminut eri tavalla, niin romahdusta ei olisi tullutkaan, ja se on riittävä peruste siirtää vastuuta siihen suuntaan.

Sen jälkeen politiikka on muuttanut luonnettaan siten, että markkinaliberaalit ovat voimissaan kaikissa puolueissa ja erimielisyyksiä syntyy lähinnä siitä, kuinka otettaisiin riskejä ja vedettäisiin välistä, sillä pankkikriisi opetti kansalle, että markkinaliberaali on oikeassa, ja järjellä varustetut suomalaiset puolestaan oppivat, että romahduksen sattuessa kannattaa olla jossain kauempana, ettei tule ympäripuhutuksi surkeimpaan tehtävään, mikä maasta löytyy.

Suomalainen pitää älyttömistä riskeistä ja typeristä ihmerikastumissuunnitelmista, joten vastoinkäymiset pyrkivät jalostamaan talouspolitiikan yhä kummallisemmaksi, koska vaikeat taloustilanteen saavat kansan ajattelemaan talousasioita enemmän ja johtopäätökset on pakko ottaa huomioon politiikassakin.

Se, että välillä tarvitaan joku siivoamaan muiden jälkiä, ei riko kuviota, koska sitä ikään kuin ei ole koskaan tapahtunutkaan.

Suomalainen on tarvittaessa kova mouruamaan. Hän voi vailla häpeän tunnetta näyttää surkealta ja roikottaa päätään, mutta se unohtuu heti kun hän on saanut haluamansa. Sen jälkeen hän on taas olevinaan suoraselkäisyyden perikuva eikä kysyttäessä muista mourunneensa koskaan mitään.

Valtionyhtiö on olevinaan suomalaisille tae siitä, että yhtiötä taidokkaasti, koska sen johtoon on mahdollista saada henkilöitä, joihin kansa voi samaistua. Siksi sellainen epäonnistuu helposti varsinkin suurissa investoinneissa, minkä jälkeen sitä pitää yrittää pelastaa. Sitä myös suojellaan kilpailulta eikä muuta saman alan yritystoimintaa juuri synny ennen kuin se joskus onnistuu kaikesta huolimatta kaatumaan. Voitot pestään mielellään veroparatiisien avulla eikä niiden perään kysellä, sillä luontaisen rantarosvon mielestä rehellinen liiketoiminta on tällaista.

Käytännössä Suomen kansantalouden merkittävin tekijä on Joku Muu, joka vastaa muinaista järveä, josta kalat eivät loppuneet kesken. Hänet voi sijoittaa minne mieli tekee, jotta kansantalous vaikuttaisi olevan vakaalla pohjalla.

Valtiolle kunnat ovat Joku Muu, jolle voi siirtää vastuuta kustannuksista, koska hän keksii, mistä rahaa saadaan lisää, ja kunnat ajattelevat samoin valtiosta. Joku Muu kyllä keksii, mistä valtion kassaan saadaan lisää rahaa, joten ne voivat keskittyä miettimään, kuinka ne voisivat saada sieltä enemmän rahaa omaan käyttöönsä.

Samanlaisia parivaljakoita on runsaasti, kuten työntekijät ja työnantajat, julkinen sektori ja yksityinen sektori, kaupungit ja maaseutu, ja pohjoinen ja etelä, sillä suomalainen keksii kyllä hyvän piilopaikan, missä Joku Muu voi pitää kansantaloutta pystyssä kenenkään näkemättä.

Suomalaisien usko talouskasvuun pyrkii olemaan vahva, koska Jonkun Muun, voi sijoittaa mielikuvissaan aivan minne tahansa. Ei haittaa, vaikka suurin osa kansasta siipeilee parhaansa mukaan ja valitsee päättäviin virkoihin täysin kyvytöntä väkeä sopertelemaan taloudesta jotain, millä ei ole mitään tekemistä minkään muun kuin ahneuden ja toiveikkuuden kanssa, sillä Joku Muu luo kohta talousihmeen ja sitten päästään jakamaan ilmaista rahaa kaikille.

Shamanismi

Kipparille ainoa luotettava asiantuntija on shamaani. Jos on pakko hankkia tietoja muista lähteistä siksi, että näiden tietämyksessä on valtavia aukkoja, ainakin täytyy saada näiltä mielipide vieraasta tiedosta, jotta voisi kokea ymmärtävänsä sen oikeasti.

Shamaaneihin perehtyminen kannattaa aloittaa kulttuuripiireissä pyörivistä yksilöitä, sillä nämä elävät käänteismaailmassa, jossa kaikki pyrkii olemaan toisin. Näin he voivat parhaiten luoda kippareiden tarvitsemaa hajaannusta. Jos shamaani liikkuu samoissa ympyröissä näyttelijöiden kanssa, hän on jotenkin saanut näiden ominaisuuksia itselleen, koska hän voi esiintyä kuin tietäisi näistä jotain, mitä muut eivät tiedä. Näin ollen hänen tarvitse edes teeskennellä, että hän puhuisi totta, koska hän osaa muka näytellä.

Muissa piireissä liikkuvat shamaanit ovat muuten aivan samanlaisia, mutta he kokevat tarpeelliseksi teeskennellä vähän enemmän. Ei sekään paljon ole, sillä shamaani ei ole syntynyt tekemään mitään kunnolla, mutta kulttuuriväen shamaaneissa on vähiten havainnointia häiritseviä häiriötekijöitä.

Tämä on käytännöllistä siksi, että shamaanin tapa puhua perättömiä on eri asia kuin valehteleminen, mutta ulkopuolinen ei välttämättä huomaa eroa jos tämä teeskentelee puhuvansa totta. Hän eläytyy tarinaansa aivan erityisellä tavalla, joista muut kipparit tunnistavat kuuntelemisen arvoisen ajattelijan, ja sen näkeminen ilman teeskentelyä helpottaa suuresti näiden tunnistamista. Kipparikulttuureissa näitä on joka paikassa, joten nämä todella kannattaa osata tunnistaa jos aikoo haaskata hyvää elinaikaa tällaisissa maissa.

Shamaani kehittelee itselleen omaa maailmaansa ja näiden väliset suhteet määräytyvät sen mukaan, miten paljon ne muistuttavat toisiaan. Kaikilla on harhainen käsitys menneestä ja tulevasta, koska jokaisella on oltava ainakin vähän erilainen nykyisyys kuin muilla, ja riitoja syntyy sitä enemmän, mitä enemmän käsitykset poikkeavat toisistaan.

He ottavat huomioon myös omat etunsa, joten eri aloilla toimivat yksilöt riitaantuvat helposti keskenään, sillä näkemykset siitä, mitä kenellekin kuuluu, ovat erilaisia.

Uhkakuvien keksiminen ja kansan kiihottaminen on tärkeä osa shamaanin toimintaa, sillä näin on mahdollista luoda kippareille ominaista järjestystä, jossa pienet ryhmät ovat vihoissa keskenään. He eivät koe tätä kansan kiihottamiseksi vaan shamaani saa kaikessa rauhassa jopa kertoa tarinoita, joiden mukaan joku ihminen tai ihmisryhmä vain kerjää tulevansa tapetuksi, ja tarjota runsaasti tekosyitä sen toteuttamiseen, sillä tällainen on heille luonnollista. Tiedotusvälineissä se edustaa laatua ja sillä voi saada palkintoja.

Jos joku muu kuin shamaani vie ajatusta edes vähän siihen suuntaan, ettei kaikilla ihmisillä ehkä olisikaan yhtäläistä oikeutta olla olemassa, niin sitten kansankiihotukseen kyllä reagoidaan, vaikkei siihen olisi edes aihetta, mutta shamaanilla on oikeus olla vaikka kävelevä kansanmurhafantasia.

Myös se, että joku puhuu realistisista uhkista, voidaan kokea kansan kiihottamiseksi, koska se uhkaa shamaanien arvovaltaa ja täytyy keksiä jokin tekosyy, jolla hänet saadaan vaiennettua, ja paras lähestymistapa on, että hän kiihottaa kansaa perättömillä puheilla, koska näin häneltä saadaan uskottavuus pois.

Tämä tekee uhkiin varautumisen hyvin vaikeaksi, koska shamaaneilla on pitkälle kehittynyt taito olla väärässä. Toteutumassa oleva uhka kuuluu yleensä niihin uhkiin, joista ei saisi puhua ollenkaan, koska jopa shamaanin kyky hahmottaa tulevaisuutta riittää kaikkein loogisimpien uhkien tunnistamiseen, minkä johdosta hän osaa olla uskomatta niihin.

Mitä helppotajuisempi uhka on, sitä vaikeampi kippareiden on havaita sitä, ja tilanne on pahentunut tiedonvälityksen kehittyessä, sillä shamaanit saavat muualta maailmasta varsin luotettavia tilannearvioita, jotka helpottavat satujen keksimistä. Nämä olivat tässä asiassa erittäin päteviä jo aikaisemminkin, mutta nykyisin toiminta on jo sillä tasolla, että jos jokin ulkomainen tiedotusväline saa mainetta luotettavuudellaan, shamaanit hyökkäävät sen kimppuun journalismin nimissä ja vääristelevät sen kansaa varten aivan tunnistamattomaksi. Suurin osa uutisista ei kelpaa ollenkaan, koska ne kertovat aivan vieraan todellisuuden asioista, ja lopuista poimitaan härskisti jotain, mikä tukee omia tarinoita, joita voidaan sitten tukea sellaisella tarinalla, että niiden keksimisessä on käytetty luotettavia lähdetietoja, mikä ei vastaa alkuunkaan sitä, mitä niiden tarjoamalle informaatiolle on tehty.

Raiskauksen lopputulos muutetaan totuudeksi shamaanien välisellä riitelyllä, jossa syytetään uhreiksi valikoituneita tiedotusvälineistä siitä, että ne ovat sellaisia kuin shamaanit ovat valehdelleet niiden olevan. Tämä on erittäin tärkeää, sillä laadukkaat tiedotusvälineet ilmentävät toimituksen poliittista suuntautumista painotuksilla, kun taas shamaanit tekevät sen valehtelemalla ja pimittämällä tietoa. Ulkomaiset tiedotusvälineet täytyy punoa osaksi kippareiden kertomakulttuuria, ja kansa on tyytyväinen kun sille on kerrottu, mitä jostain tiedotusvälineestä pitää ajatella.

Mitä pidemmälle informaatiovallankumous etenee, sitä psykoottisemmiksi kipparimaat muuttuvat.

*

Brezhnev-on-the-phone
Kippareilla on vahva usko siihen, että kylpiessä ryyppääminen tekee älykkääksi. Kulttuureissa on jonkin verran eroja, mutta aina löytyy jokin peseytymiseen soveltuva paikka, jossa voi ryypätä alastomana ja kuvitella puhuvansa viisaasti. Pohjoisessa suositaan saunoja ja etelämmässä kylpylöitä. Tämä on yhä niin tärkeä osa järjestäytymistä ja suhteiden luomista, että muiden kansojen on vaikea luoda hyviä suhteita kippareihin, joten on oletettavaa, että venekerhot vahvistivat yhteenkuuluvuuden tunnetta jo jääkauden lopulla käyttämällä päihteitä jonkinlaisissa peseytymiseen tarkoitetuissa rakennuksissa.

Kipparit korvaavat oivalluskyvyn puutetta käyttämällä päihteitä. Poliitikot miettivät asioita humalassa, koska näin saadaan ajatuksia, joita kansa pitää hyvinä miettiessään niitä vuorostaan itse humalassa.

Alkoholin lisäksi ajattelemiseen käytetään muitakin aineita ja politiikka muuttuu päihdekulttuurin mukana, sillä pään sekoittaminen eri tavoilla tuottaa erilaisia ajatuksia. Nykyisin muodissa oleva yletön suvaitsevaisuus ja halu halata koko maailmaa johtunee pohjimmiltaan ekstaasin käytöstä, koska se on yleistynyt samassa tahdissa.

Ero metamfetamiinikauteen on suuri ja halua palata silloiseen asenneilmastoon kutsutaan konservatismiksi, vaikka siinäkin korostui se, että mentiin vain johonkin suuntaan turhia miettimättä. Siihen liittyi kuitenkin enemmän määrätietoisuutta, joten se vaikutti siltä kuin poliitikot olisivat olleet enemmän tosissaan kuin nykyiset, joiden puheet ovat sekavampia.

Maailma, jossa yksi ynnä yksi on kaksi, ahdistaa kipparia, joten päihteiden avulla ajatteleminen on tärkeä osa johtamistaitoa. Vähintään alkoholia tarvitaan silloin kun suunnitellaan, kuinka päätöksiä perustellaan kansalle, ja mielellään itse päätöksetkin ovat viinanhuuruista hourailua.

Käytännössä Suomi on miljoonien ihmisien muodostama simulaatio, joka jäljittelee Mussolinin johtamistapaa, koska hänkin keksi aatettaan lisää tarpeen mukaan, ja tuloksista voi päätellä, että alkoholilla saattoi olla osuutta asiaan, mutta suomalaiset kutsuvat jostain syytä rationaalista johtamistapaa fasismiksi. Kukaan ei tunnu tietävän, miksi näin on, ja varsin harva edes tietää, mitä fasismi on, mutta tällaisilla seikoilla ei ole Suomessa mitään merkitystä.

Alkusuomalaisien johtajat ovat selvästi olleet ennen kaikkea viihdyttäjiä, jotka ovat kehitelleet outoja ajatuksia muuten melko yksitoikkoisen elämäntavan piristämiseksi, eikä ole mikään ihme, että tietäjäkuninkaat menettivät valtansa heti kun kuvioon tuli mukaan vähän jotain johtamistaidon tapaista.

Suomessa on kuitenkin niin paljon tietäjäkuninkaallisia, ettei kaikista olla missään vaiheessa päästy eroon, ja tasavaltaan siirtyminen vapautti heidät. Kansa valitsee näitä poliittisiin luottamustehtäviin ja sieltä he levittäytyvät muihinkin johtaviin asemiin jakamalla tärkeitä virkoja kavereilleen. Näin on saavutettu vapaus, eli yhteiskunta, jossa maailmaa yritetään muuttaa kertomalla tarinoita.

Suomalaisille on luontevaa uskoa, että oma ajattelutapa leviää ihan vain sillä, että siitä kerrotaan, ja jolleivät tulokset tyydytä, aletaan miettiä, että ajattelutavan arvon huomaisi ehkä paremmin jos sen levittäminen olisi liiketoimintaa. Epäonnistunut tiedottaminen pyrkiikin johtamaan lyhytikäiseen julkaisuun, jonka takana olevan henkilöt eivät ymmärrä ollenkaan, mikä meni pieleen.

Menestyvät julkaisut levittävät sellaisia tarinoita, joita suuren kansanosat haluavat, ja koska suomalaisilla on varsin niukasti taipumuksia järjestäytyä kansaksi, he eivät kykene oikein ymmärtämään, miksi jokin tarina myy ja toinen ei. Näin jopa kaveriporukan kokoiset kansanosat voivat uskoa vakaasti siihen, että julkaisu, jolla ei ole realistisia toimintaedellytyksiä, olisi tie asemaan, jossa voi ajatella kaikkien muiden puolesta.

Samasta syystä menestyvillä julkaisuilla on riski muuttua niiden sisällöstä päättävien tahojen propagandakanaviksi, jolloin saavutetaan tilanne, jossa yleisö kaikkoaa eikä kukaan sisällöstä päättävät kykene tajuamaan, mitä on tapahtumassa.

Myös puolueet pyrkivät toimimaan samalla tavalla, mutta niillä on suojamekanismina demokratia, jonka avulla johtavat tarinankertojat voidaan vaihtaa sen sijaan, että rivijäsenet alkaisivat katsella parempaa puoluetta.

Tämäkään käytäntö ei suojaa tarinoiden ja todellisuuden välisen ammottavan kuilun aiheuttamilta ongelmilta, mutta se tarjoaa kuitenkin jatkuvuutta.

Nykyisin lähinnä yrityksissä esiintyy kehittyneempää johtamistaitoa ja tästäkin ongelmasta selviytyminen on työn alla, mikä näkyy selvästi jo kansantalouden tilan kehittymisessä. Talouspolitiikka muuttuu sen mukaan, millaisiin tarinoihin kansa haluaa uskoa, ja kuihtuvan reaalitalouden peittää tarina talouskasvusta, joka on vakaalla pohjalla, vaikka kärsiikin lukuisista ongelmista ja muuttaa usein kokoa aivan väärään suuntaan.

Kuitenkin tärkeintä on, ettei tarvitse elää siinä ikävässä maailmassa, jossa yksi ynnä yksi on kaksi, joten luottamus tarinoilla ohjattuun yhteiskuntamalliin on luja ja eripuraa syntyy vain siitä, millaisia tarinoita pitäisi käyttää. Tosiasiatkin ovat suomalaisille vain tarinoita eikä niiden avulla voi muuttaa mitään oikeasti.

Jos saataisiin tietää, että asteroidi muuttaa kohta Etelä-Suomen kraatteriksi, suuri osa suomalaisista päättäisi, ettei se ole niin hyvä tarina, että siihen tekisi mieli uskoa, koska liikkeellä on parempiakin uhkakuvia. Kaikilla suomalaisien keskuudessa liikkuvilla tarinoilla on se yhteinen nimittäjä, että niitä levittävät suomalaiset, joiden niiden luotettavuus tiedetään, vaikka sitä peitelläänkin muilta tarinalla suomalaisien rehellisyydestä, ja sen ansiosta on aina pätevä syy epäillä epämiellyttävän tarinan todenperäisyyttä.

Kulttuurin luonne näkyy selvästi siinä, että vaikka suomalaiset käyttävät politiikkaa kanavana levittää omia etujaan edistäviä valheita, se on kuitenkin vähemmän tärkeää kuin päihdeongelmaisien tarinankertojien keksimät jutut, jotka muokkaavat kansan ajattelutapaa paljon tehokkaammin. Hyvä tarina ohittaa kaikki esteet, ja parhaiten se näkyy siinä, että vaikka suomalaiset varjelevat mustasukkaisesti yksinoikeuttaan valehdella Suomessa omaksi edukseen ja tulevat lähes hysteerisiksi jos joku edes epäilee, että toinen maa levittää Suomessa omia valheitaan salaa, tarinat ovat aivan eri asia. Niitä otetaan muualta maailmasta vastaan innokkaasti ja hyvät suojataan kaikkia epäilyksiä vastaan. Sellainen ei voi olla niin selvästi vain jonkin tahon levittämää propagandaa, että suomalaiset haluaisivat olla tietoisia asiasta.

Käytännössä tärkeimpiä ajattelijoita ovat viihdemaailmassa vaikuttavat shamaanit, ja jos he päättävät huumepäissään uskoa tällaisin tarinoihin, suomalaiset ovat pian suojattomia ulkoisia vaikutusyrityksiä vastaan. Edes suomalaisia shamaaneja ei tarvitse saada innostumaan vaan riittää kun propagandaa levittävä valtio tai yhtiö saa omia shamaanejaan mukaan toimintaan ja suomalaiset tekevät itse loput. Ainoa tiellä oleva este on normaali kinaaminen tarinoiden paremmuusjärjestyksestä.

Demokratia merkitsee suomalaisille pohjimmiltaan sitä, että älykkäiden ihmisien tulisi jotenkin toteuttaa tarinoita keksivien shamaanien oikut. Koska äly ei riitä sellaiseen vaan tarvittaisiin kyky tehdä ihmeitä, Suomessa ihmetellään jatkuvasti, miksei yhteiskunnallinen osallistuminen kiinnosta älykkäimpiä yksilöitä ja moni heitä muuttaa ulkomaille. Näiden toimintamahdollisuuksia sen sijaan ei ajatella ollenkaan, sillä suurimman viisauden oletetaan löytävän kansalta, joka valitsee shamaaneja ajattelemaan puolestaan, älyn rooli yhteiskunnassa on tehdä, mitä käsketään.

Suomalaiset puhuvat tässä yhteydessä mielellään lahjakkuudesta, koska siten voidaan yrittää uskotella älykkäille yksilöille, että heillä on annettu ominaisuus, jonka käyttäminen oman mielen mukaan on jotenkin väärin. Äly taas on olevinaan jotain, mitä kaikilla muilla on paljon, ja sille on keksitty niin paljon erilaisia määritelmiä, että jokainen varmasti löytää sellaisen, jota hänellä on paljon. Jos osaa edes solmia kengännauhat, on riittävän älykäs voidakseen päättää, kuinka ongelmanratkaisukykyä tulee käyttää.

Lähestymistapa toimii käytännössä lähinnä kannustimena pitää suomalaisiin kunnollista hajurakoa, mutta kansa on liian tyhmä ja itseriittoinen ymmärtääkseen näin vaikeita asioita.

Jo pelkkä koulutuskin aiheuttaa helposti tilanteen, jossa suomalaisista tulee mitta täyteen, sillä näillä on sellainen käsitys, että mielipiteen täytyisi olla korkein totuus, mikä ei toimi ollenkaan nykyisessä maailmassa. Vaikkapa lujuuslaskelmat ovat toisen maailman juttuja, koska niitä ei voida tehdä päihteiden huuruisien oikkujen mukaan jos halutaan, että rakennelmat myös kestävät, ja tämän johdosta suomalaiset hahmottavat nykyaikaisen yhteiskunnan sellaiseksi, että siinä on shamaanien lisäksi myös vieras papisto, joka toimii vihamielisen logiikan mukaan. Kaikki ei muka olekaan mahdollista, vaikka asiat olisi ajateltu alkoholin lisäksi myös ekstaasin tai metamfetamiinin avulla.

Kokemusperäisen tiedon mukaan toimimista kutsutaan halveksuvasti teknokraattisuudeksi ja sitä voidaan syyttää kaikesta siitä, minkä shamaanit pilaavat.

Politiikkaan nykyaikaa ei mielellään sotketa ollenkaan vaan siellä ollaan jakaannuttu luonnonmukaisiin shamaaneihin ja niihin, jotka yrittävät liittää itseensä nykyaikaista osaamista symbolien avulla. Riittää kun käyttää poliittisiin tarkoitukseen jotain sellaista, mitä voisi tarvita jos osaisi jotain, ja sitten ikään kuin jotenkin osaa jotain.

Samalla politiikkaan on saatu mukaan myös vapaamuurariaate, koska sen avulla voi ottaa talismaaneikseen harpin ja suorakulman ilman, että niiden eteen tarvitsisi tehdä muuta kuin epäolennaisia rituaaleja. Sen mukana tulee myös tekosyy pitää omaa kirjastoa, mikä on poliittiselle liikehdinnälle tärkeää, koska sieltä voi käydä etsimässä irrallisia tiedon hitusia mielipiteidensä tueksi.

Ehkä vapaamuurareista kehittyy vielä jossain vaiheessa puolue, sillä heillä näyttää olevan kaikki, mitä siihen tarvitaan.

Taide

Suomalaisessa taiteessa on kaksi pääsuuntausta. Ensinnäkin on niin sanottu oikea taide, jossa vieraat ihmiset esitetään jotenkin yksinkertaisina tai koomisina, mutta niissä henkilöissä, joihin taiteilija samaistuu, on usein suomalaisille hyvinkin vieraita piirteitä, kuten käsityskykyä ja uljautta.

Toinen pääsuuntaus on naivismi, jossa suomalaiset näyttävät tutummilta eli hölmöiltä. Sen oikea nimi olisikin suomalainen realismi.

kansakunta_kehyksissa

Oikeaksi taiteeksi kutsuttu ilmiö harvemmin tavoittaa mitään, koska se kumpuaa samoista mielenmaisemista kuin suomalainen kertomakulttuurikin. On kaikkitietävä kertoja, eikä hän tiedä oikein mitään, mutta yrittää kovasti rakennella pyydystä, joka saisi yleisön uskomaan johonkin ilman, että hänen tarvitsisi kantaa vastuuta seurauksista. Hän tarjoaa vain ainekset kokemusta varten ja loput on käyttäjän vastuulla.

Syöttinä on vähän jotain taiteen tapaista. Usein se ei ole muuta kuin kierrätysmateriaalia, joka on toiminut joskus ennenkin, mutta saaliin aivopesemiseen kyllä kiinnitetään huomiota. Se on kömpelöä ja itseään toistavaa, mutta ainakin sitä on paljon.

Suomalainen ei suinkaan vieroksu aivopesua, koska se on helppo tapa saavuttaa sellainen kokemus, että on muka tajunnut jotain, mutta sen on oltava sellaista, mitä hän kokee tarvitsevansa, ja suurimpia vikoja, mitä taiteessa voi olla, on se, että se selittää liian selvästi, mitä taiteilija yrittää sanoa. Hyvässä taiteessa täytyy olla tilaa ymmärtää sisältö siten kuin itse haluaa, ja joistakin suomalaisen taiteen merkkiteoksista tulee sellainen vaikutelma, että taiteilija on ollut yleisölle vähän ilkeä ja jättänyt riittävästi tilaa käsittää teos päin honkia.

Kippareiden tapa järjestäytyä muistuttaa lähinnä sopuleiden joukkovaellusta, jossa yksilöt juoksevat jostain syystä samaan suuntaan, ja tarinankertojan tehtävä on korvata sopulien taipumus juosta samaan suuntaan ilman apua. Johtajat ovat tarinankertojia, jotka ovat perehtyneet niin laajaan aineistoon, että kaikkeen siihen, mitä kipparit haluavat, löytyy aina tekosyy. Aineiston tuottajien on lähdettävä siitä, että suurin viisaus on yleisöllä, jotta aineistoon voitaisiin luottaa, mutta on kuitenkin helppo havaita, että yleisöltä löytyy itse asia suunnattomin tyhmyys, koska se käyttää johtajinaan tarinankertojia, jotka kertovat sellaisia satuja, joita yleisö haluaa kuulla, joten taiteilijoiden laatua täytyy valvoa.

Ahdingossa elävä taiteilija voi keskittyä omiin ongelmiinsa ja unohtaa ympäröivän maailman ongelmat. Näin hän voi ponnistella selittääkseen vaikeita asioita oikein. Historiasta ei saa etsiä kaavamaisuutta, koska se selittäisi asioita totuudenmukaisesti, vaan kaikki pitää keksiä erikseen.

Taiteen tärkein muoto on yhteiskunnallinen romaani, jossa selitetään ongelmat jonkun muun kuin kansan syyksi. Sellaisen tekeminen ei ole vaikeaa, koska niissä toistuu sellainen kaava, että ensin kansalle pitää puhua sitä, mitä se haluaa kuulla, koska se on vapautta ja demokratiaa, ja epäonnistumisen sattuessa kansalle on valehdeltu eivätkä vapaus ja demokratia ole sen tähden toteutuneet. Muutama sata sivua tällaista satua antaa kansalaiselle mahdollisuuden uppoutua tarinaan niin syvälle, ettei sieltä tarvitse lähteä enää pois.

Ahdingossa elävä taiteilija voi uskoa tällaiseen tarinaan itsekin, joten taiteilijat kannattaa pyrkiä pitämään ahdingossa, jotta vältyttäisiin siltä riskiltä, että kansan tarvitsisi erehtyä uskomaan sellaiseen tarinankertojaa, joka paljastaa myöhemmin vain valehdelleensa sitä, mitä kansa haluaa kuulla.

Yleensä ottaen kipparit pitävät huijareista, mutta tässä yhteydessä heitä ei kaivata, koska on kyse maailmankuvan luomisesta. Sen täytyy olla vakaalla pohjalla ja luoda sellainen vaikutelma, että sopulimainen säntäily on järjen käyttämistä parhaimmillaan.

*

Rohkeimmillaan taide on turpaan kerjäämistä, koska suomalaiset ovat riidanhaluisia. Tämä kannattaa pitää mielessä jos haluaa saada taiteilija-apurahaa, ja apurahan tarvitseminen on tärkeä osa taiteilijan uskottavuutta, sillä suomalainen haluaa tämän nöyristelevän mahdollisimman paljon. Vain jatkuvasta taloudellisesta ahdingosta voi syntyä korkeatasoista taidetta, jonka sisältöä voi pitää totuutena, koska taiteilijan on tarjottava sellaista totuutta, mitä yleisö on vailla. Omillaan pärjäävä taiteilija on huono, koska hänellä on liikaa tilaa ajatella itse, ja siksi merkittävän taiteilijan statuksesta haaveilevan ei kannata tehdä taidetta työn ohella tai syntyä liian varakkaaseen perheeseen.

Tätä selitellään sillä, että kaupallisuus jotenkin pilaa taiteen, ja ajatus vaikuttaa pintapuolisesti tarkasteltuna johdonmukaiselta, sillä suomalaista kaivelee se, että joku elättää itsensä omalla työllään. Jos on oppinut ammatin koulussa ja tekee työpaikalla mitä käsketään, niin silloin on varaa valittaa, että työtä on liikaa ja palkkaa tulee liian vähän, ja jos pääsee siihen asemaan, että voi aloittaa kasken polttamista muistuttavat rohmuamisen, niin silloin pitää aloittaa kasken polttoa muistuttava rohmuaminen, mutta tällainen vieras tapa hankkia rahaa on vastenmielinen.

Taiteilijan erityisasema näkyy kuitenkin siinä, ettei taloudellinen ahdinko jalosta mitään muuta ammattikuntaa ja yrittäjän tapauksessa varsinkin pätee se periaate, että köyhä on epäonnistunut elämässään. Jos on hyvä jossain muussa kuin taiteessa, niin sitten varmaan myös pääsee paremmille tuloille kuin kollegat, koska on paremmat mahdollisuudet pyytää enemmän.

Oikeasti kyse onkin siitä, että taide on sitä parempaa, mitä enemmän se on pelkkää markkinointia. Parhaimmillaan tarve liehakoida yleisöä ja niitä, jotka päättävät vaatimattomista apurahoista, ei jätä tilaa millekään muulle, ja tähän päästään vain sillä, että taiteilija joutuu taidetta tehdessään ajattelemaan sellaisia asioita kuin perheen elättäminen ja vuokran maksaminen.

Toinen ääripää on tehty sillä asenteella, että sisällöstä on turha valittaa kun kerran ilmaiseksi jaetaan, koska siinä on eniten vapauta tehdä mitä itse haluaa

Internet onkin olevinaan hirvittävintä, mitä suomalaiselle ilmaisunvapaudelle on koskaan tapahtunut, koska sen avulla on helppo vapautua muiden mahdollisuuksista esittää vaatimuksia. Se pitäisi jotenkin saada sensuurin alaiseksi sillä perusteella, että siellä puuhataan kaikenlaista rikollista, mutta juuri tästä syystä sensuuria on vaikea saada, sillä se jumittuu aina niihin seikkoihin, jotka voisivat rajoittaa vaikkapa huumeiden ja lapsipornon hankkimisen vapautta. Kun mitään tällaista ei saa estää tehokkaasti, siellä voi myös ilmaista itseään vapaasti eikä joka puolelta kantautuva ulina siitä, että muilla on sananvapaus, johda mihinkään.

Ferdinand_von_Wright_-_Taistelevat_metsot_-_1886_-_oljymaalaus_-_Ateneumin_taidemuseo
Ulkopuolisen silmin katsottuna keskenään ärhentelevät kanalinnut voivat aivan hyvin edustaa suomalaista kansallisromantiikkaa. Suomalaisille tällaisen maalauksen sanoma ei tarjoa mitään itsekehun aihetta, mutta kun ei kerrota, mistä on kyse, kuvan voi yhdistää suomalaiseen luontoon ja sitä kautta niihin käsityksiin, joita suomalaisilla on keskinäisistä ärhentelyistään. Selvä viittaus kanan aivoihin jää huomaamatta, koska kukaan ei huomaa miettiä, että miksi siinä on juuri metsoja, vaikka metsässä on muitakin eläimiä, ja näin suomalaiset voivat ylpeitä siitä, että joku on tehnyt tällaisen maalauksen.

Ironia on suomalaiselle vähän pilkallinen ja ylenkatseinen äänensävy, ja kuvaamataiteessa siihen suhtaudutaan samalla tavalla. Mitään ei oikein tavoiteta eikä ulkopuolinen edes oikein ymmärrä, mistä on kysymys. Jotakuta tai jotain vain pilkataan ilman sen kummempaa syytä.

Sarkasmi on usein vähän erilainen äänensävy kuin ironia, mutta näitä ei ole niin välttämätöntä erotella toisistaan, etteikö se voisi olla aivan samanlainen kuin ironia.

Elokuvissa suomalaisien taiteilijoiden omintakeisuus tulee välillä esille hätkähdyttävänkin hyvin, sillä keskinkertainen draama saattaakin olla tekijöidensä mielestä satiiria. Kaikkea ei vain olla jaksettu kertoa ironiseen sävyyn ja jäljelle on jäänyt totuus suomalaisesta ironiasta.

Ironia ja sarkasmi ovat osa suomalaisien taipumusta hajaantua pieniksi venekerhoiksi.

Merkittävimmässä roolissa tässä on itsesääli, jota suomalainen taide on pullollaan. Sen ei tarvitse olla uskottavaa tai hyvin tehtyä eikä liittyä mitenkään siihen eläytyvän suomalaisen omiin kokemuksiin, vaan pääasia on, että sitä on paljon.

Näin saavutetaan katkeruus, joka kohdistetaan viholliskuviin. Niiden tarjoaminen on myös yksi taiteen tärkeimpiä tehtäviä eikä niiden tarvitse olla mitenkään todenmukaisia, koska tällainen vaatimus rajoittaisi mahdollisuuksia kehitellä niitä mahdollisimman tehokkaiksi.

Kristinuskossa uhriutumista on ehkäisty perisynnin avulla. Itsesäälin kasvattamista on vaikea, ellei jopa mahdoton ehkäistä, mutta on mahdollista ehkäistä sen kehittyminen vihamielisyyksiksi opettamalla kansalle, että se on vain syntynyt jotenkin huonoksi ja säälii itseään sen tähden.

Ironia ja sarkasmi ovat osa vihollisuuksien kehittymistä ja siksi se ovat käytännössä lähinnä nälvimistä. Ne on vain naamioitu kunniallisempaan muotoon, ettei suomalaisen tarvitsisi kokea olevansa haastamassa riitaa vaan hän voisi vastareaktiosta kaiken hyödyn irti teeskentelemällä, että nälvimiseen reagoidaan vihamielisesti ilman mitään syytä.

Riidan haastamisen takia suomalaisessa taiteessa on paljon sellaista, mikä ei ole sitä, mitä sen väitetään olevan. Tästä syystä sillä, mikä on olevinaan ironiaa ja sarkasmia, tehdään satiiria, joka ei toimi oikeasti, koska vitsiä pitempi käsikirjoitus ei toimi kunnolla pelkän epämääräisen nälvimisen avulla. Kuitenkin ne, joiden tarkoitusperiä satiiri palvelee, teeskentelevät sen olevan oikeaa satiiria. Ei ole mukavaa joutua teeskentelemään, että uuvuttavan typerä elokuva, teatteriesitys tai romaani on sitä, mitä sen uskotellaan olevan, mutta tästä aiheutuvan mielipahan voi muuttaa kätevästi itsesääliksi ja edelleen vihollisuuksiksi.

*

Kriitikkoja ei kyllä käy kateeksi, sillä aina ei ole helppo arvata, mitä taiteilija on ollut tekevinään. Luultavasti tästä syystä Suomessa onkin varsin vähän kriitikoita ja heidän tilallaan käytetään runsaasti arvostelijoita, jotka parhaimmillaan oppivat olemaan yrittämättä liikoja ja kertomaan vain oman mielipiteensä.

Huonot arvostelut ovat oma fiktion lajinsa, sillä mielikuvitus laukkaa vapaasti kun arvostelija yrittää teeskennellä ymmärtävänsä jotain taustoista, ja arvostelija onkin tärkeä henkilö lähinnä taiteilijoiden ja arvostelijoiden mielestä. Suurin osa kansasta ei tutkimusten mukaan haaskaa ollenkaan aikaansa heidän hengentuotteisiinsa.

Taiteissa yleensäkin suomalaiset ovat kovia matkimaan. Jos joku osaa jotain, niin muut yrittävät jäljitellä sitä ja tätä kutsutaan vaikutteiden ottamiseksi.

Vaikka sitä pidetään suurena salaisuutena, kuvaamataiteissa selvästi otetaan mallia myös mainoksista, jotka on yritetty varta vasten suunnitella siten, että ne huomataan. Tämä ei ole mitenkään huono ratkaisu, sillä huomion puutteessa kituva suomalainen taiteilija hyppii mielellään muiden silmille ja taiteilijapiireissä elää vahva uskomus siihen, että se tulee vieläkin yllätyksenä jollekulle. Suomalaiset ovat kuitenkin riidanhaluisia, joten moni vain odottaa, että taiteilija yrittäisi olla ovela, koska tällaiselle tuotannolle löytyy aina käyttöä. Sitä ei mielellään osteta, koska riitelyn toista osapuolta ei haluta tukea taloudellisesti, mutta sitä kuitenkin tuetaan taloudellisesti, jotta sitä tuotettaisiin jatkossakin.

Tukeminen on yhteiskunnan tehtävä ja sitä kritisoidaan paljon, jotta ei vaikuttaisi siltä, että ärsyttäviä taiteilijoita kuitenkin haluttaisiin tukea taloudellisesti, mutta tukemisella selvästi on enemmistön kannatus, koska se ei kuitenkaan lopu.

Suomalaisen yhteiskunnan toiminta on pääosin sellaista, että sen tapahtumia voisi myydä sellaisenaan ulkomaille satiirina.

Kristinuskon pilkkaaminen on erittäin suosittua, sillä aina löytyy joku, joka viitsii ärsyyntyä, mutta myös muut muille tärkeät arvot kelpaavat pilkan kohteiksi – paitsi tietenkin taiteilijoiden omat arvot, jotka ovat olevinaan jotenkin parempia. Erityisesti sitä, että tällaista taidetta tehdään yleensä yhteiskunnan tukien varassa, koska muiden silmille hyppiminen myy, ei sopisi ottaa pilkan kohteeksi ollenkaan.

Jos taiteilija saa muut pilkkaamaan omia tärkeitä arvojaan pilkkaamalla näiden arvoja, hän on tärkeä henkilö ja hänestä pidetään huolta, mutta sellainen taiteilija, joka menestyisi muualla tutkimalla omaa käyttäytymistä ja löytämällä jotain, mitä muutkin voivat käyttää hyödykseen, on huono, koska hän ei ärsytä ketään.

Itseironia on Suomessa sitä, että suhtaudutaan itseen vähän pilkallisesti, jotta päästään väittämään, että muiden pilkkaaminen on yksillä säännöillä pelaamista, mutta sitä ei kannata ottaa todesta, sillä itseironia on äärimmäisen kontrolloitua eikä tarkoita sitä, että sen harrastaja kestäisi kaikkea pilkkaa. Harkittu provosoituminen on osa suomalaisien tapaa olla olemassa, mutta he voivat myös raivostua aivan hillittömästi.

Poliittinen taide on usein pelkästään typerää, koska siinä pyrkii olemaan sama idea. Ehkä on otettu mallia jostain ulkomaisesta taiteilijasta, että voitaisiin hyppiä muiden silmille uudella tavalla, mutta perusidea on kuitenkin nähty liian moneen kertaan.

Yleisö ei ole taiteen suhteen kuitenkaan mitenkään kriittinen, vaan kauppa käy jos jaksaa tehdä päivästä toiseen maalaismaisemaa, lumista metsää ja myrskyävää merta, joten taiteilijoiden halu ärsyttää muita johtuu luultavasti osittain myös siitä, että ala tahtoo olla yksitoikkoinen, jollei keksi mitään uutta ja omaperäistä.

Taide on kuitenkin pitkälti samoilla aiheilla leikittelemistä silloinkin, kun ollaan tekevinään jotain muuta. Lumen alta häämöttävien muotojen tunnistaminen on selvästi ollut suomalaisille tärkeää, koska sillä leikittelemiseen he eivät kyllästy ollenkaan. Siinä voidaan käyttää vaihtelun vuoksi sellaisiakin muotoja ja värejä, joita lumisessa luonnossa ei esiinny, mutta häämöttämisessä ei ole vaihtelua samalla tavalla.

Abstrakti taide on pääsääntöisesti läheistä sukua sille, mitä leikkikouluissa askarrellaan, mutta sitä tuotetaan kuitenkin paljon, koska näin on mahdollista pelastaa joukko suomalaisia oikeisiin töihin sekaantumiselta. Sitä on jo varastot täynnä, koska sille ei löydy riittävästi käyttöä, mutta silti sitä pitää tehdä koko ajan lisää.

Taso kohoaa sitä mukaa kun abstrakti taide alkaa muistuttaa yhä enemmän luontoa. Taito vaikuttaakin olevan siinä, että osa naamioida jääpuikon, kivenlohkareen, varjon tai minkä iänikuisen aiheen onkin valinnut, siten, että voi halutessaan väittää, ettei se olekaan sitä mitä se näyttää olevan.

Nykytaide etsii usein innoitusta kodista ja kaupunkiympäristöstä ja televisio näkyy kiinnostavan taiteilijoita kovasti. Siitä on saatu innoitusta vaikka kuinka paljon.

On toki myös suosittua yrittää järjestellä kodin esineitä siten, että saavutettaisiin samanlaista harmoniaa kuin luonnosta löytyy, sillä suomalainen ei luonteestaan irti pääse. Oikeastaan kuka tahansa voisi keksiä, että kantamalla roskiin heitettyjä televisioita metsään ja odottamalla, että niiden päälle sataa lunta, saisi helposti maiseman, joka muistetaan taatusti kauan, ja vielä apurahat siihen päälle, mutta sitä ei parane kertoa taiteilijoille, koska he ovat pääsääntöisesti riidanhaluisia ja itseään täynnä, kuten muutkin suomalaiset.

Suomalainen arkkitehtuuri on samaa maata muun taiteen kanssa, eli pääsääntöisesti yksitoikkoista. Suomalaisien omista puheistakaan päätellen siinä ei ole muuta merkittävää kuin Alvar Aalto, joka onnistui saamaan kansainvälistäkin mainetta, mistä voidaan päätellä, ettei hän ollut kovinkaan puhdasrotuinen suomalainen.

Jean Sibelius on klassisessa musiikissa samanlainen poikkeusyksilö, sillä muut suomalaiset säveltäjät eivät ole yltäneet läheskään samalle tasolle vaan pyrkimykset erottua massasta edukseen johtavat rutiininomaisesti teorioilla leikitteleviin sävellyksiin, jotka eivät enää oikeastaan kuulosta musiikilta. Joku on kuitenkin saanut aikaiseksi jotain uutta ja se on Suomen olosuhteissa ihan hyvä saavutus.

Tästä johtuen Suomi tuottaa huomattavan paljon hyviä kapellimestareita, sillä kun säveltäminen ei johda mihinkään ihmeempään, voidaan keskityä kunnolla valmiiden sävellysten esittämiseen.

Muotoilussa Suomen suuri nimi on Arabia, joka syntyi siten, että ruotsalaiset perustivat Suomeen tehtaan tekemään arabien posliinista edullisia jäljitelmiä Venäjän markkinoille. Ideaa on hyödynnetty jäljittelemällä monen eri kulttuurin posliinia ja suuriin saavutuksiin kuuluu sellaista, että ollaan jäljitelty ranskalaista posliinia niin hyvin, että ollaan saatu palkinto Ranskassa.

DSCF1488

 

Arabian tuotteista varsin harva näyttää millään tavalla suomalaiselta, ja se johtuu selvästi siitä, ettei suomalaista makua haluta ymmärtää. Joskus onnistutaan tekemään vahingossa jotain, mikä sopii suomalaisen kodin lisäksi lähinnä leikkimökkiin, mutta järjestelmällinen pyrkimys kehittää lisää menestystuotteita puuttuu. Aika kömpelöt kirsikan kuvat tai Muumit vain jotenkin menestyvät eikä siinä oikein mitään kaavaa näy olevan, vaikka kilpailijat menestyvät aivan samalla tyylillä. Sarjakuvahahmot toimivat melkein aina ja lapsekkailla kuvilla on hyvä onnistumisprosentti, mutta silti Arabian tuotekehitys panostaa tosissaan kehittyneempien kulttuurien jäljittelemiseen.

Suomalaisien tarve olla jotain erikoista pyrkii johtamaan siihen, että he yrittävät kilpailla sellaisissa sarjoissa, joihin he eivät kuulu, vaikka suomalaisuus on aivan riittävän erikoista.

DSCF1494

 

Suomalaisien menestynein tuoteperhe, eli Angry Birds -pelit, elokuva ja oheiskrääsän paljous, edustavat samaa kuvamaailmaa kuin Arabian kirsikat ja Muumit, mutta ne myyvät aivan eri tavalla, koska niitä ei pidetä vain jonain, mitä juntit jostain syystä ostavat, vaan niistä pyritään ottamaan kaikki hyöty irti. Ulkomailla ne ovat jotain erikoista, ja vaikka kohderyhmä ei ole varustettu kaikkein kehittyneimmällä taiteellisella maulla, se on kuitenkin valtava.

Japanilaiset ovat onnistuneet täyttämään maailman omalla lapsekkaalla kuvamaailmallaan, mutta suomalaisilta puuttuu kyky tunnistaa omat rajoituksensa ja siksi he yrittävät yleensä kasata kokonaisuuksia, jotka eivät toimi käytännössä. Tuotteen pitäisi olla korkeatasoinen, päästä suurten kansanosien suosioon ja olla jotain aivan poikkeuksellista, ja kovasta yrittämisestä ja onnistumisien puutteesta näkee, ettei yhtälö toimi ollenkaan.

Luonnollisesti tässä on avuksi johtamistaito, jolla ei kyetä tekemään mitään muutakaan kunnolla kuin korkeintaan vahingossa.

Musiikki kehittyy Suomessa siten, että ensin jäljitellään ulkomailla tehtyä musiikkia, ja jossain vaiheessa joku keksii, että on mahdollista laulaa myös suomeksi. Näin on saatu taas kulttuuriin jotain, mitä voidaan pikku hiljaa alkaa kutsua suomalaisuudeksi.

Suomalaisien oma panos taiteidensa kehittymiseen johtuu pitkälti jälkien peittelystä. He ovat taitavia vääristelemään asioita siten, että ne vaikuttavat aivan muulta kuin ovat, ja vaikka tässä hyödynnetään ulkomaisia vaikutteita, takana piilevä ajattelutapa on hyvin suomalainen.

Mannerheimin leimaaminen homoksi voi olla alun perin jälkien peittelyä. Lehtolapsia vain salaillaan väittämällä, että hän oli homo ja siten epäilysten ulkopuolella, sillä hänellä oli paljon ihailijoita tekosiveimpien suomalaisien joukossa, mutta suomalaisella naisella täytyy kuitenkin olla oikeus saada mies valehtelemalla elättämään jonkun muun lapsia ja siittäjän leimaaminen homoksi olisi hyväksyttävissä rajoissa oleva siirto. Tärkeintähän Suomessa on, ettei syyllisen tarvitse kantaa vastuuta.

Leimaaminen vaikuttaa tavalliselta silmille hyppimiseltä ja onkin sitä, koska nämä tekniikat ovat kehittyneet palvelemaan useampaa päämäärää. Niillä voi suututtaa ja se on niin hieno asia, että jää helposti huomaamatta, että niillä voi myös suojella salaisuuksiaan. Suomalaiset ylipäätään ovat ärsyttävimmillään silloin kun heillä on jotain salattavaa, koska silloin on pakko etsiä vikoja muista.

Mannerheimin leimaaminen homoksi voi olla alun perin jälkien peittelyä. Lehtolapsia vain salaillaan väittämällä, että hän oli homo ja siten epäilysten ulkopuolella, sillä hänellä oli paljon ihailijoita tekosiveimpien suomalaisien joukossa, mutta suomalaisella naisella täytyy kuitenkin olla oikeus saada mies valehtelemalla elättämään jonkun muun lapsia ja siittäjän leimaaminen homoksi olisi hyväksyttävissä rajoissa oleva siirto. Tärkeintähän Suomessa on, ettei syyllisen tarvitse kantaa vastuuta, eli mitä siveämpi nainen on olevinaan, sitä vähemmän hän on syyllinen syrjähyppyihinsä. Parhaimmillaan nainen on näissä asioissa ikään kuin ulkopuolinen, jolta ei voida odottaa harkintakykyä, vaikka sitä on muissa yhteyksissä olevinaan paljon.

Kipparikansoilla on ylipäätään taipumusta tällaiseen peittelyyn, joten olisi varsin helppo arvata, keiden Suomessa oleskelleiden henkilöiden jälkikasvua kannattaisi alkaa etsiä. Lenin oli väitetysti homoseksuaali ja oleskeli Tampereella sen verran kauan, että lehtolapsia voi olla paljonkin, ja vaikka Hitler vain piipahti Suomessa, hänen naissuhteidensa salaaminen on niin tärkeää, että ehkä häneltäkin on jäänyt jälkeläisiä.

Suomi tunnetaan maailmalla paikkana, jonne kannattaa suunnistaa jos haluaa seksiä helposti ja paljon, joten se on myös loogisin paikka etsiä merkkihenkilöiden lehtolapsia. Valikoima on pakosti runsas ja monipuolinen ja kyvyttömyys kukoistaa aivan muista syistä.

Eniten tässä jalostuu huoraaminen, sillä parhaiden huorien perimään liittyy eniten uusia ominaisuuksia, mikä johtaa siihen, että tavoittelemisen arvoinen ulkopuolinen siittäjä on usein huoran penikka ja antaa osaltaan seuraavalle sukupolvelle näitä taipumuksia. Kyvykkyyden määrä ei pääse lisääntymään enemmän kuin epäluotettavuuden määrä ja siihen myös yleensä yhdistyy suuri määrä epäluotettavuutta.

Suomalainen luottaa teeskentelijään, jonka rooli ei petä koskaan, sillä tällainen ihminen edustaa hänelle täydellisyyttä. Ylimääräiset kyvyt tekevät auktoriteettihahmon paremmaksi huijariksi, mutta jos ne eivät yhdisty tärkeäksi koettuihin piirteisiin vaan henkilö esimerkiksi puhuu mielellään totta, tämän koetaan kuuluvan niihin, joista muiden pitäisi päästä hyötymään ja tälle jätetään mahdollisimman vähän tilaa ajatella itse.

Vaikka kykyjä tulee lisää, yhteiskunta pysyy kuitenkin rantarosvojen hallinnassa, mistä syntyy näppärä sääntelymekanismi, sillä jos kyvykkäitä henkilöitä on liikaa, näille tulee kahnausta yhteiskunnan kanssa ja osa lähtee muualle.

Vakavista identiteettiongelmista kärsivät henkilöt muuttuvat yleensäkin kiinnostaviksi jos he luovat itselleen omaperäisen persoonallisuuden korvikkeen. Heidän avulla voi kuvitella hetken aikaa, että on olemassa muitakin maailmoita ja heihin samaistuminen helpottaa aikuistumista. Lapsuudenkodista irtaantuminen aiheuttaa helposti riitelyä, koska tunnesiteet on saatava jotenkin höltymään, mutta se tapahtuu siistimmin kun voi samaistua johonkin epätodelliseen, mistä luovutaan siinä vaiheessa kun ollaan perustamassa omaa perhettä.

Suomalaiset ovat kuitenkin kehittyneet eriytymään pieniksi perhekunniksi, joten nuoruuden kapina on vain lisämauste yleisessä eripuraisuudessa ja johtajahahmojenkin on edustettava jotain toista maailmaa. Todellinen maailma ei kiinnosta ollenkaan, joten henkilön on edustettava jotain toista maailmaa jotta hän voisi toimia kansaa yhdistävänä tekijänä.

Taiteen ja todellisuuden välisen eron ymmärtäminen on suomalaisille vaikeaa, koska kaikki pyrkii olemaan taidetta. Vaikutteet siirtyvät suuntaan ja toiseen hyvin vapaasti, joten kyse on oikeastaan samasta ilmiöstä.

Älykäs taide on vaikea laji kuten älykäs politiikkakin. Sitäkin tehdään, mutta se ymmärretään väärin. Heikki Turusen kirja Simpauttaja käsittelee huoraamista ja väärään ympäristöön syntymistä kattavasti ja tarkkanäköisesti, mutta sitä ei viisaasti kerrota aivan suoraan, joten tarina on suosittu, vaikka se onkin älykäs. Suomalaisen ei tarvitse olla huomaavinaan, mitä siinä oikeasti tapahtuu.

Vaikka he ovatkin puhuvinaan kirjasta, elokuva on selvästi mieluisampi taidenautinto, koska se antaa Simpauttajasta myönteisemmän kuvan ja suomalaiset ihailevat panomiehiä. Suomalaisien lisääntymiskäyttäytyminen on paremmin näkösällä, koska ei pääse unohtumaan, kuka on kenenkin näköinen. Syrjäkylille syntynyt ihmelapsi, josta on kehittymässä taiteilija, vaikka suvussa ei ole minkäänlaisia taipumuksia siihen suuntaan, ei ole vanhempiensa näköinen, eikä sitä ole myöskään tämän veli, joka kosiskelee hyvinkin paljon itseään muistuttavaa tyttöä. Kaikki muutkaan hahmot eivät selvästi ole syntyneet oikeaan ympäristöön, ja kylän spurgut saavat juonitella omiaan kaikessa rauhassa, koska he toimittavat kykypankin virkaa. Sinne päätyy kaltaiseensa seuraan toimittaja, josta äiti odotti paljon, ja sitä kauempaa ei tarvitse etsiä selitystä sille, että todellisen maailman maaseutuperäinen väestö käyttää tasavaltaa hyväkseen nostamalla luottamusasemiin alkoholisteja. Lopussa taiteilijan alku joutuu mielisairaalaan siksi, ettei ketään huvita kertoa poliisille, mitä kylässä oikeasti tapahtuu. Kaikki ovat olevinaan kunniallisia, mutta meininki on aivan toinen heti kun kukaan ei ole katsomassa perään.

Suomalaiset ymmärtävät kyllä, mistä tarina oikeasti kertoo, mutta sen salaileminen lisää sen viehätystä ja valehtelemalla tarinan yksityiskohtien merkityksistä he voivat naamioida omaa seksuaalikäyttäytymistään.

Taiteilijat ovat usein huorien penikoita eikä heillä läheskään aina ole oikeaa käsitystä isyysasioista. Valehtelevan ja manipuloivan äidin lapsi yrittää usein ostaa jollain tavalla naisien hyväksyntää, joten heidät on helppo valjastaa mukaan peittelyyn. Naiset ovat tyytyväisiä jos heitä autetaan peittelemään jälkiään, joten heitä sitten autetaan siinä.

Suomalaisen taiteilijan odotetaan olevan seksuaalisesti holtiton. Tällä saavutetaan se, että heille syntyy runsaasti lehtolapsia, mutta myös se, että naisien suosiossa oleminen varmasti kiinnostaa. Jos lähtee väärille teille, reidet eivät enää avaudu kuten aikaisemmin.

Homoseksuaalinen mies huomaa pian, että hänellä on paljon naispuolisia ystäviä ja on jotenkin tavattoman hienoa, että hän on homo. Tämä ei koske tavallista homoa, jolle voi paljastaa totuuden haukkumalla tätä homoksi, vaan taiteilijoita tai muuten käyttökelpoisia miehiä.

Käyttökelpoisia naisia pyritään kannustamaan kiinnostumaan homoseksuaalisuudesta, jotta heihinkin päästäisin käsiksi seksuaalisuuden avulla. Muuten turhan moni oppisi jossain vaiheessa tunnistamaan oikeat ystävät ja ehkä paljastaisi kaikille, mitä tyttöjen kesken on puhuttu.

Suomalainen taide on ensisijaisesti propagandaa, jolla luodaan vääristynyttä kuvaa suomalaisuudesta, ja kun suomalainen kaipaa vaihtelun vuoksi korkeatasoista taidetta, hän turvautuu ulkomaiseen taiteeseen. Sen arvoa ei tarvitse kohottaa turhilla kehuilla vaan voi keskittyä taidenautintoon.

*

Valehteleminen keskeinen osa suomalaista taidetta, mutta se ei ole pelkästään sitä, että valehdellaan yleisölle. Taiteilija pyrkii valehtelemaan myös itselleen mukavan harhamaailman, jossa hänen on hyvä elää, ja moni taiteilee, vaikka esiintyisikin aivan muuna kuin taiteilijana.

Suomalaiset pitävät kovasti kuvaajista, joiden avulla pyritään keksimään parempi todellisuus. Tilastotietoja voidaan väärentää, jotta saataisiin hyvä käyrä, koska kuvaaja vaikuttaa niin todelliselta, että se kumoaa vilpin olemassaolon. On täysin normaalia keksiä sellaisia korjauskertoimia, joiden avulla voidaan piirtää omaan makuun sopivia kuvaajia, ja tätä pidetään tieteellisenä asennoitumisena.

Samoin kertomakulttuuri pyrkii leviämään koko yhteiskuntaan, joten väärennettyjä käyriä voidaan tukea tarinoilla

Suomalainen pitää itseään mielellään elämäntaiteilijana, joten hän voi käsikirjoittaa edesottamuksilleen riittävän hyvin perusteltuja syitä melko vapaasti.

Neuvostoliitosta tiedetään, että kipparien vapautuminen johtaa myös elämäntaiteilun vapautumiseen. Satoja kilometrejä pitkä joki näyttää kartalla niin lyhyeltä, että sen suuntaa varmaankin voisi muuttaa ydinpommilla, ja tätä pitää sitten kokeilla käytännössä ennen kuin tajutaan, ettei se toimi oikeasti, koska kuvaajien avulla on piirrelty toinen todellisuus, joka vaikuttaa todelliselta, eikä suhteellisuuden tajua ole kertomassa, että ydinpommin kokoinen poksahdus on niin suuressa mittakaavassa ihan yhtä tyhjän kanssa. Asian toki voisi tarkistaa ottamalla selvää, miten paljon ydinkoe muuttaa maanpinnan muotoja, mutta taiteilemaan innostuneelle kipparille kokemusperäinen tieto on vain häiriötekijä.

Samoin iltasadun tasoinen teoria, jossa siemenvilja kannattaa kylvää keväthangelle, koska lumen sulaminen jotenkin korvaa pellon valmistelemisen ja sijoittelee jyvät tasaisesti mullan alle, on niin vakuuttava, että sitä pitää kokeilla ennen kuin tajutaan, että näin saavutetaan huono sato ja talvella nähdään nälkää.

Tulevaisuuden hahmottaminen menee helposti sekaisin tieteiskirjallisuuden kanssa ja kommunismin perusteoksiin kuuluu Leninin lukema romaani, jossa Mars-planeetalla on toimiva kommunistinen yhteiskunta. Punainen väri ja tähti tulevat sieltä, joten kirja selvästikin oli hänelle hyvin tärkeä.

Alkuvaiheessa kommunismissa keskityttiin kuvittelemaan, että tarinoiden avulla maatalous saadaan toimimaan tehokkaammin kuin kulakkien opeilla, mutta sen jälkeen kun maatalous oli pakko järjestää kokonaan uudelleen siltä pohjalta, että tärkeintä oli saada elämäntaiteilijat kuriin ja järjestykseen, alettiin haaveilla tulevaisuudesta tavalla, jota on mahdotonta erottaa tieteiskirjallisuudesta, koska päämäärät ja keinot niiden saavuttamiseksi olivat samankaltaisia. Suunnitelmat olivat suuria, mutta keinot olivat tarinoita, joissa jätettiin tosiasioita huomiotta samalla tavalla kuin kirjailija jättää niitä huomiotta keksiessä tarinaa.

Natsi-Saksassa aloitettiin tieteiskirjallisuusvaiheesta, jonka alkamisen aikoihin Neuvostoliitossa oltiin jo opittu, ettei kansan kannata antaa haaveilla ihan vapaasti, joten seuraukset olivat katastrofaalisemmat. Usko tieteiskirjasta löydettyyn Vril-energiaan oli niin voimakas, että okkultismin tutkimiseen panostettiin samalla tavalla kuin Yhdysvalloissa atomipommin kehittämiseen, ja luottamus ihmeaseisiin oli luja, vaikka useimmat niistä olivat vain huonoja prototyyppejä.

Kuitenkin tuli todistetuksi se seikka, että kyse on nimenomaan kippareille ominaisesta käyttäytymisestä, sillä saksalaisien ja venäläisien perimät ovat niin erilaisia, että he ovat luontaisia vihollisia, mutta heillä on kuitenkin voimakas yhteinen nimittäjä eikä aivan samanlaista sekoamista ei ole esiintynyt muualla kuin muinaisen Ancylus-järven tienoolla. Muuallakin osataan olla typeriä, mutta tieteisfantasioihin ei silti olla seottu samalla tavalla.

Sotasuunnitelmien punomisessa on selvästikin tärkeintä se, että tuijotetaan karttaa ja haaveillaan, sillä kippareiden sotahistoria on täynnä esimerkkejä siitä, ettei maastoa ja sääolosuhteita olla tajuttu ottaa huomioon.

Taide on selvästi ollut alun perin vain keino tappaa aikaa, mutta koska kala ei ole loppunut kesken, paljon muuta ei ole tarvinnut osata ja taiteileminen pyrkii korvaamaan niitä ominaisuuksia, joita väestöllä ei juuri ole.

Suomalainen hahmottaa mielellään maailmaa kuvaajilla, joista tällä hetkellä suosiossa on nelikenttämalli, joka näyttää hyvältä neliskanttisella paperilla ja on riittävän yksinkertainen. Keskeisimpien asioiden ilmaiseminen ranskalaisilla viivoilla merkityillä virkkeillä on myös suosittu ajattelun korvike, joten on helppo ennusta, että kenttämallien kehitys liikkuu neljän ja kahdeksan kentän välillä, sillä kolme ranskalaista viivaa on liian vähän, kymmenen jo vähän liian paljon ja parillinen määrä on parempi kuin pariton.

Se, kuinka hyvin kenttämalli vastaa todellisuutta, ei ole lainkaan olennaista, koska viisaus on sitä, että uskoo sen toimivan käytännössä siihen saakka, että saadaan päinvastaisia todisteita. Päätöksentekoon pääsee vaikuttamaan vain jos uskoo kuvaajien mahtiin, mikä luo väliaikaisen illuusion uuden ja hienon kuvaajan toimimisesta.

Muinaiset kalliomaalaukset ovat selvästi ainakin osittain olleet apuvälineitä, joilla on yritetty ymmärtää jotain, sillä suomalaiset yrittävät ymmärtää muinaisia kulttuureja niiden avulla. On olevinaan älykästä kokoontua kuuntelemaan professoria, joka selittää niistä saamiaan vaikutelmia kuin konsultti nelikenttämalliaan, vaikka historian tutkiminen tällä tavoin antaa verrattoman paljon huonompia tuloksia kuin se, että lähdettäisiin paikan päälle miettimään, että millainen kulttuuri siellä olisi mahtanut toimia käytännössä.

*

Yksi suomalaisessa kirjallisuuden ylittämättömistä suuruuksista on Väinö Linna, jonka kirjoittama Tuntematon sotilas on käytännöllisesti katsoen kansalliseepos, mikä on kohtuullisen ironista, koska se on aivan sitä samaa massaviihdettä, jota ylenkatsottu Hollywoodkin tuottaa ja luultavasti aihepiiriin onkin tutustuttu siellä tehtyjen elokuvien kautta, koska ne ovat parasta oppimateriaalia mitä tältä alalta löytyy. Kirjassa on vain hyödynnetty sotatarinoiden parhaita kliseitä ja kaikki on luettu koeyleisölle ennen valmiiksi luokittelemista, mutta suomalaiset eivät yleensä ottaen pysty käsittämään tällaista ollenkaan vaan kuvittelevat, että se on syntynyt jostain mystisestä neroudesta, ja parhaillaan siitä tehdään jo kolmatta elokuvaa, joka on vääjäämättä taaskin liian suomalainen ja jättää riittävästi tilaa seuraavalle.

Mysteeriä syventää edelleen se, Linna oli työväenluokkainen kirjailija, mikä tarkoittaa käytännössä sitä, että hän teki kaiken väärin. Korkeakoulut tuottavat ympäri maailmaa runsain määrin idiootteja ja mielipuolia, jotka luulevat olevansa jotain erikoista siksi, että ovat suorittanet jonkin vähäpätöisen tutkinnon, mutta Suomessa tämä korostuu aivan erityisesti ja joissakin piireissä on jopa normaalimpaa ihmetellä, miten työväenluokka saa lihakset kasvamaan, koska kuntosalilla käyminen koetaan sille liian vaikeaksi taidoksi. Akateemisien suomalaisien on lähes mahdotonta ajatella sellaista mahdollisuutta, että työväenluokkaan voisi kuulua poikkeuksellisen älykkäitä ihmisiä.

Hyvä kirjailija, joka ei heittäydy köyhyyden jalostettavaksi vaan kirjoittaa työn ohella ja tekee kaiken toisin kuin asiantuntijat kuvittelevat hyvin kirjan syntyvän, koetaan käsittämättömäksi, sillä mentaliteetti on sellainen, että kirjailijaksi voi vain ryhtyä. Moni suunnittelee, että siinä on hyvä toinen ura eläkepäiviä varten, koska kykyjä tai osaamista ei tarvita mahdottoman paljon vaan riittää kun perehtyy siihen, kuinka asiantuntijoita leikkivät henkilöt haaveilevat hyvän kirjan syntyvän ja alkaa kirjoittaa. Halutessaan voi kokeilla köyhyyden ja alkoholismin jalostavaa vaikutusta, mutta vähemmän älylliseksi kirjailijaksi kehittymiseen tarvitaan vain halu olla sellainen.

Suomalainen kirjallisuus onkin pääosin silkkaa roskaa ja julkaisematta jääneistä käsikirjoituksista voisi tehdä paperisen vuoren, sillä valtaosa alan yrittäjistä kokee sen vain roolileikiksi. Jos sille haluttaisiin pystyttää kuvaava muistomerkki, siinä voisi olla pystymetsästä reväisty juntti ottamassa itseltään poskeen, koska se on pääosin juuri sitä. Suomessa tehdään toiveikkaiden kirjailijan alkujen määrään suhteutettuna hyvin vähän viihdyttävästi kirjoitettua huonoa kirjallisuutta, koska hyvin harvalla on mitään käsitystä omista kyvyistään. Pitää olla parhaimmistoa ja jo se on epäonnistuminen, jos siihen ei yllä ensimmäisellä teoksella.

Väinö Linnan tapauksessa yksi vaikeasti käsitettävistä seikoista on se, että hänen ensimmäinen kirjansa oli huono, koska muut olivat hyviä. Mitään merkkejä oppimisesta ei saisi näkyä, koska suuri osa kirjailijan urasta haaveilevista suomalaisista ei ole valmistautunut henkisesti opettelemaan juuri mitään. Jopa se, ettei suuri osa ammattikirjailijoista hallitse kymmensormijärjestelmää, on hyvin vaikea ajatus, koska kirjan kirjoittamisen pitäisi olla vain kirjoittamista eikä vaativa prosessi, jossa kirjoittamisen voi korvata sanelukoneella jos joku muu huolehtii kirjoittamisesta.

Kieliopista tyypillinen suomalainen osaa kyllä olla tarkka, ja sen takia hyvä luonnostelma on hänen ulottumattomissaan, koska siinä vaiheessa on niin paljon tekemistä, ettei hyvää keskittymiskykyä kannata haaskata oikeinkirjoitukseen.

Linna oli sorvari ja se tarkoittaa sitä, että hänellä oli jotakuinkin parhaat mahdolliset aivot romaanin kirjoittamista varten. Hyvä insinööri osaa nähdä piirustuksissa olevan kappaleen kolmiulotteisena mallina, mutta hyvän sorvarin on pakko nähdä monimutkainenkin piirustus neliulotteisena mallina, koska muuten hän ei voi tietää, missä järjestyksessä työvaiheet on tehtävä. Kappaleen ei tarvitse olla edes poikkeuksellisen vaikea, jotta sitä pitää sorvaamisen lisäksi myös porata, jyrsiä ja sahata, ja tätä varten kuvitellun animaation pitäisi olla yleensä virheetön ensimmäisellä yrittämällä, jotta työnantaja päästäisi hänet käsiksi vaikeampiin kappaleisiin.

Tämän lisäksi täytyy olla silmää yksityiskohdille, koska piirustuksissa on usein myös tarkkoja arvoja sille, miten paljon virheitä saa olla ja mihin suuntaan ja kuinka karheita eri pintojen täytyy olla, ja luonnollisesti eri materiaaleja täytyy työstää erilaisilla työkaluilla, minkä johdosta täytyy pystyä muistamaan paljon ja laskemaan sellaista, mitä ei tarvitse niin usein, että se pysyisi muistissa.

Suomalainen akateemikko arvostaa arkkitehtiä, joka voi antaa mielikuvituksen lentää kuten hänkin omissa tutkimuksissaan, mutta hän ei oikein pidä insinööristä, jonka kanssa arkkitehti joutuu tekemisiin jos hänen suunnittelemansa rakennus on liian selvästi sellainen, ettei se oikeasti pysy kasassa, sillä tällainen rajoittaa ikävästi mahdollisuuksia leikkiä nerokasta. Vanhoina hyvinä aikoina insinöörit muuttivat arkkitehtien lujuuslaskelmia varmuuden vuoksi aina, joten katot ovat alkaneet romahdella vasta kun kustannuslaskelmat ovat muuttuneet tärkeämmäksi asiaksi, ja se, että joku voisi ymmärtää piirustuksia paremmin kuin insinööri ja vieläpä ilman akateemista koulutusta, on akateemikolle jo lähes mahdoton ajatus.

Käytännössä hyvä sorvari, joka osaa tehdä kaikkein vaikeimpia kappaleita, saa töitä aina kun niitä katsoo tarvitsevansa, vaikka talous onkin muutettu akateemikkojen teorioilla niin oudoksi, että työpaikkaa voi olla hyvinkin vaikea löytää, sillä näitä on aina liian vähän. Ei ole varaa vaatia työkokemusta ja suosituksia tai alkaa ihmetellä, miksi työhistoriassa on aukkoja, koska onni on jo potkaissut kun töitä tulee kyselemään henkilö, joka kykenee suoriutumaan näistä tehtävistä.

Hyvä kelloseppä on ehkä vielä vähän paremmassa asemassa niin työllistymisen kuin kirjailijaksi ryhtymisenkin suhteen, koska hän pystyy hahmottamaan monimutkaisia liikkuvia mekanismeja, mutta sorvari kuuluu kuitenkin niihin harvoihin ammattilaisiin, joiden työpaikkoja automaatio ja ulkomainen halpatyövoima eivät uhkaa, koska korvien välistä on löydyttävä jotain, mitä varsin harvalla on, ja usein se liittyy hahmotuskykyyn, jota myös hyvä romaanikirjailija tarvitsee.

Muilla, kuten vaikkapa samaan kastiin kuuluvalla hitsarilla, on vastaavasti sen tason kädentaitoja, joita ei löydy kaikilta niitä tarvitsevilta taiteilijoilta, koska akateemisissa piireissä on unohdettu, että hyvillä taiteilijoilla on perinteisesti ollut käsityöläistausta eikä joku koulusta saatu paperi ja kilpailuista saatu palkinto. Vielä 1800-luvulla taiteilijan alku meni mestarin oppiin niin kuin muutkin käsityöläisiksi haluavat ja nykyinen tyyli on johtanut tilanteeseen, jossa tämän aikakauden taideteokset ovat usein jotain aivan käsittämätöntä. On maalauksia, joita ei osata jäljitellä, ja sävellyksiä, joita ei osata soittaa.

Jokin, mikä ei aikoinaan ollut kuin korkeintaan kallista, voi olla miljoonien arvoista tai niin jopa arvokasta, ettei sille edes pystytä määrittelemään hintaa, koska mitään vastaavaa ei enää tehdä.

Tärkeintä on, että joku vähemmille kyvyille jäänyt pääsee pönöttämään tärkeän näköisenä, koska se on demokratiaa.

Asenne tulee hyvin näkösälle näyttelemisessä, sillä suomalaiset arvostavat aitoutta, eli sitä, että luulee olevansa jotain. Näyttelijän oltava olevinaan jotain ja moni käsittää ohjaamisen siksi, että näyttelijän persoonallisuus tuhotaan, jotta sen tilanne päästään rakentamaan uutta.

Se, että opettelisi peilin edessä näyttämään jotain, ei vain sovi suomalaisiin mielenmaisemiin. Se on muka teennäistä ja turhamaista, ja tällä tavalla työhönsä asennoituvat ulkomaiset näyttelijät ovat jotain, mitä pitää ihailla ja halveksia yhtä aikaa.

Käytännössä hyvä näytteleminen on pitkälle vietyä epäaitoutta, ja mitä vieraamman roolin omaksuu, sitä täydellisemmäksi sen joutuu kehittämään, joten suomalaista näyttelijän työtä tunnetaan maailmalla varsin vähän. Siinä vain on liikaa pönöttämistä ja liian vähän näyttelemistä.

Suomalaisille tämä on yksi lukuisista alemmuudentunteen aiheista, sillä he eivät ymmärrä, kuinka on mahdollista esittää jotain, mitä ei ole. Ulkomainen transvestiitti tai transseksuaali osaa jotenkin vaikuttaa naisellisemmalta kuin suomalainen naispuolinen näyttelijä, joka lausuu vuorosanojaan sen näköisenä, että hän eläytyy ensisijaisesti näyttelijän rooliin eikä ole harjoitellut sitäkään kunnolla. Samoin sekin on käsittämätöntä, että muualla maailmassa homoseksuaali esittää usein naistenmiestä, vaikka kyse on vain siinä, että vieraan roolin voi kehittää helposti niin pitkälle, ettei sellaiselle olisi käyttöä todellisessa maailmassa, mutta se toimii kuitenkin taiteessa, jonka tekee kiinnostavaksi se, että se vaikuttaa täydellisemmältä kuin todellinen maailma.

Tämä on varsin ironista, sillä näytteleminen on Suomessa yleinen osaamisen korvike kaikilla aloilla. Ollaan vain olevinaan jotain ja kehitellään mielessä kömpelöä käsikirjoitusta, joka yrittää tukea tätä vaikutelmaa.

Harjoittelemalla peilin edessä huijari voi saavuttaa Suomessa paljon, sillä valtaväestö on riittävän narsistinen pitämään tunnereaktioitaan tosiasioina ilman, että niitä tarvitsisi sen kummemmin pohtia, ja valitsemaan johtaviin asemiin sellaisia henkilöitä, jotka näyttelevät paljon, sillä olettamuksella, että roolisuorituksen läpi näkee pelkästään reagoimalla näyttelemiseen tunteella. Näin huijari, joka on opetellut herättämään tunnereaktioita tehokkaasti, on suojattu aika hyvin paljastumista vastaan, sillä huijarin paljastuminen johtaa aina tilanteeseen, jossa valtaväestö suojelee peruskäyttäytymistään hyödyttömällä selittelyn, jossa ajatus pyritään ohjaamaan näyttelemisen keinoin pois olennaisista seikoista. Näin on mahdollista opetella peilin edessä selviytymään kunnialla paljastumisvaaran sisältävistä tilanteista, koska ne noudattavat totuttuja kaavoja, ja suomalainen huijari on tyypillisesti niin huono näyttelijä, että on helppoa luoda uskottavampi roolihahmo kuin hänellä on. Muut tulevat siihen johtopäätökseen, että huijarilla oli vain jotenkin vaikeaa ja se sai hänet töpeksimään, ja luottamusta voidaan alkaa rakennella uudelleen.

Suomessa voi saavuttaa paljon myös opettelemalla kirjoittamaan kunnolla, koska siinä pätee sama periaate kuin näyttelemisessäkin. Suomalainen yrittää käyttää sitä kuin pummi, mutta ei viitsi käyttää itseään koeyleisönä, koska hän luulee hallitsevansa taidon muutenkin, ja reagoi jonkun muun kirjoittaman tekstiin hän reagoi pelkästään tunteella. Sisällissodan käynnistämiseen tarvittiin yksi alkoholisoitunut toimittaja, joka oli osallistunut Venäjän vallankumoukseen sen verran, että osasi kirjoittaa näistä asioista uskottavasti. Kansaa ei haitannut ollenkaan, vaikkei hänellä ollut kokemusta sodan johtamisesta tai suhteita sillä tasolla toimiviin venäläisiin, vaan hänet otettiin todesta. Sitä on hävetty myöhemmin, mutta asian käsitteleminen on ollut hyödytöntä pölinää, joten mikään ei ole muuttunut.

Valehtelemisen keinoin selviydytään myös siitä, ettei suomalainen näyttelijäntyö ihmeemmin kiinnosta maailmalla. Näyttelijän kouluttaminen on Suomessa kallista, joten on mahdollista selitellä, että osaamattomuus on itse asiassa korkeaa tasoa, mutta tosiasia kuitenkin on, etteivät suomalaiset elokuvat yleensä kiinnosta ulkomailla, missä on luonnollisesti avuksi myös se, ettei käsikirjoituksiakaan osata tehdä.

Mika Waltari on suomalaisille toinen monoliittinen kirjailija, sillä hän teki taustatutkimuksen kunnolla, mikä on niitä asioita, joihin suomalaisen on hyvin vaikea paneutua, koska valehteleminen tulee luonnostaan ja se on helpompi ratkaisu kohtuullisen laiskalle ihmiselle. Egyptin pyramidien katveeseen kuvitellaan jotain, mikä on hyvällä tuurilla vähän jotain todellisuuden kaltaista, ja tarinan runkona on propagandistinen pyrkimys, josta saisi parhaimmillaan vain kehnon yleisönosastokirjoituksen.

Uransa alussa Waltaria lähinnä halveksittiin akateemisissa piireissä, koska hän opetteli kirjoittamaan siten, että yleisö jaksoi lukea hänen kirjojaan. Tästä syystä häntä pidettiin viihdekirjailijana, joka on aina huonompi kuin akateeminen kirjailija, joka kirjoittaa jotain, mitä hänen mielestään kaikkien pitäisi haluta lukea, ja katkeroituu kun näin ei tapahdukaan. Se, että suhtautuisi kirjallisuuteen kuin työhön, jossa kehitytään koko ajan paremmaksi, ei ole vaihtoehto, saati se, että pyrkisi elättämään itsensä opiskelemalla ammattiaan.

Suomessa on apurahajärjestelmä pelastamassa akateemisia taiteilijoita tältä kohtalolta, joten suuri yleisö kuulee näistä lähinnä silloin kun nämä mankuvat lisää apurahoja. Kun mitään kannustinta yrittää parastaan ei ole, mitään ei myöskään synny.

Linnaan verrattuna Waltari on pikkutekijä, sillä hänen täytyi harjoitella paljon ennen mestariksi kehittymistä, kun taas Linnan harjoitteluvaihe tuotti yhden kirjan, mikä on Suomessa myyttinen saavutus, koska taiteilijapiireissä etsitään kovasti helppoja keinoja haastavasta työstä selviytymiseen.

Hyvä tajunnanvirta syntyy uskomuksen mukaan siten, että kirjoitetaan sitä, mitä mieleen juolahtaa, vaikka alan mestareiden mielestä sisältö täytyy ensin suunnitella kunnolla ja sitten se on kirjoitettava noin kolmeenkymmeneen kertaan.

Samoin elää vahva uskomus siihen, että ryyppäämisestä kirjoittaminen sujuisi parhaiten ryypätessä, vaikka ajatus on järjetön, koska ryypätessä ei pysty tekemään mitään hyvin. Tästä siirrytään usein kokemuksen kautta kirjoittamaan krapulassa ja uskomaan morkkiksen voimaan, mikä auttaa uskomaan, että pystyy sittenkin tekemään jotain hyvin, vaikkei tälläkään tyylillä mitään ihmeempiä olla aikaiseksi saatu.

Käytännössä merkittävin suomalainen kirjailija on Hannu Salama, joka onnistui saamaan tuomion Jumalan pilkasta kirjoittamalla realistisen kuvauksen suomalaisesta juhannuksesta. Sinänsä ikävystyttävään ryyppyreissuun liittyvä kiroilu nosti hänet kulttuuripiirien valokeilaan ja käynnisti jo puoli vuosisataa jatkuneen suuntauksen, jossa huomiota yritetään saada halventamalla kristinuskoa, ja vaikka lainsäädäntöä muutettiin siten, ettei enää saa helposti pientä tuomiota, jonka avulla voi teeskennellä marttyyriä, ja yleisö on oppinut tunnistamaan tällaisen kikkailun jo ajat sitten, moni taiteilija yrittää yhä saada huomiota tällä keinolla, vaikka se herättää jo lähinnä ärtymystä sen takia, että taiteilijoilla vaikuttaa olevan toimittajakunnassa kavereita, jotka ovat valmiita teeskentelemään, että temppuilusta voi vielä syntyä kohu.

Tässä yhteydessä on tullut selvästi esille, että suomalaisien taiteilijapiirien puheet kyvystään vaikuttaa kulttuuriin ovat suuresti liioiteltuja, sillä kristinuskon pilkkaamisesta ei ole tullut valtakulttuuria vaan taiteilijapiirien arvostus on laskenut. Kuitenkin niiden on pakko jatkaa yrittämistä, koska niille tuottaa vaikeuksia keksiä uusia helppoja keinoja saada huomiota vähemmän kyvykkäille yksilöille.
Toinen suosittu keino on keksiä jotain mautonta, joka saa taiteilijan vaikuttamaan lähinnä typerykseltä, joka on juuttunut murrosikään kuuluviin töherryksiin, ja teeskennellä, että hänelle nauretaan siksi, että hän on keksinyt jotain liian älykästä.

Kaikki keinot ovat sallittuja kun teeskennellään, että suomalaisilla on yhtä paljon merkittäviä taiteilijoita kuin muilla saman kokoluokan kansoilla. Naapureillakin on väkilukuihin suhteutettuna paljon enemmän huomion arvoisia taiteilijoita ja suomalaisille se merkitsee tilannetta, jossa on pakko yrittää kilpailla silläkin uhalla, että sen takia taiteen taso kärsii kun taiteilijat keskittyvät liikaa kilpailemiseen, koska näyttämisen tarve menee helposti tärkeysjärjestyksessä kaiken muun edelle. Tässä yhteydessä ei sovi rehvastella todellisilla saavutuksilla, kuten jo vuodesta 1966 jatkuneella väsyneellä Jumalan pilkkaamisella, koska naapurimaissa ei jakseta olla innoissaan tällaisesta läheskään yhtä kauan, vaan täytyy leikkiä, että kaiken tällaisen ohella on jaksettu paneutua kunnolla tärkeisiinkin asioihin.

Kyvyttömyyden ja saamattomuuden takia tositarina on tärkeä osa suomalaista tarinankerrontaa. Siinä haetaan uskottavuutta vääristelemällä todellisia tapahtumia ja hyvästä tarinasta voi tulla lähes uskonnollinen kokemus, joka auttaa heräämään tosiasioiden maailmasta suomalaisuuteen.

Näistä tärkeimpiä on Kahdeksan surmanluotia, joka kertoo melkein todenmukaisen tarinan alkoholisoituneesta pienviljelijästä, jolla on taipumusta äkkipikaisuuteen ja perheväkivaltaan.

Tarina oli alun perin neliosainen TV-sarja, mutta siitä on leikattu myös yli kaksituntinen elokuva. Lyhentämisen jälkeenkin se on uuvuttava kuvaus pontikan keittämisestä, ryyppäämisestä ja häiriökäyttäytymisestä, mutta tämä on suomalaisille sen tärkein osa, koska sitä pitää olla paljon.

Lopussa päähenkilö tappaa neljä poliisia, jotka tulevat hakemaan häntä pontikan keittämisen ja perheväkivallan takia lukkojen taakse, ja siksi hänestä tulee marttyyri, koska yhteiskunta on jotenkin pilannut hänen elämänsä.

Tätä puolta ei käsitellä paljon, koska suomalainen ymmärtää sen muutenkin, eikä yleisöä ole juurikaan haitannut se, että marttyyrin sädekehän luomisen takia poliisien tappaminen on kuvattu hieman väärin. Tarinassa se vaikuttaa lähinnä joltain humalaisen oikulta, mutta todellisuudessa päähenkilö kävi lopettamassa nämä teloitustyylillä lähietäisyydeltä.

Tappaja vapautettiin myöhemmin vankilasta presidentin armahduksella, ja vielä myöhemmin hän käväisi taas otsikoissa kuristettuaan entisen vaimonsa, mutta sekään ei himmentänyt hänen sädekehäänsä.

Tositarinoissa on tärkeää syyllistää yhteiskuntaa siitä, että yksilöt keskittyvät olemaan haitaksi muille, mutta Kahdeksan surmanluotia on noussut merkittäväsi teokseksi jättämällä yleisölle tilaa ajatella tämä puoli itse. Se tarjoaa vain yhteiskuntakelvottomalta vaikuttavan samaistumisen kohteen ja loppuu siinä vaiheessa, missä amatöörimäisempi kertoja olisi aloittanut selittämisen ja ymmärtämisen.

Suomalaista alkoholipolitiikkaa syytetään usein siitä, ettei se anna yksilölle mahdollisuutta olla itse vastuussa tekemisistään, mutta se on lähinnä tekosyy, jonka avulla yritetään mankua lisää tilaa häiriökäyttäytymiselle, koska suomalainen yksilö selvästikään ei halua olla vastuussa tekemisistään ja päättäjien kannattaa tehdä päätöksiä tältä olettamalta, sillä yksilöiden tekojen seuraukset ovat kuitenkin viime kädessä heidän syytään.

Suomalaisille tarina, jossa annetaan ymmärtää, että kaikki muuttuisi paremmaksi jos keskushallinto jättäisi ihmiset rauhaan, on automaattisesti älykäs, koska se pyrkii viemään kehitystä kohti täysimittaista röheltämistä, joka seuraa vääjäämättä suomalaisen järjen käytön vapauttamisesta.

Mieluisa sankari taas on ulkopuolinen, joka on tullut muualta ymmärtämään asiat paremmin. Suosituissa sotatarinoissa paras ymmärrys löytyy aina etulinjasta, jonne se on tullut kehityttyään täyteen mittaansa aivan muissa tehtävissä, ja sama kaavaa käytetään kaikissa tarinoissa. Valtarakenne on jotenkin tyhmä ja huono aiheuttaa lähinnä haittaa ummikolle, joka osaa kaiken paremmin.

Suomalainen johtamistaito ei päätä huimaa, mutta ihanneyhteiskunnassa kuka tahansa voisi olla mitä tahansa, joten suomalainen pakenee mielellään todellisuutta tarinoihin, joissa se toimii käytännössä ja pyrkii uskottelemaan muille, että juuri sellainen todellisenkin maailman olisi oltava.

Tunnepuolella hyvä tarina ja taide ylipäätään tarjoaa suomalaisille teiniangstia, koska heidätkin on ohjelmoitu irrottautumaan lapsuudenkodistaan, mutta sen jälkeen ei tulekaan yhteiskuntaan integroituminen omalle luodolle syrjäytyminen.

Teiniangstista on olemassa erilaisia variaatioita, jotka johtuvat siitä, että se saa väestössä erilaisia muotoja. Sitä, että tajuaa iän karttuessa, ettei se johda mihinkään hyvään, ei pidetä hyvänä taiteena vaan sitä täytyy yrittää pitää yllä hautaan asti. Tässä voi suuntautua kiukutteluun tai älylliseen näpertelyyn, jolla pyritään purkamaan yhteiskuntajärjestys, mutta sinnikäs täytyy olla.

Koska suomalaiset ovat huonoja keksimään mitään itse, tässäkin tarvitaan esikuvia eli apinoitavaa. Metallica tuntuu päässeen lähelle suomalaista angstia ja pettymys on suuri aina kun sen jäsenet yrittävät vähän aikuistua.

Jos suomalaisien todellisia pyhiä arvoja haluaa loukata, Metallican Master of Puppets on hyvä paikka aloittaa. Sitä hankitaan iso kasa, joka valellaan sytytysnesteellä ja tuikataan tuleen, ja näin saadaan suuri määrä suomalaisia, jotka ovat oikeasti shokissa. Vihainen älämölö ei ala ihan heti, kuten silloin kun kyseessä on tavallinen provokaatio, joka ei oikeasti loukkaa ketään vaan joka edustaa normaalia riidan haastamista, johon reagoiminen käy tutulla rutiinilla. Raamattuja polttamalla ei voi saavuttaa mitään lähimainkaan samanlaista, sillä järjestäytyneet uskonnot on kehitetty järjestäytyneitä yhteiskuntia varten.

Master of Puppets sopii suomalaiseen makuun, koska se on periatteessa mörköoopperaa murrosikäisille, jotka ovat irtautumassa muumeista ja Röllipeikosta.. Musiikillisesti se edustaa yhtyeen sitä vaihetta, jolloin eletään pitkittynyttä murrosikää, koska musiikkia ei vielä osata tehdä kunnolla eikä sanoituksissa niin ollen tee mieli kajota tärkeämpiin aiheisiin, mutta sillä on silti vankka ja laaja ihailijakunta suomalaisien ikiteinien keskuudessa. Useimmat ihailijoista ovat jaksaneet kuunnella sitä jo yli kolmekymmentä vuotta.

Metallican kypsempi tuotanto herättää voimakasta vastustusta, mutta riemu on sitä suurempi silloin kun se julkaisee hyväksi havaittua teiniangstia, koska se sillä on taito sovittaa se eläkeikään lähestyvänkin fanin mielenmaisemiin.

Ikääntyvien hevareiden lisäksi Suomesta löytyy toki myös muita väestöryhmiä, joiden pyhiä arvoja on helppo loukata sen jälkeen, kun ne on ensin tunnistanut. Suunnistaminen on helppoa, koska ne ovat tärkeitä perusteluja sille, että suomalaista vaivaava yhteiskunnan vastaisuus johtuu oikeutetusta itsesäälistä, joka on jotenkin yhteiskunnan syytä. Tärkeimmistä teoksista puhutaan paljon ja niitä käytetään vertailukohtina kun ollaan arvostelemassa muuta taidetta.

 

Untitled 1

Kaikkein mieluiten suomalainen kirjoittaisi itsestään, mutta tällaisille kirjoille on vaikea löytää lukijoita, koska suomalainen ei malta pysyä tosiasioissa. Hän valehtelee kaiken itselleen parhain päin, ja jos hän on löytänyt tavan vetää välistä, hän on suunnilleen pelastamassa maailmaa.

Muut tietävät, kuinka tällainen elämänkerta on ajateltu, joten niille on varsin vähän kysyntää verrattuna siihen, miten moni haluaisi kaikkien lukevan omat valheensa. Merkkihenkilön valheet kiinnostavat jonkin verran, mutta ei sekään myyntimenestystä takaa, koska muut kirjoittavat kuitenkin samasta aiheesta myöhemmin ja voivat välillä sivuta totuuttakin, vaikka pääpaino on toki oman näkökulman esiin tuomisella, jotta kirjoittaja voisi kokea olevansa jotain erikoista.

Itsensä esille tuominen on suomalaisille tärkeä osa demokratiaa ja demokratian suurimpiin vikoihin kuulu se, etteivät muut yleensä ole kiinnostuneet yksilöstä niin paljon kuin hän haluaisi.

Yleensä oma näkökulma täytyy naamioida formaattikirjallisuudeksi, koska yleisö sietää sitä paremmin laimennetussa muodossa. Kun suurin osa kirjasta on viihdettä, niin kirjoittajan ego ei pääse näyttelemään pääosaa ennen kuin vasta haastatteluissa, joissa suomalainen kirjailija esiintyy hyvin tärkeänä, vaikka pieni ja kauniisti sanottuna omaperäinen kansa tuottaa merkittäviä kirjailijoita huomattavan harvoin.

Kalle Päätalo on yksi suomalaisen kirjallisuuden suurista nimistä sen takia, että hän osasi kirjoittaa omasta elämästään kirjasarjan, josta puuttuvat ne elementit, jotka yleensä pilaavat suomalaisen elämänkertakirjallisuuden. Hän vain kirjoitti siitä, mitä oli kokenut, ja kansa osti kirjoja valtavia määriä, koska suomalaisen elämästä on saatavilla todenmukaisia kuvauksia hyvin niukasti. Kerrankin pääsi kurkistamaa, millaista jonkun muun elämä oikeasti on ollut.

Tyypillinen suomalaisen omaelämänkerran päähenkilö on karrikatyyri, jolla ei ole paljonkaan tekemistä todellisen maailman kanssa, ja siksi tämän genren on mahdotonta kilpailla fiktion kanssa, koska fiktio on sentään kirjoitettu yleisölle eikä kirjailijalle itselleen.