Käyttöohjeita

Tänään taas vilahti uutisotsikoiden seassa se valtava ero, minkä suomalaiset näkevät tekstin kopioimisessa ja sen kopioimisessa siten, että järjestelee sanoja vähän uudelleen, ettei jää kiinni kopioimisesta. Se on osa suomalaista kulttuuria eikä koske tätä kirjaa. Mitään ei ole kopioitu mistään, mutta jos esimerkiksi Wikipediassa on ollut ihan riittävän hyvää tietoa, niin sen tekstiä on mukailtu. Periaate on toteutunut varsin harvoin, mutta sellaisiakin kohtia on olemassa. Mukaileminen on pääosin tilan säästämistä, sillä yleensä on turha käsitellä perinpohjaisesti jotain, mikä selitetään Wikipediassa aivan riittävän hyvin suomeksi tai englanniksi.

Alkujaan ei ollut tarkoitus kaivella historiaa ja mukaileminen alkoi siitä, että suomalaisien suhde uskontoon on todella epämääräinen, koska se on sitä ja heillä on jostain syystä ollut varaa vähätellä muita kulttuureja puhumalla tällaista. Mitään varsinaista lähdettä sille ei ole, koska Pohjois-Amerikan alkuasukkaiden vähättelyllä on Suomessa pitkät perinteet ja heidän uskontonsa on ollut vuosikymmeniä jotain sellaista kuin epämääräinen tai hämärä, vaikka se on aika paksua kun oma uskonto on pääasiassa sitä paskaa, mitä politrukit sattuvat puhumaan valtuustoissa.

Kyse ei ole tietokirjasta vaan pikemminkin esseekokoelmasta, joka on tosin Suomessa melko marginaalinen ilmiö, koska suomalaisen tietokirjan kirjoittaminen on helpompaa, mutta vaikka tässä kirjassa käsitellään tiettyjä aihepiirejä, joiden osalta suomalainen tietokirjallisuus on pelkkä asiavirhe, niin kyse ei silti ole tietokirjasta vaan jostain, mikä on parempaa kuin silkka makulatuuri.

Käytettyihin lähteisiin kuuluu pitkä kokemus suomalaisesta moraalifilosofiasta, jolla on taipumus asettua tukemaan orjanomistajia varsinkin siinä tapauksessa, että se on muka puolustamassa demokratiaa ja ihmisoikeuksia. Viikingit ovat hyviä ja ristiritarit pahoja, koska viikingit edustavat vapautta ja se taas edustaa demokratiaa ja ihmisoikeuksia, ja omalle kohdalle sattuneista ilmiöistä rasittavin on surkeiden lännenelokuvien maailma, jossa etelävaltioiden historiaa käsitellään hyvin vapaasti. Valkoinen erotu on vasta saapumassa myöhempään aikakauteen kuuluvilla vankkureilla ja silti sinitakit ovat raivaamassa tilaa uudisasukkaille ampumalla taltoissa asuvia intiaaneja sisällissodan jälkeisenä aikana, ja siitä on tehty sellainen uroteko, että jopa suomalainen voi tajuta, että eihän se näin voi mennä. Eihän se voikaan, mutta Suomessa ei ole tullut vastaan havaintoja siitä, että uudisasukkaat ja intiaanit tulivat keskenään toimeen varsin hyvin ja teltat vaihtuivat kartanoihin, koska intiaanikin osasi rikastua kun valkoinen mies myy hänelle neekeriorjia peltotöitä varten, ja sinitakkien tukahduttamat intiaanikapinat liittyivät orjuuden lakkauttamisesta syntyneeseen suuttumukseen. Tällaisesta epäoikeudenmukaisuudesta syntynyt tarinatyyppi on suomalaiselle jotenkin oma ja siitä täytyy pitää kiinni, mutta pituuden hallitsemisen takia näitä lähteitä ei ole lueteltu millään tavalla, koska se on niitä piirteitä, jotka kuuluvat tietokirjallisuuteen.

Luku Kevät 2022 on lähinnä siirtymävaihe aiheiden välillä, sillä toisin kuin suomalaisessa asiantuntemuksessa, tasokkaassa esseessä ei rakennella tulevaisuutta arvailujen varaan. On jo kauan näyttänyt siltä, että tasavaltaan siirtyminen tekee Venäjästä banaanitasavallan, jossa öljyn myyminen on niin merkittävä saavutus, että siihen kykenevä oligarkki voi kuvitella olevansa suorastaan nerokas, ja tämä vaikuttaa olevan johtamassa siihen, että Venäjän täytyy valloittaa lisää raaka-ainevaroja ja toisaalta saada orjatyövoimaa vankileireille, koska kulakit ja porvarit ovat taas pakenemassa maasta sankoin joukoin. Kuitenkin ylenpalttinen arvailu on idiootin tapa käsitellä asioita ja se johtaa vain siihen sirkukseen, jossa asiantuntijat käyvät keskenään kilpailua siitä, että kuka ehtii keksimään skeidaa eniten ja nopeimmin omasta päästä, ja jos on sattuu olemaan mediatutkija tai evoluutiopsykologi, niin sitten saa esiintyä kaikkien alojen ylimpänä asiantuntijana. Lopulta aletaan vinkua ilkeistä salaliittohörhöistä, jotka ovat varmaan jotain Putinin agentteja, sillä hyvä salaliittohörhö on paljon viihdyttävämpi kuin pelkkä räkäinen mediatutkija eikä hänen tapansa kehitellä salajuonia kulissien taakse voi olla enää yhtään sen epäuskottavampi. Jos asioihin suhtautuu vakavissaan, niin sitten ei keksitä tyhjästä, että millaista valtataistelua Venäjän Illuminati käy kulissien takana, eikä edes kehitellä fantasioita tulevaisuudesta pitkien arvausketjujen avulla, vaan sen verran voi arvata, että Venäjä on siirtymässä diktatuuriin, koska se alkaa olla ilmeistä, mutta edes diktatuurin tarkempaa luonnetta ei arvailla, koska se olisi arvauksien ketjuttamista.

Historiassa taas tulee vastaan väitöskirjakulttuuri, jossa lähinnä kierrätetään samaa vanhaa aineistoa ja Illuminatin suunnitelmia muutetaan aina välillä, jotta saataisiin edes uudenlaisia väitöksiä. Jos väittelypuoli jätettäisiin väliin ja keskityttäisiin aineiston käsittelemiseen, niin lopputulos voisi olla hyvä tietokirja, mutta sitä lähinnä mätetään sillä asenteella, että sitä pitää olla tarpeeksi. Mukaan voi eksyä jotain mielenkiintoista, koska pitää näyttää, että osaa etsiä uuttakin tietoa, ja vaikka se voi olla jotain olennaistakin, niin se on irrallista ja voi taas unohtua pitkäksi aikaa. Bulkkitavara taas on niin moneen kertaan kierrätettyä, ettei siihen kannata luottaa, koska sitä ei tarkisteta kunnolla. Väitöskirjan virhe ehkä huomataan jos se on omaperäinen, mutta sitä ei merkitä, joten sitä voi käyttää lähteenä myöhemmin eikä sitä silloin ehkä enää tunnisteta virheeksi, ja nykyaikaisissa tietokirjoissa on sama ongelma, sillä niistä ei julkaista korjattuja laitoksia sitä mukaa kuin virheitä löytyy vaan sen sijaan samasta aiheesta julkaistaan mahdollisimman monta kirjaa, joiden laatu on aivan yks vitun hailee. Varsinkin yleisöä kiinnostavissa aiheissa pitää löytää paljon erilaisia tulkintoja, jotta saadaan kaupaksi paljon kirjoja, joten asiavirheet ovat vain eduksi, koska niiden avulla voi työstää erilaisia tulkintoja.

Väitöskirjat ovat ajanhaaskaamista jos on etsimässä tietoa, joten niihin on kajottu tätä kirjaa varten hyvin harvoin.

Suomalaisissa väitöskirjoissa on lisäksi ylimääräisenä ongelmana akateeminen paskan levittäminen, jota on vaikea saada selvää, koska se ei kiinnosta suurta yleisöä. Suomen muinaishistorian tutkimiseen liittyy kilpailijoiden mustamaalaamista ja historiantulkintoihin pannaan mielellään mukaan jotain ylimääräistä ihan vain riidan haastamisen merkeissä, mutta näitä asioita ei voi tarkistaa mistään, joten tutkimuksen tulokset ovat ongelmajätettä. Kaiken kruunaa arvaileminen, jossa on tärkeintä keksiä oma arvaus, ja näin on saavutettu tilanne, jossa saagojen tutkiminen on äärioikeistolaista ja Kvenland voi löytyä vaikka kamelin perseestä keskeltä Saharaa. Vinland löydettiin jo kauan sitten Atlantin toiselta puolelta, koska ulkomaiset historioitsijat jäljittivät sen mahdollisimman pienelle alueelle, josta arkeologit saattoivat käydä löytämässä sen, mutta Kvenland on onnistuttu jäljittämään niin laajalle alueelle, ettei arkeologeilla ole mitään etsittävää. Historioitsija voi kuitenkin saada Suur-Suomi-kiiman perehdyttyään asiaan, koska se näkyy arvailun jäljiltä kattavan suurimman osan Pohjoismaista ja siihen on helppo liittää lisää alueita.

Illuminati varmaan estää löytämästä sitä, koska kaivauksille ei löydy rahoitusta.

Suomen muinaishistorian suhteen paras materiaali tulee arkeologiasta, joka on tehnyt tutkimuksia matkailuesitteitä varten sillä välin kun historioitsijat ovat höyrynneet psykooseissaan, mutta tietoa pitää kaivella kunta kerrallaan ja se alkaa pitkän päälle vituttaa niin paljon, että päätös kirjoittaa esseekokoelma syntyi siitä, koska ei tehnyt mieli helpottaa akateemisen paskanpotkijan elämää turhan paljon. Kyllä suomalaisien vesireittien kehittyminen viikinkiajalla varmaan kiinnostaa jos joku muu jaksaa tonkia sen esille matkailuesitteitä, mutta turha niitä linkkejä on antaa eivätkä linkit edes pysy hyvin elossa, koska tiedot ovat sellaisilla nettisivuilla, joita uudistetaan usein. Niitä löytyy kuitenkin aina lisää, joten muutkin voivat kaikin mokomin kaivella asiaa itse.

Ainoa tässä käytetty suomalainen väitöskirja on Mirkka Danielsbackan Vankien Vartijat, joka oli käyttökelpoinen Kekkosen ajan ymmärtämisessä. Se käsittelee sotarikoksia sotavankien osalta ja sotarikokset taas olivat osa Kekkosen totuutta, koska hän selvitteli niitä sisäministerinä. Kuitenkin niiden piilottaminen maton alle on nykyisin osa Kekkosen ajan totuutta, joka johtui hirvittävästä vapauksien rajoittamisesta. Kokonaan sitä ei tarvinnut lukea, koska pelkällä silmäilylläkin selvisi, että maton alle on lakaistu Kekkosen ajalla aika paljon tavaraa, ja johtopäätös oli, että niin pieni häiriköimisen vapauteen kajoaminen on Suomessa iso asia, että Kekkosen päässä varmaan vippasi aika pahasti, koska hän jaksoi haaskata neljännesvuosisadan Suomen presidenttinä, vaikka persläpivaltion tapahtumat voi ottaa huumorina.

https://helda.helsinki.fi/handle/10138/41627

Vastaa

Please log in using one of these methods to post your comment:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s