Politiikaksi kutsuttu ilmiö

Kun kansalle annetaan äänioikeus, politiikka alkaa muistuttaa urheilulajia, jossa tärkeintä on se, että oma joukkue voittaa, mutta suomalaiset ovat vieneet tämän vieläkin pidemmälle ja heidän käsityksensä politiikasta muistuttaa läheisesti penkkiurheilusta kehitettyä urheilulajia.

Sääntöjä ja tuomareita on liian vähän, koska lehtien urheilusivuja rapistelevan penkkiurheilijan tuhinalla täytyy olla merkitystä, ja peliä ohjaavat samaiset urheilusivut, joilla pyritään oikeastaan vain tavoittamaan yleisön huomio. Poliitikoille on tärkeintä vaikuttaa hyviltä pelaajilta, joten lukevat mielellään lehdistä, millainen se hyvä pelaaja on, mikä on sama kuin jos urheilija ammentaisi lajinsa tuntemuksen rapistelemalla urheilusivuja.

Suomalaiset tarvitsevat irrallisuuden kokemusta, joka erottaa heidät muusta maailmasta, joten lajin luonne ei ole vielä näinkään outo, vaan sen päämäärä sama kuin yritettäisiin muodostaa penkkiurheilujoukkue, joka voittaisi jalkapallon maailmanmestaruuskisat.

Pärjäämällä suomalaisessa politiikassa voi päästä hallitukseen, jonka todella oletetaan tuovan menestystä maailmanpolitiikassa, vaikkei se ymmärrä kunnolla edes maan sisäisiä asioita.

Tavallinen äänioikeutettu on kuitenkin tyytyväinen voidessaan haaveilla siitä, kuinka hänen suosikkijoukkueensa pärjää otteluissa muiden joukkueiden kanssa ja keksii tappioille selityksiä itse, jolloin joukkueiden tarvitsee vain poimia hyvät selitykset valmiina voidakseen säilyttää uskottavuutensa. Tähtipelaajia täytyy ehkä vaihtaa, mutta heistä ei pääse olemaan pulaa kun tarvitsee vain osata vaikuttaa siltä kuin hallitsisi lajin.

Poliittisen järjestelmän perusteellista uudistamista ei olla edes harkittu, koska suomalaiset kokevat ajatuksen pelottavaksi. Se veisi heiltä heidän arvokkaan vapautensa, jonka turvin he voivat haaveilla poliitikkojoukkueidensa alkavan menestyä vielä joskus.

*

Suomalaisen poliittisen ajattelun peruskivi on se, mitä jalkapallossa kutsutaan filmaamiseksi, joskin se on läpinäkyvämpää. Tyypillinen suomalainen on kuin se tyhmä pelaaja, joka heittäytyy jalkaansa pidellen maahan ulisemaan kun joku tulee edes lähelle ja moni kieriskelee tuskissaan ihan yksinäänkin.

Saatuaan edes vähän näkyvyyttä, suomalainen alkaa mielellään tehdä politiikkaa ärsyttämällä vastustajia ja heittäytymällä uhriksi heti kun joku provosoituu, joten filmaaminen julkisuudessa käyttävän poliittisen keskustelun tärkein osa. Mitään haittaa siitä ei ole edes siinä tapauksessa, että olisi huono teeskentelijä, vaan kansa päinvastoin arvostaa sitä, että joku ymmärtää leikkiä uhria. Sillä saa aivan eri tavalla arvostusta kuin vaikkapa sillä, että yrittää perehtyä asioihin ja saada aikaiseksi jotain kunnollista.

Asiakysymykset ovat suomalaisille liian vaikeita, mutta epärehellisyys ilahduttaa heitä aina. He osaavat jo pieninä lapsina syytellä muita siitä, että nämä juonivat jotain ilkeyksiä, ja poliittinen ajattelu kehittyy vähitellen sen päälle. Suomalaiset voivat vaikuttaa siltä että politiikan analysoiminen kiinnostaa heitä, mutta lähemmässä tarkastelussa se paljastuu usein muiden mustamaalaamiseksi salaliittoteorioiden avulla. Toinen suosittu syy teeskennellä analyyttisyyttä on se, että yritetään muuttaa puolueiden voimasuhteita valehtelemalla, että jonkin kannatus on muka nousussa ja toisen laskussa. Näyttöjä sen toimivuudesta ei ole, mutta suomalaisien on kuitenkin pakko yrittää, koska heille olisi luonnotonta puhua politiikasta totta.

Jos syyttää suomalaista puoluetta rikollisjärjestöksi, erehtymisen vaaraa ei juuri ole, mutta suomalainen johtamistaito ei riitä monimutkaisiin salaliittoihin, joten suomalaisien synnynnäinen luihuus estää heitä näkemästä, kuinka typeriä puolueet ovat. Tarve keksiä jotain ovelaa, mihin viholliset muka kykenevät, peittää tehokkaasti alleen karun todellisuuden.

Suomalaiset haluavat kuitenkin vajota heimosotiin, joten tästä ei varsinaisesti aiheudu vahinkoa.

Pohjimmiltaan syyttelyssä on kyse alkeellisesta yrityksestä saada kansanpalvelijoiksi sellaisia ihmisiä, jotka välittävät muista ihmisistä, mutta käytännössä se pitää nämä kaukana politiikasta, sillä suomalaiset ovat näissä asioissa parhaimmillaankin läpinäkyviä.

Kukaan, joka tarvitsee tervettä yhteisöä, ei kaipaa suomalaisia johdettavikseen, mutta tämäkin kääntyy eduksi, sillä suomalaiset pääsevät kuvittelemaan vapaasti, että he osaavat valita hyviä johtajia, vaikka todellisuudessa he valitsevat typeriä huijareita ja mielipuolia ja vakaaksi kehittynyt narsistinen persoonallisuushäiriö on johtajassa myönteinen piirre, koska se estää suuttumasta kansalle aivan tosissaan. Siihen on aina runsaasti aihetta, joten on vain eduksi, että johtaja elää omissa maailmoissaan ja kykenee uskomaan olevansa johtamassa jotain aivan muuta kuin todellisia suomalaisia, ja suomalaisien poliitikkojen puheissa vilahteleekin usein niin kummallisia käsityksiä suomalaisista, etteivät ne varmasti perustu ainakaan kokemusperäiseen tietoon.

Yhteiskuntajäljitelmän uskottavuuden kannalta on eduksi, että johtajat ovat johtamistaidossa samaa kuin halpa lenkkimakkara on liharuoissa, koska kansa kokee yhteiskunnan omakseen. Sillä on mielikuva, jonka mukaan se on päässyt kehittyneempien kansojen rinnalle ja jopa ohikin, mutta mikään ei kuitenkaan ole oikeasti muuttunut.

*

Johtaminen on suomalaisille vain kalastamisesta johdettu oikean taidon jäljitelmä. Sitä voisi kutsua ruskeakielisyydeksi, koska se on sitä kehittyneemmissä kulttuureissa, mutta suomalaisien kohdalla se olisi harhaanjohtavaa, sillä heillä se on parasta, mitä löytyy. Ennen vanhaan oli pakko pinnistellä enemmän, koska olosuhteet olivat vaikeammat, mutta taipumukset ovat sitä, mitä suomalaisilta johtajilta odotetaan. Johtajat kokeilevat erilaisia syöttejä ja kehittelevät niitä, joihin saalis nappaa, ja suunnitelmat perustuvat siihen mielikuvaan, ettei kala lopu järvestä kesken vaan täytyy vain keksiä, kuinka sitä saataisiin sieltä ylös.

Kyvyttömyyden takia kalastaminen on suomalaisille erittäin keskeinen taito, joten valta pyrkii siirtymään jonnekin politiikan ulkopuolelle, jotta poliitikoilla olisi jotain, minkä avulla edetä urallaan. Käytännössä tämä rooli on tiedotusvälineillä, koska media käsitetään järveksi, josta voi kalastaa suosiota.

Vasemmiston ja oikeiston välillä oli kauan riitaa siitä, kumpien valheita tiedotusvälineiden tulisi suoltaa, mutta tästä päästiin yli siten, että tiedotusvälineiden annettiin muuttua anarkistisiksi. Nykyisin kummatkin voivat mielistellä mediaa, jonka linja on kuin psykologisen sodankäynnin oppikirjan siitä luvusta, jossa kerrotaan kuinka yhteiskuntajärjestys tuhotaan, ja kaikki ovat tyytyväisiä.

Enää ei ole monimutkaisia ajatusrakennelmia, joiden noudattaminen ennen rajoitti poliitikkojen kalastelua, ja kaikki ovat samalla viivalla kunhan vain ymmärtävät, että anarkian on katettava poliittinen kenttä vasemmalta oikealle ja liberaaleista konservatiiveihin. Jos tätä ei ymmärrä, niin sitten muut yrittävät työntää politiikan ulkopuolelle, mutta muuten kaikki on hyvin – ainakin jonkin aikaa.

Johtamistaito on pääosin samalla tasolla myös politiikan ulkopuolella, joten sieltä ei kuulu hirveästi vastaväitteitä, ja kansa on tyytyväinen kun päätöksenteko on kyetty muuttamaan kalasteluksi, jota se ymmärtää.

Tähän liittyy myös suomalaisien tarvitsemaa eriarvoistumista, sillä kun liehakoidaan sellaisia henkilöitä, jotka puhuvat typeryyksiä, typerällä ja epärehellisellä yksilöllä on erinomaiset mahdollisuudet yletä yhteisön hierarkiassa. Typeryyksiin uskovaa henkilöä kunnioitetaan ja hän pääsee hyötymään korruptiosta, kun taas sellainen, joka ei suostu uskomaan typeryyksiin, voidaan vaikka eristää yhteisön ulkopuolelle.

Näin saadaan kätevästi suoritettua rotuhygieniaohjelma, jonka jälkeen yhteisö on sitä, mistä suomalaisuudesta pohjimmiltaan on kyse.

Tämä muistuttaa tavallisia vainoja, joissa jokin ryhmä valitaan syylliseksi muiden aiheuttamiin ongelmiin, mutta se on viety paljon pitemmälle. Suomalaiset tarkkailevat toisiaan saadakseen selville, millaisia typeriä päätöksiä muut vastustaisivat, päästäkseen pitämään heitä vihollisina. Usein itse typeryydet ovat vain välineitä, joilla voidaan lavastaa muita vainojen kohteiksi, ja poikkeuksellisen voimakas verenhimo pitää huolen siitä, että suomalainen voi aivan tosissaan uskoa siihen, että se, joka vastusti typeryyksien tekemistä, onkin vastuussa niistä ja sen takia muiden kokemat haitat on kostettava hänelle.

Totuudesta suomalaiset eivät pidä lainkaan, koska se pyrkii muuttamaan yhteisöä heille epäedulliseen suuntaan, mutta järjettömät väitteet kiinnostavat aina. Niitä täytyy ainakin vähän kokeilla, vaikka ne eivät vaikuttaisi käyttökelpoisilta, sillä voisi kuitenkin löytyä jokin keino liittää ne niihin typeryyksiin, joihin pitää uskoa jos haluaa kuulua joukkoon.

Parhaimmillaan järjettömyydet ovat silloin kun niistä aiheutuu selvää haittaa, koska silloin saadaan ehkä harhautettua osa yhteisöstä huolestumaan jostain muusta kuin omista eduistaan, jolloin muille jää enemmän tilaa huolehtia omista eduistaan. On jopa toivoa siitä, että liiaksi vanhoihin typeryyksiin takertuneita henkilöitä saadaan savustettua ulos, jotta uusiin typeryyksiin uskovia voitaisiin nimittää heidän tilalleen.

Suomalaiselle politiikalle on ominaista, että siinä innostutaan jostain, mistä aiheutuu haittaa, koska suomalaiset pääsevät näin toteuttamaan itseään, joten edes se, että asia on jossain vaiheessa sotkettu siihen kuntoon, ettei poliitikkoja huvitakaan jatkaa typerien asioiden ajamista, koska ei ole vaikea arvata, ketkä olisivat vastuussa seurauksista, ei välttämättä riitä syyksi muuttaa suuntaa. Kansa pelailee innoissaan omiaan vailla alkeellisintakaan mielenkiintoa olla vastuussa mistään, joten poliitikkojen on vain alistuttava siihen, että heidän on aiheutettava vahinkoa ja katseltava sopivaa pakotietä jos he haluavat pysyä mukana politiikassa.

*

Salaliittoteorioiden keksiminen on suomalaisen poliittisen ajattelun peruskivi. Jo pienet lapset osaavat syytellä muita siitä, että nämä juonivat jotain rikollista, ja muu poliittinen ajattelu kehittyy sen päälle.

Erehtymisen varaa ei ole jos syyttää suomalaista puoluetta rikollisjärjestöksi, mutta suomalainen johtamistaito ei riitä monimutkaisiin salaliittoihin, joten suomalaisien synnynnäinen luihuus estää heitä näkemästä, kuinka typeriä puolueet ovat. Tarve keksiä jotain ovelaa, mihin viholliset muka kykenevät, peittää tehokkaasti alleen karun todellisuuden.

Suomalaiset haluavat kuitenkin vajota heimosotiin, joten tästä ei varsinaisesti aiheudu vahinkoa.

Pohjimmiltaan syyttelyssä on kyse alkeellisesta yrityksestä saada kansanpalvelijoiksi sellaisia ihmisiä, jotka välittävät muista ihmisistä, mutta käytännössä se pitää nämä kaukana politiikasta, sillä suomalaiset ovat näissä asioissa parhaimmillaankin läpinäkyviä. Kukaan, joka tarvitsee tervettä yhteisöä, ei kaipaa suomalaisia johdettavikseen, mutta tämäkin kääntyy eduksi, sillä suomalaiset pääsevät kuvittelemaan vapaasti, että he osaavat valita hyviä johtajia, vaikka todellisuudessa he valitsevat typeriä huijareita ja mielipuolia.

Yhteiskuntajäljitelmän uskottavuuden kannalta on eduksi, että johtajat ovat johtamistaidossa samaa kuin halpa lenkkimakkara on liharuoissa, koska kansa kokee yhteiskunnan omakseen. Sillä on mielikuva, jonka mukaan se on päässyt kehittyneempien kansojen rinnalle ja jopa ohikin, mutta mikään ei kuitenkaan ole oikeasti muuttunut.

 

*

*

Suomalainen puolue pyrkii hajottamaan yhteiskuntaa huomaamattomasti. Se uskottelee, että asiat ovat hyvin ja pyrkii pitämään aiheuttamansa vahingon kaukana tärkeimmiksi kokemistaan kannattajista. Ne, jotka joutuvat kohtaamaan todellisen tilanteen, tulevat vihaisiksi ja haluavat parempaa politiikkaa, mikä merkitsee käytännössä vahingollisempaa politiikkaa, sillä suomalainen ei pidä toimivasta politiikasta.

Tyytymättömyys kyetään aika hyvin naamioimaan myönteiseksi kehitykseksi, jolla puolueet itse asiassa aiheuttavat vahinkoa, mutta sen lisäksi on olemassa myös protestiliikehdintä niille, joille sekään ei riitä.

Suomen maaseudun puolue edusti tätä liikehdintää, ja koska se oli vieläkin huonompi kuin muut puolueet, sen poliitikkojen taso oli alhaisempi. Suomalainen luottaa typerään, järjestäytymiskyvyttömään ja ennalta arvaamattomaan johtajana, ja tämä korostuu vaikeina aikoina. Samoin se, että joutuu kohtaamaan ensimmäisien joukossa vaikeat ajat, joita kohti johtajat ovat suunnistamassa, on pätevä syy siirtyä kriisiaikojen ajattelutapaan.

Näin SMP hajosi lopulta ihan vain sen takia, että tyytymättömien määrä kasvoi suureksi eikä se enää osannut käsitellä kannatustaan. Syntyi valtataistelua, johon se lopulta hajosi.

SMP:läisen liikehdinnän, jota Perussuomalaisetkin edustaa, keskeinen ongelma on aina ollut sen, että huonoja ja suuruudenhulluja johtajia on liikaa ja kaikkia muita liian vähän, joten Perussuomalaisien sisäiset valtataistelut eivät lopu siihen, että yksi klikki lähtee omille teilleen vaan uusia klikkejä syntyy sitä mukaa kun sen jäsenet harjaantuvat toimimaan johtajina. Jos tätä haluaa pitää lahjana, niin SMP:läinen liikehdintä on sellainen lahja, joka ei varmasti lakkaa antamasta.

Sotien jälkeen Neuvostoliitto perusti Suomen Kansan Demokraattisen Liiton keräämään politiikassa puuhaavia häiriköitä sen valvontaan, ja SMP näyttää perineen sen aseman ilman valvontaa, koska sen kannatus kääntyi nousuun 70-luvulla, jolloin SKDL:n kannatus laski, ja se alkoi taas kasvaa 90-luvulla sen jälkeen kun SKDL lakkautettiin. Kaikella, mitä siitä on syntynyt, on tarve kaivaa politiikan historiasta esille Neuvostoliiton vaikutus ja nykyisestä politiikasta Neuvostoliiton vaikutuksen jättämä perintö.

Alkuaikoina SMP tuli tunnetuksi eduskunnan toiminnan vaikeuttamista siihen pisteeseen asti, että sen edustajille piti antaa porttikeiltoja, jotta asiat saatiin hoidettua, mutta sen kannattajat pitivät tällaisesta ja vanhempi väki muistaa yhä sitä kun puheenjohtaja Veikko Vennamo kannettiin ulos eduskunnasta. Tämä johtui yksinkertaisesti siitä, että hän tuli häiriköimään porttikiellosta huolimatta, mutta kannattajat näkevät hänet uhrina, jota muut kohtelivat väärin.

SMP-läisen liikehdinnän piirissä ei vikistä fasismista, jonka takia ei saa tehdä sellaista, mikä on kiellettyä, koska näin se voi erottua muusta vasemmistosta, mutta mentaliteetin puolesta se on äärivasemmistoa. Myös suhde rahaa on erittäin vasemmistolainen, sillä muiden köyhyydestä puhuminen on lähinnä keino päästä käsiksi isoihin tuloihin, mutta sen taipumus pilata kaikki sisäisellä valtataistelulla paljastaa, että se on vasemmistolaisempi kuin muut vasemmistopuolueet, jotka kykenevät luomaan toiminnalleen sen verran jatkuvuutta, ettei tarvitse puhua liikehdinnästä, koska puolueet eivät hajoa yhtä herkästi.

SMP:n hajottua 90-luvulla, sen raunioille nousi Perussuomalaiset, joka perustettiin lähinnä siksi, että eräs SMP:n entinen kansanedustaja istui eduskunnassa yksin edustamatta oikeastaan mitään. Erittäin vaatimattomasta alustaan huolimatta puolue koettiin alusta saakka tärkeäksi, koska siitä tiedettiin heti, että se kasvaa vielä suureksi. Paljon parempaa alkua protestipuolueelle ei voisi olla.

Se onnistuikin haalimaan protestihenkisiä ihmisiä, joilla oli kannatusta, mutta joita ei kaivattu muihin puolueisiin, sen kasvettua suureksi ydinryhmän epäluotettavuus alkoi muodostua ongelmaksi, sillä suomalaisiin protestiliikkeisiin kuuluu olennaisesti se, että johtohahmot ovat kiinnostuneita lähinnä omista eduistaan. Se on puolueille tyypillistä ylipäätään, mutta korostuu sitä enemmän, mitä enemmän ne ovat olevinaan parantamassa maailmaa.

Lopulta ydinryhmä päätti säilyttää asemansa perustamalla uuden puolueen, jonka oli suunniteltu saavan Perussuomalaisien kannatuksen, vaikka aatteellinen pohja pantiin kokonaan uusiksi siitä syystä, että väki oli saavuttanut jo sellaisen elintason, ettei sitä enää huvittanut samaistua syrjäytyneisiin, joiden kannatuksella se oli urallaan edennyt.

Näin Perussuomalaisista tuli käytännössä uusi puolue, koska protestiliikkeen tarvitsemat johtajat lähtivät pois, mutta se sai kuitenkin pitää protestiliikehdinnän, joka oli tullut petetyksi harvinaisen härskisti. Vaikka protestiliike alkaa jossain vaiheessa kaivata riittävän epäluotettavia johtajia, kohtuullisen suurena puolueena aloittaminen auttaa kuitenkin tekemään hyvän vaikutuksen sellaisiin kansalaisiin, joiden protestimieliala ei ole niin korkealla, että sen takia haluttaisiin pilata sekin, mitä ei vielä olla ehditty pilata.

Uusi puolue, eli Sininen tulevaisuus, taas edustaa suomalaista ajattelutapaa puhtaimmillaan. Koko maailman pitäisi pyöriä oman venekerhon ympärillä, joten puolueen kannatuksen pitäisi seurata perässä kun se päättää perustaa uuden puolueen ja alkaa ajaa erilaista politiikkaa kuin aikaisemmin. Äänestäjät vain jotenkin hyväksyisivät sen, että kansanedustajat ovatkin äkkiä jotain muuta kuin sitä, minkä takia heidät eduskuntaan äänestettiin.

Se, ettei tällainen siirto toimi käytännössä, edustaa suomalaisille äärimmäistä pahuutta sikäli kun asialla on oma venekerho, koska heille on luonnotonta ajatella, että muillakin venekerhoilla on yhtäläinen oikeus ajatella itse. Geenit vain eivät ole edulliset oikean kansan muodostamista varten.

Jos muut epäonnistuvat yrittäessään jotain tällaista, niin se on iloinen asia, mutta omalla venekerholla pitäisi kuitenkin olla erivapaus onnistua.

Epäonnistuminen aiheuttaa uhkakuvien maalailua, koska jokin luonnoton voima tuntuu rajoittavan venekerholle kuuluvaa vapautta, mutta se on vain tapa käsitellä tilannetta eivätkä uhkakuvat sinänsä ole mitenkään merkityksellisiä. Kaikilla puolueilla on samanlaisia hirvittäviä mielikuvitusvihollisia, joista puhutaan paljon, mutta samaan aikaan sisällissotaan ajautuminen ei pelota ollenkaan vaan sen tieltä puretaan kaikki mahdolliset yhteiskunnan toimintaa säätelevät mekanismit, koska nekin rajoittavat vapautta.

Mielikuvitusmörkö estää valehtelemasta ja haastamasta riitaa täysin siemauksin, joten se on sitten olevinaan ainoa todellinen uhka ja kohti sisällissotaa ajautuminen on keskeinen osa sen torjumista. Puolueet kokevat vapautuvansa mörköjensä otteesta sitä mukaa kun ne saavat lisää vapautta ryhtyä itse möröiksi. Tässä yhteydessä ei ole ollenkaan paha asia kokea omistavansa oikeuden keksiä ainoan oikean totuuden itse ja haaveilla, että jonain päivänä se hävittää kaikki kilpailijansa.

Sininen tulevaisuus on kuitenkin omalla tavallaan merkittävä puolue, koska se on todistanut, että suomalaisien luottamus huijareihin on rotuominaisuus, jonka poistumisesta on aivan turha haaveilla.

Suomen maaseudun puolueen raunioille kehittyi uusi puolue aineksista, jotka tiedettiin hyvin epäluotettaviksi, ja se alkoi sitten kasvaa omalla tyylillään, eli lähinnä houkuttelemalla riveihinsä sellaisia poliitikkoja, joilla oli kansan suosiota, mutta joille ei löytynyt tilaa muista puolueista.

Jostain syntyi sellainen käsitys, että SMP:n jäänteet olivat torjumassa jotain hirvittävää äärioikeiston uhkaa ottamalla mukaan toimintaansa tällaisia henkilöitä, ja Perussuomalaisien hajoamisen jälkeen oli ilmeistä, että SMP:n jäänteet olivat näiden huhujen takana, sillä heillä ei ollut mitään tuntumaa kentälle. Uuteen puolueeseen ei saatu tulemaan juuri ketään ja puoluerekisteriin pääsemistä vaikeutti se, että viidentuhannen kannattajakortin kokoon saaminen oli valtava haaste, vaikka puolueella oli parisenkymmentä kansanedustajaa.

Suomalainen johtaja ei vain tunnista huijaria, vaikka pääsisi seuraamaan tämän toimintaa läheltä vuosien ajan, ja näille suodaan erivapauksia, jotta huijarin elkeitä ei tarvitse huomata. SMP:n jäänteille ominainen tapa solvata muita siinä toivossa, että joku solvaisi takaisin, jolloin voi unohtaa oman roolinsa ja alkaa teeskennellä uhria, oli äkkiä poliitikolle sopivaa käyttäytymistä. Aikaisemmin oltiin kohistu pienemmistäkin poliitikkojen käytösvirheistä, mutta nyt oli kaikki sallittua. Edes se, että ministeri kutsui Helsingin sanomia systeemin oksennukseksi, ei herättänyt närkästystä politiikassa eikä mediassa, koska tällaisia ihmisiä tarvittiin torjumaan niitä uhkia, joista he olivat kertoneet. Joitakin yksittäistapauksia lukuun ottamatta suomalainen yhteiskuntajärjestelmä oli hallitusta myöten mukana auttamassa huijareita tekemässä siirtoaan, jonka takana ei ollut lainkaan tervettä harkintaa.

Kyse ei ollut siitä, että ovelat huijarit olisivat soluttautuneet politiikan huipulle, vaan nämä otettiin mukaan aivan sellaisinaan. Ei tarvinnut teeskennellä mitään tai edes pitäytyä sen verran tosiasioissa, että olisi tiennyt todellisen asemansa puolueessa, koska luottamus syntyi ihan vain valehtelemalla.

Suomen sisällissodan aloitti tähän saman kategoriaan kuuluva henkilö ja asia on vain unohdettu, jotta siitä ei tarvitsisi oppia mitään. Wikipediasta löytyy yksi suomalainen, jonka löytymistä on vaikeutettu käyttämällä etunimen tilalla lempinimeä, ja se on juuri tämä sankari.

Suomalaisilla on sellaiset geenit, että huijarin menestyminen heidän parissaan riippuu huijarista itsestään. Apua kyllä saa, vaikka uskoisi liikaa omiin valheisiinsa, koska suomalaiselle huijari on auktoriteettihahmo, jonka yläpuolella ei ole enää yhtään mitään. Järki ei yksinkertaisesti taivu hänen puheidensa kyseenalaistamiseen.

*

Suomalaisen politiikan luonteesta pääsee jyvälle itsenäistymisprosessin avulla.

Tsaarin vallan kaatuminen antoi toivoa itsenäistymisestä ja sosialidemokraatit päähallituspuolueena kyselivät Venäjän väliaikaiselta hallitukselta, että josko olisi mahdollista itsenäistyä, eikä muillakaan ollut tässä vaiheessa mielenkiintoa tehdä asiaa vaikeaksi, mutta väliaikainen hallitus vastasi kieltävästi ja varmuuden vuoksi myös hajotti Suomen hallituksen, joten siitä syntyi hyvinkin opettavainen tarina suomalaisesta politiikasta.

Bolsevikkien kaapattua vallan Venäjällä päätettiin itsenäistymistä yrittää uudestaan. Nyt sosialidemokraatit olivat keksineet, että siihen piti saada lupa bolsevikeilta, kun taas porvarit halusivat itsenäistyä ilman mitään lupia ja sitten päästiin kinaamaan pikkuasioista, mikä on suomalaisille erittäin rakas harrastus.

Porvarien tapa sai eduskunnassa enemmän kannatusta, joten sosialidemokraatit tekivät sen toteuttamisen vaikeaksi takertumalla muotoseikkoihin, koska suomalaiset ovat melko huonoja häviäjiä. Porvarit kiukuttelivat korostamalla, että asialla oli kiire, mutta heitäkään ei haitannut se, että lopulta eduskunta jäi lomalle juuri ennen kuin julistuksen antaminen ehdittiin ottaa käsittelyyn.

Porvarit olivat ajatelleet, että itsenäisyydelle heltiäisi helposti tunnustus muilta mailta, mutta muut maat vaativatkin, että ensin piti saada itsenäistymisen lupa venäläisiltä. Tähän oli luultavasti tärkeimpänä syynä se, että porvarit olivat varustautuneet saksalaisien tuella irrottautumaan Venäjästä sotimalla, joten muut maat olisivat voineet joutua hankalaan tilanteeseen tunnustamalla suomalaisien itsenäisyyden ennen kuin siihen oli saatu lupa Venäjältä.

Näin jo ensimmäinen tärkeä ulkopoliittinen tapahtuma meni mönkään vain siksi, ettei suomalaisilla ole juurikaan pelisilmää tai edes taipumusta ottaa huomioon, mitä heidän näpertelyistään voi aiheutua muille.

Porvarit olisivat halunneet pyytää lupaa perustuslakia säätävältä kansalliskokoukselta, mutta saksalaiset painostivat heitä pyytämään sitä bolsevikeilta, koska valta oli siinä vaiheessa näillä eivätkä he varmaankaan olleet kaapanneet valtaa siksi, että antaisivat ennen vallankaappausta jatkuneen itsenäistymisprosessin kuitenkin jatkua. He kyllä puhuivat kansalliskokouksen järjestämisestä ja suomalaiset mielellään uskovat sellaisiin puheisiin, jotka miellyttävät heitä, mutta muualla maailmassa ei tullut yllätyksenä, että he hajottivat kansalliskokouksen melkein heti sen alettua.

Suomalaiset porvarit olivat ennen vallankumousta luottaneet bolsevikkeihin ja suojelleet heitä, sillä marxilaisuudessa on paljon sellaista, mikä vetoaa suomalaisiin mielenmaisemiin, ja yhä syvemmälle kaaokseen vajoava keisarikunta koettiin vastenmieliseksi. Lenin puhui siinä vaiheessa lähinnä vapauksista, joista suomalainen innostuu herkästi niin paljon, ettei jouda ollenkaan ajatella, että mitä muuta hän on ehkä saamassa, ja luokkasotapuoli tuli mukaan kuvioon vasta siinä vaiheessa kun tarvittava kannatuspohja oli jo olemassa.

Sama virhe tehtiin myös Venäjällä bolsevikit ehtivät pienen hetken verran olla porvareidenkin sankareita ja vallankumouksen jälkeen alkanut marxilainen vallankumous tuli yllätyksenä, vaikka se on marxilaisille maailman tärkein asia siihen saakka, että päästään elämään vallankumouksen jälkeistä aikaa. Heidän kirjallisuuttaan ei voi lukea törmäämättä siihen.

Vallankumouksen johtaminen siihen, että bolsevikit aloittivat oman vallankumouksensa, oli pelästyttänyt porvarit eivätkä itse uskaltaneet mennä Venäjälle tiedustelemaan, olisiko lupa mahdollista saada, joten sosialidemokraatit kuitenkin pääsivät toteuttamaan omaa suunnitelmaansa. Heidän tarinansa mukaan Lenin suhtautui asiaan erittäin suopeasti, mutta heidän valtuuskuntansa ei saanut aivan niin suopeaa vastakaikua ensimmäisellä kerralla vaan asiasta piti käydä kyselemässä uudelleen parin viikon kuluttua, jolloin heltisi lupaus siitä, että luvan voisi käydä hakemassa Kansankomissaarien neuvostolta myöhemmin.

Liikkuu myös sellaisia tietoja, että Lenin olisi myöntänyt luvan siksi, että sosialidemokraatit tarvitsivat sen vallankumouksen tekemistä varten, koska porvareiden itsenäisyysvaatimukset olivat jotenkin mahdottoman vaikea este. Tämäkään ei sovi kunnolla asian käsittelyyn ja bolsevikkien punaisille antama tuki oli sisällissodassa aivan liian vähäistä ja luonteeltaan sellaista, että sen olisi voinut saada myös vähemmän tärkeiden henkilöiden avulla, joten tarina on uskottavuudeltaan samaa luokkaa kuin sosialidemokraattien versio, jossa Lenin lahjoitti ihan vain hyvyyttään itsenäisyyden Suomelle ja sen takia kaikkien suomalaisien olisi kunnioitettava häntä.

Tarinaa kuitenkin pidetään uskottavana, sillä niin porvareilla kuin sosialidemokraateillakin oli sisällissodan takia pian syytä valehdella siitä, mitä Leninin kanssa oli keskusteltu. Porvarit tarvitsivat hirvittävää petosta ja sosialidemokraatit lupausta sotilaallisesta avusta ja vallankumouksesta keskusteleminen sopii kumpaankin tarpeeseen.

Todelliset syyt luvan antamiseen lienevät olleet geopoliittiset, sillä muitakin vastaavia pyyntöjä mietittiin tarkoin ennen kuin lupa joko annettiin tai ei annettu, mutta suomalaiset pitävät omia etujaan edistävistä tarinoista, joten he eivät ole juurikaan ajatelleet tätä mahdollisuutta.

Suomalaisen politiikan historia on kokoelma erilaisista tarinoista kasattuja kompromisseja, joihin suurin osa valehtelijoista on aika tyytyväisiä, mutta melko harvoin kompromissi vaikuttaa siltä, että se olisi voinut oikeasti toimia käytännössä, koska se ei sovi kunnolla todellisiin tapahtumiin.

Joka tapauksessa tapahtumilla tuskin oli mitään sen kummempaa merkitystä sisällissodan syntymisessä, sillä kummatkin olivat jo aikaisemmin kiihottaneet kansaa ryhtymään taistelemaan omista syistään. Porvareiden syy tosin katosi itsenäistymisen mukana, mutta sitä tarkemmin he tappoivat käsiinsä saamat venäläiset.

Suomen itsenäisyyspäivä on kuudes joulukuuta siksi, että eduskunta palasi silloin lomaltaan ja antoi viimein kiireellisen julistuksen, jolla ei saatukaan itsenäisyyttä, mutta suomalaiset ovat kuitenkin olleet ajankohtaan melko tyytyväisiä.

Neljäs tammikuuta olisi kuitenkin ehkä parempi itsenäisyyspäivä, koska silloin saatiin ensimmäiset itsenäisyyden tunnustamiset muilta mailta.

Sisällissota puolestaan on suomalaisen selittelyn suurimpia saavutuksia, koska siitä on onnistuttu poistamaan paljon olennaista. Kukaan ei tiedä, miten paljon punaiset tappoivat venäläisiä, koska punaiset syyttävät siitä valkoisia eikä valkoisia ole kiinnostanut tutkia historiaa.

Vieläkin suurempi aukko on siinä, mitä puolalaiset tekivät, sillä he perustivat Venäjän armeijan hajottua omia joukko-osastojaan, jotka sotivat paremmin kuin muut, koska he eivät seonneet.

Tämä johtui yksinkertaisesti geeneistä, sillä puolalaiset eivät kuulu oikeastaan mihinkään maantieteelliseen lokeroon. He eivät ole kippareita eivätkä oikein itäeurooppalaisiakaan, vaikka Länsi-Euroopassa heidät käsitetään itäeurooppalaisiksi, koska he eivät selvästi ole myöskään länsieurooppalaisia, vaikka elävät Länsi-Euroopan puolella. .

Puolalaiset jakaantuivat punaisiin ja valkoisiin, mutta he eivät innostuneet sotarikoksista samalla tavalla kuin muut, joten heitä ei ole syytä muistaa ollenkaan. Saavutuksia ei muistettaisi, vaikka he olisivatkin tehtailleet sotarikoksia, sillä suomalaiset siirtävät muiden saavutuksia omiin ansioluetteloihinsa täysin häpeilemättömästi.

Viipuria puolusti noin kolmesataa puolalaista noin neljäätoistatuhatta alueella liikkuvaa venäläistä sotilasta vastaan, mikä oli luultavasti sen sodan suurin saavutus, mutta siitä ei tiedetä laajemmin, koska valkoisia ei huvita takertua tällaisiin yksityiskohtiin ja punaisetkin mielellään välttelevät valkoisien puolalaisien saavutuksia, jotta ei tarvitsisi alkaa selvitellä, mitä punaiset puolalaiset tekivät. Näin ei sitten tarvitse arvioida heidän rooliaan Helsingin puolustamisessa, mikä on punaisien sepittämä varsin omahyväinen sankaritarina.

Valkoisien puolella oli enemmän puolalaisia kuin punaisien puolella, ja vaikkei heidän apunsa valkoisille kelvannutkaan, koska he olivat liian erilaisia. Joukkojen yhdistäminen ei kiinnostanut eikä aseapukaan kelvannut. Kuitenkin sodan kulku olisi ollut aivan erilainen ilman heitä, sillä suomalaisien oma osuus oli kohtuullisen säälittävä. Tampereen valtaamisesta tuli valkoisien suurin uroteko, mutta sitä auttoi paljolti se, että joku leikki aikansa kuluksi käsikranaatilla ja onnistui vetämään sokan pois, minkä jälkeen hän heitti sen takaisin laatikkoon eikä punaisilla ollut enää sen jälkeen sodanjohtoa Tampereella.

Jopa puolalaisien sotilaiden määrä on jäänyt hämäräksi, sillä asia ei ole kiinnostanut suomalaisia missään vaiheessa. Arviot on tehty sen mukaan, kuinka paljon tsaarin armeijassa palvelleita puolalaisia oli Suomessa, mutta näiden joukko-osastoihin liittyi myös muita.

Valkoisien puolella taistelleiden puolalaisien määrä arvioidaan yleensä noin tuhanneksikahdeksaksisadaksi, mutta se saattoi olla jopa kuusi tuhatta. Punaisien puolella taistelleiden määrä heittää varmaankin vähintään yhtä paljon ja näidenkin puolella he taistelivat omissa joukko-osastoissaan, mutta tätä ei punaisien historiankirjoituksessa pidetä merkkinä ennakkoluuloisuudesta samalla tavalla kuin valkoisien torjuvaa asennetta, vaan tässä yhteydessä korostetaan saavutuksena sitä, ettei puolalaisien joukko-osastoja lakkautettu.

Toinen kömpelö virhe punaisien historiassa on se, että Helsingissä asui noin kolmetuhatta puolalaista, joiden roolia sodassa ei vain olla viitsitty selvittää, mikä kertoo siitä, että jotain on päätetty salailla.

Myös Viipuria puolustaneiden puolalaisien lukumäärä on epäluotettava ja siitä saattaa puutua jotain, jotta valkoisia korpeaisi enemmän, mutta se ei muuta miksikään sitä tosiasiaa, että puolalaiset osoittivat siellä kykenevänsä torjumaan tehokkaasti lukumäärältään, joskaan ei henkiseltä tilaltaan, ylivoimaisen vihollisen, joten heillä on taatusti ollut merkittävä rooli myös Helsingin puolustamisessa.

Suomen sisällissota on pelkkä tarina ja harvat totuutta etsivät tutkijat ovat joutuneet turvautumaan aivan mihin lähteisiin tahansa. Jos joku on maininnut muistelmissaan aivan ohimennen jostain, mistä ei ole muuta tietoa, niin se on varmaankin tapahtunut.

Koko Suomen historia on muodostunut samalla tavalla, joten on saavutettu sellainen vaikutelma, että suomalaisilla on joskus ollut johtajuutta ja selkärankaa, mutta kaikki tällainen on jotenkin hukattu vasta aivan viime aikoina. Historiantutkimus tulee aina perässä ja sepittää valhetta valheen päälle, kunnes menneisyys on jotain aivan muuta kuin oikeasti tapahtui, ja kansa on leikissä mukana, koska se haluaa kunniakkaan historia.

Nyrkkisääntö on, että kymmenen vuoden kuluttua menneisyyden pitää olla jo jotain hienompaa kuin se oikeasti oli, ja totuus tulee esille viiden vuoden sisällä, koska sen jälkeen suomalaiset alkavat väsyä virheidensä katumiseen.

Politiikassa aikataulu mukautuu vaalikausiin, joten puolueen töppäilyt eduskunnassa muistetaan hyvin ensimmäiset neljä vuotta ja kahdeksan vuoden jälkeen sillä on jo varaa muistella, että virheet olivatkin itsetyytyväisyyden arvoisia saavutuksia. Sillä on varaa puhua saman alan asioista kokemuksen syvällä rintaäänellä ja heristää sormea muille.

*

Suomalainen politiikka perustuu siihen, että suomalaiset ovat kehittyneet ryöstelemään venekerhoina.

Muiden menestymien tarkoittaa vain sitä, että syntyy lisää rosvottavaa, ja tästä syystä talouspolitiikka muuttuu koko ajan kun sitä yritetään käyttää keinona rosvota. Yritykset eivät ole koskaan viihtyneet Suomessa, koska sinne ei voi sopeutua ollenkaan. Talouspolitiikka on liian epävakaa ja siinä mietitään liikaa sitä, kuinka varallisuus voitaisiin saada pois yritykseltä.

Valtionyhtiöt ovat poikkeus, koska niillä voi simuloida rosvoretken tekemistä ulkomaille, mistä seuraa aina suuret tappiot, koska tapa tehdä liiketoimintaa on aivan väärä ja sitä tekevät aivan väärät henkilöt. Tätä selitellään sillä, että suomalaiset ovat muka liian rehellisiä menestymään muualla, vaikka politiikka on pelkkä juonittelemista ja muiden taskujen kaivelemista eikä liiketoiminta kukoista Suomessakaan.

Koska nykyaikainen politiikka on ajateltu siten, ettei väkivalta kuulu siihen, suomalaiset soveltavat siihen toista tuttua käyttäytymismallia eli kalastamista.

Poliitikkojen lupaukset ovat periaatteessa vain vieheitä, joita kehitellään sen mukaan, millä saa paljon ääniä, ja näin syntynyt politiikka valehdellaan järkeväksi, vaikka seurauksia ei juuri ajatella.

Tavallinen kansalainen taas käyttää vieheenä äänioikeuttaan. Sen avulla poliitikkoja yritetään houkutella lupaamaan jotain, mitä hän haluaa kuulla, mutta sille yritetään löytää myös muuta käyttöä. Moni yrittää tehdä siitä pyydyksen äänestämällä hämäykseksi jotain, mitä ei oikeasti kannata, jotta poliitikot luulisivat jotain ja päätöksenteko kehittyisi heidän huomaamattaan johonkin suuntaa. Yksittäisestä äänestä tehty pyydys selvästikään ei toimi, koska poliitikoilla ei ole aikaa miettiä jokaisen äänestäjän motiiveja erikseen, mutta niitä näpertelemällä ei silti pääse sellaiseen maineeseen, että kärsii harhoista ja suuruuskuvitelmista.

Suomalaisen poliittinen ajattelu on sillä tasolla, että hän keksii viholliskuvia, joihin liittyy sellainen käsitys, että muilla on jotain, mikä kuuluisi hänelle. Näitä käsityksiä hellitään ja vaalitaan ja ne pyrkivät laukeamaan kun silmiin sattuu ihminen, joka näyttää sopivan käsityksiin. Ryöstelyn tarve herää, vaikkei viholliseksi valikoitunut tuntematon ihminen edes näyttäisi olevan niin varoissaan, että hänet kannattaa ryöstää.

Tätä naamioidaan aatteelliseksi toiminnaksi ja sisällissota oli jälkikäteen tulkittuna Suomen historian aatteellisin vaihe, koska silloin ryöstelyn tarve pääsi vapautumaan. Varakaskin suomalainen tunsi tarvetta tyhjentää jonkun muun taskut, ja jos niistä ei riittänyt jaettavaa kaikille, ryöstettiin housutkin. Varakaskin ihminen oli onnellinen saadessaan saaliiksi edes vanhoja lumppuja, sillä kyse oli vain alkukantaisen tarpeen tyydyttämisestä.

Suomalaisien aatteellisen toiminnan analysoiminen johtaa siihen, että heidän on luotava myytti siitä, että he ovat ennakkoluuloisia, koska se rakentuu sen varaan, että he muodostavat ennakkokäsityksiä, joiden perusteella on mahdollista tehdä nopeasti päätös ryöstää ja murhata. Ennakkoluuloisuus sitten siirretään vihollisien ominaisuudeksi, jotta sitä voidaan ryöstelyssä ja murhaamisessa.

Suomalaisien poliittisessa keskustelussa toistuu usein ajatus me olemme ennakkoluuloisia, ja se tarkoittaa ainoastaan sitä, että ryöstelemään pitäisi päästä, koska suomalaiset ovat virittäneet itsensä uskomaan, että nuo muut ovat ennakkoluuloisia ja se on niin paha asia, että sen takia saa ryöstää ja murhata.

Kunnollista suunnitelmaa suomalaiset eivät osaa tehdä edes ryöstöretkeä varten, joten he eivät ihannoi niinkään sotaa kuin rikollisuutta.

Lainsäädännössä lähdetään siitä, että syyllisen tulisi päästä mahdollisimman vähällä, ja ainoa poikkeus on kostaminen, joka vaikuttaa liikaa rangaistukselta. Jos rikollista ei koeta osaksi suomalaista yhteiskuntaa, hänen lievää tuomiotaan paheksutaan ja siitä syytetään oikeuslaitosta, mutta lainsäädännössä se ei näy, koska sen täytyy palvella omia tarpeita. Kansan valitsemat henkilöt säätävät lakeja ja oikeuslaitos kantaa niistä vastuun silloin kun niitä sovelletaan vääriin henkilöihin.

Yksillä säännöillä pelaaminen tuottaa suomalaisille marinan aiheita jatkuvalla syötöllä, mutta sitä täytyy ainakin teeskennellä niin kauan kuin tapa on muodissa muualla maailmassa, sillä kunniallisen julkisivun ylläpitäminen on tärkeää, jotta syntyisi tilaisuuksia pettää muut. Tässä onnistutaan harvoin ja paljon useammin käy niin, että suomalaisia petetään, mutta kyse on suomalaisien peruskäyttäytymisestä eikä se muutu koskaan.

Suomalaisia onkin helppo petkuttaa, koska huijareiden välisessä nokkimisjärjestyksessä lauma typeryksiä on älykkään yksilön alapuolella, mutta tätäkin yritetään vääntää todisteeksi suomalaisien rehellisyydestä, joka on muka syy siihen, että heidät on helppo saada innostumaan huijauksista, jotka vaikuttavat antavan mahdollisuuden saada helppoa rahaa oveluuden avulla.

Suomalaisen poliitikon on luonnollisesti oltava ovela ja epärehellinen. Tästä aiheutuu jatkuva tyytymättömyys siihen, että he ovat tyhmiä ja pettävät kansaa, mutta kansa kuitenkin tarvitsee näitä johtamaan yhteiskunnallista toimintaa eikä se ole järin sopeutumiskykyisiä, joten tilanne ei muutu ja kansa on jatkuvasti yllättynyt siitä, että johtajat perustavat keskenään omia venekerhojaan eivätkä pysyttele yksilöinä, joita tavallisen kansan venekerhot voisivat käyttää hyväkseen.

Kaikilla puolueilla on oma tapansa puhua näistä asioita, millä pyritään saamaan oma epärehellisyys vaikuttamaan kunniallisemmalta toiminnalta kuin muiden epärehellisyys ja houkuttelemaan kannattajia muilta puolueilta. Käytännössä puolueen kannatuksen nousu johtuu yleensä siitä, että muiden kannatus laskee, koska poliittisessa järjestelmässä ei ole tilaa älylle tai osaamiselle.

Tulevan ennakoiminen on urheilulaji, jossa poliitikkojoukkueet kehittelevät joukosta erottuvia visioita, jotka ovat sitä parempia, mitä rohkeammin niissä jätetään huomiotta tosiasioita, ja sitten jännitetään, toteutuuko niistä mikään. Vastausta odotellessa haukutaan muiden visioita, jotta oma vaikuttaisi paremmalta, ja tavallisesti kaikki yllättyvät siinä vaiheessa kun tulokset saadaan, minkä jälkeen aletaan hokea kuorossa kuka olisi voinut arvata -mantraa.

Pääsääntönä voidaan pitää, että jollei pysty sietämään pummeja, ei pysty sietämään myöskään suomalaista politiikkaa, koska se on vain sitä samaa joukkuelajina.

Suomalaisilla on vahva usko suureen johtajaan, joka tietää kaiken paremmin, sillä keskivertosuomalaisen käsitys johtamisesta on sellainen, että pitää olla suuret luulot itsestään ja paljon mielipiteitä. Hän ei voi samaistua hallitsevaan luokkaan, joka on järjestäytynyt suorittamaan tehtäviä, mikä ilmenee myös tarpeena kirjoittaa historiaa uudelleen.

Menneisyys on lähinnä väline, jolla yritetään todistaa, että edistys on sitä, että on suuri johtaja, jolla on paljon mielipiteitä, ja häntä palvelee soturiluokka, joka panee muut tottelemaan häntä. Ylimystö pyritään selittämään jotenkin siten, että se on jostain syystä syntynyt patsastelemaan tärkeän näköisenä, mutta se, että ylimystöön olisi kohonnut väkeä osaamisen perusteella, on pohjimmiltaan vieras ajatus ja historiantulkinnoissa korostuu juomisen, naimisen ja mielipiteiden merkitys johtamisessa.

Egyptin pyramidit rakennettiin faaraoiden käskystä ja se tapahtui jotenkin orjatyövoimalla, mutta hallitsevan luokan rakennetta ei tarvitse ihmetellä, vaikka siinä korostui insinöörien arvo.

Tasavallassa politiikan on pyrittävä miellyttämään kansaa, joten suomalaisien puolueiden on pakko esittää tällaista hallitsevaa luokkaa. Joku esittää suurta johtajaa ja tiimityö tehdään jossain kansan näkymättömissä, jotta se ei kokisi, että sitä yritetään huijata. Se, että toimittaisiin avoimesti niin kuin täytyy toimia, ei toimi ollenkaan, vaan puolueella täytyy olla johtajahahmo, joka vaikuttaa pystyvän tajuamaan kaiken yksin.

Muut johtamiseen tarvittavat henkilöt pyrkivät julkisesti vaikuttamaan siltä kuin he olisivat olemassa vain haastaakseen riitaa muiden puolueiden kanssa, sillä kansa haluaa politiikkaan heimosotien meininkiä, ja tästä aiheutuneet kriisipalaverit pidetään suljettujen ovien takana.

Orjaluokka on myös mukana kuvioissa, mutta se on pelkkä mielikuva. Poliitikkojen puheissa se ilmenee näkymättömänä voimana, jolta voi vaatia ja jolle pitää valehdellakin jotain, että saataisiin enemmän kuin pelkästään vaatimalla. Suomalaisuus onkin pitkälti mielikuva, jolla yritetään saada väestönosa, jota ei ole olemassa, tekemään enemmän työtä muiden hyväksi.

Puolueen johtajahahmo laukoo luonnollisesti sellaisia mielipiteitä, joihin mahdollisimman moni suomalainen voi samaistua, joten järjestelmä ei toimi ollenkaan ja johtajahahmoja on vaihdettava välillä ihan vain siksi, ettei kansa enää halua uskoa, että vanhat ovat mahdottomia yleisneroja, jotka voivat löytää kaikkiin ongelmiin sellaisia ratkaisuja, joista kansa on heidän kanssaan sama mieltä. Korkeimmillaan poliitikkojen arvostus onkin silloin, kun talous on toipunut edellisen laman jälkeen niin paljon, että poliitikoilla on taas jonkin aikaa varaa ostaa äänestäjänsä tyytyväisiksi.

Mahdottoman roolin esittämisessä epäonnistunut johtaja on pettänyt kansan eikä hänestä enää pidetä, joten roolia esittämään valikoituu laskelmoivia henkilöitä, jotka osaavat pitää huolta omista eduistaan. Tämä on olevinaan kokonaan johtajien syytä ja kansa tekee jo varhain selväksi, että se alkaa syyttää johtajaa huijariksi jahka vääjäämätön tapahtuu. Näin alalle valikoituu sellaisia henkilöitä, jotka eivät siinä vaiheessa saa raivokohtausta kansan tyhmyyden ja epäoikeudenmukaisuuden tähden, eli käytännössä huijareita.

Ajatus toimivasta hallitsevasta luokasta on kaikkien puolueiden rivijäsenien puheissa fasismia ja ihmisoikeuksien polkemista.

Pohjimmiltaan suomalaiset tietävät, ettei heidän politiikkansa toimi käytännössä ollenkaan, sillä heillä on pelko siitä, että joku panisi asiat järjestykseen. Tähän tarvittaisiin niitä perinteisiä valtiomiestaitoja, joilla kansannousut on tavattu tukahduttaa, joten suomalaisille on äärettömän tärkeää, että Suomi on sitoutunut kansainvälisiin sopimuksiin, joka kieltää tällaisen toiminnan.

Mitään tahoa, joka tekisi jotain tällaista, ei ole olemassa. Edes täysin häiriintyneet poliitikon ei tarvitse pelätä joutuvansa teloitetuksi julkiseksi varoitukseksi muille, sillä reaktio tällaiseen on korkeintaan se, että joku toinen häiriintynyt yksilö päättää tappaa hänet. Sitäkin tapahtuu varsin harvoin ja Suomessa on itsenäisyyden ajalla ollut sisällissodan tapahtumia lukuun ottamatta vasta yksi poliittinen murha, koska suomalaiset pitävät tällaisista poliitikoista. Johtajan tulee aiheuttaa haittaa ja yrittää saada se jotenkin muiden syyksi, ja jos sen osaa tehdä teeskennellen viatonta täysin tunteettomasti, niin aina parempi.

Suomi on poliitikolle poikkeuksellisen turvallinen maa. Uutta sisällissotaa voi kehitellä kaikessa rauhassa, koska mitään ei ole estämässä.

Pelko siitä, että poliitikot pantaisiin aisoihin kaikin tarvittavin keinoin, johtuu ainoastaan siitä, että he pelkäävät toimintansa seurauksia. Olisi sittenkin ehkä mukavaa, että joku vähän toppuuttelisi, etteivät he jäisi historiaan häiriintyneinä yksilöinä, jotka saivat aikaiseksi sen, mihin olivat pyrkimässä, eli sisällissodan tai sodan Venäjän kanssa.

Poliitikot joutuvat miettimään näitä asioita, sillä asiat menevät pieleen siksi, että kaikki pyrkii muuttumaan vain typeräksi kinasteluksi ja lällättelyksi. Keski-iässä on jo pakko huomata, ettei ole olemassa mitään, mikä hillitsisi kehitystä, koska mitään ihmeempää kehitystä ei ole tapahtunut ja vanhukset vaikuttavat olevan aivan samanlaisia. Ehkä kannattaisi tappaa muutama häirikkö varoitukseksi muille aina silloin tällöin, jotta ei pääsisi kehittymään hallitsematonta verenvuodatusta.

Ilmapiiriä pidetäänkin miellyttävänä siten, että politiikasta siivotaan pois ne yksilöt, joista tällaiset ajatukset näkyvät liian selvästi. Jolleivät äänestäjät tajua tehdä sitä itse, voidaan järjestää vaikkapa korruptioskandaali, koska suomalainen ei kuitenkaan malta olla ihan rehellinen jos hän pääsee luottamusvirkaan.

Kuitenkin näitä asioita märehditään ja se näkyy siinä, että kaikilla suunnillaan ollaan huolissaan siitä, että pelehtiminen lopetetaan kaikin tarvittavin keinoin, ja tästä syytä ilmapiiri on selvästi vainoharhainen. Äärioikeistoa pelätään hirvittävästi, vaikka sitä ei koskaan edes ole ollut merkittäviä määriä, ja sitä ollaan näkevinään kaikkialla, missä ymmärretään, että kurilla ja järjestyksellä voidaan saavuttaa oikein käytettyinä myönteisiä asioita.

Jopa liikennepoliisia haukutaan natsiksi, sillä edes ylinopeuden ja rattijuoppouden kaltaisia asioita ei oikeastaan haluttaisi kieltää.

Suomalaisilla on ennen kaikkea heikko impulssikontrolli ja sen takia heidän tekonsa ja halunsa kohtaavat varsin sattumanvaraisesti. Useimmat poliitikot haluavat, että heitä muistellaan hyvällä, mutta he eivät kykene toimimaan tavalla, joka johtaa siihen, vaan politiikka on kuin lauma koulukiusaajia riitelemässä keskenään ja maineen hyvän muodostuminen täytyy hoitaa valehtelemalla.

Politiikasta puuttuukin todellinen kritiikki lähes täysin, sillä vihollisien toiminnasta ei mielellään löydetä todellisia vikoja, koska muuten oltaisiin pian tilanteessa, jossa kenenkään toiminnasta ei löytyisi juuri mitään hyvää. Sen sijaan mieluummin valehdellaan jotain, mitä vastaan toinen osapuoli voi puolustautua.

Kyse ei ole varsinaisesta yhteistyöstä vaan rikostoveruudesta, eikä se estä pilaamasta politiikalla kaikkea mahdollista.

Talouden kilpailukyky muuttuu suomalaisille sitä tärkeämmäksi, mitä syvemmälle suohon talous onnistutaan polkemaan sillä, että talouspolitiikka on lähinnä puolueiden ja etujärjestöjen välistä arvovaltataistelua ja niiden sisäisiä valtataisteluita. Rikostoveruudesta johtuva yhteistoiminta koskee vain syyllisyyskysymysten hämärtämistä ja muuten kaikki saa mennä kaikessa rauhassa vessasta alas.

Päättäjät voivat jossain määrin suunnitella tekemisiään olemalla kulissien takana paremmissa väleissä kuin kansa haluaa, mutta itsehillintä ei riitä niin pitkälle, että politiikan luonne muuttuisi vaan talouspolitiikka pyrkii hyödyttämään naapurimaita, joissa kyetään asettamaan riitelylle sellaiset rajat, etteivät yhteiset edut vaarannu.

Kansan rooli politiikassa on se, että se pyrkii tuhoamaan valtarakenteen päästäkseen tappelemaan keskenään. Se edustaa sille vapautta.

Politiikka on tyhmää, mutta se ei muka ole kansan syytä, vaikka se äänestää aina valtaan tyhmiä poliitikkoja ja vaatii näitä tekemään typeryyksiä. Hyviä tekosyitä ei ole tarpeen keksiä, sillä ihanteellinen päättäjä on sellainen, joka ei niitä edes kaipaa.

Valtiolla on ikävä väkivaltakoneisto, joka on päämäärän saavuttamisen tiellä, ja siksi valtarakenteeseen on saatava mahdollisimman paljon idiootteja, jotka on mahdollista saada sellaiseen tilaan, että väkivaltakoneisto lamaantuu.

Hyvä päättäjä on tuuliviiri, eli nykyaikaisemmin ilmaistuna populisti, joka sanoo kuuliaisesti sitä, mitä kansa haluaa kuulla, koska häntä on hyvä käsitellä. Hänet voidaan saada ajamaan politiikkaa, joka johtaa jossain vaiheessa täyskäännökseen, jolloin häntä voidaan syyttää petturiksi. Tämä on tärkeää, sillä päättäjät on saatava hämmentymään ja epävarmoiksi omasta asemastaan, jotta he miettisivät mahdollisimman vähän sitä, mitä valtiolle on tapahtumassa.

Korruptio on sallittua, koska päämäärän saavuttamisen jälkeen kannattaa hävittää todisteet, jotta tilanne vaikuttaisi muiden aiheuttamalta. Jos aikoo tehdä vallankumouksen tai perustaa pienen ja kodikkaan diktatuurin, kannattaa vaikuttaa mahdollisimman viattomalta, jotta ulkopolitiikka saataisiin toimimaan, ja tässä ovat avuksi näytösoikeudenkäynnit, joissa tuomitaan jollain tekosyyllä kuolemaan ne, jotka muistavat parhaiten, mitä todella tapahtui.

Äänestäjien käyttäytymisestä seurannut tilanne voidaan selittää korruptiolla, joka pilasi kansan ja valtion välit, joten sitä voidaan käyttää tekosyynä todisteiden hävittämisessä jos tilannetta selitetään niin laajasti ja seikkaperäisesti, ettei juuri kukaan jaksa kuunnella sitä kokonaan. Näin vältytään selittämästä sitä, miksi samat korruptoituneet idiootit valittiin vaaleilla valtaan kerta toisensa jälkeen.

Eduksi on myös se, ettei muualla maailmassa pidetä tällaisien johtajien tappamista niin suurena menetyksenä, että todellisien syiden selvittämistä pidettäisiin mitenkään erityisen tarpeellisena.

Koska suomalaiset valitsevat luonnostaan johtajia, joista ei ole juuri mihinkään, motiivit eivät juurikaan vaikuta äänestyskäyttäytymiseen. Tyhmyys ja tietämättömyys kukoistavat politiikassa yritettiin sinne valita sitten hyviä tai huonoja johtajia.

Suomalaisen puolueen ehdokkaaksi voi päästä aivan kuka tahansa. Ei haittaa, vaikka olisi oikeusjuttuja vireillä ja aiempia tuomioita, eikä myöskään se, että lehdistö epäilee hämäräpuuhia olevan vielä paljastumattakin, koska suomalainen johtajatyyppi on sellaista, että se tietää mahdollisimman vähän ja korvaa tietämystään mielipiteillä, jotka ovat hyviä jos ne vaikuttavat jotenkin järjenvastaisilta. Jos ehdokkaaksi haluava henkilö ei ota itse tällaisia seikkoja esille, todennäköisyys siihen, että joku muu tekisi sen, on varsin pieni.

Verkostoituminen ei ole Suomessa sitä, että yritetään kerätä hyödyllisiä suhteita, vaan sitä, että vietetään aikaa niin tiiviisti muiden hyödyttömien ihmisien seurassa, ettei jää aikaa oppia mitään hyödyllistä.

Mediasta voidaan vähän katsella, mitä mieltä kannattaa olla, mutta uutistarjonta ei liiemmin kiinnosta muuten kuin siinä mielessä, että sitä kehumalla saa myönteistä julkisuutta, millä saavutetaan muun muassa se, ettei media ole huomaavinaan sitä, että viisaan näköisinä pönöttävät poliitikot tekevät usein virheitä, jotka voisi välttää jos seuraisi uutisia edes vähäsen.

*

Suomalaisen politiikan on varsin helppoa kuin muistaa, että se on sitä, mitä syntyy kun kansan autistisuus pahentaa tasavallan huonoja puolia. Kaikenlaisen viisastelun merkitys korostuu naurettavuuksiin saakka, ja suomalaiset pitävät sitä itsekin niin ikävystyttävänä, että he keskittyvät seuraamaan mieluummin korruptiota, joka on ei-toivottava asia sikäli kun se on pois itseltä.

Suomalaisien tapa järjestäytyä on luonnostaan sellainen, että energinen ja kilpailunhaluinen penikka, joka kykenee muuttamaan kaiken typeräksi tietokilpailuksi, varttuu johtajahahmoksi, johon muut luottavat. Politiikkakin on sitten lähinnä näsäviisauden riemujuhlaa, jossa keskitytään päättämään oikeista vastauksista eikä sinne haluta mukaan sellaisia ihmisiä, jotka lipeävät näin saavutetusta konsensuksesta. Saa olla suunnattoman typerä jos on sitä samalla tavalla kuin muutkin, ja myös valehteleminen ja vääristeleminen on sallittua, mutta poliittista ajattelua ei saa kyseenalaistaa. Se on suomalaisille pahuutta.

Politiikan seuraaminen jakaa kansaa voimakkaasti, sillä sitä vähemmän seuraavat äänestävät mielellään jotain missejä ja urheilijoita, joista tiedetään jo entuudestaan, että he ovat kovia kilpailemaan, mutta sitä enemmän seuraavat ovat tähän tyytymättömiä, koska tällainen aiemmalla urallaan paljon kilpaillut henkilö voi haluta politiikassa elämäänsä jotain muutakin, mikä näyttäytyy suomalaiselle asenneongelmana. Sitä, mikä politiikassa koetaan kaikkein tärkeimmäksi, eli näsäviisasta sanataiteilua, on aivan liian vähän.

Suomalainen politiikka on äärimmäisen henkilökeskeistä, sillä kansaa kiinnostavat asiakysymykset ovat niin typeriä, epärehellisiä ja riidanhakuisia, ettei kuka tahansa voi puhua niistä uskottavasti vaan siihen tarvitaan henkilö, joka kykenee vaikuttamaan uskottavalta puhuessaan mitä tahansa. Jos siirryttäisiin tasavallan ihanteisiin, joiden mukaan jokaisen sopii lähteä politiikkaan edistämään tärkeiksi kokemiaan asioita itse, politiikalta katoaisi uskottavuus kokonaan, joten on tärkeää, että poliitikko vaikuttaa sellaiselta, mitä kansa pitää uskottavana.

Jos ryhtyy edustamaan sellaista kansanosaa, joka on laiska seuraamaan politiikkaa, niin silloin pääsee toki vähemmällä, mutta yleensä ottaen poliitikon on oltava kohtuullisen hyvä näyttelijä, sillä hänen on ajettava reikäpäisiä asioita vaikuttaen riittävän reikäpäiseltä ja siitä huolimatta täytyisi onnistua tekemään velvollisuuksien ohella jotain kunnolla, jotta ura jatkuisi vaalien yli.

Lisäksi suomalainen on työantajana sen verran orjapiiskurimainen, että uskottavan poliitikon olemus johtuu usein ihan vain siitä, että tämä on oikeasti hullu. Puheet kohtuullisista vaatimuksista ja vapaa-ajan ihanuudesta katoavat äkkiä kun tuleekin puhe poliitikoista, jotka kansa käsittää omiksi palkollisikseen.

Poliittinen järjestelmä onkin kokonaisuudessaan lähinnä todiste siitä, että suomalaisen oikea paikka olisi maaorjuudessa.

*

Narsismista liikkuvien legendojen kumoamiseen suomalainen politiikka soveltuu aivan erinomaisesti, koska siinä on paljon samaa, mutta se toimii eri tavalla.

Narsisti ei muodosta ovelasti hovia itselleen, vaan hovimiehiä ja -naisia odottele pilvin pimein, että ilmaantuisi edes joku, jonka hoviin voisi liittyä. Siihen ei tarvita narsistia vaan aivan kuka tahansa, jota hännystelemällä voi menestyä politiikassa ilman mainittavampia kykyjä.

Ulkopuoliset taas eivät ole tälle mitenkään sokeita, kuten legendoissa, vaan hovimiehien ja -naisien toiminta seurataan ja analysoidaan. On merkki älykkyydestä, että onnistuu keplottelemaan itsensä hyvään hoviin ja saavuttamaan näin jotain, mihin omat kyvyt eivät riitä, ja näiden asioiden ymmärtämistä varten on olemassa asiantuntijoita. Kun vielä osaa kerätä irtopisteitä sanomalla usein jotain, mitä kansa haluaa kuulla, ylenee hovin arvoasteikossa ja saa vaaleissa enemmän ääniä kuin kilpailijat.

Hovi on lähes aina selvästi narsistisempi kuin hännystelyn kohde, minkä huomaa selvästi siitä, että hännysteltäväksi valikoitunut ei reagoi tölväisyihin samalla tavalla. Niistä ei kanneta kaunaa eikä tehdä rikosilmoituksia, mutta hovin tölviminen on eri asia, koska sillä ei paljon muuta uskottavuutta kuin laissa määritelty abstrakti kunnia.

Mitä taas periaatteettomuuteen tulee, niin hovi ja pääosin kansakin vaihtaa periaatteitaan paljon herkemmin kuin tyypillinen hännysteltävä, jota kyllä haukutaan narsistiseksi, ettei alettaisi ajatella tarkemmin, että ketkä oikeasti ovat narsistisia. Mitä enemmän hännysteltävällä on periaatteita, sitä enemmän häntä haukutaan, koska sitä vähemmän hänestä on hyötyä omiaan huseeraaville räpeltelijöille.

Kansa veikkaa mielellään voittajaa ajattelematta juurikaan seurauksia, ja niin tekee hovikin, mutta kukaan ei halua olla vastuussa seurauksista, joten hännysteltävistä on aina pulaa. Kokonainen puolue voi olla pelkkä hovi, joka miettii epätoivoisesti, kuinka saataisiin pyydystettyä joku, jonka imussa muut voivat menestyä. Odotellessa todistetaan, ettei hovilla itsellään ole juuri mitään annettavaa, koska suosio ei lähde nousuun ilman hyvää hännysteltävää.

Mainokset

Vastaa

Please log in using one of these methods to post your comment:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s