Lyhyt johdatus suomalaisiin mielenmaisemiin

Viime aikoina Suomessa suuren suosion saanut suolan vältteleminen voi johtua siitä, että suomalaiset ovat lähtökohtaisesta makean veden kansa. Ympärillä oli vain järviä ja tundraa eikä lisää suolaa saatu mistään, joten oli pakko sopeutua vähäsuolaiseen ruokavalioon.

Pyrkimys taantua juurille näkyy muussakin.

Suomalaiset ovat kehittyneet elämään lumen ja jään keskellä, joten ne eivät ole ongelma, mutta lämpimämpiin olosuhteisiin liittyvä lika on kauhistus. Allergioita on paljon, koska ympäristössä on paljon sellaista mihin sopeutumista suomalainen elimistö joutuisi harjoittelemaan, mutta minkä kanssa se ei pääse harjoittelemaan, koska kotona on ylettömän siistiä.

Suomalaiset tiedostavat tämän ongelman, mutta eivät kuitenkaan muuta tapojaan vaan tuhahtelevat mieluummin halveksuvasti vierasperäisille henkilöille, joiden kodit eivät ole sairaalloisen siistejä, mutta joilla ei ole allergioita.

Myös ruokavalio on kummallinen, koska sitä jatketaan imitaatioilla niiltä osin, joihin geenit eivät annan valmiuksia. Lähes kaikki suomalaiset arvostavat maukasta kalaruokaa, mutta melkein kaikki muu pyrkii olemaan kummallista ja ikävän makuista.

Lihan korvikkeena käytetään mielellään makkaraa, jossa on runsaasti jauhoja ja joka ei maistu oikealta liharuoalta. Laadun varmistamiseksi siinä ja muissa niin sanotuissa lihavalmisteissa käytetään mielellään ruhon niitä osia, joita ei kutsuta lihaksi, ja suomalaiset ovat niihin tyytyväisiä.

Maatalouskulttuuri on levinnyt muinaisen Ancylusjärven tienoolle sekä etelästä että idästä, minkä johdosta lihajäljitelmissä on eroja. Suomalainen pitää kuivasta jauhomakkarasta, koska hänellä on enemmän idästä tulleen maatalouskansan geenejä, ja ruotsalainen haluaa jauhomakkaransa kosteana, sillä hänellä on enemmän etelästä tulleen maatalouskansan geenejä. Saksalaisilla ja venäläisillä on enemmän maatalouskansojen geenejä, joten he eivät ymmärrä jauhomakkaroita ollenkaan, mutta eivät toisaalta oikein pidä toistensa lihajalosteistakaan.

Asiaan saattavat liittyä myös metsästäjäkansojen geenit, sillä eri maissa on ollut erilaisia riistaeläimiä, mutta näitä asioita ei olla tutkittu ollenkaan. Kuitenkin eroilla on selvä yhteys maatalouskulttuureihin, niihin olennaisesti liittyvät leivät ja oluet ovat Pohjoismaissa poikkeuksellisen mauttomia.

Liha ei ole niin kallista, etteikö sitä voisi käyttää jauhomakkaroiden ja muiden lihaa korvaavien jalosteiden sijaan, joten kyse ei voi olla rahastakaan. Kyse on vain siitä, että suomalaiset haluavat täydentää luonnollista ruokavaliotaan jäljitelmillä.

Pohjoismaissa elintarvikejäljitelmien suosio on suurin eikä niissä ymmärretä, mikseivät ne kelpaa muualle. Vehnäjauhoista, sokerista, broilerin nahasta ja kemikaaleista osataan leipoa vaikka mitä ihmeellistä ja mehut, limonadit ja kasvisuutejuomat osataan korvata liemillä, joilla ei ole juuri lainkaan tekemistä mehujen, limonadien tai kasvisuutteiden kanssa, mutta tällainen edistys ei mene kaupaksi muualla. Halua syrjäyttää vaikkapa ranskalainen tai kauempana Venäjällä syntynyt ruokakulttuuri kyllä olisi, mutta vienti ei tahdo vetää ollenkaan.

jaffa 3.jpg
Täysmehutiiviste on tässä suositussa keltaiseksi värjätyssä sokeriliemessä mukana ihan vain näön vuoksi ja pelkästään siitä valmistettua mehua saa ostettua edullisempaan litrahintaan. Lisäämällä synteettisiä vitamiineja sokeriliemen voisi nostaa terveellisien tuotteiden sarjaan, minne se edullinen täysmehutiivisteestä tehty mehu aitoine vitamiineineen ei kuulu.

Myös epämääräisiä kalajalosteita on kokeiltu, mutta suomalainen ei halua kalapullaa, jossa on kalan tilalla vaikkapa broilerin nahkaa, vaikka lihapullan voi tehdä näin.

Kalaruoassa täytyy korostua kalan maku ja sen täytyy tulla aidosta kalasta, joten niitä ei voida leipoa vehnäjauhoista ja lisäaineista, kuten liharuokia, ja suomalainen on tässä asiassa tarkka. Jopa kalasäilyke on alempiarvoinen ruoka-aine, vaikka se olisi pelkkää kalaa, kun taas lihasäilyke voi olla ihan mitä sattuu.

Kalaravintoloita Suomessa on yllättävän paljon, sillä niiden olemassaolosta ei juurikaan tarvitse tiedottaa. Kansa hoitaa sen puolen itse eikä niitä siksi tarvitse mainostaa samalla tavalla kuin muita ravintoloita, tai sijoittaa keskeisille paikoille, jotta ne huomattaisiin. Hyvä paikka sellaiselle on jossain syrjässä järven rannalla.

Peruna on selvästi päässyt kansan suosioon ainakin osittain siksi, että kalan maku korostuu kun sitä käytetään hiilihydraattien lähteenä, ja sille on keksitty paljon muutakin käyttöä siksi, että se tuo mieleen kalaruoat. Toinen varsin ilmeinen syy on siinä, että se on mauttomampi kuin nauris, joka sillä korvattiin, sillä viljojen kanssa kehitys on ollut samanlaista. Silloin kun muuta ei ollut, viljeltiin maukkaita viljoja, joiden tilalle on löydetty yhä mauttomampia viljoja. Nykyisin erittäin suosittu leipävehnä ei ole maun tai ravintoarvon puolesta paljon mitään, mutta siitäkin pitää poistaa ravinteikkaimmat osat, jotta saadaan todellinen menestystuote.

Toinen monikäyttöinen ravintoaine ovatkin valkaistut vehnäjauhot, joita suomalaiset rakastavat. Niistä on kehitetty esimerkiksi pizza, jossa on pohjan päällä vähän jotain makua antamassa, ja lihapiirakka, jossa on sisällä ehkä ruokalusikallinen riisillä jatkettua jauhelihaa. Nyrkkisääntö on, että jos jossain ruoassa voidaan käyttää paljon vehnäjauhoja, siitä kannattaa tehdä suomalaiseen makuun sopiva versio, joka koostuu lähes pelkästään valkaistuista vehnäjauhoista.

Suomalaisen ruokakulttuurin mullistavimpiin keksintöihin kuuluu valkaistuista vehnäjauhoista tehty ranskanleipä, jonka päällä on lähes yhtä mautonta lauantaimakkaraa, joka on myös tehty pääosin jauhoista ja värjätty vaaleanpunaiseksi, jotta se ei edes näyttäisi lihatuotteelta. Aluksi jauhoista tehtyjen tuotteiden väliin pantiin voita, mutta pian sen korvasi margariini, jossa on vähemmän makua ja jatkokehittelyn mukana maku on vain vähentynyt, koska sitä on opittu jatkamaan vedellä ja suolan määrä on vähennetty. Yleisvaikutelma on, että jos tällaisen voileivän maku olisi voimakkaampi, se olisi kuvottava, mutta suomalaisille se on herkku ja he muistelevat mielellään, että lapsuudessa se oli vieläkin parempaa.

On olemassa myös leivän korvikkeina toimivia piirakoita, joilla tavoiteltiin vähäaromisuutta ennen kuin viljan jyvät opittiin käsittelemään mauttomiksi. Niissä voi käyttää periaatteessa mitä tahansa puuroa, mutta nykyisin käytetään lähes aina valkaistua riisiä, joka on kaikkein mauttomin vaihtoehto.

Tällaisia piiraita on leivottu Suomesta itään Kiinassa asti jo kauan ennen kuin ne levisivät Suomeen ja riisin käyttämien täytteenä on Suomessa vielä tuore tapa, sillä Suomessa ei olla koskaan viljelty riisiä ja sitä on tuotu maahan suurempia määriä vasta joidenkin vuosikymmenien ajan, mutta silti riisipiirakka on tärkeä kansallinen erikoisuus ja merkki siitä, että suomalaisilla on omaakin kulttuuria, sillä jäljitelmät ovat keskeinen osa suomalaisien tapaa muodostaa kulttuuri. Oman ei tarvitse olla oikeasti omaa eikä vanhan perinteen vanha perinne.

Riisipiirakoita ei mielellään tehdä itse, koska jopa valkaistun riisin keittäminen mauttomaksi on taitolaji ja käsin on vaikea tehdä yhtä ohutta taikinakuorta kuin koneellisesti on mahdollista tehdä. Kaupasta ostettu tuotekehittelyn tulos peittää alleen suun oman maun, joten se on suomalaisille suuri herkku. Kuori on niin ohut, etteivät kaikki piirakat säily aina ehjinä kotiin asti, mutta makuelämys on sen arvoinen.

Myös perunapiirakat ovat suosittuja, vaikkeivät ne ole yhtä mauttomia, mutta tämä johtuu ilmeisesti siitä, että niitä on todella vaikea saada ehjinä kotiin asti ja jopa voiteleminen voi rikkoa ne. Niitä katsellaan kaupassa miettien, että uskaltaisiko kokeilla onneaan, ja tämä johtaa siihen, että välillä niitä tulee ostettuakin.

Suomalaisilla on äärimmäistä mauttomuutta lähestyviä herkkuja varsin vähän, sillä he eivät pidä siitä, että muut suhtautuvat ruokaan älykkäästi, koska se voisi johtaa maukkaampien eli huonompien ruokien kehittymiseen. Sitä kutsutaan vähättelevästi ruoalla leikkimiseksi ja siksi muilla ei juuri ole mielenkiintoa leikkiä ruoalla heidän ilokseen vaan he ovat sen varassa, minkä onnistuvat keksimän itse tai lainaamaan muilta. Uuden ruokalajin kehitteleminen ei ole mitenkään vaikeaa ja suomalaisia sellaisen kehittäisi hyvinkin helposti, koska ei tarvitsi tehdä muuta kuin vaikkapa keittää valkaistua riisiä ja miettiä, kuinka siitä voisi tehdä jotain ilman, että se saisi kovin paljon makua, mutta asenteidensa ja kekseliäisyyden puutteen takia suomalaiset voivat pitää riisipiirakkaa ainutlaatuisena herkkuna vielä kauan.

Ainoastaan kalaruokia suomalaiset osaavat tehdä oikeasti ja ne ovat myös välttyneet vehnäjauhoilta, joita muuten käytetään aina kun se vain on mahdollista. Perunaa niiden kanssa toki syödään, mutta siinä yhteydessä se on maukasta.

Kalaruokien kanssa suomalaiset ovat erittäin nirppanokkaisia ja kalakukko, joka on periaatteessa leipä, jonka sisällä on kalaa, onkin niitä harvoja ruokia, joiden jauhoissa on aina jotain tasoa, vaikka leivät voidaan turmella vehnäjauhoilla silläkin uhalla, että niiden päälle pantaisiin kalaa.

Suomalaista ruokaa ei kuitenkaan kannata arvostella suomalaisien kuullen, sillä he loukkaantuvat jos sitä arvostellaan. Heille se, että joku osaa jotain, on nokkimisjärjestyskilpailussa huijaamista ja osaamisen ja ymmärryksen pitäisi jakaantua aivan ihmeellisin perustein. Tyypillisesti niitä tavoitellaan mankumalla ja valehtelemalla. Tästä syystä he ovat katkeria kehittyneemmille kansoille, joilta löytyy enemmän osaamista, ja Suomi onkin erittäin hyvä paikka asua jos haluaa kerätä huomaamattaan suuren määrän aivan tuntemattomia vihollisia.

Suomalainen ruoka on olevinaan maailman parasta, aivan erityisesti tämä pätee niihin ruokalajeihin, jotka osoittavat täydellistä ymmärtämättömyyttä niissä käytettyjä aineksia kohtaan. Maukasta kalaruokaa sopii vähän arvostellakin, mutta jotain aivan ihmeellistä törkyä ei sovi.

Maun lisäksi myös ruoan terveellisyydestä valehdellaan paljon. On olevinaan tieteellinen tosiasia, että ravinteiden puolesta köyhä, pitkälle jalostettu ja lisäaineilla kyllästetty ruoka on tie pitkään ja terveeseen elämään, vaikka suomalaisien terveydentila kehittyy aivan toiseen suuntaan.

Peruskoulun päämääriin kuuluu se, että kaikki oppilaat on saatava arvostamaan erilaisia ruokia, koska suomalaiset eivät ole kehittyneet syömään monipuolista ruokaa eikä kukaan pysty arvostamaan kaikkea, mitä he kutsuvat ruoaksi. Suomalaiset eivät pidä liian vieraista ruoista eikä aivan kaikkea osta vielä pilata heidän makuunsa, ja muille heidän avuttomat jäljitelmänsä tuottavat ongelma, koska maku ei ole tästä maailmasta.

Ravinnon haaskaaminen on suomalaisille ongelma, koska he ovat kehittyneet olosuhteissa, joissa kala ei loppunut kesken, joten on sinänsä ymmärrettävää, että koulussa opetetaan, että lautanen on syötävä tyhjäksi, mutta valtava tarve uskoa siihen, että he ovat parempia kuin muut, estää heitä ymmärtämästä, että osa heidän ruokalajeistaan on jonkun muun mielestä aivan käsittämättömän pahaa ja vaikuttaa olevan pilaantunuttakin, koska muita olosuhteita varten kehittynyt makuaisti ei tunnista niitä syömäkelpoisiksi. Tähän kun vielä yhdistyvät suomalaisien sosiaaliset taidot, jotka ovat kehittyneet sitä varten, että ihmiset järjestäytyvät pieniksi yhteisöiksi, jonka jäsenet ovat mahdollisimman samanlaisia, niin saadaan tilanne, jossa koulussa voi oppia inhoamaan suomalaista ruokaa ja suomalaisuutta ylipäätään sydämensä pohjasta, vaikka tarkoitus on opettaa jotain aivan muuta.

Kasviksista tai sienistä suomalaiset eivät osaa tehdä juuri mitään suuhun panemisen arvoista, koska niitä ei ole ollut käytettävissä jääkauden lopulla. Niistä on helppoa tehdä hyvää ruokaa, joten suomalaiset ovat käyttäneet paljon vaivaa keksiäkseen, kuinka niistä voi tehdä jotain aivan muuta. Vanhoihin innovaatioihin kuuluu esimerkiksi maidon paneminen keiton sekaan, jolloin vihannesten maku muuttuu tunnistamattomaksi, tai sokerin ylenpalttinen käyttö hilloissa ja mehuissa, jolloin marjat eivät maistu.

Laitoskeittiöissä jotkut suomalaiset ruoat ovat muuttuneet siten, etteivät ne pieretä, sillä piereskeleminen on suomalaisista niin hauskaa, että se vie keskittymiskyvyn. Tästä syystä vaikkapa kouluissa ja työpaikoilla tarjottavasta hernekeitosta ei pidä vetää johtopäätöksiä ruokalajin mausta, koska se ei ole sitä, mitä suomalaiset syövät kotonaan. Myöskään purkkihernekeitto ei ole oikeaa suomalaista hernekeittoa, koska se on tarkoitettu retkeilyä varten ja piereskely häiritsisi sitäkin. Oikeassa suomalaisessa hernekeitossa on yhtä paljon sianlihaa kuin herneitä ja lisäksi sipulia, minkä johdosta se pierettää niin paljon, ettei se sovi kouluihin ja työpaikoille. Koostumuksen muuttamisen takia siitä on jäänyt pois muutakin, mikä oikeassa hernekeitossa peittää herneiden makua.

Insinööritaito on auttanut kehittämään suomalaiseen makuun soveltuvia jäljitelmiä, mutta koska suomalaiset on myös saatu syömään kasviksia oman terveytensä tähden pelottelemalla, että muuten he kuolevat nuorina, on olemassa myös asiantuntijahahmoja, jotka neuvovat tekemään jäljitelmiä aidoista raaka-aineista. Maku voidaan pilata vaikkapa mausteilla tai kastikkeilla tai yhdistelemällä ruoka-aineita siten, että lopputulos on jotain aivan vierasta. Myös pilalle keittäminen on suosittua.

Tyypillisesti suomalaiset syövät jäljitelmiä sekaisin, koska niiden valmistaminen kotioloissa on työlästä, ja juhlapyhinä syödään perinnejäljitelmiä. Paras esimerkki tästä on joulu, johon liittyy paljon eriskummallisia ruokalajeja, jotka eivät maistu siltä mitä ovat. Jopa riisin maku katoaa kun siitä keitetään puuroa maidossa ja puuroon lisätään ennen syömistä paljon kanelia ja sokeria.

porkkanalaatikko
Perinteisiin elintarvikejäljitelmiin ei tarvitse lisätä ylimääräisiä kemikaaleja, koska tavoite on jo saavutettu. Maku on jotain aivan muuta kuin tuoreissa raaka-aineissa.
IMG_20170715_181556
Aromien puolesta porkkanalaatikko on niin vaisu esitys, että sen voi paistaa ilman ruokahalun menettämisen vaaraan. Se ei ole hyvää eikä oikein mitään muutakaan, mutta siitä syntyy sellainen vaikutelma, että se voi olla jollain tavalla pilaantunutta. Porkkanaa se ei väriä lukuun ottamatta muistuta millään tavalla.

Suomalainen joulu on kummallinen juhla, jossa vajotaan jäljitelmien maailmaan ja koetaan, että se on täydellisyyttä. Porkkanalaatikko ei maistu lainkaan porkkanalta eikä lanttulaatikko lantulta. Silloin edes kalan ei tarvitse maistua kalalta vaan graavi lohi on jotain kummallista.

Joulukinkku on suomalaisille tarkkuutta vaativa perinne, minkä näkee jo siitä, etteivät vaikkapa nauta, lammas tai hirvi kelpaa, vaan joulupöydässä on oltava sikaa. Viime aikoina sen rinnalle on tullut kalkkuna, joka ei ole läheskään yhtä suosittu vaihtoehto, mutta suomalaisien nirsous näkyy tässäkin, sillä kana ei kelpaa.

Suomalaiset syövät muutenkin mielellään sikaa, joten siinä on jotain, mikä miellyttää heitä. Tämä liittynee siihen, ettei sitä yleensä ottaen pidetä mitenkään suurena herkkuna, ja siitä selvästi tulee suomalaiseen makuun paremmin sopivaa kun siihen sekoitetaan naudanlihaa, koska tällaisia seoksia käytetään paljon. Naudanliha luultavasti heikentää sianlihan makua miellyttävällä tavalla, koska sitä ei käsitetä seoksen arvokkaammaksi osaksi vaan lähinnä tarpeelliseksi lisäaineeksi.

Se, mitä suomalaisessa joulupöydässä tarjoillaan, on selvästi suurta herkkua siksi, että maku on yritetty saada pois mahdollisimman tarkasti, koska se on tärkeä osa sen valmistamista.

Nykyisin suosituin kinkku on sellainen, johon on imeytetty runsaasti vettä suolan avulla. Niitä tuodaan valtavia määriä Tanskasta asti ja tätä perustellaan sillä, että ne ovat edullisia, vaikka sen, mitä veden poistumisen jälkeen on jäljellä, olisi voinut ostaa korkeampaan kilohintaan ilman lisättyä vettä joutumatta maksamaan enemmän. Tosiasiassa tällaisen kinkun viehätys on siinä, että suuri osa aromeista poistuu veden mukana. Se on ikään kuin laimennettua kinkkua ja lisäksi sisälle jäänyt suola peittää jäljelle jäänyttä makua.

Ulkopuolisen on mahdotonta perehtyä suomalaiseen jouluun kunnolla jo pelkästään siksi, että ruoka on pääosin sellaista, että se olisi sopinut ehkä paremmin jouluporsaan lihottamiseen, jos siihenkään, mutta silti suomalaiset lihovat jouluna ja tammikuun alussa pitää alkaa laihduttaa.

Kehityshistoriallisesta ajatellen joulu on kai tapa ottaa vähän lomaa todellisesta maailmasta, sillä pohjoinen kasvillisuus tuottaa erittäin ravinteikkaita hedelmiä, jotka säilyvät hyvin, jotta sen tarvitsemat eläimet selviäisivät talven yli. Lumen ja jään keskelle kehittyneille ihmisille ne ovat turhan voimakkaita ja heille sopisivat paremmin lämpimämmän ilmaston kasvit, jotka tarjoavat hedelmissään eläimille vettä. Suomalaiset selvästi pitävät vetisistä hedelmistä ja vihanneksista, sillä muualta on tuotu miedompia viljelyskasveja, kuten kurkku ja tomaatti, ja nykyisin ruokavaliota täydennetään tuomalla ulkomailta vetisiä hedelmiä ja vihanneksia, mutta metsissä on yhä aivan väärä kasvillisuus. Syömällä kourallisen suomalaisia marjoja päivässä voisi pitää puutostilat loitolla, mutta suomalainen innostuu nähdessään vesimelonin, joka erottuu muista marjoista edukseen siksi, että se on suuri ja melkein pelkkää vettä. Siitä on helppo poistaa ravinteikkaimmat osat, eli kuori ja siemenet, toisin kuin suomalaisista metsämarjoista, jotka ovat kovin pieniä.

Tämä on varmasti yksi ja ehkä tärkeinkin syy siihen, että suomalaiset odottavat ilmaston lämpenevän ja suuttuvat jos joku kyseenalaistaa heidän uskonsa siihen, sillä heidän visioissaan Suomessa kasvaa jonain päivänä appelsiineja, viinirypäleitä ja banaaneja, joita nykyisin tuodaan etelästä kymmeniämiljoonia kiloja vuodessa muutamaa miljoonaa ihmistä varten. Ennen niitä suomalaiset kärsivät paljon vitamiinien puutostiloista ja ilman niitä he alkaisivat kai taas kärsiä samoista puutostiloista, joten niiden saanti on pyrittävä turvaamaan, ja tästä syystä suomalaiset odottava ilmaston lämpenemistä kuin pienet lapset Joulupukkia ja sitä tukevien tutkimustulosten väärentäminen koetaan yhdeksi tieteen tärkeimmistä tehtävistä, vaikka jäätiköiden sulaminen toisaalta huolestuttaakin.

Ilmaston lämpeneminen edustaa hyvin suurta osaa suomalaisien luontoarvoista. Sen lisäksi harrastetaan kierrättämistä ja ollaan huolissaan omista vesistöistä ja Amazonin sademetsistä, mutta omat metsät myllätään pilalle metsäkoneilla eikä se haittaa juuri ketään, koska siellä on vain ikäviä vieraslajeja. Onpahan appelsiineilla enemmän tilaa kasvaa sitten kun ne tulevat, ja suomalaiset odottavat niiden tulevan nopeasti. Odotus on jatkunut jo vuosikymmeniä ilman, että vaikutukset näkyisivät missään, mutta ilmasto on heidän mielestään muuttumassa dramaattisen nopeasti ja optimistisia lyhyen aikavälin ennusteita vain lykätään koko ajan hieman kauemmas tulevaisuuteen.

Ilmastonmuutos on kuin uskonto, jota ei saisi kyseenalaistaa ollenkaan.

Joulu luultavasti edustaa samantapaista uskoa epämääräiseen ihmemaahan, jossa mikään ei ole niin kuin Suomessa, koska se on sitä, kuinka tällainen juhla oltaisiin voitu ennen muinoin lavastaa. Kaikki ruoka pyritään valmistamaan siten, ettei mikään maistuisi siltä, miltä se on valmistettu, ja tämä koskee myös tuoreempia tuttavuuksia kuten Kaukoidästä tuotua riisiä, josta tehty puuro ei ole tosiasiallisesti mitenkään erityisen vanha perinne. Idea ruoasta, joka maistuu joltain aivan muulta kuin se todellisuudessa on, on kuitenkin vanha ja kaikista sen piiriin joutuvista elintarvikkeista tulee pian vanhoja suomalaisia perinneherkkuja.

Tehomaatalous on selvästikin suomalaisille mieluinen asia, koska sen avulla hedelmiä ja vihanneksia, jotka ovat jo kaupasta ostettuina elintarvikejäljitelmiä. Omena ei maistu omenalta, koska se ei ole saanut riittävästi ravinteita, ja tästä syystä lajike on jalostettu sellaiseksi, että se maistuu lähinnä hedelmäsokerilta. Myös omenalta maistuvia, joskin tehomaatalouden takia vähän mauttomia omenia myydään kaupoissa eikä hinta ole syy vältellä niitä, mutta suomalaiset välttelevät niitä kuitenkin. On hienompaa ostaa kummallisiksi jalostettuja omenia kuin niitä, joita myydään kehittyneemmistä ruokakulttuureista tuleville ihmisille.

Sokeri on elintarvikejäljitelmissäkin suosittu keino peittää ruoan maku, joten ei ole ihme, että myös sokeripitoisiksi jalostetut kasvikset ovat suosittuja.

Makeisissa pelkästään sokerista ja lisäaineista osataan tehdä paljon sellaista, mistä suomalaiset pitävät, mutta jostain syystä suklaa kuitenkin kelpaa heille. Se on yleensä turhan makeaa, mutta sisältää kuitenkin aitoa kaakaota. Tämä saattaa selittyä sillä, että siinä on mielihyvää tuottavia kemikaaleja ja niiden avulla on mahdollista tuottaa keinotekoisia tunnetiloja.

Ammoniumkloridista eli salmiakista suomalaiset pitävät kovasti ja se johtuu ilmeisesti siitä, että se on sekä kasvi- että eläinkunnan ulkopuolelta tuleva aine, jota ei useinkaan esiinny maaperässä. Sitä valmistetaan ammoniakista ja suolahaposta, mutta suomalaiset eivät miellä sitä luonnottomaksi lisäaineeksi vaan syövät sitä ihan sellaisenaankin.

Lisäaineita rakastetaan ja ne liittyvät selvästikin siihen, että suomalaisien luonnollisen ruokavalion tärkein osa, eli kala, pilaantuu helposti. Heille on hyvin tärkeää varoa, ettei ruoka pilaannu, ja sitä estämään pannaan mielellään jotain ruoan sekaan.

Tämä menee vainoharhaisuuteen asti ja kaikille elintarvikkeille pitää määritellä viimeinen turvallinen käyttöpäivä, vaikka kyse olisi sellaisista, jotka eivät oikeastaan pilaannu ollenkaan. Jopa hunajalla on tällainen päiväys, vaikka sen tapauksessa kannattaisi kiinnittää huomiota purkin säilymiseen, koska sisällölle se ei ole ongelma. Vanhin oikein säilytetty ehjä hunajapurkki on löydetty Egyptissä eikä sen sisältö ollut ehtinyt pilaantua tuhansien vuosien aikana ollenkaan.

Suomalaiset ovat ylpeistä siitä, että heidän ruokansa on puhdasta, mutta tosiasiassa se tarkoittaa sitä, että ruoka on kyllästetty kemikaaleilla, etteivät mikrobit eläisi siinä. Se, mitä tämä aiheuttaa elimistölle, ei ole yhtä tärkeää, vaikka pitkän päälle kemikaaleista on enemmän haittaa kuin siitä, että saisi joskus harvoin pienen ruokamyrkytyksen, jonka takia täytyy käydä vessassa pari kertaa useammin kuin tavallisesti.

Suomalaiset ovatkin mainio esimerkki siitä, kuinka paljon geenit voivat ohjata ihmisen käyttäytymistä, sillä he ovat kehittyneet elämään aivan tietynlaisissa olosuhteissa, jotka ovat olleet muuttumattomia, eikä mukautumiskyky vieläkään riitä oikein mihinkään muuhun.

Mausteet eivät kiehdo suomalaisia samalla tavalla kuin lisäaineet, sillä niitä ei käytetä yhtä rohkeasti. Jotkut ovat kyllä oppineet käyttämään runsaasti tulisia mausteita, mutta siinä vaikuttaa olevan kyse siitä, ettei suomalainen ruoka maistu niiden avulla juuri mitään. Yleensä ottaen ne kuitenkaan eivät oikein sovi suomalaisien mahalle.

Mausteiden käytössä näkyy sama logiikka kuin perunan käytössä, sillä suomalainen panee mielellään muihin ruokiin sellaisia mausteita, mitkä toimivat kalaruoissa. Niitä pitää ainakin kokeilla ennen kuin päädytään muihin ratkaisuihin. Kauppojen maustevalikoimat alkoivat paisua vasta siinä vaiheessa kun he alkoivat valittaa, että kaupoissa myydään paljon kaikenlaista turhaa.

Jopa vanhastaan tuttujen maataloustuotteiden maku haluaan häivyttää ruoasta, joten niitä on selvästi syöty vain siksi, että on pitänyt syödä jotain. Pinaatilla on voimakas maku, joka ei katoa keittämällä, joten sitä pannaan pinaattiohukaisiin vain väriä antamaan, mutta porkkanaa voidaan pannaan porkkanaohukaisiin paljon, koska sen maun saa katoamaan helposti.

Elintarvikejäljitelmien todellista luonnetta yritetään peitellä väittämällä, että niitä tehdään mahdollisimman halvalla, mutta se ei ole totta, sillä aito ruoka-aine kelpaa silloin kun sitä voi käyttää väärennöksiin ja elintarvikkeiden kyllästäminen kemikaaleilla on kallista, koska niiden kanssa täytyy olla varovainen. Liian suuri määrä on usein myrkyllinen, joten tekemisessä ei voida käyttää edullisia laitteita.

Korvaavan aineen ei tarvitse olla synteettinen vaan suomalaiset voivat innostua myös sellaisista ruoka-aineista, jotka ovat mauttomia. Tästä syystä Suomeen tuodaan herkkusieniä samaan aikaan kun Suomesta viedään parempia sieniä kehittyneempien ruokakulttuurien käyttöön.

Samoin halvalle soijalle on löydetty runsaasti käyttöä lihajalosteissa samaan aikaan kun parhaat lihat viedään ulkomaille, ja lihajalosteita jäljittelevissä eineksissä sen kilohinta kohoaa kunnioitettavalle tasolle. Sen lisäksi myös porkkana ja moni muu halpa kasvi on eineksissä arvotavaraa, vaikka niitä voi ostaa samasta kaupasta jos haluaa kokeilla, tuleeko vaikkapa kasvispyöryköiden tekeminen todella kalliimmaksi kuin lihapyöryköiden tekeminen.

Ilmeisesti elintarvikejäljitelmän jäljitelmä edustaa suomalaisille jotain ihmeellistä, koska muuten hinnoittelua on vaikea selittää.

Mahdollisesti joskus kehitetään vielä kasvispyörykkä, jossa ei ole kasviksia ollenkaan, sillä lihattomille lihapyöryköillekin näyttää olevan kysyntää.

Rasvojen välttely on selvästi osa elintarvikkeiden jalostamista mahdollisimman epäluonnollisiksi, sillä suomalaiset ovat vain tyytyväisiä kun heidän maitonsa ja juustonsa maistuvat ikäviltä samaan aikaan kun maidosta eroteltu voi myydään muille hyvään hintaan. Tässä on olevinaan kyse terveellisestä ruokavaliosta, vaikka suomalaisien ruokavaliossa on vain vähän laadukkaita rasvoja, koska ne pyritään käsittelemään pilalle, jotta makuelämys muuttuisi ikäväksi.

Suomalaisessa juustossa pyritään muoviseen aromiin, kuten monessa muussakin suomalaisessa elintarvikkeessa. Mauton leipä, kauas luonnollisesta rasvata prosessoitu kevytlevite, juusto ja päälle unohtunut tuorekelmu muodostavat harmonisen makukokonaisuuden, jota voi halutessaan täydentää jauhoisella leikkeleellä.

Suomalaisilla on taipumusta tarvita ensin jotain ulkomaisia vieraita varten ja sitten se leviää hienostelukäyttöönkin. On olevinaan jotenkin hienompaa syödä jotain, mitä ei tarvitse selitellä ulkomaisille vieraille. Kahveissa tätä edustaa presidenttijauhatus, joka on juotavan makuita, mutta ei kovinkaan ihmeellistä, ja juustoissa sama edusti pitkään emmenthal, jota suomalaiset voivat syödä myös voimakkaan makuisena, toisin kuin monia muita juustoja. Mustaleimainen emmenthal oli pitkään olevinaan jotain ihmeellistä ja mielikuva perustui siihen, että sitä markkinoitiin sillä, että se oli mustaleimaista, eikä sillä, kuinka kauan sitä oli kypsytetty, mikä toimittaa saman asian useimmissa muissa maissa.

Punaleimainen emmenthal ei ollut yhtä hyvää ja sinileimainen oli arkikäyttöä varten, mikäli siitä sattui pitämään.

Myös homejuustot ja savustetut juustot tulivat Suomeen melko varhain, joten niissäkin on jotain, mistä suomalaiset pitävät.

Tuontijuustoissa suomalaiset suosivat Itämeren ympärillä tehtyjä mauttomia juustoja ja vasta aivan viime aikoina kauppoihin on ilmestynyt mauttomia versioita vaikkapa cheddarista ja tilsitistä, jotka ovat tavanneet olla suosittuja monessa muussa maassa. Ne eivät kuitenkaan ole saaneet osakseen samanlaista huomiota kuin vähärasvaiset juustot, joissa on erittäin muovinen maku ja joiden koostumus on sillä rajalla, että joskus niitä pystyy leikkaamaan juustohöylällä ja joskus ei.

Kehittämällä juustohöylän tilalle jotain muuta rasvan määrä voitaisiin vähentää vieläkin enemmän ja lopputulos kävisi hyvin kaupaksi, sillä suomalaiset ovat innoissaan tällaisesta kehityksestä.

Rasvaiset kalat ovat luonnollisesti aivan eri asia, mutta koska niiden viehätys katoaa jos niitä syö koko ajan, ne eivät riitä tyydyttämään rasvojen tarvetta. Puutetta on yritetty paikata kalanmaksaöljyn avulla, koska se on suomalaisille mieluinen keino saada laadukkaita rasvoja, mutta se on niin hirvittävän makuista, että vain harva pystyy käyttämään sitä päivittäin.

Kuitenkaan suomalainen ei mielellään koske ulkomaisiin ruokaöljyihin vaan käyttää mieluummin rypsiöljyä, joka maistuu siltä, ettei sitä käyttäisi kovin moni jos yleisesti tiedettäisiin, kuinka se valmistetaan, ja margariineja, jotka ovat sitä laadukkaampia, mitä enemmän niitä on onnistuttu jatkamaan vedellä.

Rypsiöljy herättää luottamusta erityisesti silloin kun se on muovipullossa, koska se imee tehokkaasti itseensä muovin kemikaaleja ja muuttuu entistäkin ikävämmän makuiseksi.

Uusiin lisäaineisiin reagoidaan panemalla niitä ruokiin ja tätä perustellaan säilyvyyden parantamisella, vaikka todellisuudessa kyse on vain väärennösten kehittämisestä. Elintarvikkeiden säilyvyys ei oikeasti ole parantunut läheskään niin paljon kuin puhutaan, suomalaisia asia ei haittaa, paitsi sikäli kun kyse on parista harvasta kemikaalista, joiden miettiminen riittää merkiksi siitä, että ajattelee, mitä suuhunsa laittaa, tai siitä, että kuluttajaa huijataan jatkamalla elintarvikkeita vedellä.

Lisäaineet ovat suomalaisilla hyvin tärkeitä ja vaikkapa elintarvikevärien kertyminen elimistöön ei ole huolen aihe, vaikka niiden kertymisen vaikutuksista ei monissa tapauksissa ole vielä saatavilla kunnollista tietoa. Suuri osa suomalaisista toimiikin koe-eläiminä, joiden avulla nämä arvoitukset saadaan aikanaan ratkaistua.

Pieni syöpäriski on suomalaisille mieluinen huolen aihe. Kun sen on onnistunut välttämään vilkaisemalla tuoteselostetta, voi ottaa huoletta vaikkapa aivovaurion riskin, mikä sisältyy etenkin tiettyihin lihajalosteisiin.

Ruoan valmistuksessa suomalaiset suosivat nykyisin luonnollisesti mikroaaltouunia, koska sillä voi pilata helposti ja nopeasti kaikkien ruokien aromit. Nuorempi väki tuntee uunin lähinnä laitteena, jossa pakaste-pizza lämmitetään, koska se ei mahdu useimpiin mikroaaltouuneihin, mutta vanhemmiten useimmat kuitenkin oppivat käyttämään sitä jouluisien ruokajäljitelmien valmistamiseen.

Koti on suomalaisille paikka, johon voi rakennella keinotodellisuutta, ja vaikka sinne ostetaan enimmäkseen ulkomaista tavaraa, on näkyvissä myös pyrkimystä kehitellä jotain omaa ja ihmeellistä.

IMG_20171018_215823a

Juhlarahojen keräilyn yleistyminen on varsin kuvaavaan ilmiöön, jossa arvokkaaksi koettu raha voi olla omituista kupari-nikkeliseosta, joka alkaa tummua heti jos sitä erehtyy hipaisemaan sormella. Suomalainen pihistelee mielellään raaka-aineista, mutta kolikko, jota ei voi pitää paljaassa kädessä, on selvästi eri asia, sillä halvalla voi tehdä myös paljon kestävämmän kiiltävän pinnan.

Luonnonvalossa tällaiset rahat eivät näytä paljon miltään, mutta ne onkin tarkoitettu säilytettäviksi kotiolosuhteissa ja keinovaloissa niistä syntyy erikoisen kolkko vaikutelma. Ledilamppu tai loisteputki saa ne vaikuttamaan aivan vieraan maailman esineiltä.

Siinä on paljon samaa kuin suomalaisesta kodista tulevasta television kajossa, joka kertoo tarpeesta säätää televisio näyttämään värit oudon hailakalla ja sinertävällä tavalla. Harmaa ja luminen pakkaspäivä on varmaankin ollut tyypillinen olosuhde siinä ympäristössä, jossa suomalaisien värinäkö on kehittynyt.

 

*

Ravinnon lisäksi suomaiset käyttävät huonoja jäljitelmiä myös kaikessa muussa mahdollisessa, ja yhteistä niille on se, että ne ovat olevinaan parempia kuin todellisuus. Päämäärä on luoda tutun ja turvallisen kotipiirin ulkopuolelle synteettinen yhteiskunta, jossa päästään koulutusjäljitelmän avulla ammattijäljitelmään ja sitä kautta yhteiskuntajäljitelmän osaksi.

Tällainen maailma olisi suomalaisille puhdas ja aito samalla tavalla kuin vieraista ravintoaineista ja aromeista puhdistettu elintarvikejäljitelmä tai allergikkojen pesäksi siivottu koti.

Niitä henkilöitä, jotka osaavat visioita tällaisen maailman, arvostetaan, ja media haastattelee mielellään heitä siinä hyvin pienessä osassa maailmaan, johon suomalainen kykenee sopeutumaan kunnolla. Visionäärin arvostuksen näkee usein haastatteluympäristöstä, sillä vähäpätöinen ajattelija sijoitetaan mielellään jonnekin maailman laitamille, kuten studioon tai kahvilaan, mutta tärkeämpi sopii veneeseen tai mökille. Saunassa haastattelemisen arvoinen ajattelija kuuluu jo siihen pieneen eliittiin, joka kykenee punomaan valheista johdonmukaisen kokonaisuuden ja ehkä kirjoittamaan niistä kirjankin.

Myös ajattelijan rehellisyys vaikuttaa arvostukseen, sillä jatkuvasti epärehellisyyden taitoa harjoitteleva henkilö selviytyy paremmin visionäärin tehtävistä kuin sellainen, joka puhuu usein totta vain siksi, ettei muuta osaa. Näin myös kelmin voi tunnistaa kohtuullisella tarkkuudella siitä, että häntä haastatellaan saunassa.

Politiikka on suomalaisille jatkuva tyytymättömyyden aihe, sillä valtiomuodon takia politiikassa on liian vähän tilaa suurille visionääreille. Alalle tunkee runsaasti hulluja, rosvoja ja typeryksiä, mutta se, että johtajat valitaan vaaleilla muutaman vuoden väliajoin, estää näitä puhkeamasta täyteen loistoonsa, koska täydellinen epäonnistuminen pelottaa. Ei vain ole tilaa pilata kaikkea kertarysäyksellä vaan sen sijaan täytyy etsiä tasapainotila, jossa politiikka miellyttää kansaa, mutta vastuuta ei kasaannu kannettavaksi liikaa.

Politiikka myös paljastaa, etteivät suomalaiset tunne jäljitelmiensä luonnetta kunnolla, sillä varsin harva poliitikko ymmärtää, että paras keino menestyä on keskustella paljon äänestäjäkuntansa kanssa ja kasata näiden ajatuksista kirja. Haamukirjoittajan käyttäminen ei ole häpeäksi jos ei itse osaa, sillä kansa arvostaa sitä, että poliitikko uskaltaa pettää sitä. Muuten tärkeimmästä tehtävästä, eli siitä, että pyrkii edistämään jäljitelmämaailman asioita, ei tule mitään.

Kirja luonnollisesti parantaa poliitikon mahdollisuuksia päästä haastateltavaksi saunaan, sillä hänestä tulee merkittävä henkilö. Kirja kasvattaa hänen suosiotaan ja sellaiset kollegat, jotka eivät tajua julkaista omaa kirjaa, yrittävät päästä osille käyttämällä sitä oppikirjana.

Jopa sellainen kirja, jolla pyritään vain peittelemään poliitikon epäonnistumisia ja hämäräpuuhia, voi kohota puoluerajat ylittäväksi ideologiseksi teokseksi, koska kirjailijapoliitikkoja on varsin vähän suhteessa siihen, kuinka paljon politiikassa pyörii sellaisia henkilöitä, joilla ei ole riittävästi sanottavaa omasta takaa.

Kirjallisuus on myös tärkeä osa suomalaista kulttuurijäljitelmää ja sen avulla on mahdollista luoda mieleisensä illuusio kaikesta siitä, mitä kotipiirin ulkopuolella on. Suosituissa kirjoissa seikkaillaankin usein ruohonjuuritasolla fantasiamaailmassa, jonka kirjailija on luonut otettuaan selvää siitä, mitä yleisö haluaa lukea.

Elokuvat ja TV-sarjat ovat suositumpia tapoja typerien käsityksien omaksumisessa, mutta kirja on pyhä asia. Kun muu viihde perustuu sellaiseen, se koetaan luotettavaksi, kun taas sellainen viihde, jota varten on tehty käsikirjoitus ilman kirjaa, on heikkotasoisempaa.

*

Suomalainen johtamistaito on leimallisesti sitä, että yritetään näytellä johtajia, sillä heillä ei ole omasta takaa sellaisia ihmisiä, jotka soveltuisivat näihin tehtäviin.

Jotkut kansat suosivat johtajina rakentajia tai muita käsityöläisiä, jotka osaavat ajatella suuria kokonaisuuksia ja saada aikaiseksi jotain kunnollista, ja toiset metsästäjiä, joilla on kyky havaita pieniä asioita ja nähdä suojaväritteinen saalis luonnossa, sillä tähänkin tarvitaan kehittynyttä hahmotuskykyä ja kykyä tehdä toimivia suunnitelmia.

Suomalaisille tällainen on täysin vierasta ja jopa Ruotsin kuningassuku, jolla on selviä taipumuksia käsityöläisyyteen, on saanut suomalaiset lähinnä miettimään, pitäisikö heilläkin olla kuningas pönöttämässä tärkeän näköisenä, ja johtopäätös on tavannut olla, että on parempi kun ylimpänä pönöttäjänä käytetään vaaleilla valittua presidenttiä, johon kansa voi varmasti samaistua.

He käyttävätkin johtajina kalastajia, joihin kansa voi samaistua, ja nämä yrittävät selviytyä tehtävistään kalastelemalla. He kokeilevat erilaisia vieheitä ja pyydyksiä ja arvioivat niillä saavutettuja tuloksia, mutta hahmotuskyky puuttuu ja sen tilalla on tarve pysytellä saaliin huomaamattomissa pinnan yläpuolella aivan toisessa maailmassa, joten tällä tyylillä saavutetaan harvoin mitään kunnollista eikä mikään kunnollinen säily ikuisesti, vaikka sellaistakin saadaan joskus aikaiseksi matkimalla kehittyneempiä kansoja, sillä johtajilla on tarve vetäytyä omiin maailmoihinsa ja alkaa kokeilla summittaisesti erilaisia keinoja.

Ainoa asia, missä suomalaiset johtajat ovat hyviä, on todellisen tilanteen kuvitteleminen aivan omituiseksi, sillä he ovat kuin kalastajia, jotka haaveilevat aikansa kuluksi siitä, mitä pinnan alla tapahtuu. Tästä syystä jopa se, että mielipidemittausten tulokset ovat melko luotettavia, tulee usein yllätyksenä, koska tulokset pitää tulkita sen mukaisiksi, millaiseksi todellinen tilanne on kuviteltu.

Johtajana esiintymiseen Suomessa kuitenkin panostetaan tosissaan, koska se on ainoa asia, missä suomalainen johtaja voi loistaa. Kansa on tarkka jopa siitä, kuinka tunarit ääntävät vieraita kieliä, sillä johtajuuden täytyy kuulua puheesta, ja johtajien ja heidän puolisoidensa pukeutuminen on niin tärkeä asia, että itsenäisyyspäivä on käytännössä omistettu sille. Kansa istuu televisioiden ääressä tuijottamassa pukujuhlia, joista riittää uutisaiheita pitkäksi aikaa.

Se, että suomalainen johtamistaito aiheuttaa tuhoa kaikkialla, missä sitä esiintyy, ei ole tärkeää, vaan kun joku on epäonnistunut kyllikseen, hänen tilalleen etsitään toinen, koska kansa luottaa sellaisiin henkilöihin, joista tulee mieleen kaupoista löytyvät elintarvikejäljitelmät, joissa on mukana hyvin vähän sitä, mitä niissä nimen mukaa on. Johtajavalinnat ovatkin samanlaista kalastelua kuin johtaminenkin ja johtaja on lähinnä viehe, josta osataan arvioida vasta käytön jälkeen, toimiiko se. Mitään erityisempää suunnitelmallisuutta johtajavalintoihin ei liity vaan kansa haaveilee siitä, mitä johtaja saisi aikaiseksi saadessaan valtaa, ja yleensä pettyy tuloksiin.

Pätevyysvaatimuksista suomalaiset eivät pidä johtamisen yhteydessä, koska ne rajoittavat mahdollisuuksia haaveilla siitä, mitä johtajakandidaatti voisi osata tehdä. Mitä enemmän kokemuksen kautta opittuja rajoituksia puretaan, sitä nuorempia ja kokemattomampia johtajista tulee, ja ne, jotka kaipaavat kuitenkin johtajan elkeitä, suosivat sellaisia henkilöitä, jotka ovat oppineet ne johtaessaan jotain aivan muuta, jolloin kokemus ei pääse rajoittamaan vapautta valita viehe oman mielensä mukaan.

Ajatus siitä, että johtajan pitäisi tietää, mitä alaiset tekevät, on niin vieras, että jos on päässyt edes keittämään kahvia väliportaan johdolle, on liian tärkeä tietämään, mitä suorittava porras tekee. Kuitenkin johtajalle kehittyy ajan myötä vääjäämättä jonkinlainen tuntuma myös näihin asioihin, joten vaaditaan tarkkuutta jos halutaan saada täydellisiä ummikkoja päättämään asioista.

Sellainen johtaja, joka on luonut organisaationsa itse oman osaamisensa ympärille, on suomalaiselle täysin vastenmielinen ilmestys ja häntä luonnehditaan vaikkapa fasistiksi, natsiksi tai stalinistiksi, jotta voitaisiin varmistaa, ettei kukaan muukaan näkisi hänessä mitään hyvää. Yritystoiminta onkin Suomessa tavattoman vaikeaa ja se pyritään alistamaan kalastajille, jotka ovat oppineet koulussa viisastelemaan kuin tietäisi kaiken paremmin ja havaitsemaan, milloin yritys on johdettu siihen kuntoon, että kannattaa lähteä toisille apajille ennen kuin vastuuta aletaan jakaa.

Tärkeintä kuitenkin on se, ettei poliitikko ymmärrä todellisesta maailmasta yhtään mitään.

Eläkepäivillään moni johtaja liittyy takaisin tavalliseen kansaan ja alkaa arvostella johtajia samalla tavalla kuin muutkin. Omat epäonnistumiset unohtuvat nopeasti ja sitten on taas varaa kuvitella tietävänsä johtamisesta jotain.

Mikään, mitä tasavaltalainen yhteiskuntamalli tarjoaa johtajien laadun valvontaan, ei toimi Suomessa kunnolla, sillä suomalaisien johtajamaku on hyvin alkukantainen. Kansa ihailee henkilöitä, jotka ovat täysin epäluotettavia, joten on jo saavutus sinänsä, että johtamiseen saadaan jatkuvuutta edes sen verran, ettei johtaja lähde yhtäkkiä jonnekin muualle ja ala vaikuttaa siltä, ettei tehtävä koskaan kiinnostanut häntä oikeasti ollenkaan.

Suomalaiset ihailevat muissa yhteyksissä näin epäluotettavien henkilöiden ontuvaa selittelyä, jolla pyritään varmistamaan, että asioita voi hoitaa jatkossakin samalla tyylillä, joten on aina olemassa sellainen riski, että kansaa alkavat johtaa jäljitelmät, joissa on mukana nolla prosenttia taipumuksia niihin tehtäviin.

Tästä syystä valtionyhtiöitä on alettu johtaa perikatoon ja myydä sitten halvalla pois sen jälkeen kun kansa oppi, että niillä keinottelemalla voisi saada helppoa rahaa, jolla voitaisiin paikata muuta johtamistaidolla aiheutettua taloudellista vahinkoa.

Suomalaisien kehityshistoria on sellainen, ettei johtajien ole koskaan tarvinnut johtaa pitkiä aikoja yhteen menoon, vaan väki on aina hajaantunut yhteistyötä vaativan tehtävän jälkeen omiin oloihinsa, ja sen seurauksena suomalainen näkee auktoriteettia henkilössä, joka johtaa mielellään vähän aikaa, mutta kyllästyy pian ja jättää hommat kesken.

Muutoin johtajamaku riippuu siitä, millaisia johtajia muilla on, koska suomalaiset kokevat mielellään, että heillä on parempia johtajia kuin muilla. Vieraiden johtajien elkeitä tarkastellaan kriittisesti, jotta voitaisiin saada jäljitelmiä, jotka vaikuttavat paremmilta, vaikkeivät oikeasti kykene johtamaan juuri mitään.

Käytännössä tämä johtaa siihen, että suomalaisilla johtajilla on enemmän pummin elkeitä kuin ulkomaisilla kollegoillaan, sillä suomalaiset arvostavat tätä ominaisuutta, mutta samasta syystä se ei myöskään haittaa heitä. Muissa kansoissa on heidän mielestään jotain vikaa jolleivät ne ymmärrä, että ostoskeskuksessa pyörivää päihdeongelmaista pummia täytyy kohdella kunnioittavasti, ja jos hän päättää alkaa kiristää rahaa tai tupakkaa väkivallan uhan avulla, hänen hyvinvoinnistaan on pidettävä huolta vaikka oman henkensä kaupalla.

Tästä seuraa se, että jos haluaa ymmärtää suomalaisen yhteiskunnan toimintaa, kannattaa aloittaa pummeista, sillä kun oppii näkemään, että heidän käyttäytymisensä, ja harjaantuneemmilla tapauksilla koko olemus vaatteita myöten, on vain keino saada muilta jotain, alkaa myös nähdä suomalaisen johtamistaidon demokraattista päätöksentekoa myöten sellaisena kuin se todella on.

Suomalainen yhteiskuntakritiikki on muotoa minä en pidä tästä ja suhtautuminen muihin lähestymistapoihin on torjuva tai jopa vihamielinen. Näin varmistetaan, ettei yhteiskuntajäljitelmästä löydetä mitään ihmeempiä vikoja ja se voi jatkaa kaikessa rauhassa kehitystä kohti seuraavaa kivikautta.

Mainokset

Vastaa

Please log in using one of these methods to post your comment:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s