Suomen möllöttämispolitiikka

Suomalainen varaa mielellään itselleen tilaa kuhnimiseen ja möllöttämiseen, ja erityisen hyvin tämä näkyy päätöksenteossa, joka on lähes poikkeuksetta tarpeettoman hidasta. Kiireellisissä tilanteissa ei ehdi hidastella kuukausia tai vuosia, mutta aikaa siihen löytyy aina, sillä kyse on yhteiskunnan perusrakenteista.

Suomalainen tunnistaa johtajakseen henkilön, joka uskaltaa haastaa tosiasiat, mikä johtuu yksinkertaisesti siitä, että kipparikansa on ohjelmoitu riitaantumaan, jotta se hajoaisi sopivan pieniksi yhteisöiksi. Henkilö, joka suoriutuu tästä ilman turhia tappeluita olemalla vain eri mieltä asioista, on sopeutunut elämäntapaan erinomaisesti ja kelpaa alfayksilöksi.

Tästä syystä suomalainen yhteiskunta reagoi tehokkaasti pieniin kriiseihin, mutta hyytyy paikoilleen ison kriisin koittaessa, koska vallan huipulla ei olla varauduttu todellisiin uhkiin.

Suomalaisen alfayksilön mieli muuttuu hitaasti, joten mitä pienemmälle ryhmälle vastuuta keskitetään, sitä suuremmalla todennäköisyydellä se yrittää ensin kieltä yllättävän tilanteen olemassaolon ja vetää sitten pään täyteen, jotta krapula helpottaisi mielenmuuttamista. Häpeä ei tunnu kovin vakavalta kun on muutenkin huono olo.

Tähän riittää aikaa aina ja ilmiö selitetään tiivistämällä se Tshernobylin ydinvoimalaonnettomuudeksi, jonka aiheuttamaan laskeumaan reagoitiin liian hitaasti muka Neuvostoliiton herättämän pelon takia, mutta aivan samaa hidastelua esiintyi silloinkin kun Neuvostoliitto hyökkäsi Suomeen. Sitäkään ei heti aluksi osattu pitää mitenkään vakavan, mikä sopii täydellisesti Suomen turvallisuuspolitiikkaan, jossa Venäjä on käsittämätön ja pelottava, koska se pyrkii toimimaan rationaalisesti säilyttääkseen suurvalta-asemansa, mitä suomalaiset eivät käsitä ollenkaan. Koko ajan pelätään, että kohta se hyökkää, mutta koskaan siihen ei onnistuta varautumaan kunnolla, koska näitä asioita ajateltaessa suomalaisissa laukeaa käyttäytymismalli, joka pakottaa ajattelemaan, että eihän tämä mitään vakavaa ole.

Julkisessa keskustelussa Venäjän uhka pyrkii johtamaan siihen johtopäätökseen, että puolustusmenoja voitaisiin vähän leikata. Poliitikoilla on tätä varten valmis roolituskin, jotta uhkan realisoituminen säästöiksi sujuu joutuisasti eikä aiheuta konfliktitilannetta, joka häiritsisi muuta päätöksentekoa. Kun yhdet alkavat puhua uhkasta, toiset odottelevat sen aikaa, että kansa alkaa kaivata johtajiltaan möhlimistä ja alkavat sitten puhua säästöistä.

Sama kuvio toistuu kaikessa uhkiin varautumisessa. Tällä vuosituhannella oltiin aluksi sitä mieltä, ettei Suomessa voi tapahtua kouluammuskeluja, vaikka yksi oli jo tapahtunut, ja seuraavan tapahduttua pyrittiin ensisijaisesti pitämään kiinni siitä käsityksestä, ettei niitä voi tapahtua. Kolmannen tapahduttua toista ihmettelemään asettunut lautakunta oli hankalassa tilanteessa, koska se ei ollut tehnyt juuri muuta kuin nostanut kokouspalkkioita, ja sen hädissään kasaamasta raportista tuli suomalaisille tärkeä, koska siihen oli etsitty sisältöä nettikeskusteluista sillä periaatteella, että mahdollisimman moni löytäisi siitä omia mielipiteitään.

Kolmatta ammuskelijaa osattiin epäillä etukäteen, mutta asia käsiteltiin siten, että ammuskelua edeltävänä päivänä häntä jututti auktoriteettihahmo, joka päätti olla sitä mieltä, että eihän se nyt kuitenkaan mitään tee, mukava poika.

Ääri-islamilaisen terrorismin uhkan alettua kouluammuskeluihin alettiin viimein suhtautua vakavasti. Ei sekään järjellistä toimintaa ole ollut vaan niitä on muka ehkäisty niin käsittämätön määrä, ettei se mitenkään voi olla todellista, mutta ainakin on saatu jotain, mihin voi keskittää huomion, ettei terrorismia tarvitse juuri ajatella ja se voidaan kuitata toteamalla, että eihän täällä mitään kuitenkaan tapahdu.

Tämän uhan kanssa pitempään möllöttäneistä kipparimaista näkyy selvästi, että Suomen johtajat voivat kuhnia ja möhliä vielä kauan, koska muutama isku ei vielä tarkoita niin suurta terrorismin uhkaa, että sille pitäisi tehdä juuri muuta kuin peitellä uhkan vakavuutta ja keksiä tekosyitä sille, ettei siihen tarvitse reagoida kunnolla. Samalla luodaan määrätietoisesti suotuisia olosuhteita muslimien ja kantaväestön välisille konfliktitilanteelle yrittämällä antaa sellainen vaikutelma, että muslimit ovat jotenkin yhtenäinen joukko, vaikka todellisuus on sellainen, että eri suuntaukset, kansat ja heimot ovat niin riidoissa keskenään, etteivät ne voi muodostaa yhtenäistä uhkaa kantaväestölle.

Kipparit vain ovat tällaisia, ja vaikka osa Suomen väestöstä on niin vierasperäistä, ettei tällainen tyydytä ja möhlimistä pyritään sen tähden ehkäisemään lainsäädännöllä, sitäkin on vaikea saada toimimaan, sillä lopullisen päätöksen tekee yleensä joku, johon suomalainen luottaa.

Väestöä ei voida jättää rokottamatta jos sitä uhkaa vaarallinen tartuntatauti, mutta on kuitenkin mahdollista määritellä uhkat siten, etteivät ne ole ihan todellisia, ja valita rokotteet siten, että niillä on tunnettuja sivuvaikutuksia. Tästäkin on vaikea saada vastuuseen ketään, sillä kansa luottaa möhliviin auktoriteettihahmoihinsa.

Ihmisillä on yleensä ottaen taipumusta valita vastuullisiin asemiin sellaisia henkilöitä, jotka puhuvat rauhoittavasti, ja sen takia niissä on usein edesvastuuttomia henkilöitä, jotka eivät edes viitsi reagoida uhkiin kunnolla.

Suomessa tilanne on kuitenkin erilainen, sillä kansa on johtajiaan kohtaan erittäin töykeä. Niihin tehtäviin ei kannata hakeutua, jos on kiinnostunut siitä, mitä kansa ajattelee, koska sen ajatukset purkautuvat yleensä epäkohteliaisuuksina. Moni haukkuu vain siksi, että sattuu tekemään mieli, ja vielä useampi kykenee loukkaantuman siitä, ettei typerää viisastelua huomion arvoisena viisautena. Johtaja koetaan henkilöksi, jonka tehtävä on toteuttaa typerät toiveet järjettömien neuvojen avulla, joten varsinkin poliittinen johto opetetaan pitämään kansaa jonain, mikä haluaa mahdottomia ja haukkuu ei saa haluamaansa, ja muutkin johtajat saavat turhia neuvoja ja haukkuja enemmän kuin on kohtuullista odottaa kenenkään huumorintajun kestävän.

Sainpas sanottua, ajattelee suomalainen osoitettuaan johtajahahmolle täysin turhan epäkohteliaisuuden, joka saa hänet itsensä vaikuttamaan lähinnä häiriintyneeltä.

Johtajatkin haluavat tätä, sillä koskaan ei tapahdu sitä, että joku heistä haukkuisi kansan pystyyn tai lähtisi ulkomaille haukkumaan sitä, mikä olisi varmaankin tehokasta, koska kansa naukuu mielellään johtajille siitä, että siitä muka ajatellaan muualla pahaa ja siitä päästään yli vain jos johtajat tekevät sitä ja tätä. Kiertämällä maailmaa luennoimassa siitä, kuinka vastenmielinen kansa suomalaiset ovat, johtaja kykenisi tekemään näihin suuren vaikutuksen, jonka avulla näille voitaisiin ehkä opettaa vähän hyviä käytöstapoja.

Kansan ja johtajien suhde on kaikesta huolimatta erittäin vakaalla pohjalla eikä se muutu suuntaan taikka toiseen, joten kyse luonnollisesta tilasta. Kansa haluaa johtajien olevan sellaisessa mielentilassa, että kriisitilanteen sattuessa ei ihan ensimmäiseksi tule mieleen, että voisi tehdä jotain kansan hyväksi, ja johtaja pysyttelevät tällaisessa mielentilassa. Ei tule kiukunpurkauksia, joista näkyisi, että johtajia kohdellaan väärin.

Suomalaisilla johtajilla on taipumusta luottaa vääriin henkilöihin, mistä on varmasti apua kansaa palvellessa, mutta sekään ei mene ohi, joten kyse ei voi olla vain siitä, että kansa valitsee tällaisia johtajia, vaan on oltava olemassa johtajatyyppi, joka toimii tällä tavalla.

Tshernobylin onnettomuuteen reagoimisesta vastanneet henkilöt olivat muualla maailmassa esiintyvää tunareiden koulukuntaa, joka herättää luottamusta sen takia, että se kykenee kokemaan olonsa turvalliseksi suunnilleen missä olosuhteissa tahansa, ja siksi siihen suhtauduttiin aluksi hyvin kevyesti. Väestö evakuoitiin, koska se kuului suunnitelmiin, mutta siitä vastuulliset henkilöt itse altistivat itsensä säteilylle niin piittaamattomasti ja Kremlille kerrottiin jotain satuja, joiden takia onnettomuuteen päästiin reagoimaan kunnolla vasta kun säteilymittarit näyttivät huimia lukuja jo monessa maassa.

Fukushiman onnettomuuteen reagoiminen on ollut hyvin samankaltaista ja suurin osa maailman ydinreaktoreista vuotaa, vaikka näistä asioista vastaavat henkilöt vakuuttelevat, että ydinvoima on turvallista.

Suomalainen tapa käsitellä Tshernobylin onnettomuutta kuului kuitenkin eri koulukuntaan, sillä lähtötilanteessa kukaan ei ollut vastuussa mistään ja olisi ainoastaan tarvinnut kertoa eteenpäin, että säteilytasot olivat huolestuttavan paljon kohollaan. Vasta kun sitä ei tehtykään, vastuu alkoi kasaantua, ja laiminlyönnin peitteleminen on ollut massiivista. Oli muka aivan turvallista kastua sateessa, jonka mukana pahin laskeuma tuli alas, vaikka väitteessä ei ole mitään järkeä, eikä laiminlyönti ole ainakaan vähentänyt syyllisien luotettavuutta.

Osittain tämä liittyy röheltämiseen, joka on kippareille tärkeä asia. Hyvin tehty ydinvoimalla pyrkii olemaan sellainen, että se on tehty näyttämään hyvin tehdyltä todellisen laadun kustannuksella, sillä onnettomuus voi tarjota mahdollisuuden alkaa röheltää, mutta möhliminen liittyy selvästi myös johtajaksi kehittymiseen, koska se johtaa varsin harvoin röheltämiseen, mutta pääsääntöisesti se kuitenkin annetaan anteeksi ja möhlijöitä suojellaan ja arvostetaan.

Kipparit näyttäisivät olevan kehittyneet karsimaan joukostaan heikot yksilöt, sillä vaikka järvessä olikin kalaa yllin kyllin, olosuhteet olivat muuten vaikeat ja avun tarpeessa olevat yksilöt olivat taakka.

Tämä olisi varsin ymmärrettävää, sillä harvaan asutuille seuduille pyrkii muodostumaan sisäsiittoisia yhteisöjä, koska populaatio vain on niin pieni, että joudutaan lisääntymään pienissä piireissä, eikä Ancylusjärven tienoolla ole ollut jääkauden lopussa hirvittävän paljon asumiskelpoisia alueita. Rannikolla ja saaristossa on ollut kesäisin sulaakin maata ja ruokaa on ollut riittämiin, mutta sisämaassa on oltu jäätikköä, joten koko tienoo on väkisinkin ollut harvaan asuttua, ja nykyisistä saaristolaisista näkee, että väki on ollut hyvin nurkkakuntaista, koska asutusten välissä olleet vesialueet ovat edesauttaneet heimoutumista.

Näistä asioista mielellään vaietaan kohteliaasti, mutta jos kunnan asukkaista pieni osa on saaristolaisia, nämä voivat tuottaa sisäsiittoisuutensa takia suurimman osan kunnan kehitysvammaisista asukkaista, joten ennen muinoin, kun ei ole ollut julkista terveydenhuoltoa pitämässä huolta kehitysvammaisista, näiden määrää on hyvinkin todennäköisesti ollut pakko säännöstellä. On ehkä järjestetty rituaalitoimituksia, joissa ei-toivotut lapset on lähetetty tuonpuoleiseen, koska ei ole ollut sisämaata, jonka paljon suurempi väestö olisi osallistunut taakanjakoon.

Myös vanhuksia on selvästi laskettu paremmille metsästysmaille, sillä näistäkin huolehtiminen on nykyajan ilmiöitä. Ennen kunnalliskoteja hyödytön vanhus ehkä suljettiin johonkin huoneeseen ja häntä ruokittiin huonommin kuin hyödyllisiä ihmisiä, ja vain parisen sataa vuotta sitten oli vielä normaalia ajatella, ettei yli seitsemänkymmenvuotiaalla oikeastaan ole enää mitään syytä elää.

Tällaiseen on luonnollisesti tarvittu henkilöitä, jotka pitävät kiinni perinteistä, eli rohkenevat päättää, kenen täytyy kuolla ja toimittavat tarvittavat rituaalit. Ihmiset yleensä ottaen mielellään välttelevät tällaista vastuutta, eli jos joku tappoi jonkun vahingossa, hänet kannatti panna päättämään näistä asioista, koska se ei ollut enää hänelle kovinkaan iso asia. Tahallisestikin jonkun tappanut ehkä kelpasi paremman puutteessa, sillä murhaajia käytettiin myöhemmin pyöveleinä, koska muita ei huvittanut ottaa vastaan sellaista tehtävää. He saivat ehkä omia syntejään anteeksi sitä vastaan, että muut saivat pitää kätösensä puhtoisina.

Tietenkin tällainen enemmän pappiin rinnastuva henkilö oli arvostetumpi kuin pelkkä pyöveli, sillä hänen toimittamiinsa rituaaleihin haluttiin uskoa, jotta muille ei olisi tullut liika vastuuta kannettavaksi, mutta periaate on silti sama.

Suomalaisille onkin tyypillistä, että jos poliitikko kolaroi jonkun hengiltä, häneen aletaan luottaa. Hän itse reagoi tähän muuttumalla ahkerammaksi, mikä ei välttämättä ole muiden ominaisuuksien takia lainkaan hyvä asia, ja näin hän ainakin kokee selviytyvänsä paremmin siitä, että hänelle annetaan aiempaa enemmän vastuullisia tehtäviä.

Samoin se, että on muissa tehtävissä vaikkapa palvellut kansaa valitsemalla sille omin päin rokotteen, jolla oikeastaan tiedetään olevan vakavia sivuvaikutuksia, voidaan palkita kansanedustajan tehtävällä, mikäli asiasta nousee sen verran suuri kohu, että kansa tietää varmasti, mitä on tapahtunut. Hän kykenee tekemään tällaisia päätöksiä jakamatta vastuuta muiden kanssa, joten häneen voi luottaa.

Suomalaiset ovat sukua Kaukoidän kansoille ja siellä kulttuurissa on jossain määrin samankaltaisia piirteitä. Jos vastuullisessa asemassa oleva henkilö aiheuttaa vahingossa kuolemantapauksia, kukaan ei hämmästy jos hän tappaa itsensä, koska se on parempi kohtalo kuin jos muuttuisi sellaiseksi, mikä Suomessa koetaan johtajaksi. Suhtautuminen käveleviin katastrofeihin on erilainen, mutta sellaiseksi muututaan samalla tavalla, joten ainakaan sieltä johtajamaku ei ole kotoisin, eikä vastaavaa löydy lähempääkään, paitsi tietysti muista kipparimaista.

Jotkut joutuvat jopa toimimaan päinvastaisesti saadakseen kuninkaan, joka on pätevä päättämään elämän ja kuoleman asioista. Afrikassa jotkut heimot ovat pahoinpidelleet tulevan kuninkaan perusteellisesti ja tappaneet kruunajaisseremonioissa jonkun satunnaisesti valikoidun henkilön, jotta kuningas ei välittäisi alamaisistaan turhan paljon eikä kokisi olevansa yksin vastuussa siitä, että alamaiset tappavat kenet tahansa, jonka hän päättää haluta pois päiviltä.

Suomalaiset, ja kipparit yleensäkin, sen sijaan vaikuttavat vähän siltä, että olisi hyvä jos olisi olemassa rituaaleja, joissa johtajat voivat lunastaa kansan luottamuksen tappamalla ihmisiä kontrolloiduissa olosuhteissa, koska muuten Tshernobylin onnettomuuden kaltainen tilanne tai mikä tahansa tilanne, missä voi aiheuttaa kuolemaa kuhnimalla jonkin tekosyyn avulla, voi muuttua sellaisen korvikkeeksi ilman, että auktoriteettihahmo tietäisi, miten suurta vahinkoa hän on aiheuttamassa. Kipparilla on huono tilanteentaju ja hän luulee paljon, joten tarve tehdä tällaista muun toiminnan lomassa on pelkästään vaarallista.

Ero tulee näkösälle myös silloin kun tilanne jossain maassa muuttuu sellaiseksi, että ulkomaalaisien kannattaa poistua, sillä valtiot yleensä ottaen evakuoivat kansalaisensa pois sieltä. Kipparimaissa se ei ole niinkään itsestään selvää, ja Suomessa, jossa perimä on pysynyt aika puhtaana, poliitikot ja virkamiehet voivat olla vähän kiusaantuneita siitä, että joku kehtaa edes ehdottaa sellaista, koska on luonnollista päättää, että omat kansalaiset jätetään oman onnensa nojaan.

Johtaviin asemiin valitaan henkilöitä, joista on mukava tehdä päätöksiä, jotka voivat aiheuttaa muille ihmisille jopa kuolemaa, ja kansa on tyytyväinen. Johtajamaku ei muutu vaan johtajia jopa haukutaan jos nämä vaikuttavat olevan liian kiinnostuneita kansalaisien hyvinvoinnista.

*

Kipparikulttuureissa syntyneet salaseurat ovat selvästi pohjimmiltaan kuoleman kultteja, koska niillä on nurinkurinen tapa hahmottaa muinaisia mysteerejä, joista osa ei ole oikeastaan mysteerejä ollenkaan.

Muinaisille egyptiläisille tärkeä kaikkinäkevä silmä koetaan mahtavaksi ja salaperäiseksi symboliksi, jonka ymmärtäminen voisi tarjota jotain suunnatonta mahtia, vaikka asia on hyvin yksinkertainen. Horuksen oikea silmä oli henkimaailman juttuja ja vasen lääkärien tunnus, joten sen mahti on vain sitä, että egyptiläiset kokivat hyväksi asiaksi sen, että johtajalla oli lääkärin taipumuksia.

Kipparit eivät ajattele näin ja muiden ihmisien ymmärtäminen on heille hyvin vaikeaa, ja niinpä symboli pysyy heille mysteerinä.

Heille on ominaista, että johtajan täytyy jotenkin osoittaa, että hän on tappaja, ja vaikka he ovat omaksuneet nykyaikaisen kulttuurin mukana myös vieraita arvoja, jopa muista huolehtimiseen sisältyy päätöksenteon tasolla selvää heikkojen karsimista. Kansainvälisestä painostuksesta riippuu, kuinka paljon sitä on, mutta sitä pyrkii olemaan aina. Jos ei voida tappaa heikkoja yksilöitä, niin ainakin pitää vähentää heistä huolehtimiseen käytettäviä määrärahoja.

Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että sen jälkeen kun jouduttiin luopumaan siitä toivosta, että mielisairaille voitaisiin tehdä lobotomia tai edes pakkosterilisaatio, heidät alettiin jättää heitteille eikä enemmistöä kiinnosta, mitä siitä seuraa. Pieni osa heistä tappaa muita ja suurempi osa itsensä, mutta se on vain hyvien johtajien saamisen sivuseuraus, joten sen kanssa voidaan elää. Maailma on turvallisempi paikka kun joku, jonka olisi voinut panna mielisairaalaan jo ajat sitten, tappaa täysin käsittämättömästä syystä.

Kippareiden yhteiskunnallisen toiminnan ymmärtämisessä uhraaminen on erittäin tärkeä tekijä, koska sitä esiintyy runsaasti. Oikeastaan koko yhteiskunta pyritään rakentelemaan sellaiseksi, ettei se toimi käytännössä vaan johtaa jossain vaiheessa valtaviin ongelmiin, jotka puolestaan johtavat sotiin. Myös heidän sotahistoriansa ymmärtämisen kannalta uhraaminen on ratkaiseva tekijä, koska heidän sodissaan uhrataan paljon ihmisiä. Suuri osa sotilaista on syntynyt juoksemaan suoraan kohti varmaa kuolemaa, kunhan joku vain viitsii käskeä toimimaan niin, ja johtajat tekevät pitkän suunnittelemisen jälkeenkin typeriä virheitä uskoen kuitenkin voimakkaasti olevansa toimimassa rationaalisesti. Turhilla tappioilla ei ole sellaista ylärajaa, jonka jälkeen johtajat tajuaisivat olleensa perusteellisesti väärässä vaan näitä asioita selitellään yleensä olosuhteilla, jotka jotenkin muuttivat viisaat päätökset huonoiksi, eikä kansa katso tarpeelliseksi vaihtaa johtajatyyppiä siten, että möhliminen ja selittely loppuisivat. Jos yritystä tähän suuntaan ilmenee, niin huono korvataan yleensä vieläkin huonommalla.

Muinaisen Ancylus-järven tienoolla on täysin normaalia rakennella politiikan avulla aikapommeja, joiden avulla voidaan heikentää järjestäytynyttä yhteiskuntaa ja jopa päästä siitä eroon, ja poikkeuksia ovat vain ne maat, joissa väestö on jostain syystä poikkeava. Puola on erilainen, koska sen väestö on erilainen, ja Venäjä on jopa pelottavan erilainen, koska se on niin suuri, että johtajia löytyy muualtakin kuin kipparialueelta. Pelottavin kaikista eli Stalin, oli kotoisin kaukaa Mustanmeren rannalta Georgiasta ja kykeni siksi pelastamaan Venäjän kipparipolitiikalla aiheutetulta kipparivallankumoukselta.

Ulkopuolisen johtajan näkökulma on Itämeren ympäristössä kallisarvoinen voimavara, sillä politiikka pyrkii olemaan sellaista, että pohditaan sitä, että ketkä joutaisivat kuolla ja keistä ei tarvitse pitää huolta, mikä aiheuttaa muitakin ongelmia kuin se, että uhratuiksi valikoituneita kuolee turhan takia. Yhteiskuntaluokat uhraavat mielellään toisiaan ja päätyvät siten toisiensa vihollisiksi ilman, että se vaikuttaisi olleensa tarkoitus. On vain toimittu siten kuin oikealta tuntuu ja yllättäen muut jotenkin suuttuvat siitä.

Kipparit ovat myös konfliktihakuisia, mutta moni konflikti syntyy ihan yllättäen ja ilman, että muutkaan kuin johtajat, joilta alaisien uhraaminen tulee luonnostaan, osaisivat varautua siihen millään tavalla.

Myös luottamus huijareihin, jotka eivät ainakaan pane tekojensa seurauksia pahakseen, on poikkeuksellisen korkealla.

Tilanne vain on kaikessa yksinkertaisuudessaan se, että kipparit valitsevat johtajia, joilla on tarve uhrata alamaisiaan, ja ovat tyytyväisiä saatuaan haluamansa. Huijareihin petytään myöhemmin ja liian hyvää tarkoittavia johtajia inhotaan tosissaan, mutta kultaisen keskitien kulkijoiden kannatus on sitä suurempi, mitä enemmän vaaroja he aiheuttavat. Maan puolustuskyvyn romahduttaminen on iloinen asia, tapahtui se sitten typerän pasifismin tai typerän sotahulluuden nimissä, ja sitä pidetään korkeintaan syynä vihata venäläisiä, jotka huolestuvat tällaisesta, koska se uhkaa tuhota alueellisen vakauden.

*

Myös muu kipparitausta näkyy siinä, kuinka suomalaiset varautuvat uhkiin. Maanpuolustusajattelussa keskitytään etsimään mahdollisimman paljon tehtäviä pienien veneiden kapteeneille. Laivat, lentävät alukset ja maalla liikkuvat alukset kiinnostavat kovasti, vaikka maaston kannalta jalkaväki olisi ensiarvoisen tärkeä.

Tämäkin on geeneissä ja suomalaiset haaskasivat sen johdosta puolustusmäärärahansa 30-luvulla veneilijöiden leluihin ja joutuivat sen johdosta lähtemään talvisodassa maastoon heikosti varustettuina, mutta eivät silti vaikuta täysin ymmärtäneen, mikä meni pieleen.

Myös sotilaskoulutus pyrkii olemaan tarkoitukseen soveltumaton, sillä kippari räpeltelee mielellään niin kuin parhaalta tuntuu ja kokee liiallisen koulutuksen häiritseväksi. Viime vuosisadan alkupuolen sodissa huomattiin, että kunnollisella koulutuksella voitaisiin saavuttaa hyviä asioita, ja sen jälkeen mielenkiinto sotia oli alhaalla kunnes koulutuksen taso saatiin taas huonoksi sillä perusteella, että on väärin vaatia paljon, ja sodanajan lainsäädännöstä saatiin pois kaikki, mikä ehkäisee tehokkaasti murhaamista ja ryöstelyä, jotka kuuluvat olennaisesti kippareiden tapaan sotia. Sodan lopputuloksella ei ole yhtä paljon merkitystä, koska sen voi aina valehdella jälkikäteen aivan outoon muotoon.

Kippareiden käsitys ihmisoikeuksista on kehittynyt sen ympärille, että sodassa pitää saada tehdä mitä haluaa ilman, että joku tulisi myöhemmin haukkumaan huonoksi sotilaaksi tai syyllistämään sotarikoksista Kaikki muu on vain ylimääräistä selittelyä, jolla asia pyritään esittelemään siten, että poistamalla kuri ja järjestys sotarikokset loppuvat, vaikka tosiasiallisesti niitä oli paljon siihen aikaan kun niissä ei nähty mitään pahaa ja sotien lopputulokset saattoi valehdella vapaasti mieleisikseen, ja ne saatiin vähenemään vasta sitten kun alettiin ajatella, että sodassa kannattaa pyrkiä voittamaan ja pyrkiä pitämään kostotoimenpiteet vähäisinä siinä tapauksessa, että sattuu häviämään, ja sen takia on hyvä tuomita kuolemaan ne sotilaat, jotka ovat ensimmäisinä haluamassa hallitsematonta verilöylyä. Kun armeijan verenhimo ei nouse, voidaan toimia järkevästi, mutta kippari ei pidä tällaisesta, koska hän kokee järjen käyttämisen ikäväksi ja arvoaan alentavaksi. Hänen pitää saada tehdä niin kuin hänestä tuntuu hyvältä ja sitten kaikki muukin on hyvin.

Tavallaan suomalaisilta ei mennyt toisessa maailmansodassa mitään pieleen, sillä heidän mielestään sodan on tarkoitus tarjota yksilöille mahdollisuus toteuttaa itseään ja valehdella itsensä myöhemmin sankariksi, ja puutteellinen koulutus ja huono varustus helpottavat selittelemistä mukavasti. Riittää kun unohtaa poliittisen päätöksentekoprosessin ja etenkin kansan roolin siinä, niin voi olla olevinaan sankari jo pelkästään siksi, että rämpii metsässä osana kirpputoriarmeijaa, koska se on jonkun muun syytä.

Kuitenkaan sodan lopputulos ei miellyttänyt suomalaisia, koska Suomi menetti alueita, minkä johdosta outojen heimojen jäseniä jouduttiin asuttamaan uudelleen muiden heimojen reviireille, mikä aiheutti runsaasti närää. Siinä mielessä olisi ollut eduksi kyetä puolustautumaan paremmin, mutta kuitenkin armeijan asehankinnat pyrkivät edelleen johtamaan samankaltaiseen tilanteeseen, koska kaikenlaiset alukset kiinnostavat enemmän.

Ruotsissa tästä virheestä ei olla opittu yhtään mitään, koska sota ei ollut oma. Jo pelkkä ajatus jalkaväestä herättää voimakasta vastarintaa, mutta kaikenlaisia aluksia pitää olla.

Tästä näkyy selvästi, etteivät suomalaiset ja ruotsalaiset ole sopeutuneet maankohoamiseen ollenkaan vaan pyrkivät elämään paikassa, jota ei ole ollut enää tuhansiin vuosiin.

Britit joutuvat kärsimään skandinavialaisperäisien normannien vallasta. 30-luvulla nämä olivat tohkeissaan pommikoneista, joilla muka pystyi voittamaan sodan helposti ja nopeasti. Innostus tarttui myös suomalaisiin, jotka huomasivat ennen brittejä, ettei teoria oikein toiminut käytännössä.

Normannit eivät tästä masentuneet vaan lähettivät myöhemmin voitonvarmoina ihmeellisiä ilma-aluksiaan pommittamaan Saksaa ja hämmästelivät kun ne eivät palanneetkaan. Tämä johtui yksinkertaisesti siitä, että kipparin veneen keskeisin ominaisuus on kipparin ego, jonka on oltava mahdollisimman suuri. Ei sovi miettiä, kuinka helppoa alus ehkä olisi tuhota, ja niinpä saksalaiset vain napsivat niitä alas ilmatorjuntatykeillään.

Saksalaisien oma tausta taas tulee esille siinä, että heillä oli kova tarve haaskata resurssejaan miehittämättömiin ilma-aluksiin, joita lähetettiin kohti Britteinsaaria, vaikkeivät ne aina edes osuneet niihin.

Kipparikulttuureissa vallitsee yhä voimakas konsensus siitä, että ne olivat sen sodan edistyksellisimmät ilma-alukset, vaikka oikeastaan niitä ei olisi kannattanut valmistaa lainkaan. Kaiken pitäisi olla uutta ja ihmeellistä, jotta voitaisiin kuvitella mahdollisimman vapaasti, mitä leluilla voi tehdä.

Se, että pidetään kiinni siitä, mikä toimii, on vieras ajatus. Yhdysvallat on outo ja takapajuinen maa, koska viranomaiset käyttävät mielellään revolvereja jos niilläkin pärjää ja armeijalla on yhä laajassa käytössä Colt 1911, jota on myöhemmin vähän paranneltu. Sen sijaan voi saada 80-luvulla suunnitellun pistoolin jos kokee sen olevan parempi, mutta kipparin mielestä sekin on jo vanha lelu.

Yhdysvaltojen osaaminen näissä asioissa kyllä tunnustetaan, mutta siinä vaikuttaa olevan vanhoihin leluihin kiintymisen takia vakavia heikkouksia, mikä jättää tilaa maailmanvalloitussuunnitelmille. On varmaankin mahdollista kehittää niin hienoja leluja, että kippareiden kokemusperäistä tietoa kaihtava tapa sotia kykenee päihittämään Yhdysvallatkin.

Myöskään suomalainen ulkopolitiikka ei palvele turvallisuuspolitiikkaa parhaalla mahdollisella tavalla, koska se ajatellaan siten, että pitää olla yksi voimakas liittolainen, joka yritetään saada manipuloimalla palvelijan asemaan. Tätä ei onnistuta koskaan viemään loppuun saakka, sillä liittolaisen valinta on jatkuvan riitelyn aihe ja liittolaiset yritetään usuttaa omien vihollisien kimppuun jo tässä vaiheessa, mikä tekee liittolaisien etsimisen tarkoituksen varsin selväksi ja käytännössä hädän hetkellä joudutaan ottamaan liittolaiseksi se, mikä satutaan saamaa, sikäli kun saadaan yhtään mitään.

Talvisodan ihmeisiin kuuluikin myös se, ettei Suomella ollut ainoakaan liittolaista, vaikka sotaa oli haluttu jo kauan ja Neuvostoliittoa oltiin yritetty provosoida hyökkäämään useammallakin pienellä sotaretkellä.

Toinen varsin todennäköinen ihme on se, että suomalaiset kommunistit ovat hämänneet neuvostoliittolaisia uskomaan, että hyökkäys voidaan tehdä vähäisillä valmisteluilla, koska suuri osa kansasta kääntyy keskushallintoa vastaan, sillä suomalaiset käyttävät mielikuvitusta varsin vapaasti yrittäessään houkutella liittolaiseksi toivottua tahoa tarttumaan syöttiin.

Ulkopuolisen on vaikea ennustaa suomalaisien käyttäytymistä, sillä heillä ei yleensä ole selviä suunnitelmia, ja toinen etu on se, että sotiminen hoituu pelkällä vimmalla kun se on saatu alkamaan.

Tasavaltaan kuuluva röheltämisen vapaus korostuu Suomessa, koska suomalaisilla ei ole koskaan ollut oikeistoa, eli hallitsevaa luokkaa, enemmän kuin keskenään sotivat pienet kuningaskunnat tarvitsevat. Politiikassa tämä näkyy siten, että kaikki puolueet ovat oikeastaan vasemmistolaisia ja osa niistä vain leikkii oikeistoa siksi, että muillakin on sellainen. Puuttuu kokonaan ymmärrys siitä, että sotahullut ja keinottelijat olivat sitä vasemmistoa, minkä Ranskan suuri vallankumous vapautti, ja ettei tasavallan ole tarkoituskaan toimia kunnolla vaan pelkästään vapauttaa ne, jotka eivät sovi käyttämään valtaa.

Oikeistolaisuutta suomalaiset ovat päässeet kokeilemaan vähäsen vieraan vallan aikana siinä vaiheessa kun vieras valta rohkenee kuvitella, että heidän hyväkseen kannattaa tehdä jotain. Ruotsalaiset eivät olleet hyviä huolehtimaan omistakaan asioistaan ja itäiseen maakuntaan he lähettivät mielellään sellaista väkeä, joka oli haitaksi valtiolle, ja Venäjän hallitseva luokka menetti lopulta kokonaan otteensa kansasta, mutta kippareilla on taipumusta vieraskoreuteen, joten suomalaisia yritettiin palvella paremmin kuin omaa kansaa.

Suomalainen kehitysapu toimii aivan samalla periaatteella, sillä taipumus on perinnöllinen. Avustettavia kohdellaan kuin parempaa väkeä ja heille yritetään tarjota parempaa kuin omalle kansalle, ja vaikka se jää osaamattomuuden takia yritykseksi, sitä pitää kuitenkin yrittää.

Ruotsalaiset yrittivät aluksi parantaa suomalaisien oloja, mutta lopulta heidän tapansa valtaa muuttui käytännölliseksi. Suomalaisia tapatettiin sodissa säästelemättä, koska he pitivät siitä, ja moni muistelee näitä aikoja edelleen hyvällä. Kuningas oli hyvä, koska hän antoi suomalaisien röheltää.

Venäjän valta ei kestänyt niin kauan, että oltaisiin päästy näkemään, millaisiin johtopäätöksiin he olisivat lopulta tulleet, mutta selviä viitteitä saa siitä, että he tekivät suomalaisien hyväksi paljon ja moni suomalainen syyttää heitä sen takia sortamisesta. Suomalaisien vapaus jotenkin kärsi siitä, että tsaarit muodostivat heille nykyaikaisen tasavallan ja paransivat suomenkielisen väestönosan asemaa, sillä valittamisen aihetta on pakko löytää. Röheltämistä ei edistetty ollenkaan, joten valtaa käytettiin huonosti.

Koska kyse oli vain vieraskoreudesta, oikeistokokeiluista ei jäänyt väestön geeniperimään juuri mitään, mitä voisi kutsua edistykseksi, vaan entisien hallitsevien luokkien jälkeläiset ovat samanlaisia ongelmatapauksia kuin muutkin.

Suomi on valtiona lähinnä omille teilleen lähtenyt maakunta, jolle omillaan pärjääminen on vaikeaa. Kansa vaatii valitsemiltaan johtajilta mahdottomia ja nämä puolestaan etsivät jotain paremmin johdettua tahoa, johon Suomi voitaisiin liittää, mutta kansanluonteen takia pyrkimykset ovat toivottomia, sillä kansa innostuu liittymisestä vasta kun löytyy sellainen taho, jossa on kunnolla röheltämisen meininkiä. Sen täytyy olla tuhoon tuomittu yhteiskuntakokeilu, kuten Neuvostoliiton alkuajat, Natsi-Saksa tai Euroopan unioni.

Tasavaltaan kuuluva jaloilla äänestämisen periaate ei ole koskaan saanut suosiota Suomessa, sillä muut nähdään vain tulevina alamaisina. Se, että kyllästyy muiden politiikkaan ja lähtee muualle, koetaan petokseksi, koska muille ei oikeasti haluta antaa mitään vapauksia vaan pallo jalkaan ja ruoskaa. Mitä enemmän röheltämisen henkeä typerään politiikkaan liittyy, sitä suurempi synti jaloilla äänestäminen on, koska röheltäminen on tärkeää.

Sitä vastoin se, että lähtee muualle pelkästään omien etujensa tähden, on hyväksyttävää, koska suomalainen ymmärtää myös näiden asioiden päälle. Tiukan paikan tullen kannattaakin keksiä täysin itsekäs tekosyy äänestää jaloillaan, koska se voi toimiakin.

Myöskään parlamentarismi ei oikeasti kiinnosta suomalaisia, koska siihen liittyy liikaa keskustelemista ja ajattelemista, mikä tekee möllöttämisen tarpeettoman hankalaksi. Johtavaan asemaan päässyt henkilö ei voi panna aivoja narikkaan ja ryhtyä määkimään, mitä mieleen juolahtaa, koska näistä asemista käydään jatkuvaa kilpailua. Paljon voi möhliä, koska kansa pitää siitä, mutta heimojen tarve saada johtaviin asemiin omia edustajiaan asettaa sille kuitenkin rajat. Vastustajien valitus yltyy ja jossain vaiheessa virkaan valitaan toinen henkilö.

Tavoite on absoluuttinen valta, jonka avulla voi luopua kokonaan siitä ajatuksesta, että pitäisi osata tehdä jotain kunnolla, sillä tärkeintä on mielipiteenvapaus. Suomalaisen täytyy saada mölistä vapaasti ja olla silti oikeassa, joten tasavalta ahdistaa, koska se on rakennettu keskustelunvapauden ympärille. Mielipide ei ole pyhä asia vaan pyhää on oikeus tuoda oma mielipiteensä julki.

Suomalaisille politiikan tärkeimpiin kysymyksiin kuuluu sananvapauden rajoittaminen, koska oma mielipide on pyhä.

Suomalaiset ovat kuin pieniä lapsia, joilla ei ole ketään aikuista katsomassa perään, ja tästä syystä rationaalinen toiminta on hyvinkin vaikeaa. Jos suomalaisille annettaisiin laite, joka kertoo, kuinka uhkiin tulee varautua, alkaisi tappelu siitä, kuinka se pitää säätää uudelleen, koska kaikki haluaisivat sen antavan omiin käsityksiinsä sopivia neuvoja.

Sotiminen on tietenkin tällä tasolla erittäin kiehtova ajatus ja suomalainen rauhanmarssi on kuin se olisi sotaan lähdössä, joten suomalaiset varautuvat mielellään sotiin. Tähän ei välttämättä malteta investoida riittävästi ja budjetit kohdennetaan miten sattuu, mutta se johtuu vain heikosta keskittymiskyvystä ja siitä, että mielipide on aina tärkeämpi kuin tosiasia. Suomalaiset ovat kuitenkin näissä asioissa tosissaan ja sillä pystyy korvaamaan paljon, sillä kansa, joka innostuu herkästi röheltämisestä, on sodassa hankala vastus. Tappiot eivät heikennä motivaatiota ja seuraavaa siirtoa on vaikea arvata, koska se ei välttämättä noudata mitään tunnettua sodankäynnin oppia.

Vihollinen on luonnollisesti Venäjä, koska pienemmät naapurit eivät kelpaa tähän rooliin ylpeälle kansalle, ja luulot mahdollisuuksista pärjätä sitä vastaan ovat suuret, vaikka käytännössä niitä ei ole olenkaan, koska sodanjohto on kykenemätön ennakoimaan hyökkäykseen, vaikka siitä ilmoitettaisiin etukäteen, ja sen alettua täytyisi varata aikaa kuhnimiseen ja möllöttämiseen. Nykyaikainen kalusto liikkuu niin nopeasti, että venäläiset pystyisivät etenemään länsirannikolle saakka ennen kuin Suomen armeija reagoisi millään tavalla.

Korkeintaan poliisi ottaisi ajoneuvojen numeroita muistiin ylinopeussakkojen antamista varten.

Maanpuolustustahto on hyvä asia yhteiskunnan vakauden tähden, sillä suomalaiset ovat riidanhaluisia ja heidän yhteiskunnassaan on sellainen piirre, että yhteiskunnan vastaiset ainekset keskittyvät julkiselle sektorille. Pieniin venekuntiin jakautunut kansa ei halua sinne liian järjestäytymiskykyistä väkeä, ettei yhteiskunta alkaisi ahdistaa liikaa. Samalla luonnollisesti syntyy riski siihen, että valtiokoneisto hajoaa sabotaasiin ja sisäisiin riitoihin, joten on hyödyksi, että se joutuu miettimään, mille puolelle armeija mahtaisi asettua.

Se on ikään kuin piiritettynä eikä uskalla alkaa riehua, minkä johdosta se on kiinnostunut ammattisotilaista koostuvasta armeijasta, joka olisi helpompi vetää mukaan sen omiin riitoihin kuin asevelvollisuusarmeija.

Eripuraisuus on vahvuus myös ulkopolitiikassa, sillä vaikka isänmaallisuus on suomalaisille pyhä arvo, se, kuten kaikki käsitteet, on suomalaisessa käytössä kuin muovailuvaha. Isänmaallisuuden pitää olla oma ja mielellään parempi kuin muiden keksimät versiot, eikä kukaan pidä itseään petturina, vaikka olisikin myymässä maataan pois siinä toivossa, että hyötyisi siitä itse vähän jotain. Kun joku muu suunnittelee tällaista, se on tietenkin eri asia, mutta tällöin vain valehdellaan, että se on muka epäisänmaallista, jotta syntyisi sellainen käsitys, että itse suhtaudutaan isänmaallisuuteen siten kuin normaalit kansat, ja voitaisiin tilaisuuden tullen hieroa kauppoja muiden huomaamatta.

Ulkopuolisen tahon näkökulmasta suomalainen on kuitenkin epäluotettava näissä asioissa, sillä vaikka hänen uskollisuutensa on edullinen hankinta, hän voi myydä sen moneen kertaan. Vaikka hän onnistuisi myymään maansa, se ei tarkoita sitä, että se jäisi viimeiseksi kerraksi, koska ruoho on aina vihreämpää aidan toisella puolella.

Vaikka maanpetoksellista toimintaa suojellaankin Suomessa, se ei tarkoita sitä, että sitä esiintyisi mahdottoman paljon, sillä vieraan valtion näkökulmasta suomalainen on epäluotettava kauppakumppani, josta voi olla enemmän haittaa kuin hyötyä. Mistään ei tiedä, kuinka monen tahon palveluksessa hän on, joten hänet kannattaa ehkä ostaa vain puhumaan vieraasta valtiosta myönteisiä asioita, mikä ei ole ainakaan haitaksi Suomelle, koska suomalaisilla on taipumusta tärvellä välinsä mihin maihin puhumalla liikaa pahaa sellaisista maista, joiden politiikka ei joiltakin osin miellytä, tai mikä vielä pahempaa, joihin poliittisilla vastustajilla on lämpimät välit.

Mitä enemmän Suomessa toimii tällaisia maanpettureita, sen parempi kaikille.

Mainokset

Vastaa

Please log in using one of these methods to post your comment:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s