Taide

Suomalaisessa taiteessa on kaksi pääsuuntausta. Ensinnäkin on niin sanottu oikea taide, jossa vieraat ihmiset esitetään jotenkin yksinkertaisina tai koomisina, mutta niissä henkilöissä, joihin taiteilija samaistuu, on usein suomalaisille hyvinkin vieraita piirteitä, kuten käsityskykyä ja uljautta.

Toinen pääsuuntaus on naivismi, jossa suomalaiset näyttävät tutummilta eli hölmöiltä. Sen oikea nimi olisikin suomalainen realismi.

kansakunta_kehyksissa

Oikeaksi taiteeksi kutsuttu ilmiö harvemmin tavoittaa mitään, koska se kumpuaa samoista mielenmaisemista kuin suomalainen kertomakulttuurikin. On kaikkitietävä kertoja, eikä hän tiedä oikein mitään, mutta yrittää kovasti rakennella pyydystä, joka saisi yleisön uskomaan johonkin ilman, että hänen tarvitsisi kantaa vastuuta seurauksista. Hän tarjoaa vain ainekset kokemusta varten ja loput on käyttäjän vastuulla.

Syöttinä on vähän jotain taiteen tapaista, Usein se ei ole muuta kuin kierrätysmateriaalia, joka on toiminut joskus ennenkin, mutta saaliin aivopesemiseen kyllä kiinnitetään huomiota. Se on kömpelöä ja itseään toistavaa, mutta ainakin sitä on paljon.

Rohkeimmillaan se on turpaan kerjäämistä, mikä kannattaa pitää mielessä jos haluaa saada taiteilija-apurahaa.

Ironia on suomalaiselle vähän pilkallinen ja ylenkatseinen äänensävy, ja kuvaamataiteessa siihen suhtaudutaan samalla tavalla. Mitään ei oikein tavoiteta eikä ulkopuolinen edes oikein ymmärrä, mistä on kysymys. Jotakuta tai jotain vain pilkataan ilman sen kummempaa syytä.

Sarkasmi on usein vähän erilainen äänensävy kuin ironia, mutta näitä ei ole niin välttämätöntä erotella toisistaan, etteikö se voisi olla aivan samanlainen kuin ironia.

Elokuvissa suomalaisien taiteilijoiden omintakeisuus tulee välillä esille hätkähdyttävänkin hyvin, sillä keskinkertainen draama saattaakin olla tekijöidensä mielestä satiiria. Kaikkea ei vain olla jaksettu kertoa ironiseen sävyyn ja jäljelle on jäänyt totuus suomalaisesta ironiasta.

Ironia ja sarkasmi ovat osa suomalaisien taipumusta hajaantua pieniksi venekerhoiksi.

Merkittävimmässä roolissa tässä on itsesääli, jota suomalainen taide on pullollaan. Sen ei tarvitse olla uskottavaa tai hyvin tehtyä eikä liittyä mitenkään siihen eläytyvän suomalaisen omiin kokemuksiin, vaan pääasia on, että sitä on paljon.

Näin saavutetaan katkeruus, joka kohdistetaan viholliskuviin. Niiden tarjoaminen on myös yksi taiteen tärkeimpiä tehtäviä eikä niiden tarvitse olla mitenkään todenmukaisia, koska tällainen vaatimus rajoittaisi mahdollisuuksia kehitellä niitä mahdollisimman tehokkaiksi.

Kristinuskossa uhriutumista on ehkäisty perisynnin avulla. Itsesäälin kasvattamista on vaikea, ellei jopa mahdoton ehkäistä, mutta on mahdollista ehkäistä sen kehittyminen vihamielisyyksiksi opettamalla kansalle, että se on vain syntynyt jotenkin huonoksi ja säälii itseään sen tähden.

Ironia ja sarkasmi ovat osa vihollisuuksien kehittymistä ja siksi se ovat käytännössä lähinnä nälvimistä. Ne on vain naamioitu kunniallisempaan muotoon, ettei suomalaisen tarvitsisi kokea olevansa haastamassa riitaa vaan hän voisi vastareaktiosta kaiken hyödyn irti teeskentelemällä, että nälvimiseen reagoidaan vihamielisesti ilman mitään syytä.

Riidan haastamisen takia suomalaisessa taiteessa on paljon sellaista, mikä ei ole sitä, mitä sen väitetään olevan. Tästä syystä sillä, mikä on olevinaan ironiaa ja sarkasmia, tehdään satiiria, joka ei toimi oikeasti, koska vitsiä pitempi käsikirjoitus ei toimi kunnolla pelkän epämääräisen nälvimisen avulla. Kuitenkin ne, joiden tarkoitusperiä satiiri palvelee, teeskentelevät sen olevan oikeaa satiiria. Ei ole mukavaa joutua teeskentelemään, että uuvuttavan typerä elokuva, teatteriesitys tai romaani on sitä, mitä sen uskotellaan olevan, mutta tästä aiheutuvan mielipahan voi muuttaa kätevästi itsesääliksi ja edelleen vihollisuuksiksi.

*

Kriitikkoja ei kyllä käy kateeksi, sillä aina ei ole helppo arvata, mitä taiteilija on ollut tekevinään. Luultavasti tästä syystä Suomessa onkin varsin vähän kriitikoita ja heidän tilallaan käytetään runsaasti arvostelijoita, jotka parhaimmillaan oppivat olemaan yrittämättä liikoja ja kertomaan vain oman mielipiteensä.

Huonot arvostelut ovat oma fiktion lajinsa, sillä mielikuvitus laukkaa vapaasti kun arvostelija yrittää teeskennellä ymmärtävänsä jotain taustoista, ja arvostelija onkin tärkeä henkilö lähinnä taiteilijoiden ja arvostelijoiden mielestä. Suurin osa kansasta ei tutkimusten mukaan haaskaa ollenkaan aikaansa heidän hengentuotteisiinsa.

Taiteissa yleensäkin suomalaiset ovat kovia matkimaan. Jos joku osaa jotain, niin muut yrittävät jäljitellä sitä ja tätä kutsutaan vaikutteiden ottamiseksi.

Vaikka sitä pidetään suurena salaisuutena, kuvaamataiteissa selvästi otetaan mallia myös mainoksista, jotka on yritetty varta vasten suunnitella siten, että ne huomataan. Tämä ei ole mitenkään huono ratkaisu, sillä huomion puutteessa kituva suomalainen taiteilija hyppii mielellään muiden silmille ja taiteilijapiireissä elää vahva uskomus siihen, että se tulee vieläkin yllätyksenä jollekulle. Suomalaiset ovat kuitenkin riidanhaluisia, joten moni vain odottaa, että taiteilija yrittäisi olla ovela, koska tällaiselle tuotannolle löytyy aina käyttöä. Sitä ei mielellään osteta, koska riitelyn toista osapuolta ei haluta tukea taloudellisesti, mutta sitä kuitenkin tuetaan taloudellisesti, jotta sitä tuotettaisiin jatkossakin.

Tukeminen on yhteiskunnan tehtävä ja sitä kritisoidaan paljon, jotta ei vaikuttaisi siltä, että ärsyttäviä taiteilijoita kuitenkin haluttaisiin tukea taloudellisesti, mutta tukemisella selvästi on enemmistön kannatus, koska se ei kuitenkaan lopu.

Suomalaisen yhteiskunnan toiminta on pääosin sellaista, että sen tapahtumia voisi myydä sellaisenaan ulkomaille satiirina.

Kristinuskon pilkkaaminen on erittäin suosittua, sillä aina löytyy joku, joka viitsii ärsyyntyä, mutta myös muut muille tärkeät arvot kelpaavat pilkan kohteiksi – paitsi tietenkin taiteilijoiden omat arvot, jotka ovat olevinaan jotenkin parempia. Erityisesti sitä, että tällaista taidetta tehdään yleensä yhteiskunnan tukien varassa, koska muiden silmille hyppiminen myy, ei sopisi ottaa pilkan kohteeksi ollenkaan.

Jos taiteilija saa muut pilkkaamaan omia tärkeitä arvojaan pilkkaamalla näiden arvoja, hän on tärkeä henkilö ja hänestä pidetään huolta, mutta sellainen taiteilija, joka menestyisi muualla tutkimalla omaa käyttäytymistä ja löytämällä jotain, mitä muutkin voivat käyttää hyödykseen, on huono, koska hän ei ärsytä ketään.

Itseironia on Suomessa sitä, että suhtaudutaan itseen vähän pilkallisesti, jotta päästään väittämään, että muiden pilkkaaminen on yksillä säännöillä pelaamista, mutta sitä ei kannata ottaa todesta, sillä itseironia on äärimmäisen kontrolloitua eikä tarkoita sitä, että sen harrastaja kestäisi kaikkea pilkkaa. Harkittu provosoituminen on osa suomalaisien tapaa olla olemassa, mutta he voivat myös raivostua aivan hillittömästi.

Poliittinen taide on usein pelkästään typerää, koska siinä pyrkii olemaan sama idea. Ehkä on otettu mallia jostain ulkomaisesta taiteilijasta, että voitaisiin hyppiä muiden silmille uudella tavalla, mutta perusidea on kuitenkin nähty liian moneen kertaan.

Yleisö ei ole taiteen suhteen kuitenkaan mitenkään kriittinen, vaan kauppa käy jos jaksaa tehdä päivästä toiseen maalaismaisemaa, lumista metsää ja myrskyävää merta, joten taiteilijoiden halu ärsyttää muita johtuu luultavasti osittain myös siitä, että ala tahtoo olla yksitoikkoinen, jollei keksi mitään uutta ja omaperäistä.

Taide on kuitenkin pitkälti samoilla aiheilla leikittelemistä silloinkin, kun ollaan tekevinään jotain muuta. Lumen alta häämöttävien muotojen tunnistaminen on selvästi ollut suomalaisille tärkeää, koska sillä leikittelemiseen he eivät kyllästy ollenkaan. Siinä voidaan käyttää vaihtelun vuoksi sellaisiakin muotoja ja värejä, joita lumisessa luonnossa ei esiinny, mutta häämöttämisessä ei ole vaihtelua samalla tavalla.

Abstrakti taide on pääsääntöisesti läheistä sukua sille, mitä leikkikouluissa askarrellaan, mutta sitä tuotetaan kuitenkin paljon, koska näin on mahdollista pelastaa joukko suomalaisia oikeisiin töihin sekaantumiselta. Sitä on jo varastot täynnä, koska sille ei löydy riittävästi käyttöä, mutta silti sitä pitää tehdä koko ajan lisää.

Taso kohoaa sitä mukaa kun abstrakti taide alkaa muistuttaa yhä enemmän luontoa. Taito vaikuttaakin olevan siinä, että osa naamioida jääpuikon, kivenlohkareen, varjon tai minkä iänikuisen aiheen onkin valinnut, siten, että voi halutessaan väittää, ettei se olekaan sitä mitä se näyttää olevan.

Nykytaide etsii usein innoitusta kodista ja kaupunkiympäristöstä ja televisio näkyy kiinnostavan taiteilijoita kovasti. Siitä on saatu innoitusta vaikka kuinka paljon.

On toki myös suosittua yrittää järjestellä kodin esineitä siten, että saavutettaisiin samanlaista harmoniaa kuin luonnosta löytyy, sillä suomalainen ei luonteestaan irti pääse. Oikeastaan kuka tahansa voisi keksiä, että kantamalla roskiin heitettyjä televisioita metsään ja odottamalla, että niiden päälle sataa lunta, saisi helposti maiseman, joka muistetaan taatusti kauan, ja vielä apurahat siihen päälle, mutta sitä ei parane kertoa taiteilijoille, koska he ovat pääsääntöisesti riidanhaluisia ja itseään täynnä, kuten muutkin suomalaiset.

Suomalainen arkkitehtuuri on samaa maata muun taiteen kanssa, eli pääsääntöisesti yksitoikkoista. Suomalaisien omista puheistakaan päätellen siinä ei ole muuta merkittävää kuin Alvar Aalto, joka onnistui saamaan kansainvälistäkin mainetta, mistä voidaan päätellä, ettei hän ollut kovinkaan puhdasrotuinen suomalainen.

Musiikki kehittyy Suomessa siten, että ensin jäljitellään ulkomailla tehtyä musiikkia, ja jossain vaiheessa joku keksii, että on mahdollista laulaa myös suomeksi. Näin on saatu taas kulttuuriin jotain, mitä voidaan pikku hiljaa alkaa kutsua suomalaisuudeksi.

Suomalaisien oma panos taiteidensa kehittymiseen johtuu pitkälti jälkien peittelystä. He ovat taitavia vääristelemään asioita siten, että ne vaikuttavat aivan muulta kuin ovat, ja vaikka tässä hyödynnetään ulkomaisia vaikutteita, takana piilevä ajattelutapa on hyvin suomalainen.

Mannerheimin leimaaminen homoksi on suomalaisille taidetta, sillä lisääntymistapoja peittelevä propaganda kannattaa levittää tällä tavalla. Kun alkaa etsiä ihmisistä hänen piirteitään, hän alkaa vaikuttaa olleen kovasti naisien perään, koska sellaista määrää lehtolapsia ei muuten synny. Hän on ehkä ollut biseksuaali mutta ei missään tapauksessa homoseksuaali. Lehtolapsia vain salaillaan väittämällä, että hän oli homo ja siten epäilysten ulkopuolella. Naisella täytyy olla oikeus saada mies valehtelemalla elättämään jonkun muun lapsia.

Leimaaminen vaikuttaa tavalliselta silmille hyppimiseltä ja onkin sitä, koska nämä tekniikat ovat kehittyneet palvelemaan useampaa päämäärää. Niillä voi suututtaa ja se on niin hieno asia, että jää helposti huomaamatta, että niillä voi myös suojella salaisuuksiaan. Suomalaiset ylipäätään ovat ärsyttävimmillään silloin kun heillä on jotain salattavaa, koska silloin on pakko etsiä vikoja muista.

Mannerheimin homottelu vaikuttaa tulevan vasemmiston taholta, vaikka lehtolapset ovat keskittyneet oikealle, ja tästä päästään suomalaisen kulttuurin ytimeen, eli rikostoveruudesta johtuvaan konsensukseen, jossa kaikki peittelevät toisien tekemisiä. Kyse on yhteisestä edusta, joten vasemmisto auttaa oikeistoa, vaikkei se ole sen kanssa hyvissä väleissä.

Aivan samalla tavalla oikeisto ummistaa silmänsä vasemmistolaiselta huoraamiselta ja monta mielenkiintoista kysymystä jää käsittelemättä. Kipparikansoilla on ylipäätään taipumusta tällaiseen peittelyyn, joten olisi varsin helppo arvata, keiden Suomessa oleskelleiden henkilöiden jälkikasvua kannattaisi alkaa etsiä. Lenin oli väitetysti homoseksuaali ja oleskeli Tampereella sen verran kauan, että lehtolapsia voi olla paljonkin, ja vaikka Hitler vain piipahti Suomessa, hänen naissuhteidensa salaaminen on niin tärkeää, että ehkä häneltäkin on jäänyt jälkeläisiä.

Suomi tunnetaan maailmalla paikkana, jonne kannattaa suunnistaa jos haluaa seksiä helposti ja paljon, joten se on myös loogisin paikka etsiä merkkihenkilöiden lehtolapsia. Valikoima on pakosti runsas ja monipuolinen ja kyvyttömyys kukoistaa aivan muista syistä.

Eniten tässä jalostuu huoraaminen, sillä parhaiden huorien perimään liittyy eniten uusia ominaisuuksia, mikä johtaa siihen, että tavoittelemisen arvoinen ulkopuolinen siittäjä on usein huoran penikka ja antaa osaltaan seuraavalle sukupolvelle näitä taipumuksia. Kyvykkyyden määrä ei pääse lisääntymään enemmän kuin epäluotettavuuden määrä ja siihen myös yleensä yhdistyy suuri määrä epäluotettavuutta.

Suomalainen luottaa teeskentelijään, jonka rooli ei petä koskaan, sillä tällainen ihminen edustaa hänelle täydellisyyttä. Ylimääräiset kyvyt tekevät auktoriteettihahmon paremmaksi huijariksi, mutta jos ne eivät yhdisty tärkeäksi koettuihin piirteisiin vaan henkilö esimerkiksi puhuu mielellään totta, tämän koetaan kuuluvan niihin, joista muiden pitäisi päästä hyötymään ja tälle jätetään mahdollisimman vähän tilaa ajatella itse.

Vaikka kykyjä tulee lisää, yhteiskunta pysyy kuitenkin rantarosvojen hallinnassa, mistä syntyy näppärä sääntelymekanismi, sillä jos kyvykkäitä henkilöitä on liikaa, näille tulee kahnausta yhteiskunnan kanssa ja osa lähtee muualle.

Vakavista identiteettiongelmista kärsivät henkilöt muuttuvat yleensäkin kiinnostaviksi jos he luovat itselleen omaperäisen persoonallisuuden korvikkeen. Heidän avulla voi kuvitella hetken aikaa, että on olemassa muitakin maailmoita ja heihin samaistuminen helpottaa aikuistumista. Lapsuudenkodista irtaantuminen aiheuttaa helposti riitelyä, koska tunnesiteet on saatava jotenkin höltymään, mutta se tapahtuu siistimmin kun voi samaistua johonkin epätodelliseen, mistä luovutaan siinä vaiheessa kun ollaan perustamassa omaa perhettä.

Suomalaiset ovat kuitenkin kehittyneet eriytymään pieniksi perhekunniksi, joten nuoruuden kapina on vain lisämauste yleisessä eripuraisuudessa ja johtajahahmojenkin on edustettava jotain toista maailmaa. Todellinen maailma ei kiinnosta ollenkaan, joten henkilön on edustettava jotain toista maailmaa jotta hän voisi toimia kansaa yhdistävänä tekijänä.

Taiteen ja todellisuuden välisen eron ymmärtäminen on suomalaisille vaikeaa, koska kaikki pyrkii olemaan taidetta. Vaikutteet siirtyvät suuntaan ja toiseen hyvin vapaasti, joten kyse on oikeastaan samasta ilmiöstä.

Älykäs taide on vaikea laji kuten älykäs politiikkakin. Sitäkin tehdään, mutta se ymmärretään väärin. Heikki Turusen kirja Simpauttaja käsittelee huoraamista ja väärään ympäristöön syntymistä kattavasti ja tarkkanäköisesti, mutta sitä ei viisaasti kerrota aivan suoraan, joten tarina on suosittu, vaikka se onkin älykäs. Suomalaisen ei tarvitse olla huomaavinaan, mitä siinä oikeasti tapahtuu.

Vaikka he ovatkin puhuvinaan kirjasta, elokuva on selvästi mieluisampi taidenautinto, koska se antaa Simpauttajasta myönteisemmän kuvan ja suomalaiset ihailevat panomiehiä. Suomalaisien lisääntymiskäyttäytyminen on paremmin näkösällä, koska ei pääse unohtumaan, kuka on kenenkin näköinen. Syrjäkylille syntynyt ihmelapsi, josta on kehittymässä taiteilija, vaikka suvussa ei ole minkäänlaisia taipumuksia siihen suuntaan, ei ole vanhempiensa näköinen, eikä sitä ole myöskään tämän veli, joka kosiskelee hyvinkin paljon itseään muistuttavaa tyttöä. Kaikki muutkaan hahmot eivät selvästi ole syntyneet oikeaan ympäristöön, ja kylän spurgut saavat juonitella omiaan kaikessa rauhassa, koska he toimittavat kykypankin virkaa. Sinne päätyy kaltaiseensa seuraan toimittaja, josta äiti odotti paljon, ja sitä kauempaa ei tarvitse etsiä selitystä sille, että todellisen maailman maaseutuperäinen väestö käyttää tasavaltaa hyväkseen nostamalla luottamusasemiin alkoholisteja. Lopussa taiteilijan alku joutuu mielisairaalaan siksi, ettei ketään huvita kertoa poliisille, mitä kylässä oikeasti tapahtuu. Kaikki ovat olevinaan kunniallisia, mutta meininki on aivan toinen heti kun kukaan ei ole katsomassa perään.

Suomalaiset ymmärtävät kyllä, mistä tarina oikeasti kertoo, mutta sen salaileminen lisää sen viehätystä ja valehtelemalla tarinan yksityiskohtien merkityksistä he voivat naamioida omaa seksuaalikäyttäytymistään.

Taiteilijat ovat usein huorien penikoita eikä heillä läheskään aina ole oikeaa käsitystä isyysasioista. Valehtelevan ja manipuloivan äidin lapsi yrittää usein ostaa jollain tavalla naisien hyväksyntää, joten heidät on helppo valjastaa mukaan peittelyyn. Naiset ovat tyytyväisiä jos heitä autetaan peittelemään jälkiään, joten heitä sitten autetaan siinä.

Suomalaisen taiteilijan odotetaan olevan seksuaalisesti holtiton. Tällä saavutetaan se, että heille syntyy runsaasti lehtolapsia, mutta myös se, että naisien suosiossa oleminen varmasti kiinnostaa. Jos lähtee väärille teille, reidet eivät enää avaudu kuten aikaisemmin.

Homoseksuaalinen mies huomaa pian, että hänellä on paljon naispuolisia ystäviä ja on jotenkin tavattoman hienoa, että hän on homo. Tämä ei koske tavallista homoa, jolle voi paljastaa totuuden haukkumalla tätä homoksi, vaan taiteilijoita tai muuten käyttökelpoisia miehiä.

Käyttökelpoisia naisia pyritään kannustamaan kiinnostumaan homoseksuaalisuudesta, jotta heihinkin päästäisin käsiksi seksuaalisuuden avulla. Muuten turhan moni oppisi jossain vaiheessa tunnistamaan oikeat ystävät ja ehkä paljastaisi kaikille, mitä tyttöjen kesken on puhuttu.

Suomalainen taide on ensisijaisesti propagandaa, jolla luodaan vääristynyttä kuvaa suomalaisuudesta, ja kun suomalainen kaipaa vaihtelun vuoksi korkeatasoista taidetta, hän turvautuu ulkomaiseen taiteeseen. Sen arvoa ei tarvitse kohottaa turhilla kehuilla vaan voi keskittyä taidenautintoon.

*

Valehteleminen keskeinen osa suomalaista taidetta, mutta se ei ole pelkästään sitä, että valehdellaan yleisölle. Taiteilija pyrkii valehtelemaan myös itselleen mukavan harhamaailman, jossa hänen on hyvä elää, ja moni taiteilee, vaikka esiintyisikin aivan muuna kuin taiteilijana.

Suomalaiset pitävät kovasti kuvaajista, joiden avulla pyritään keksimään parempi todellisuus. Tilastotietoja voidaan väärentää, jotta saataisiin hyvä käyrä, koska kuvaaja vaikuttaa niin todelliselta, että se kumoaa vilpin olemassaolon. On täysin normaalia keksiä sellaisia korjauskertoimia, joiden avulla voidaan piirtää omaan makuun sopivia kuvaajia, ja tätä pidetään tieteellisenä asennoitumisena.

Samoin kertomakulttuuri pyrkii leviämään koko yhteiskuntaan, joten väärennettyjä käyriä voidaan tukea tarinoilla

Suomalainen pitää itseään mielellään elämäntaiteilijana, joten hän voi käsikirjoittaa edesottamuksilleen riittävän hyvin perusteltuja syitä melko vapaasti.

Neuvostoliitosta tiedetään, että kipparien vapautuminen johtaa myös elämäntaiteilun vapautumiseen. Satoja kilometrejä pitkä joki näyttää kartalla niin lyhyeltä, että sen suuntaa varmaankin voisi muuttaa ydinpommilla, ja tätä pitää sitten kokeilla käytännössä ennen kuin tajutaan, ettei se toimi oikeasti, koska kuvaajien avulla on piirrelty toinen todellisuus, joka vaikuttaa todelliselta, eikä suhteellisuuden tajua ole kertomassa, että ydinpommin kokoinen poksahdus on niin suuressa mittakaavassa ihan yhtä tyhjän kanssa. Asian toki voisi tarkistaa ottamalla selvää, miten paljon ydinkoe muuttaa maanpinnan muotoja, mutta taiteilemaan innostuneelle kipparille kokemusperäinen tieto on vain häiriötekijä.

Samoin iltasadun tasoinen teoria, jossa siemenvilja kannattaa kylvää keväthangelle, koska lumen sulaminen jotenkin korvaa pellon valmistelemisen ja sijoittelee jyvät tasaisesti mullan alle, on niin vakuuttava, että sitä pitää kokeilla ennen kuin tajutaan, että näin saavutetaan huono sato ja talvella nähdään nälkää.

Tulevaisuuden hahmottaminen menee helposti sekaisin tieteiskirjallisuuden kanssa ja kommunismin perusteoksiin kuuluu Leninin lukema romaani, jossa Mars-planeetalla on toimiva kommunistinen yhteiskunta. Punainen väri ja tähti tulevat sieltä, joten kirja selvästikin oli hänelle hyvin tärkeä.

Alkuvaiheessa kommunismissa keskityttiin kuvittelemaan, että tarinoiden avulla maatalous saadaan toimimaan tehokkaammin kuin kulakkien opeilla, mutta sen jälkeen kun maatalous oli pakko järjestää kokonaan uudelleen siltä pohjalta, että tärkeintä oli saada elämäntaiteilijat kuriin ja järjestykseen, alettiin haaveilla tulevaisuudesta tavalla, jota on mahdotonta erottaa tieteiskirjallisuudesta, koska päämäärät ja keinot niiden saavuttamiseksi olivat samankaltaisia. Suunnitelmat olivat suuria, mutta keinot olivat tarinoita, joissa jätettiin tosiasioita huomiotta samalla tavalla kuin kirjailija jättää niitä huomiotta keksiessä tarinaa.

Natsi-Saksassa aloitettiin tieteiskirjallisuusvaiheesta, jonka alkamisen aikoihin Neuvostoliitossa oltiin jo opittu, ettei kansan kannata antaa haaveilla ihan vapaasti, joten seuraukset olivat katastrofaalisemmat. Usko tieteiskirjasta löydettyyn Vril-energiaan oli niin voimakas, että okkultismin tutkimiseen panostettiin samalla tavalla kuin Yhdysvalloissa atomipommin kehittämiseen, ja luottamus ihmeaseisiin oli luja, vaikka useimmat niistä olivat vain huonoja prototyyppejä.

Kuitenkin tuli todistetuksi se seikka, että kyse on nimenomaan kippareille ominaisesta käyttäytymisestä, sillä saksalaisien ja venäläisien perimät ovat niin erilaisia, että he ovat luontaisia vihollisia, mutta heillä on kuitenkin voimakas yhteinen nimittäjä eikä aivan samanlaista sekoamista ei ole esiintynyt muualla kuin muinaisen Ancylus-järven tienoolla. Muuallakin osataan olla typeriä, mutta tieteisfantasioihin ei silti olla seottu samalla tavalla.

Sotasuunnitelmien punomisessa on selvästikin tärkeintä se, että tuijotetaan karttaa ja haaveillaan, sillä kippareiden sotahistoria on täynnä esimerkkejä siitä, ettei maastoa ja sääolosuhteita olla tajuttu ottaa huomioon.

Taide on selvästi ollut alun perin vain keino tappaa aikaa, mutta koska kala ei ole loppunut kesken, paljon muuta ei ole tarvinnut osata ja taiteileminen pyrkii korvaamaan niitä ominaisuuksia, joita väestöllä ei juuri ole.

Suomalainen hahmottaa mielellään maailmaa kuvaajilla, joista tällä hetkellä suosiossa on nelikenttämalli, joka näyttää hyvältä neliskanttisella paperilla ja on riittävän yksinkertainen. Keskeisimpien asioiden ilmaiseminen ranskalaisilla viivoilla merkityillä virkkeillä on myös suosittu ajattelun korvike, joten on helppo ennusta, että kenttämallien kehitys liikkuu neljän ja kahdeksan kentän välillä, sillä kolme ranskalaista viivaa on liian vähän, kymmenen jo vähän liian paljon ja parillinen määrä on parempi kuin pariton.

Se, kuinka hyvin kenttämalli vastaa todellisuutta, ei ole lainkaan olennaista, koska viisaus on sitä, että uskoo sen toimivan käytännössä siihen saakka, että saadaan päinvastaisia todisteita. Päätöksentekoon pääsee vaikuttamaan vain jos uskoo kuvaajien mahtiin, mikä luo väliaikaisen illuusion uuden ja hienon kuvaajan toimimisesta.

Muinaiset kalliomaalaukset ovat selvästi ainakin osittain olleet apuvälineitä, joilla on yritetty ymmärtää jotain, sillä suomalaiset yrittävät ymmärtää muinaisia kulttuureja niiden avulla. On olevinaan älykästä kokoontua kuuntelemaan professoria, joka selittää niistä saamiaan vaikutelmia kuin konsultti nelikenttämalliaan, vaikka historian tutkiminen tällä tavoin antaa verrattoman paljon huonompia tuloksia kuin se, että lähdettäisiin paikan päälle miettimään, että millainen kulttuuri siellä olisi mahtanut toimia käytännössä.

*

Suomalaisessa kirjallisuudessa Väinö Linna on ylittämätön suuruus ja hänen kirjoittamansa Tuntematon sotilas on käytännöllisesti katsoen kansalliseepos, mikä on kohtuullisen ironista, koska se on aivan sitä samaa massaviihdettä, jota ylenkatsottu Hollywoodkin tuottaa ja luultavasti aihepiiriin onkin tutustuttu siellä tehtyjen elokuvien kautta, koska ne ovat parasta oppimateriaalia mitä tältä alalta löytyy. Kirjassa on vain hyödynnetty sotatarinoiden parhaita kliseitä ja kaikki on luettu koeyleisölle ennen valmiiksi luokittelemista, mutta suomalaiset eivät yleensä ottaen pysty käsittämään tällaista ollenkaan vaan kuvittelevat, että se on syntynyt jostain mystisestä neroudesta, ja parhaillaan siitä tehdään jo kolmatta elokuvaa, joka on vääjäämättä taaskin liian suomalainen ja jättää riittävästi tilaa seuraavalle.

Mysteeriä syventää edelleen se, Linna oli työväenluokkainen kirjailija, mikä tarkoittaa käytännössä sitä, että hänen olisi pitänyt olla suunnilleen koulutettu apina. Korkeakoulut tuottavat ympäri maailmaa runsain määrin idiootteja ja mielipuolia, jotka luulevat olevansa jotain erikoista siksi, että ovat suorittanet jonkin vähäpätöisen tutkinnon, mutta Suomessa tämä korostuu aivan erityisesti ja joissakin piireissä on jopa normaalimpaa ihmetellä, miten työväenluokka saa lihakset kasvamaan, koska kuntosalilla käyminen koetaan sille liian vaikeaksi taidoksi, kuin pohtia sellaista mahdollisuutta, että työväenluokkaan voisi kuulua poikkeuksellisen älykkäitä ihmisiä.

Linna oli sorvari ja se tarkoittaa sitä, että hänellä oli jotakuinkin parhaat mahdolliset aivot romaanin kirjoittamista varten. Hyvä insinööri osaa nähdä piirustuksissa olevan kappaleen kolmiulotteisena mallina, mutta hyvän sorvarin on pakko nähdä monimutkainenkin piirustus neliulotteisena mallina, koska muuten hän ei voi tietää, missä järjestyksessä työvaiheet on tehtävä. Kappaleen ei tarvitse olla edes poikkeuksellisen vaikea, jotta sitä pitää sorvaamisen lisäksi myös porata, jyrsiä ja sahata, ja tätä varten kuvitellun animaation pitäisi olla yleensä virheetön ensimmäisellä yrittämällä, jotta työnantaja päästäisi hänet käsiksi vaikeampiin kappaleisiin.

Tämän lisäksi täytyy olla silmää yksityiskohdille, koska piirustuksissa on usein myös tarkkoja arvoja sille, miten paljon virheitä saa olla ja mihin suuntaan ja kuinka karheita eri pintojen täytyy olla, ja luonnollisesti eri materiaaleja täytyy työstää erilaisilla työkaluilla, minkä johdosta täytyy pystyä muistamaan paljon ja laskemaan sellaista, mitä ei tarvitse niin usein, että se pysyisi muistissa.

Suomalainen akateemikko arvostaa arkkitehtiä, joka voi antaa mielikuvituksen lentää kuten hänkin omissa tutkimuksissaan, mutta hän ei oikein pidä insinööristä, jonka kanssa arkkitehti joutuu tekemisiin jos hänen suunnittelemansa rakennus on liian selvästi sellainen, ettei se oikeasti pysy kasassa, sillä tällainen rajoittaa ikävästi mahdollisuuksia leikkiä nerokasta. Vanhoina hyvinä aikoina insinöörit muuttivat arkkitehtien lujuuslaskelmia varmuuden vuoksi aina, joten katot ovat alkaneet romahdella vasta kun kustannuslaskelmat ovat muuttuneet tärkeämmäksi asiaksi, ja se, että joku voisi ymmärtää piirustuksia paremmin kuin insinööri ja vieläpä ilman akateemista koulutusta, on akateemikolle jo lähes mahdoton ajatus.

Käytännössä hyvä sorvari, joka osaa tehdä kaikkein vaikeimpia kappaleita, saa töitä aina kun niitä katsoo tarvitsevansa, vaikka talous onkin muutettu akateemikkojen teorioilla niin oudoksi, että työpaikkaa voi olla hyvinkin vaikea löytää, sillä näitä on aina liian vähän. Ei ole varaa vaatia työkokemusta ja suosituksia tai alkaa ihmetellä, miksi työhistoriassa on aukkoja, koska onni on jo potkaissut kun töitä tulee kyselemään henkilö, joka kykenee suoriutumaan näistä tehtävistä.

Hyvä kelloseppä on ehkä vielä vähän paremmassa asemassa niin työllistymisen kuin kirjailijaksi ryhtymisenkin suhteen, koska hän pystyy hahmottamaan monimutkaisia liikkuvia mekanismeja, mutta sorvari kuuluu kuitenkin niihin harvoihin ammattilaisiin, joiden työpaikkoja automaatio ja ulkomainen halpatyövoima eivät uhkaa, koska korvien välistä on löydyttävä jotain, mitä varsin harvalla on, ja usein se liittyy hahmotuskykyyn, jota myös hyvä romaanikirjailija tarvitsee.

Muilla, kuten vaikkapa samaan kastiin kuuluvalla hitsarilla, on vastaavasti sen tason kädentaitoja, joita ei löydy kaikilta niitä tarvitsevilta taiteilijoilta, koska akateemisissa piireissä on unohdettu, että hyvillä taiteilijoilla on perinteisesti ollut käsityöläistausta eikä joku koulusta saatu paperi ja kilpailuista saatu palkinto. Vielä 1800-luvulla taiteilijan alku meni mestarin oppiin niin kuin muutkin käsityöläisiksi haluavat ja nykyinen tyyli on johtanut tilanteeseen, jossa tämän aikakauden taideteokset ovat usein jotain aivan käsittämätöntä. On maalauksia, joita ei osata jäljitellä, ja sävellyksiä, joita ei osata soittaa.

Jokin, mikä ei aikoinaan ollut kuin korkeintaan kallista, voi olla miljoonien arvoista tai niin jopa arvokasta, ettei sille edes pystytä määrittelemään hintaa, koska mitään vastaavaa ei enää tehdä.

Tärkeintä on, että joku vähemmille kyvyille jäänyt pääsee pönöttämään tärkeän näköisenä, koska se on demokratiaa.

Asenne tulee hyvin näkösälle näyttelemisessä, sillä suomalaiset arvostavat aitoutta, eli sitä, että luulee olevansa jotain. Näyttelijän oltava olevinaan jotain ja moni käsittää ohjaamisen siksi, että näyttelijän persoonallisuus tuhotaan, jotta sen tilanne päästään rakentamaan uutta.

Se, että opettelisi peilin edessä näyttämään jotain, ei vain sovi suomalaisiin mielenmaisemiin. Se on muka teennäistä ja turhamaista, ja tällä tavalla työhönsä asennoituvat ulkomaiset näyttelijät ovat jotain, mitä pitää ihailla ja halveksia yhtä aikaa.

Käytännössä hyvä näytteleminen on pitkälle vietyä epäaitoutta, ja mitä vieraamman roolin omaksuu, sitä täydellisemmäksi sen joutuu kehittämään, joten suomalaista näyttelijän työtä tunnetaan maailmalla varsin vähän. Siinä vain on liikaa pönöttämistä ja liian vähän näyttelemistä.

Suomalaisille tämä on yksi lukuisista alemmuudentunteen aiheista, sillä he eivät ymmärrä, kuinka on mahdollista esittää jotain, mitä ei ole. Ulkomainen transvestiitti tai transseksuaali osaa jotenkin vaikuttaa naisellisemmalta kuin suomalainen naispuolinen näyttelijä, joka lausuu vuorosanojaan sen näköisenä, että hän eläytyy ensisijaisesti näyttelijän rooliin eikä ole harjoitellut sitäkään kunnolla. Samoin sekin on käsittämätöntä, että muualla maailmassa homoseksuaali esittää usein naistenmiestä, vaikka kyse on vain siinä, että vieraan roolin voi kehittää helposti niin pitkälle, ettei sellaiselle olisi käyttöä todellisessa maailmassa, mutta se toimii kuitenkin taiteessa, jonka tekee kiinnostavaksi se, että se vaikuttaa täydellisemmältä kuin todellinen maailma.

Tämä on varsin ironista, sillä näytteleminen on Suomessa yleinen osaamisen korvike kaikilla aloilla. Ollaan vain olevinaan jotain ja kehitellään mielessä kömpelöä käsikirjoitusta, joka yrittää tukea tätä vaikutelmaa.

Harjoittelemalla peilin edessä huijari voi saavuttaa Suomessa paljon, sillä valtaväestö on riittävän narsistinen pitämään tunnereaktioitaan tosiasioina ilman, että niitä tarvitsisi sen kummemmin pohtia, ja valitsemaan johtaviin asemiin sellaisia henkilöitä, jotka näyttelevät paljon, sillä olettamuksella, että roolisuorituksen läpi näkee pelkästään reagoimalla näyttelemiseen tunteella. Näin huijari, joka on opetellut herättämään tunnereaktioita tehokkaasti, on suojattu aika hyvin paljastumista vastaan, sillä huijarin paljastuminen johtaa aina tilanteeseen, jossa valtaväestö suojelee peruskäyttäytymistään hyödyttömällä mopelluksella, jossa ajatus pyritään ohjaamaan näyttelemisen keinoin pois olennaisista seikoista. Näin on mahdollista opetella peilin edessä selviytymään kunnialla paljastumisvaaran sisältävistä tilanteista, koska ne noudattavat totuttuja kaavoja, ja suomalainen huijari on tyypillisesti niin huono näyttelijä, että on helppoa luoda uskottavampi roolihahmo kuin hänellä on. Muut tulevat siihen johtopäätökseen, että huijarilla oli vain jotenkin vaikeaa ja se sai hänet töpeksimään, ja luottamusta voidaan alkaa rakennella uudelleen.

Suomessa voi saavuttaa paljon myös opettelemalla kirjoittamaan kunnolla, koska siinä pätee sama periaate kuin näyttelemisessäkin. Suomalainen yrittää käyttää sitä kuin pummi, mutta ei viitsi käyttää itseään koeyleisönä, koska hän luulee hallitsevansa taidon muutenkin, ja reagoi jonkun muun kirjoittaman tekstiin hän reagoi pelkästään tunteella. Sisällissodan käynnistämiseen tarvittiin yksi alkoholisoitunut toimittaja, joka oli osallistunut Venäjän vallankumoukseen sen verran, että osasi kirjoittaa näistä asioista uskottavasti. Kansaa ei haitannut ollenkaan, vaikkei hänellä ollut kokemusta sodan johtamisesta tai suhteita sillä tasolla toimiviin venäläisiin, vaan hänet otettiin todesta. Sitä on hävetty myöhemmin, mutta asian käsitteleminen on ollut hyödytöntä mopellusta, joten mikään ei ole muuttunut.

Valehtelemisen keinoin selviydytään myös siitä, ettei suomalainen näyttelijäntyö ihmeemmin kiinnosta maailmalla. Näyttelijän kouluttaminen on Suomessa kallista, joten on mahdollista selitellä, että osaamattomuus on itse asiassa korkeaa tasoa, mutta tosiasia kuitenkin on, etteivät suomalaiset elokuvat yleensä kiinnosta ulkomailla, missä on luonnollisesti avuksi myös se, ettei käsikirjoituksiakaan osata tehdä.

Mika Waltari on suomalaisille toinen monoliittinen kirjailija, sillä hän teki taustatutkimuksen kunnolla, mikä on niitä asioita, joihin suomalaisen on hyvin vaikea paneutua, koska valehteleminen tulee luonnostaan ja se on helpompi ratkaisu kohtuullisen laiskalle ihmiselle. Egyptin pyramidien katveeseen kuvitellaan jotain, mikä on hyvällä tuurilla vähän jotain todellisuuden kaltaista, ja tarinan runkona on propagandistinen pyrkimys, josta saisi parhaimmillaan vain kehnon yleisönosastokirjoituksen.

Uransa alussa Waltaria lähinnä halveksittiin akateemisissa piireissä, koska hän opetteli kirjoittamaan siten, että yleisö jaksoi lukea hänen kirjojaan. Tästä syystä häntä pidettiin viihdekirjailijana, joka on aina huonompi kuin akateeminen kirjailija, joka kirjoittaa jotain, mitä hänen mielestään kaikkien pitäisi haluta lukea, ja katkeroituu kun näin ei tapahdukaan. Se, että suhtautuisi kirjallisuuteen kuin työhön, jossa kehitytään koko ajan paremmaksi, ei ole vaihtoehto, saati se, että pyrkisi elättämään itsensä opiskelemalla ammattiaan.

Suomessa on apurahajärjestelmä pelastamassa akateemisia taiteilijoita tältä kohtalolta, joten suuri yleisö kuulee näistä lähinnä silloin kun nämä mankuvat lisää apurahoja. Kun mitään kannustinta yrittää parastaan ei ole, mitään ei myöskään synny.

Linnaan verrattuna Waltari on pikkutekijä, sillä hänen täytyi harjoitella paljon ennen mestariksi kehittymistä, kun taas Linnan harjoitteluvaihe tuotti yhden kirjan, mikä on Suomessa myyttinen saavutus, koska taiteilijapiireissä etsitään kovasti helppoja keinoja haastavasta työstä selviytymiseen.

Hyvä tajunnanvirta syntyy uskomuksen mukaan siten, että kirjoitetaan sitä, mitä mieleen juolahtaa, vaikka alan mestareiden mielestä sisältö täytyy ensin suunnitella kunnolla ja sitten se on kirjoitettava noin kolmeenkymmeneen kertaan.

Samoin elää vahva uskomus siihen, että ryyppäämisestä kirjoittaminen sujuisi parhaiten ryypätessä, vaikka ajatus on järjetön, koska ryypätessä ei pysty tekemään mitään hyvin. Tästä siirrytään usein kokemuksen kautta kirjoittamaan krapulassa ja uskomaan morkkiksen voimaan, mikä auttaa uskomaan, että pystyy sittenkin tekemään jotain hyvin, vaikkei tälläkään tyylillä mitään ihmeempiä olla aikaiseksi saatu.

Kyvyttömyyden ja saamattomuuden takia tositarina on tärkeä osa suomalaista tarinankerrontaa. Siinä haetaan uskottavuutta vääristelemällä todellisia tapahtumia ja hyvästä tarinasta voi tulla lähes uskonnollinen kokemus, joka auttaa heräämään tosiasioiden maailmasta suomalaisuuteen.

Näistä tärkeimpiä on Kahdeksan surmanluotia, joka kertoo melkein todenmukaisen tarinan alkoholisoituneesta pienviljelijästä, jolla on taipumusta äkkipikaisuuteen ja perheväkivaltaan.

Tarina oli alun perin neliosainen TV-sarja, mutta siitä on leikattu myös yli kaksituntinen elokuva. Lyhentämisen jälkeenkin se on uuvuttava kuvaus pontikan keittämisestä, ryyppäämisestä ja häiriökäyttäytymisestä, mutta tämä on suomalaisille sen tärkein osa, koska sitä pitää olla paljon.

Lopussa päähenkilö tappaa neljä poliisia, jotka tulevat hakemaan häntä pontikan keittämisen ja perheväkivallan takia lukkojen taakse, ja siksi hänestä tulee marttyyri, koska yhteiskunta on jotenkin pilannut hänen elämänsä.

Tätä puolta ei käsitellä paljon, koska suomalainen ymmärtää sen muutenkin, eikä yleisöä ole juurikaan haitannut se, että marttyyrin sädekehän luomisen takia poliisien tappaminen on kuvattu hieman väärin. Tarinassa se vaikuttaa lähinnä joltain humalaisen oikulta, mutta todellisuudessa päähenkilö kävi lopettamassa nämä teloitustyylillä lähietäisyydeltä.

Tappaja vapautettiin myöhemmin vankilasta presidentin armahduksella, ja vielä myöhemmin hän käväisi taas otsikoissa kuristettuaan entisen vaimonsa, mutta sekään ei himmentänyt hänen sädekehäänsä.

Tositarinoissa on tärkeää syyllistää yhteiskuntaa siitä, että yksilöt keskittyvät olemaan haitaksi muille, mutta Kahdeksan surmanluotia on noussut merkittäväsi teokseksi jättämällä yleisölle tilaa ajatella tämä puoli itse. Se tarjoaa vain yhteiskuntakelvottomalta vaikuttavan samaistumisen kohteen ja loppuu siinä vaiheessa, missä amatöörimäisempi kertoja olisi aloittanut selittämisen ja ymmärtämisen.

Suomalaista alkoholipolitiikkaa syytetään usein siitä, ettei se anna yksilölle mahdollisuutta olla itse vastuussa tekemisistään, mutta se on lähinnä tekosyy, jonka avulla yritetään mankua lisää tilaa häiriökäyttäytymiselle, koska suomalainen yksilö selvästikään ei halua olla vastuussa tekemisistään ja päättäjien kannattaa tehdä päätöksiä tältä olettamalta, sillä yksilöiden tekojen seuraukset ovat kuitenkin viime kädessä heidän syytään.

Suomalaisille tarina, jossa annetaan ymmärtää, että kaikki muuttuisi paremmaksi jos keskushallinto jättäisi ihmiset rauhaan, on automaattisesti älykäs, koska se pyrkii viemään kehitystä kohti täysimittaista röheltämistä, joka seuraa vääjäämättä suomalaisen järjen käytön vapauttamisesta.

Mieluisa sankari taas on ulkopuolinen, joka on tullut muualta ymmärtämään asiat paremmin. Suosituissa sotatarinoissa paras ymmärrys löytyy aina etulinjasta, jonne se on tullut kehityttyään täyteen mittaansa aivan muissa tehtävissä, ja sama kaavaa käytetään kaikissa tarinoissa. Valtarakenne on jotenkin tyhmä ja huono aiheuttaa lähinnä haittaa ummikolle, joka osaa kaiken paremmin.

Suomalainen johtamistaito ei päätä huimaa, mutta ihanneyhteiskunnassa kuka tahansa voisi olla mitä tahansa, joten suomalainen pakenee mielellään todellisuutta tarinoihin, joissa se toimii käytännössä ja pyrkii uskottelemaan muille, että juuri sellainen todellisenkin maailman olisi oltava.

Tunnepuolella hyvä tarina ja taide ylipäätään tarjoaa suomalaisille teiniangstia, koska heidätkin on ohjelmoitu irrottautumaan lapsuudenkodistaan, mutta sen jälkeen ei tulekaan yhteiskuntaan integroituminen omalle luodolle syrjäytyminen.

Teiniangstista on olemassa erilaisia variaatioita, jotka johtuvat siitä, että se saa väestössä erilaisia muotoja. Sitä, että tajuaa iän karttuessa, ettei se johda mihinkään hyvään, ei pidetä hyvänä taiteena vaan sitä täytyy yrittää pitää yllä hautaan asti. Tässä voi suuntautua kiukutteluun tai älylliseen näpertelyyn, jolla pyritään purkamaan yhteiskuntajärjestys, mutta sinnikäs täytyy olla.

Koska suomalaiset ovat huonoja keksimään mitään itse, tässäkin tarvitaan esikuvia eli apinoitavaa. Metallica tuntuu päässeen lähelle suomalaista angstia ja pettymys on suuri aina kun sen jäsenet yrittävät vähän aikuistua.

Jos suomalaisien todellisia pyhiä arvoja haluaa loukata, Metallican Master of Puppets on hyvä paikka aloittaa. Sitä hankitaan iso kasa, joka valellaan sytytysnesteellä ja tuikataan tuleen, ja näin saadaan suuri määrä suomalaisia, jotka ovat oikeasti shokissa. Vihainen mopellus ei ala heti, kuten silloin kun kyseessä on tavallinen provokaatio, joka ei oikeasti loukkaa ketään vaan joka edustaa normaalia riidan haastamista, johon reagoiminen käy tutulla rutiinilla. Raamattuja polttamalla ei voi saavuttaa mitään lähimainkaan samanlaista, sillä järjestäytyneet uskonnot on kehitetty järjestäytyneitä yhteiskuntia varten.

Master of Puppets sopii suomalaiseen makuun, koska se on periatteessa mörköoopperaa murrosikäisille, jotka ovat irtautumassa muumeista ja Röllipeikosta.. Musiikillisesti se edustaa yhtyeen sitä vaihetta, jolloin eletään pitkittynyttä murrosikää, koska musiikkia ei vielä osata tehdä kunnolla eikä sanoituksissa niin ollen tee mieli kajota tärkeämpiin aiheisiin, mutta sillä on silti vankka ja laaja ihailijakunta suomalaisien ikiteinien keskuudessa. Useimmat ihailijoista ovat jaksaneet kuunnella sitä jo yli kolmekymmentä vuotta.

Metallican kypsempi tuotanto herättää voimakasta vastustusta, mutta riemu on sitä suurempi silloin kun se julkaisee hyväksi havaittua teiniangstia, koska se sillä on taito sovittaa se eläkeikään lähestyvänkin fanin mielenmaisemiin.

Ikääntyvien hevareiden lisäksi Suomesta löytyy toki myös muita väestöryhmiä, joiden pyhiä arvoja on helppo loukata sen jälkeen, kun ne on ensin tunnistanut. Suunnistaminen on helppoa, koska ne ovat tärkeitä perusteluja sille, että suomalaista vaivaava yhteiskunnan vastaisuus johtuu oikeutetusta itsesäälistä, joka on jotenkin yhteiskunnan syytä. Tärkeimmistä teoksista puhutaan paljon ja niitä käytetään vertailukohtina kun ollaan arvostelemassa muuta taidetta.

 

Untitled 1

 

 

 

 

Advertisements

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s