Konsensus ja röheltäminen

Yhteistyö on suomalaisille vaikea laji ja siitä täytyy käyttää apukeinoina toimintaa hankaloittavia käyttäytymismalleja, kuten rikostoveruutta ja kilvoittelua.

Rikostoveruutta kutsutaan kaunistellen konsensukseksi ja sillä on runsaasti käyttökohteita. Se voi olla vaikkapa yksimielisyys siitä, ettei sovi ihmetellä, miksi pitää palkata kolme huonoa työntekijää tekemään huonosti sen, minkä yksi hyvä tekisi kunnolla nopeammin. Sillä voi myös peitellä sitä, ettei kenelläkään politiikasta puhuvalla vaikuta olevan kovinkaan tarkkaa käsitystä vallitsevasta tilanteesta tai edes ajan kulusta, joten siitä voi jaaritella aika rauhassa ihan omissa maailmoissaan.

Suomalaisille on tyypillistä, että jos on olemassa tehtävä, johon tarvittaisiin yksi kyvykäs henkilö, se yritetään jakaa monelle kyvyttömälle henkilölle, jotka keskustelevat osaamisesta keskenään saavuttaakseen sellaisen tunteen, että he ymmärtävät siitä jotain.

Tämä tulee vastaan jo työpaikkaa haettaessa siten, että hakemuksessa tulee liioitella osaamistaan ja peitellä osaamattomuuttaan, koska työnantajaosapuolen edustaja kaikella todennäköisyydellä ensisijaisesti tarkistaa, onko se tehty sellaisella asiantuntemuksella, että tekijä on pätevä keskustelemaan näistä asioista. Sillä, osaako lopulta tehdä mitään kunnolla, ei ole kovinkaan suurta merkitystä ja hyvistä keskustelijoista yritetään pitää huolta vielä siinäkin vaiheessa kun työpaikat ovat vaarassa sen takia, ettei työyhteisö suoriudu tehtävistään kunnolla.

Tärkein suomalaista yhteiskuntaa koossa pitävä voima on suuri salaliitto, joka pitää yllä konsensusta siitä, että suomalaiset kykenevät olemaan omalla tyylillään vähintään yhtä päteviä kuin muutkin. Enemmistö kansasta pysyy tyytyväisenä niin kauan kuin kaikki saavat keskustella näistä asioista tarpeekseen työpaikoilla, mutta samalla käsitykset suomalaisuudesta kehittyvät niin omituisiksi, että unohtuu helposti, että he ovat myös kovia tappelemaan keskenään, ja näin aletaan siirtyä vaaralliseen tilanteeseen, jossa jotkut pääsevät keskustelemaan osaamisesta tarpeekseen työajalla, mutta toiset eivät.

Myös toinen tärkeä yhdistävä tekijä, eli kilvoittelu, pyrkii liittymään lähinnä keskustelemiseen, koska suomalaiset haluavat päättää vapaasti, missä kannattaa kunnostautua, jotta muiden kanssa kilpaileminen sopisi mahdollisimman hyvin yksilön taipumuksille. Sitä voi käyttää hyväksi jos haluaa saada suomalaiset tekemään työt kunnolla, mutta jos tästä ei huolehdita erikseen, se kilpailua syntyy helposti siitä, että kuka uskaltaa tehdä työt huonoiten. Siinä lajissa kuka tahansa pystyy kunnostautumaan, joten se pyrkii olemaan suosittu.

Myös urheileminen on riittävän yksinkertainen konsepti suomalaisiin mielenmaisemiin, joten voi syntyä jopa kilpailua siitä, kuka pystyy tekemään työt huonosti kaikkein tehokkaimmin.

Parhaat varoittavat esimerkit villiintyneiden kippareiden tavasta tehdä yhteistyötä syntyivät Venäjällä sisällissodan jälkeen, koska sen voittanut ideologia lähti siitä, että tervein järki löytyy tavalliselta kansalta. Se sitten johti siihen, että väki järjestäytyi itse tekemään mahdottomia rakennushankkeita ja kannusti itseään tekemään hullun hommaa mahdollisimman kovalla kiireellä ja jakamalla ruoka-annokset siten, että parhaat työntekijät saivat riittävästi, keskinkertaisilla oli kannustimenaan nälkä ja muut kuolivat aliravitsemukseen.

Suunnittelu oli sitä tasoa, että rautatietä rakennettiin tuhansia kilometrejä roudan päälle, koska se oli nopein tie työn sankariksi, ja laivaliikenteelle tarkoitetussa kanavassa saattoi kahlata, koska tärkeintä oli se, että urakka saatiin valmiiksi mahdollisimman nopeasti silläkin uhalla, että kansan valitsemat vastuuhenkilöt ammuttaisiin sen jälkeen. Varsin harva näistä ehtikin elää vanhoiksi, mutta sitä ei pidetty minään ongelmana.

Suomalaisetkin pitävät tällaisesta röheltämisestä ja sen tähden työn laatuun joudutaan kiinnittämään poikkeuksellisen paljon huomiota. Tästä syytetään vakuutusyhtiöitä, jotka eivät halua ajautua konkurssiin asiakkaidensa takia, mutta käytännössä valvontaa alettiin kiristää niihin aikoihin kun ydinvoimaloissa alettiin tehdä ensimmäisiä remontteja.

Ne rakennettiin röheltämällä ja tärkeintä oli, että ne näyttivät olevan parasta, mitä koskaan oli rakennettu, joten käytännössä nätin pinnan alla oli aivan mitä sattui. Varsinkin höyryputket oli hitsattu tavalla, joka ei täyttänyt minkäänlaisia laatuvaatimuksia, ja niitä neuvostoliittolaisessa ydinvoimalassa on kilometreittäin. Näin voitiin keskittyä kauniin pinnan tekemiseen, eikä työnjohdolla varmasti ollut mitään sitä vastaan, koska osa saumoista olisi pitänyt avata osa tarkastusta varten, jolloin vilunkipeli olisi paljastunut.

Siihen aikaan on selvästi ollut maan tapa tehdä jotain, mikä näyttää hyvältä, mutta ei kestä lähempää tarkastelua lainkaan.

Politiikassa tämä vaikutti osaltaan stalinismin suosion kasvamiseen, koska se tarjosi toimiviksi havaittuja keinoja sen hillitsemiseen. Jos Neuvostoliitossa oltaisiin yritetty tehdä maailman huonointa ydinvoimalaa ilman että kukaan huomaa, salainen poliiti olisi huomannut sen ja syylliset olisi ammuttu, mutta Suomessa mikään ei näyttänyt estävän sellaista, joten teollisuudessa sitten oli paljon stalinisteja ja röheltäjillä oli täysi tekeminen estää heitä saamasta valtaa ammattiyhdistysliikkeessä.

17-58921578deeed7d76f.jpg

Amfetamiinit mullistivat suomalaisen päihdekulttuurin. Niistä tuli nopeasti hyvin suosittuja eikä niistä olla sen jälkeen päästy eroon.

Kestävyysurheilijat menestyivät käyttämällä niin suuria annoksia kuin suinkin pystyivät, ja eduskunnalle piti lopulta säätää työajat siksi, että kansanedustajia kuoli turhan paljon siihen, että he röhelsivät aineissa yötä myöten. Tässä ei ollut mitään epänormaalia, sillä tavallisetkin ihmiset käyttivät näitä aineita työn tekoon. Hammashygienian kehittymisestä huolimatta tekohampaissa ei ollut mitään tavatonta, koska metamfetamiini mädättää ne.

Ennen kuin nämä aineet kiellettiin 1968, niitä selvästi ostettiin varastoon, koska niitä käytettiin yleisesti vielä kauan sen jälkeen ilman, että salakuljetukseen puuttumisella olisi ollut käytännössä mitään vaikutusta. Ehkä spurgut jäivät ilman, mutta muilla hampaat mätänivät niin kuin ennenkin. Huippu-urheilijoille riitti amfetamiineja siihen saakka, että niiden käyttö kiellettiin heiltä 70-luvulla, eikä niitä koettu ongelmaksi vielä 80-luvullakaan. Vasta myöhemmin saavutettiin se tilanne, että niiden salakuljettaminen kiinnostaa suurta yleisöä kovasti eikä vaikkapa Helsingin rautatieaseman huumekauppiaista päästä millään ilveellä eroon, koska kunniallinenkin ihminen voi ostaa sieltä tarvitsemansa huomaamattomasti.

Häveliäisyys tuli mukaan kuvioon vasta kun varastot alkoivat loppua ja täytyi turvautua alamaailman tarjoamiin tuotteisiin. Sitä ennen vain käytettiin jotain nimeltä mainitsematonta, millä oli samoja vaikutuksia kuin amfetamiineilla. Melkein loppuun käytetty presidenttikin virkosi ihmepillerin avulla sellaisen kuntoon, etteivät muut pysyneet hänen perässään eikä hän tahtonut malttaa mennä ajoissa nukkumaan.

Vielä 80-luvullakin oli normaalia, että vastuullisessa tehtävässä oli sekakäyttäjän näköinen henkilö, jolla oli tekohampaat, ja spurguja piti ymmärtää sen takia, että heidän joukossaan oli jopa miehistä parhaita, joille oli vain sattunut jotain, mikä oli saanut alkoholin osuuden ruokavaliosta nousemaan sille tasolle, ettei työaikojen noudattamisesta tullut mitään.

Yleensä lähdetään siitä, että mitä enemmän väestö hukuttaa murheita passivoiviin aineisiin, sen parempi, mutta Suomessa ollaan huolissaan kannabiksesta, koska tärkeissä asemissa heiluneet piripäät selittivät aikoinaan, että todellinen päihdeongelma löytyy siltä suunnalta.

Viemärivedestä päätelleen Suomessa käytetään edelleen huimia määriä metamfetamiinia, mutta ongelma on silti olevinaan kannabis, vaikka sen käyttäminen rauhoittaa yhteiskuntaa varsin tehokkaasti. Juuri mikään ei ole vähemmän mukaansa tempaavaa poliittista liikehdintää kuin lauma nukkavieruja pilviveikkoja vaatimassa kannabista vapaaksi, mutta koko Lähi-itä sekosi sen jälkeen kun Hizbollah keksi alkaa hankkia varoja myymällä suhteidensa avulla metamfetamiinia joka suuntaan.

Suomessa näitä asioita ei kuitenkaan pystytä käsittelemään, koska julkinen keskustelu on pitkälti sitä, että päihteiden käyttäjät pääsevät saavat selostaa omiaan vapaasti. Lähtökohta on, että jopa metamfetamiinilla aiheutettu kaaos selitetään rationaaliseksi käyttäytymiseksi, jotta vältyttäisiin luomasta tilannetta, jossa yleisö alkaa ihmetellä, mitä poliitikko tai asiantuntija käyttää, koska puheet ovat merkillisiä.

Suomalaisien järjestäytymiskyky on sillä tasolla, että ehdottomasti kannattaisi yrittää saada väestö unohtamaan stimulantit kokonaan ja keskittymään pilven polttamiseen, sillä huonolla johtamistaidolla luodaan tilanteita, joissa tulee selväksi, etteivät suomalaiset osaa oikein protestoidakaan. Suu käy, mutta mitään järjellistä ei tahdo tulla ulos, ja jos välillä tuleekin, niin toinen osapuoli ei halua kuunnella, joten tilanne pyrkii kehittymään konfliktiksi.

Amfetamiinipsykoosi muistuttaa läheisesti paranoidista skitsofreniaa, jota suomalaisilla tiedetään esiintyvän runsaasti, mutta konsensuksen takia on vaikea arvioida, kuinka usein paranoidisesta skitsofreniasta puhumisella vain peitellään amfetamiinien käyttöä.

Joka tapauksessa Suomessa on runsaasti ajattelijoita, jotka ajattelevat käymällä keskusteluja oman päänsä sisällä ja tuovat johtopäätöksensä esille oikeassa keskustelussa tuomalla esille asetelman, jossa tuolla jossain on jokin epämääräinen taho, jonka kanssa väittelemistä kommentti on olevinaan. Jos kaikki keskustelijat ovat samanlaisia kaistapäitä, keskustelu pyrkii ottamaan muodon, jossa kukin vuorollaan väittelee monologeissaan sen epämääräisen tahon kanssa. Tätä pidetään normaalina ja sitä epämääräistä tahoa pidetään todellisena siinäkin tapauksissa, ettei sitä onnistuttaisi löytämään kyselytutkimuksissa.

Suomalaiselle on ominaista, että viholliskuvat ovat mielikuvituksen tuotetta ja todellisuus on muutenkin hukassa, joten piripää tai skitsofreenikko, jonka ajatus laukkaa tuttuja uria, mutta tavallista nopeammin, koetaan kuuntelemisen arvoiseksi henkilöksi.

Jos mielenterveysongelma saa henkilön, jolla on luontainen taipumus yrittää pitäytyä totuudessa, puhumaan järjettömiä, niin aina parempi, sillä kansa tarvitsee tällaisia henkilöitä valehtelemaan puolestaan. Suomalaiset ovat typerä ja epärehellinen kansa, joten totuus on sitten vain jotain, mikä pitäisi jotenkin saada muuttumaan sellaisiksi älyttömyyksiksi, joita kansa haluaa kuulla eikä mielenterveysongelmissa tai päihteissä voi olla mitään pahaa jos joku kykenee niiden avulla ottamaan heidän juttunsa todesta. Se on vain demokratiaa ja vastuun seurauksista kantavat ne, jotka saavat älyttömyydet kuulostamaan tosiasioilta.

Mielenterveysongelmien taustalla onkin yleensä se seikka, että rehellisyyteen taipuvainen henkilö täytyy jotenkin pakottaa mukaan demokratiaan, sillä enemmistö ei pidä ollenkaan siitä, että näin arvokas taipumus haaskataan siihen, että joku puhuu totta. Suomi on rehelliselle ihmiselle vihamielinen ympäristö ja siksi rehellisen lapsen tulisi oppia valehtelemaan jo varhain, jotta hän pärjäisi elämässä ja toivon mukaan muuttaisi jossain vaiheessa pysyvästi pois.

skitsofrenia1.jpg

Sotien jälkeisessä teollistumisessa oli paljon samaa kuin itänaapuria riivanneessa hulluudessa. Varsinaista lihamyllyä ei haluttu käynnistää, mutta niiltä ajoilta on silti runsaasti anekdootteja, joissa kuolee ihmisiä. Joku on toikkaroinut umpihumalassa työmaalla ja toinen löytynyt ojasta puukko rinnassaan, ja joidenkin mielestä tällaiset tarinat ovat vieläkin hauskoja, koska ne edustavat vapautta. Se oli sitä aikaa kun ei tarvinnut yrittää päästä töistä hengissä kotiin, ja suomalaiset ottavat työmaalla edelleen helposti typeriä riskejä jos valvova silmä välttää tai on sattunut pääsemään itse siihen asemaan, että voi olla valvomassa työturvallisuutta, sillä heillä selvästikin on taipumusta tavoitella mainetta typerän kuolintavan avulla.

Koska vakuutusyhtiöt ovat tehneet työtapaturmat kalliiksi lystiksi, on saavutettu kummallinen tilanne, jossa tietämättömyydestä johtuvat työtapaturmat ovat niin vähissä, että niitä ehkäisevässä koulutuksessa joudutaan käyttämään esimerkkeinä tietoisesti otettujen riskien takia kuolleita henkilöitä. On vaikka yritetty hypätä korkean pudotuksen yli ilman tarkempaa tietoa siitä, pääseekö siitä todella yli, tai paineltu suin päin varoituskyltin ohi jonnekin, missä kaiken järjen mukaan pitäisi osata olla varovainen ilman kylttiäkin.

Ilmiö on koko yhteiskunnan laajuinen. Turpeanenäiset poliitikot ja virkamiehet ovat kovin huolissaan muiden alkoholin käytöstä ja lääkäri voi jopa korostaa sitä, että hän itse polttaa tupakkaa, mutta haluaa silti muiden pysyvän siitä erossa, koska se on typerä tapa kuolla.

Työmaalla valkoinen kypärä ei merkitse enää sitä, että on valikoitunut asemaan, jossa pitää omata keskimääräistä enemmän järkeä, vaan lupa ottaa typeriä riskejä, koska turvallisuusajattelun ohella on yleistynyt tapa, jonka mukaan se antaa oikeuden löytää muiden työturvallisuudesta vikoja mielivaltaisin perustein. Näin vain harvat ja valitut ovat siinä asemassa, että he voivat tavoitella mainetta tekemällä jotain, mikä vaikuttaa pelkästään käsittämättömän typerältä.

Varsinkaan insinöörejä ei vieläkään valvota riittävästi vaan heitä voi tavata teollisuudessa puhumassa omaan puhelimeen paikassa, jonne omaa puhelinta ei saisi viedä räjähdysvaaran takia, mutta jossa pitäisi käyttää kaasunaamaria syöpävaarallisien kemikaalien takia. Myös valjaat unohtuvat helposti eikä kypärääkään välttämättä koeta tarpeelliseksi ja voipa ympärillä leijua vanhan viinan hajukin, mutta auta armias jos joku muu rikkoo työturvallisuusmääräyksiä. Silloin säännöt ovat äkkiä sitä varten, että niitä noudatetaan pilkun päälle.

Se, mitä tällä voidaan saavuttaa, on varsin vähäistä, sillä työtapaturmassa kuoleminen muistetaan työpaikalla joitakin vuosikymmeniä ja laajempi huomio on erittäin lyhytaikaista, mutta selvästi mahdollisuus omia riskit koetaan tärkeäksi ja loput elämästä voidaan uhrata sen takia, että jossain koulutustilaisuuksissa mainitaan, että sekin tampio meni sitten kuolemaan ihan turhan takia. Mitähän mahtoi päässä liikkua vai liikkuiko mitään?

Suomalaisille on ylipäätään tyypillistä, että säännöistä vapaudutaan siinä vaiheessa kun päästään vahtimaan muita, mutta se on muutenkin tavallista Itämeren ympärillä. Vaikkapa Juutinrauman silta on sillanrakentajien keskuudessa kuuluisa siitä, että sen kannatinvaijerit hitsannut henkilö oli hirvittävässä krapulassa ja teki silti tavattoman nättiä jälkeä. Saumat ovat tämä alan ammattilaisille nähtävyys, sillä niiden arvoa lisää suunnattomasti se, että ne on tehty sellaisessa kunnossa, ettei lain mukaan olisi ollut mitään asiaa koko työmaalle.

Vanhaan hyvään aikaan kännissä hitsaaminen oli täysin normaalia, ja jos hitsaamiseen liittyi sinkkimyrkytyksen riski, työnantaja antoi työpäivän päätteeksi pullon viinaa, jolla elimistöön joutuneen sinkin saa neutraloitua. Hitsaamisen tärkeydestä teollisuudessa taas saa jonkinlaisen käsityksen siitä, että teräksisen laivan painosta noin kymmenesosa on hitsaussaumaa.

On tavallaan sankarillista, että vanhoja tapoja uskalletaan joskus noudattaa nykyisinkin, vaikka laki kieltää jo pelkän työmaalla oleilun humalatilassa. Tärkeät saumat toki röntgenkuvataan virheiden varalle eikä asiaan siten sisälly kaikkia samoja riskejä kuin parempina aikoina, mutta kielletty hedelmä kiehtoo silti.

Valvonnan kiristyminen on lisännyt tarvetta luoda lisää jännitystä huomaamattomasti. Ennen eläkkeelle jäämistä tai työpaikan vaihtamista ehkä tehdään jotain siten, että siitä aiheutuu ongelmia myöhemmin, ja mitä vastuullisemmassa asemassa jekkuilija on, sitä paremmin yllätys voidaan kätkeä. Piirustuksiin on kätketty niin paljon kaikenlaista, että se on pakko huomioida turvallisuusmääräyksissä eikä teollisuusalueella voi tehdä juuri mitään ottamatta huomioon, että mistä tahansa saattaa löytyä mitä tahansa. Maata kaivaessa voi löytää putkia tai kaapeleita, joita ei olla merkitty piirustuksiin, ja betoniinkin voi sisältyä yllätyksiä. Kaikkeen jätteeseen kannatta suhtautua kuin ongelmajätteeseen ennen kuin tietää varmasti, mitä se on, koska ongelmajätettä pyrkii menemään muun jätteen sekaan jotain kautta. Sitä voi jopa tulla putkesta, jota ei löydy piirustuksista.

Kyse voi olla osittain siitäkin, että kippareilla on luontainen taipumus ansoittaa reviirinsä, sillä kotimökille vievä tie on mielellään sellainen, että se täytyy tuntea kunnolla, ettei rikkoisi autoaan, ja ympäristöä pyritään muokkaamaan samalla logiikalla työpaikallakin. Byrokratian on muistutettava miinakenttää, joka haittaa tehokkaasti paikkakunnan kehittymistä, ja liikennejärjestelyt pyrkivät jotenkin muodostumaan sellaisiksi, että niitä on lopulta pakko muuttaa järjellisemmiksi, mutta siltikään ei mielellään luovuta perusasioista, kuten siitä, että liikennevalot ja nopeusrajoitukset käyvät yksiin vain siinä tapauksessa, että halutaan, ettei liikenne kulje sujuvasti.

Kuitenkin omalle hengelle vaarallinen sabotaasi on merkki pikemminkin siitä, ettei kipparia vain kiinnosta olla osa järjestäytynyttä yhteiskuntaa, koska hän on syntynyt olemaan kuninkaallinen omassa pienessä venekunnassaan ja venekerhossakin aatelia. Nykyaikainen yhteiskunta merkitsee niin valtavaa arvon alenemista, että sen takia voidaan siirtyä sotatilaan ja kärsiä henkilötappioita, ja teollisuus on tässä suhteessa paha paikka, koska siellä pitäisi ottaa huomioon paljon hyviä neuvoja.

Röheltämisen tarve on osa kipparin luonnetta ja Suomenkin teollisuudessa luonnollisesti käytettiin metamfetamiinia silloin kun sitä oli saatavilla yllin kyllin, ja se, että vastuullisessa asemassa ollut henkilö näytti loppuun käytetyltä spurgulta ja käytti tekohampaita, ei suinkaan ollut harvinaista

Mainokset

Vastaa

Please log in using one of these methods to post your comment:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s