Huijarit

Huijareiden ja kippareiden johtajien erotteleminen on mahdotonta, sillä kummatkin ovat huijareita. Asenteissa on vähän eroa, mutta on makuasia, kummat huijaava enemmän. Yksi rakentelee roolihahmon, johon sisältyy tietämystä ja osaamista, ja toinen yrittää huijata tässäkin. Kummatkin pyrkivät hyötymään muista jotenkin, mutta toinen pakenee helpommin kauas pois saavutettuaan tavoitteensa.

Tässä tekstissä huijarilla tarkoitetaan henkilöä, joka huijaa tietoisemmin kuin kippareiden käsitys johtajasta. Se, että alisuoriutuja luo itsestään liian myönteistä käsitystä, valehtelee paljon ja vetää välistä tilaisuuden tulleen, ei ole huijaamista vaan johtamista.

Luvun otsikko on eri asia ja siinä huijari tarkoittaa kaikkia niitä, joita luvussa käsitellään.

Hitler on vedetty mukaan asian sen takia, että kippareiden käsityksen mukaan hän jotenkin huijasi heitä, ja tämä johtopäätös on saavutettu huijaamalla ja valehtelemalla.

Kipparit valitsevat mielellään johtajikseen henkilöitä, jotka nysväävät mielellään mökillä tai veneessä, ja niin kauan kuin asiat ovat jotakuinkin mallillaan, jaksetaan olla eri mieltä siitäkin, onko parempi, että johtaja nysvää mieluummin mökillä kuin veneessä vai pitäisikö hänellä olla päinvastaiset prioriteetit. Myös urheilun ja viihteen seuraaminen sekä päihdeharrastukset kuuluvat johtajan tehtäviin.

Hyvä johtaja ei ainakaan paljasta möllöttävänsä paljon, sillä hänen odotetaan olevan ahkera, mutta ahkeruuden tulee suuntautua johonkin merkityksettömään nysväämiseen, ettei kansasta tuntuisi siltä, että johtaja yrittää olla sitä viisaampi. Se, että tämä menee mielellään mökille tai veneelle nysväämään, on hieno juttu.

Näin saavutetaan jossain vaiheessa tilanne, jossa asiat on möhlitty siihen pisteeseen, että kansa alkaa leikkiä, että sitä on jotenkin petetty. Siinä vaiheessa aletaan tarvita johtajaa, joka on nähnyt maailmaa ja tietää paljon, mutta siihen saakka ollaan tyytyväisiä kun johtajat eivät oikein tiedä paljon mitään. Hyödyllinen yleissivistys on jäänyt hankkimatta, muita maita tunnetaan sen verran kuin ryyppyreissuilla on nähty ja omasta kansasta on sellainen käsitys, mikä on syntynyt kun on kokeiltu lähes umpimähkään, mitä se haluaa kuulla.

Hitler ei huijannut itseään valtaan vaan saksalaiset panivat itse maansa sellaiseen kuntoon, että häntä tarvittiin. Hän oli kiinnostunut kaikesta eikä se ollut huijarin roolihahmo, sillä huijarilla on aina toinenkin elämä, mutta Hitlerillä ei ollut aikaa sellaiseen. Piti käydä siellä ja tehdä tätä, lukea kaikki vastaan tulevat tietokirjat ja keskustella asiantuntijoiden kanssa.

Hänessä oli myös huijarin piirteitä, joilla manipuloi kansaa kertomatta sille, mitä oli tekemässä, mutta se palveli sitä, mitä häneltä odotettiin, eli johtamista, mikä oli vaikeaa kun maa oli sotkettu kaaokseen asti.

Normaaleihin olosuhteisiin soveltuvat kipparijohtajat tekevät tällaisiin johtajiin siirtymisen mahdollisimman helpoksi, sillä he eivät oikeastaan tietä, mitä ovat johtamassa. Kaveriporukoissa ollaan asioista jotain mieltä, ja jos tarvitaan uutta tietoa, kutsutaan joku puhumaan siitä. Puheen sisällöstä ollaan sitten jotain mieltä ja viihdyttävä on aina parempi kuin kuiva ja asiallinen, joten tiedon omaksuminen on mitä sattuu.

Mitään ei mielellään opetella itse, koska se olisi pois nysväämiseen varatusta ajasta, joten on mahdotonta tietää, miten paljon muiden puheissa on järkeä.

Kun valta sitten alkaa vaihtua, uudet ja hämmentävät asiat mielellään jätetään kokonaan väliin, jotta saavutetaan tunne omasta viisaudesta, ja sen turvin aletaan sitten tehdä kaikki väärin. On kuin punainen matto alkaisi avautua itsestään uuden vallan edessä hitaasti, mutta vääjäämättömästi, sillä järjellisien ajatuksien torjuminen on kippareilla niin keskeinen osa johtamistaitoa, että näissä asioissa saavutetaan jotain lähes täydellistä sen jälkeen kun asiat on sotkettu perusteellisesti sillä, että johtajien täytyy näyttää kaapin paikka sellaisille, jotka vaikuttavat tajuavan jotain paremmin kuin he. On harjoiteltu kunnolla sitä aikaa varten, kun oman koplan aika roikkua kiinni vallan kahvassa päättyy.

Hitlerin valtaannousun torjumisessa ei alun perin ollut kyse diktatuurin torjumisesta vaan pelkästään siitä, ettei häntä haluttu puolueineen hallitukseen, mutta torjumisessa tärkein konsti oli talouskasvun luominen elämällä velaksi, mikä sitten johti siihen, että Hitler johti päähallituspuoluetta siinä vaiheessa kun talous kaatui ja oli pakko siirtyä diktatuuriin. Hän käytti toki tilaisuuden hyväkseen, mutta hänen vastustajansa antoivat sen hänelle.

Natsien valtaan nousemisessa on paljon mielenkiintoisia piirteitä, jotka on jätetty vähälle huomiolle, koska siitä ei tosiasiassa haluta oppia mitään. Antisemististisessä propagandassa varsinkin näkyy, että todellinen vihollinen oli entinen valta, koska siinä kuvattiin ennen kaikkea alkoholisteja. Juutalaisuutta oli yleensä vain kyömyn nenän verran ja loput olemuksesta oli sitä alkoholilla turvotettua johtaja-ainesta, joihin kipparit yleensä luottavat. Ali-ihmisiä tunnistettiin yleisesti nenän leveyden perusteella, vaikka Keski-Euroopassa työntömitalla löytää lähinnä alkoholisteja, ja rotuopit oli rakenneltu sillä tavalla, että liian turpean nenän omistajan geeneissä luultavasti oli jotain vikaa. Jos ei ollut, niin poliittinen kanta saattoi olla vääränlainen.

Nenän kyömyyden mittaamiseenkin luultavasti oli jokin väline, mutta ainakaan sellaista ei käytetty niin paljon, että sen olemassaolosta oltaisiin tietoisia laajemmin.

Myös kipparikansa osaa olla petollinen. Kannattaa olla tarkkana jos sitä alkaa johtaa vaikeina aikoina, jolloin kaikenkarvaiset vallankumoukselliset ovat liikkeellä, ja sen takia Hitler, joka oli nähnyt maailmaa oikeasti, pyrki pääsemään eroon ylimääräisistä venekerhoista. Myös shamaanien määrän vähentäminen palveli samaa tarkoitusta, mutta sen on täytynyt tapahtua myös kansan mieliksi, sillä juutalaiskysymyksestä oltiin puhuttu kauan ja paljon eikä kansa kuitenkaan ihmetellyt sitä, että propaganda antoi näistä varsin yksipuolisen kuvan, joka vastasi paremmin entisen vallan aikaisia älykköjä ja poliitikkoja.

Vallanvaihtuminen on kippareille tilaisuus jakaa tärkeät asemat uudelleen. Kun se lähtee käyntiin, se saa lisää kannatusta, koska on tilaisuus saavuttaa helposti paljon, ja siihen verrattuna se, ettei juutalaisista pidetä, on pientä. Näitä tappamalla saa korkeintaan ryöstösaalista, mutta jos siinä samalla saadaan tapettua shamaanejakin, niin tarjolla on myös sosiaalista statusta, joka on tärkeämpää kuin ryöstösaalis, josta siitäkään ei tarvitse luopua, sillä tietäjäkuninkaallinen saa toki rosvota.

Perusongelmalle, eli kansanluonteelle, Hitler ei mahtanut mitään, ja tuskin hän olisi edes halunnut johtajan tehtävää, jollei hänellä olisi ollut siihen soveltuvia mielenterveydellisiä ongelmia, sillä hän halusi kovasti, että häntä muistettaisiin hyvällä, vaikka se, mitä hän joutui kansan suosion eteen tekemään, oli suurelta osin sellaista, mistä kipparikansa ei mielellään ota vastuuta itse.

Kipparit ovat kyllä kovia kehumaan itseään, mutta periaatteessa kaikki, mitä Roomalaiset kirjoittivat pohjoisen barbaareista, pätee edelleen, ja on vaikea arvioida, missä määrin tällainen vallan vaihtuminen on vain tiedostamaton pyrkimys palata juurille. Saksalaisetkin käyttäytyivät Hitlerin johdolla sillä tavalla, mistä heidät on aina tunnettu.

Varsinainen huijari voikin olla kipparikulttuurissa parhaimmillaan kuin voiteluöljy, joka pitää koneiston toiminnassa, sillä toisin kuin kippareiden tietämättömät tai lukeneet johtajat, hän osaa suunnitella. Se on välttämätöntä jos esiintyy jonain muuna kuin onkaan ja siihen pitää panostaa sitä enemmän, mitä vähemmän tekee mieli saada tuomio siitä, mitä onkaan tekemässä.

*

Kipparikansat kärsivät jatkuvasta karismaattisien puutteesta, sillä ne haluavat mahdottomia. Yhtäältä pitäisi olla luontainen järjestäytyjä, joka saa asiat toimimaan, ja toisaalta riidanhaluinen reikäpää, joka keksii mieluummin omituisia tarinoita kuin vaivautuu ottamaan selvää tosiasioista.

Shamaaneiden käyttäminen on nykyaikaisessa yhteiskunnassa vaikeaa, sillä kohotessaan arvoasteikossa nämä muodostavat omia venekerhojaan ja eriytyvät muusta yhteiskunnasta keksimällä yhteenkuuluvuutta lujittavia tarinoita, jotka ovat erilaisia kuin mihin muut uskovat.

Tasavallassa tällä tyylillä ei pääse päättäviin virkoihin, joten tarvitaan huijareiden apua. He auttavat korkeisiin asemiin syrjäytyneitä shamaaneja tavoittamaan kansan mielenkiinnon ottamalla omalla tavallaan selvää siitä, mitä se haluaa kuulla.

Huijarin toiminnassa tärkeintä on se, että hän pitää roolistaan kiinni loppuun asti. Kipparit neuvovat häntä ja marisevat, jollei neuvoja osata noudattaa ihan heti, mutta he myös uskovat, että näin saavutettu roolihahmo on aito. Jos paljastuu, että roolin takana on jotain muuta, he loukkaantuvat. Ainoa poikkeus tähän on se, että kokee kippareiden asettamien vaatimusten täyttämisen valtavaksi haasteeksi ja masentuu sen tähden. Silloin voi vaikka tappaa itsensä ja kippareiden mielestä hyvin, mutta jos paljastuu edes, että suhde on tasapainossa siten, että huijarikin on vain saamassa muilta jotain eikä hirveästi välitä, miten näille käy, kyseessä on katala petos.

Kippareita suututtaakin natsien ylimmässä johdossa aivan erityisesti se, että se puhui kansasta sen selän takana aika samaan tapaan kuin kipparit puhuvat johtajistaan näiden selän takana. Kansa oli tyhmä ja natsijohtajat käyttivät sitä omiin tarkoituksiinsa, vaikka se toimi kyllä toisinkin päin, sillä kansa halusi sitä, mitä natsijohtajat sille tarjosivat. Kyse ei saa olla huijareiden välisestä symbioosista vaan kansan on saatava huijata enemmän.

Hitlerin kuvitellaan mielellään pettyneen viimeisinä aikoinaan kansaan ja tulleen siihen  johtopäätökseen, ettei sen suosiolla tehnytkään mitään, koska se on kippareille äärimmäinen petos. Johtajan täytyy olla niin riippuvainen kansansuosiosta, että hän tekee ihan mitä kansa päättääkin haluta, ja kun tulee kunnolla hävityn sodan kaltainen syy paeta omaa vastuuta, tämä kuvitellaan pahimmanlaatuiseksi petturiksi. On varsin ilmeistä, että hän tappoi itsensä siksi, ettei selviytynyt enää tehtävistään pommi-iskusta saamansa tinnituksen takia ja tappoi siksi itsensä, mutta valehteleminen on kansan perusoikeus. Sen avulla täytyy saada panna johtajan syyksi se, ettei kansan palveleminen olekaan johtanut niihin tuloksiin, joista kansa haaveili.

Jopa se, että joku natsijohtaja tappoi itsensä siksi, ettei kestänyt oikeudenkäynnin tuottamaa häpeää, on synti, koska tämän olisi pitänyt kantaa vastuu kansan puolesta.

Myös se, ettei muuten johtajaksi soveltuva henkilö halua mennä ollenkaan mukaan tähän peliin, on loukkaavaa. Hän kieltää kippareilta jotain, mikä kuuluisi näille, eikä vastaan väittämiselle ole tilaa, sillä kippareiden järjenjuoksun tasoa ei sovi kyseenalaistaa ollenkaan. Vaikka nykyisin miten yritetään leimata Hitleriä narsistiseksi hirviöksi, niin kun samanlaista johtajaa tarvitaan taas, narsisteja ovatkin ne, jotka aavistelevat kansan mielialojen olevan johtamassa katastrofiin, ja mitä paremmin kansa katsoo jonkun soveltuvan palvelemaan mielihalujaan, sen narsistisempi tämä on kieltäytyessään osallistumasta katastrofin toteuttamiseen.

Saksasta muutti paljon väkeä pois natsien valtaannousun aikoihin yksinkertaisesti siksi, että se oli paras ratkaisu kaikille. Kansa pääsi eroon itseään älykkäämmistä yksilöistä eikä natsijohtajien tarvinnut miettiä, mitä näille pitäisi tehdä, ja nämä itse säästyivät teloituksilta ja keskitysleirirangaistuksilta. Juutalaisia oli niin paljon, etteivät natsijohtajat onnistuneet löytämään pakopaikkaa näille kaikille, mutta muuten jäljelle jääneet sopeutumiskelvottomat yksilöt olivat lähinnä kippariversioita toisinajattelijoista. He elivät omissa maailmoissaan niin kauan kuin se oli mahdollista ja tulivat ajatelleeksi vasta myöhemmin, että kehityssuunnan kääntämiseksi olisi ehkä voinut tehdä jotain itse.

Jos haluaa menestyä huijaamalla kippareita, roolisuorituksen on oltava täydellinen, sillä aito tietäjäkuningaskin luulisi tosissaan olevansa jotain, eikä tästä periaatteesta tingitä vain sen tähden, ettei outoja sieniä syövälle skitsofreenikolle ole nykyisin oikeastaan mitään käyttöä, sillä shamaaninkin täytyy osata tehdä jotain kunnolla. Taiteilijan uralle lähteneellä shamaanilla on enemmän liikkumavaraa kuin johtajaksi ryhtyneellä kollegalla, mutta hänenkin täytyy osata tehdä taidetta ja siihenkin vaaditaan sen verran tilanteentajua, ettei voi kertoa yleisölle aivan vapaasti, mitä mielessä liikkuu, koska yleisön illuusio siitä, että roolihahmo onkin aito, ei kestäisi sitä.

Varastelu on aivan eri asia kuin huijaaminen. Kippari rosvoaa tilaisuuden tullen ja olettaa muiden olevan samanlaisia, joten shamaania esittävä huijari voi vetää välistä turvallisin mielin niin kauan kuin se ei haittaa roolisuoritusta. Riittää kun selviytyy kiinni jäämisestä teeskentelemällä jotain eikä anna roolisuorituksen herpaantua missään vaiheessa. Jos ei muuta osaa, niin voi teeskennellä, että kippareiden asettamien vaatimusten täyttäminen on niin vaikeaa, että stressi jotenkin purkautui varasteluna, sillä näille tulee siitä aina hyvä mieli.

Puolue on shamaanien muodostama organisaatio. Sillä on nuorisojärjestö, jossa shamaanin alut voivat elätellä toivoa politiikkaan pääsemisestä. Aina välillä mukaan eksyy joku sellainenkin, jota kansa haluaa äänestää, mutta pääasiassa se tuottaa katkeroituneita yksilöitä, jotka eivät kelvanneetkaan politiikkaan, vaikka olivat yhdessä päättäneet, että he ovat parasta mitä on tarjolla.

Nuorisojärjestöstä pääsee kuitenkin puoluekoneistoon, joka taasen yrittää värvätä avukseen sellaisia henkilöitä, jotka pärjäävät vaaleissa. Taso ei päätä huimaa, kuten arvata saattaa, mutta suomalaisessa yhteiskunnassa shamaanin arvo on niin vahva, ettei heitä edustavien poliitikkojen taso ole kovinkaan tärkeä seikka. Jos puolueen politiikka ei toimikaan, niin apulaisia voidaan vaihtaa.

Käytännössä vastuun epäonnistumisista kantavat yleensä ne, jotka pystyisivät periaatteessa tajuamaankin jotain, mutta shamaanit eivät lähde politiikasta kulumallakaan. Ainakin poliittisesta keskustelusta löytyy aina runsaasti tilaa, vaikkei mitään sanottavaa olisi edes sen vertaa, että pärjäisi edes kunnallisvaaleissa.

Huijari toki ymmärtää asemansa, koska hän on politiikassa siksi, että hän on älyllisesti tavallisen kansan yläpuolella. Hänen on jotenkin suojauduttava selkään puukottamista vastaan, ettei hän jäisi tyhjän päälle, ja se taas aiheuttaa narinaa palkintoviroista, joihin huijarit pääsevät sitten kun puoluekoneisto on sotkenut asioita niin paljon, että vastuu pitää siirtää apulaisille.

*

Toisaalta myös karismaattisen johtajan on oltava huijari, jotta hän pystyisi muistuttamaan shamaania. Hänen täytyy opetella vaikuttamaan sopivan hullulta ja pitämään liian älykäs toiminta salassa.

Esimerkiksi Hitler saarnasi kansalle sitä soopaa, mitä se halusi kuulla, samaan aikaan kun hän teki suunnitelmia sen mukaan, mitä kansa ei halunnut tietää. Näin hän teki oikeita liikkeitä oikeaan aikaan ja se oli kansasta ihmeellistä ja taianomaista.

Kippareilla on tarvetta tällaisille johtajille, sillä he haluavat kokea, että tuttu ja turvallinen sekopää onkin viisaampi kuin oikeat johtajat, jollaisista he eivät pidä ollenkaan. Johtajan täytyy olla shamaani tai sellaisia palveleva huijari.

Karismaattinen johtaja onkin yleensä syntynyt väärään ympäristöön. Hänellä on älyä, mutta hänet on kasvatettu kippariksi ja sen seurauksena hän sekä tuntee nämä, että on riittävän mielenterveysongelmainen haaskatakseen aikaansa näiden parissa.

Mussolini haukkui Hitleriä selän takana putkimieheksi ja siinä saattoi olla perää, koska hän oli sitä ainesta, mikä kutsutaan apuun silloin kun omat kyvyt loppuvat. Putkimies on älykkäämpi kuin kippareiden poliitikot keskimäärin, sillä hänellä on taipumus toimia tosiasioiden mukaan ja pyrkiä tekemään työnsä kunnolla. Jos hänellä on myös taipumusta vehdata asiakkaidensa vaimojen kanssa, niin sekin on hyödyllinen piirre, koska näin lehtolapsi saa myös huijarin ominaisuuksia.

Äidin puolelta tuleva kippariaines auttaa sitten naamioimaan käytännöllisempiä taipumuksia siten, etteivät kippareiden ennakkoluulot herää. Vastustajia osaaminen toki pelottaa, mutta kannattajia saa enemmän kun vaikuttaa myös sopivan pölhöltä.

Tärkeintä hänessä oli kuitenkin se, että hän oli ennen kaikkea venekerhon johtaja, sillä kipparit eivät pidä muista johtamistapoja. Hänen uransa oli alusta loppuun sitä, että hän kalasteli kansan suosiota tarjoamalla sille seurauksia harkitsematta sitä, mitä se halusi, ja lopputulos oli jotain aivan muuta kuin mihin puhdasverisen putkimiehen johdolla oltaisiin päästy.

Kipparimaissa Hitlerin toimintapa on niin tavallinen, ettei sitä huomata epäillä syyksi hänen jälkeensä jääneelle hävitykselle, joten selittelystä on syntynyt oma tarinankerrontaperinteensä, jossa huomiota kiinnitetään mihin tahansa muuhun todelliseen tai kesittyyn piirteeseen kuin kalastelevaan johtamistapaan. Se on itse asiassa hyvin lähellä Hitlerin tapaa toimia, koska siinäkin kokeillaan erilaisia syöttejä ja valitaan ne, joihin saalis tarttuu. Vasta sitten asiantuntija alkaa kehitellä omaa teoriaansa tosissaan.

Tästä on olemassa johtamiseen tarkoitettu muunnos, joka on olevinaan uutta ja ihmeellistä, koska se on tutkijoiden kehittämä. Sitä kutsutaan vaikkapa syväjohtamiseksi ja siinä alaisiin ei yritetä tehdä vaikutusta johtamistaidolla vaan innostamalla näitä tekemään jotain, ja sitä, että keksii, millaisia syöttejä kukin alainen tarvitsee motivoituakseen, kutsutaan johtajaksi kasvamiseksi. Näin johtaja voi käpertyä itseensä ja keskittyä haaveilemaan omiaan jossain syrjemmällä. Puuttuu vain oivallus siitä, että sitä kannattaisi mainostaa omiin maailmoihin vetäytymistä rakennuttamalla talo johonkin syrjäiseen paikkaan, kuten Hitler, sillä kipparit arvostavat johtajaa, joka ajattelee omiaan keskellä korpimaisemaa, oli siellä vuori tai ei.

Kaikki, mitä natseista opittiin, on unohdettu tarkoituksella, ja kipparit ovat valmiita tekemään silloiset tyhmyydet uudelleen. Tarvitaan vain yhdistäväksi voimaksi joku, joka ymmärtää, mitä he ovat, ja osaa tarjota heille sitä, mitä he haluavat.

*

Kippareilla politiikka jakaantuu voimakkaasti punaisiin ja valkoisiin. Keskustaa voisi kutsua vaaleanpunaiseksi, koska se on lähinnä välimuoto, ja kaikki ovat keskenään niin huonoissa väleissä, ettei siniverisien rauhanomaisemmalle lähestymistavalle löydy tilaa.

trikolori7.jpg

Politiikassa tämä ilmenee siten, että puolueet asennoituvat politiikkaan kuin ryöstöretkiin. Päätöksiä tekemään lähdetään sillä asenteella, että nyt näytetään niille ja otetaan se mikä meille kuuluu, ja tästä johtuen politiikka on henkilökeskeistä. Tarvitaan sellaisia ihmisiä, jotka osaavat selittää ryöstelyn ja vihan täysin tuntemattomia ihmisiä kohtaan siten, että puolue on vain vaalimassa jäseniensä oikeuksia.

Kansa jakaantuu puolueiksi vähäisien rotuerojensa mukaan, joten hyvä selittelijä on tarpeen, mikäli puolue aikoo kasvattaa kannatustaan, koska sekarotuinen väestönosa suuntaa sinne, missä on parhaat selitykset. Varsin harva kuitenkaan osaa keksiä uusia selityksiä, minkä johdosta puolueiden voimasuhteet muuttuvat yleensä sen mukaan, että joidenkin epäonnistuessa toiset saavat lisää kannatusta.

Näin ollen poikkeuksellisen hyvä selittelijä voi saada puolueensa kannatuksen nousemaan varsin tehokkaasti, ja muiden kansojen on vaikea ymmärtää tilannetta, koska se muistuttaa järjestäytymistä normaaliksi kansaksi. Johtaja saarnaa vihaa muita ihmisiä kohtaan, mutta kipparit vaikuttavat kuitenkin kiinnostuneet järjestäytymisestä ja sääntöjen noudattamisesta aivan uudella tavalla. Normaali kansa tunnistaa vaarallisen johtajan siitä, että hän saarnaa oikeudesta rikkoa sääntöjä, mutta kippareita ei tarvitse kannustaa siihen vaan pelkkä tilaisuus riittää, joten vihasta saarnaaminen vaikuttaa ainoastaan siltä, että pätevällä johtajalla on asenneongelma.

Berliinin Olympialaiset olivat loistava esimerkki tästä sokeudesta, sillä saksalaisien viholliskansojen mielestä niissä korostuivat rotuopit, vaikka saksalaiset olivat valmistautumassa sotaan olemalla ystävällisiä niille, joita vastaan he aikoivat hyökätä.

*

Siniverisyyttä kipparit eivät ymmärrä ollenkaan, koska se on aivan eri asia kuin heidän kuninkaallisensa, jotka eivät osaa tehdä mitään kunnolla. Näin ollen karismaattiset johtajat ovat heille mysteeri, koska heissä on se kipinä, mikä shamaaneista puuttuu.

Mielisairaanakin oikea kuninkaallinen jaksaa perehtyä asioihin, ja vaikka kipparit pelkäävätkin näitä, se ei ole este johtajaksi pääsemiselle, sillä he eivät halua ymmärtää, missä todellinen osaaminen on. Putkimies, jolla ehkä oli osuutta Hitlerin perimässä, saattoi aivan hyvin olla siniveristä alkuperää, sillä jostain hän sai kyvyn perehtyä asioihin, ja kippareilla tällainen biologinen isä olisi alempiarvoinen, koska hän osa jotain. Heidän mielestään kuninkaallisen täytyy osata pönöttää ja olla eri mieltä varsinkin silloin, kun joku yrittää puhua järkeä, joten ammattimies on suunnilleen pohjasakkaa.

Hitler ja Lenin saivat ajettua yhteiskuntansa kaaokseen, mutta heidän tulevaisuudensuunnitelmansa paljastavat siniverisen taustan, sillä Hitlerin kansankoti tai Leninin eivät sovi punaisille tai valkoisille kippareille vaan ne edustavat siniverisien mielenmaisemia. Varmemman vakuudeksi ne loksahtivat täydellisesti yhteen eikä haitaksi ollut edes se, että Hitlerin ja Leninin kannattajat kokivat toisensa vihollisiksi.

Ainakin Lenin myös haali ympärilleen siniverisiä, koska he olivat niissä oloissa luotettavimpia, ja hänen siniverisen kokkinsa lapsenlapsi herättää nykyisin närää kippareiden koko punavalkoisessa spektrissä toimimalla Venäjän presidenttinä.

Stalin peri Leninin palveluskunnan ja löysi sen piiristä viimeiseksi jääneen naissuhteensakin, mistä voidaan päätellä, että hänkin oli kuninkaallisia, ja varmaan sama taipumus löytyisi Hitleristäkin, sillä hänkin kuului johtajana samaan sarjaan.

Kippareille kuninkaallinen alkuperä on oletusarvoisesti ominaisuus, jota johtajassa on oltava vähän, jotta hän ei alkaisi johtaa liikaa. Tavallinen vähän karismaattisempi johtaja tuntuu olevan huorahtavan naisen oma projekti, koska nämä liittyvät ihmelapsimyyttiin, jonka mukaan mitä tahansa voi syntyä minne tahansa. Ihmelapsia syntyy perheisiin, joissa karismaa ei ole aikaisemmin ollut nimeksikään, ja sellaisen omissa lapsissa karisma on laimentunut jo niin paljon, ettei ura avaudukaan samalla tavalle kuin ihmelapselle.

*

Kuninkaallisista tiedetään, että kipparit ovat karisman suhteen hyvin varovaisia. Ruotsin nykyistä kuningassukua alettiin tarhata Napoleonin marsalkasta, ja Napoleonissakin oli ainakin puolet turvenuijaa. Hänen marsalkassaan oli siniverisyyttä vieläkin vähemmän, mutta ruotsalaisille hänkin oli jotain suurta ja ihmeellistä.

Kipparikuningaskuntien kuninkaalliset ovat ylipäätään sellaisia, että heissä tuskin huomaisi mitään kovin erikoista jos he liikkuisivat kaupungilla tavallisissa vaatteissa, joten he eivät sitten harrasta sellaista vaan kuninkaallisuus on pääosin kummallista roolileikkiä, joka viihdyttää sitä väestönosaa, joka on kiinnostunut myös missien ja urheilijoiden asioista.

Ilman tämän alan lehtiä kuninkaallisien arvo saattaisi romahtaa.

Hitlerin ja Leninin kaltaiset johtajat ovat selvästi siniverisempiä kuin normaalit lehtolapset, sillä ne kipparit, jotka eivät pidä heitä, ovat huolissaan siitä, että jäikö heiltä jälkeen lapsia. Jos kyse olisi vain jostain tavallisesta presidentiksi soveltuvasta tyypistä, huoleen ei olisi aihetta, sillä presidenttien lapsissa harvemmin on mitään kovin ihmeellistä. Karsimaa täytyy siis olla niin paljon, että sitä olisi paljon vielä senkin jälkeen kun sitä olisi laimennettu vaikkapa piikatytön geeneillä.

Luonne taas syntyy siten, että kasvatti-isä on mikä lie öykkäri, joka tekee kotioloista siinä määrin epämiellyttävät, että syntyy sopiva tilaisuus skitsofrenian kehittymiselle. Lapsi pakenee mielikuvitusmaailmaan ja luottaa äitiinsä, johon ei oikeastaan pitäisi luottaa ollenkaan, koska hän on sitä materiaalia, joka kasvattaa jonkun lehtolasta samassa taloudessa öykkärin kanssa.

Kodin ulkopuolinen ympäristö ei luonnollisesti pidä hänestä ollenkaan, koska hän on aivan vääränlainen ihminen, joten äidistä tulee hänen maailmansa keskus ja hän alkaa sepittää mielikuvitusmaailmaa, jossa tämä on hyvä ja muut pahoja.

Näin hän oppii myös etsimään seuraa muista tunnekylmistä huijareista ja päätyy politiikkaan, missä hän alkaa etsiä hyväksyntää puhumalla sitä, mitä muut haluavat kuulla. Hänellä saattaa myös olla ikäviä taka-ajatuksia, koska hän kuitenkin tietää olevansa väärässä seurassa, mutta mielenterveydellisen tilansa takia hän ei tiedä mitä hänelle on tehty, joten vihamielisyys etsii muotoa ja kohdetta tavalla, joka kiinnostaa kippareita kovasti, sillä työpaikka-ammuskelun kaltainen purkaus yhteiskunnan mittakaavassa on heille jotain, mistä kerrotaan sankaritarinoita vielä satojen vuosien kuluttua.

Siniverisyys taas näkyy siinä, että hän osaa juonitella aivan eri tavalla kuin muut poliitikot, joilla on kippareille tyypillistä suunnitelmallisuuteen liittyvää rajoittuneisuutta. Hän tietää, mitä tulee tapahtumaan, koska hän seuraa tapahtumia eikä pyri muuttamaan tulevaisuutta valehtelemalla.

Hitler keplotteli itsensä siihen asemaan, jossa pääsi yksinvaltiaaksi kun valtio ajautui maksukyvyttömyyteen ja sitä kautta kaaokseen, juuri ennen kuin valtio ajautui maksukyvyttömyyteen, eivätkä kilpailijat ensin tajunneet mitä hän oli tekemässä, koska heillä oli niin kiire kalastella suosiota sotkemalla talousasioita, ettei heillä liiennyt aikaa seurausten pohtimiseen, ja niiden tapahduttua he olivat hyvillään kun valta olikin henkilöllä, joka vaikutti kykenevän siivoamaan muiden jälkiä.

Lenin puolestaan ymmärsi, ettei kommunistista vallankumousta voi tehdä ilman riittäviä rahavaroja. Hän sai Saksasta mukavan pesämunan sillä perusteella, että hän oli periaatteessa halukas yhteistyöhön, mikä Saksassa käsitettiin siten, että hän olisi Venäjällä haitaksi yrittämällä vallankumousta, mutta ei kuitenkaan uskonut kykenevänsä siihen tyhjätaskuna. Kertomatta jäi, että hänellä oli Trotskin kautta hyvät yhteydet Wall Streetin pankkiireihin. Saksalaisien rahoilla hän sai toiminnan käyntiin ja kykeni antamaan pankkiireille sellaisen kuvan, että nämä voisivat hyötyä vallankumouksesta, ja muuta siihen ei sitten tarvittukaan.

Se, mitä jälkikäteen kutsutaan hulluudeksi, on itse asiassa täysin johdonmukaista, sillä jos kansaa haluaa mieleisensä johtajan ja saa sellaisen, se on itse vastuussa seurauksista. Kipparimaissa vastuu kuitenkin jakaantuu siten, että sen saavat ne, joiden on vaikeinta valehdella, etteivät he oikeastaan ole olleet mukana toiminnassa, ja parhaimmillaan vain hyvin pieni osa väestöstä muistaa riekkuneensa karismaattisen johtajan perässä.

Kippareille puhuessa kannattaa huutaa ja riehua, koska nämä haluavat päästä röheltämään, ja ainoa seikka, mikä tekee tästä vaikeasti käsitettävän asian, on se, ettei kippareita tunneta muualla riittävän hyvin.

Asiallisesti käyttäytyvä järkevä ihminen ei kiehdo, vaikka hän saattaa ehkä olla hyödyllinen puolueelle, mutta joku korkeaan asemaan päässyt alkoholisti on sitä ihastuttavampi, mitä holtittomammin hän käyttäytyy. Näistä tilaisuuksista ei pidetä tarpeellisena kertoa muille kansoille, mutta suomalainen virkamies, joka ei osaa tehdä mitään kunnolla, on suosittu hahmo ja sen takia näistä on vaikea päästä eroon. Se ei johdu pienien piirien salaliitosta vaan kansanluonteesta.

illustration_main.jpg

Suomi on kipparimaidenkin sarjassa aivan omassa sarjassaan siinä, kuinka paljon huijareihin luotetaan. On itse asiassa vaikea arvioida, moniko huijarilta vaikuttava henkilö on vain hölmö, joka saa suomalaiset innostumaan muistuttamalla sopivassa määrin shamaania.

Joka tapauksessa suomalaisilta on niin helppoa huijata rahat ja muu omaisuus, että tarjonta ei vastaa kysyntää. Huijareita ja hölmöilijöitä on aivan liian vähän, joten suomalaiset joutuvat yleensä huijaamaan itse itseään.

Talouden puolesta Suomi on lähinnä katastrofialue, jossa kyetään varsin harvoin nimeämään syyllinen siihen, että valtion yhtiöt onnistuivat tekemään huimia tappioita lähes aina kun keksitään, että ne voisi saada tuottaman enemmänkin. Tässä joudutaan yleensä käyttämään shamaaneja, jotka kehittelevät jotain, mikä vaikuttaa huijaukselta, mutta koska näin arvovaltaiset ihmiset eivät suomalaisien mielestä olla niin typeriä, syytä epäonnistumisiin etsitään mieluummin olosuhteista, joiden takia suomalainen yritys ei mitenkään voi pärjätä jossain, missä muut yritykset pärjäävät.

Tämä ei koske vain ulkomailla tehtyjä tappioita vaan kotimaassakin voi olla liian vaativat olosuhteet. Suomalaiset kykenevät loistavasti kehittämään pilalle jopa postilaitoksen, jolla ei edes ole kilpailijoita mainittavaksi asti. Käytännöllisesti katsoen monopoliasema tutuimmassa mahdollisessa ympäristössä ei ole este epäonnistumiselle.

Samoin talouspolitiikka on pelkkää huijausta, joka pitää huolen, ettei yksityinenkään sektori menesty, eikä sekään ole kenenkään syytä vaan shamaanit saavat yrittää taikoa kansantalouteen kasvua niin kauan kuin jotain sellaiseksi luokiteltavaa on olemassa.

Suuri salaliitto on se, että suurin osa kansasta ei suostu siirtymään tälle vuosituhannelle vaan luottaa alkoholisteihin ja muuten vain riittävän hulluihin johtajahahmoihin.

Toimiva yritystoiminta on kaikkien puolueiden luokkavihollinen, koska se ei kunnioita lainkaan shamaanien viisautta.

*

Hitlerin uran vähiten käsiteltyihin haasteisiin kuuluu kippareiden taipumus etsiä viisautta taikauskosta. Näille piti luoda okkultistinen järjestelmä, jonka avulla taikauskon asemaa päätöksenteossa saatiin vähennettyä samaan aikaan kun kansaa yhdistettiin taikauskon avulla.

Kippareille on ominaista kehitellä omia uskomusjärjestelmiään, jotta venekerhot voisivat saavuttaa sellaisen tunteen, että niillä on niin syvä ymmärrys, etteivät muut edes kykene käsittämään sitä, ja tämä kannatti suunnata taikauskoon, jotta se lakkasi hajottamasta yhteiskuntaa. Yhteinen okkultistinen oppijärjestelmä oli kasattu sekalaisista aineksista, joten siitä saattoi kehitellä jotain omaa eksymättä omille teilleen, ja sitä leimasi lapsenomaisuus, jotta se varmasti kiinnosti kippareita.

SS-joukkojen käytössä ollut symboli, jossa on pääkallo ja luut ristissä, on tästä hyvä esimerkki, koska se vetää kippareita puoleensa edelleen. Sen kanssa voi lähteä leikkimään merirosvoa, ja jos haluaa kokea olevansa muita viisaampi, voi muistaa sen olevan Temppeliritareiden symboli eikä tähän liity omille teille eksymisen riskiä, koska se yhdistetään merirosvoihin siksi, että Temppeliritarit rikastuivat merirosvouksella.

IMG_20170718_083549

Muiden kansojen on vaikea käsittää näitä asioita, koska kippareiden mielenmaisemat ovat liian omituisia ja siitä syystä on vallalla käsitys, että Hitler jotenkin lumosi saksalaiset, vaikka hän osoitti vain torikauppiaan tasoista käsitystä siitä, mitä kansalle kannatti tarjota. Hän osasi antaa sille sellaista rihkamaa kuin se halusi, ja se piti sen saamista suurena kunniana, jonka saavuttamiseksi kannatti tehdä paljon ja ottaa riskejä.

Postikorttimaalarina joutuu opettelemaan, millaiset kuvat käyvät kaupaksi, ja ollessaan tekemisissä kauppiaiden kanssa, saa kuulla aiheesta enemmän. Näin saavutetulla pätevyydellä Hitler pystyi sitten myymään kansalle kuvia ja se oli arvokas taito ympäristössä, jossa ihmiset yleensä ottaen tavoittelivat ymmärrystä kehittelemällä harhaluuloja. Yleinen käsitys oli, että saksalaiset olivat liian kehittyneitä, jotta heidät olisi voinut ostaa lasihelmien tasoisella rihkamalla ja se rihkama, jolla heidät yritettiin ostaa palvelemaan johtajiaan, pyrki muuttumaan väärään suuntaan, jotta johtajat pääsivät kuvittelemaan olevansa jotenkin parempia kuin muut, joten he myivät sielunsa saadessaan viimein sellaista rihkamaa, jota he oikeasti halusivat.

Natsien symboleja suojellaan edelleen sillä tekosyyllä, että niiden leviäminen olisi muka vaarallista, vaikka tosiasiassa se vain alentaisi niiden arvoa, sillä kukaan ei tekisi niiden eteen mitään jos niitä olisi joka paikassa. Kielloilla ja torjuvalla asenteella niiden käyttö pidetään sääntöjen varaisena sitä verten, että ilmaantuu joku, joka on pätevä jakamaan niitä.

Tämä on kuitenkin vain haave, sillä uutta Hitleriä ei ole mahdollista taikoa vaan jossain vaiheessa ilmaantuu häntä vastaava johtaja, joka opettelee itse, millainen symboliikka soveltuu silloiseen tilanteeseen, mutta kipparit ovat taikauskoisia eivätkä osa suunnitella tulevaisuutta, joten heille on luontevaa pyrkiä loihtimaan jotain vanhastaan tuttua.

Hajoamisen ehkäisemiseksi Hitlerin piti myös kerätä ympärilleen ostettavissa olevia henkilöitä, jotka tekivät, mitä käskettiin, koska preussilainen kulttuuri oli vajonnut sille tasolle, että varsinkin tärkeät henkilöt leikkivät meedioita ja kyselivät neuvoja vainajilta, jotta heille tuli sellainen tunne, että he ymmärsivät enemmän kuin muut. Sodanjohto ei ollut sittenkään erityisen hyvä vaan sen suunnitelmat kehittyivät huumausaineilla saatujen mielialojen mukaan, mutta se oli kuitenkin parempi se, mikä saksalaisilla oli ennen kuin Hitler oli organisoinut sen uudelleen, ja kansa halusi lähteä valloittamaan maailmaa ajattelematta asiaa kunnolla.

Ensimmäinen maailmansota syntyi siten, että kenraalikunnan virkaa toimittavat tamponin narut olivat punoneet täydellisen sotasuunnitelman, joka meni täydellisesti pieleen, ja näin saatiin pitkä asemasota, joka aiheutti voimakasta mielipahaa, koska sillä ei saavutettu muuta kuin tappioita ja lopulta piti allekirjoittaa niin nöyryyttävä rauhansopimus kuin vihollinen suinkin kehtasi vaatia.

Hitlerin sota sen sijaan eteni aluksi aivan loistavasti, sillä hän ei luottanut kenraalien kykyihin ollenkaan, ja ongelmia alkoi tulla vasta siinä vaiheessa kun armeija oppi juoksemaan metamfetamiinin voimin sinne, minne nenä sattui näyttämään, ja keksimään tekosyitä sille, että se oli muka maailman paras ja edistynein armeija, vaikka kalusto oli aika huonoa ja sen vähyyttä paikattiin käyttämällä paljon enemmän hevosia kuin mikään muu sodan osapuolista.

Se, että sodanjohtokaan ole ollut mitenkään häävi, oli vain eduksi, sillä kipparit eivät pidä hyvästä johdosta, mutta innostuvat päästessään näyttämään, että he osaavat paremmin kuin ne, jotka osaavat oikeasti tehdä jotain hyvin. Motivaatio oli erittäin korkealla ja korvasi armeijan heikkouksia. Rivisotilaat olivat ylpeitä vaikkapa siitä, että ylemmät upseerit osallistuivat taisteluihin itsekin, koska he kokivat, että näin sen piti ollakin, joten motivaatio ei laskenut sen takia, että ylempiä upseereita kuoli paljon ja sen takia kokemusta johtamisesta ei päässyt kertymään mahdottoman paljon.

Hitlerin suuruudenhulluudesta puhutaan paljon, mutta se on vain asiaan kuuluvaa mustamaalaamista. Hänen armeijansa epäonnistui, joten hän oli vastuussa seurauksista kaikkein saksalaisien puolesta, sillä suuruudenhulluus on kipparissa sisään rakennettu ominaisuus ja sitä täytyy suojella. Hänen on saatava olla täydellinen ja kokea tietävänsä kaikki paremmin, ja tunnejohtaja vain auttaa tässä pyrkimyksessä kertomalla, millä tavalla hän on täydellinen ja mitä hänen on tiedettävä tietääkseen kaikki paremmin.

Jos joku tärkeä ulkomaalainen henkilö vaivautuu pistäytymään Suomeen, hänen kannattaa haaskata jossain haastattelussa vähän aikaa valehdellakseen, että suomalaiset naiset ovat maailman kauneimpia. Sen jälkeen hän on hyvä ja rehellinen ihminen, koska suomalaiset naiset tarvitsevat hänen todistustaan suuruudenhulluutensa tueksi.

Sama toimii muissakin kipparikulttuureissa ja Hitlerkin vain tutustui saksalaisien suuruudenhulluuteen voidakseen valehdella, että näiden suuret luulot olivat totta.

Kipparikansa on aina mielestään pohjimmiltaan paras aivan kaikessa eikä sitä voi johtaa menemättä mukaan tähän leikkiin, mutta myös jälkien peittely kuulu asiaan, joten Hitleristä on myöhemmin pyritty tekemään poikkeuksellista sillä perusteella, että hän toimi tässä suhteessa täysin normaalisti. Politiikkaan täytyy liittää yli-ihmisfantasioita tai muuten kipparit eivät kiinnostu siitä eikä kansa pysy yhtenäisenä.

Keskinäisen riitaisuuden takia politiikka on aina peliä, jossa on voittajia ja häviäjiä ja häviäjiä pyrkii olemaan liikaa, joten jossain vaiheessa tarvitaan johtajaa, joka kohottaa kansan suuruudenhulluuden sille tasolle, että se voi alkaa halveksia omaa riitaisuuttaankin. Lopputuloksesta riippuu, millainen maine johtajalle jää historiaan, mutta periaatteessa Hitler ei eronnut millään tavalla Otto von Bismarcista, joka myöskin yhdisti kansan puhumalla halveksivaan sävyyn riitaisasta parlamentista, joka aiheutti vain lisää ongelmia, ja lähti valloittamaan kansalle lisää elintilaa.

Bismarcilla oli vain edullisemmat lähtökohdat, sillä kansan suuruudenhulluuden tyydyttäminen oli helpompaa kuin Hitlerin aikoihin, jolloin kansan valloitushalut olivat täysin poskettomat, koska sen piti päästä näyttämään, että se pystyisi myös voittamaan maailmansodan, ja karvaalle tappiolle oli löydetty syyllisiksi vähemmistöt, joille piti päästä kostamaan.

Tällaisia täysosumia löytyy johtajiksi varsin harvoin eikä ketään ole välttämättä saatavilla edes silloin kun kansa pitäisi yhdistää ennen kuin se alkaa sotia keskenään. Yleensä kipparit joutuvatkin käyttämään huijareita tunnejohtajinaan ja valtarakenteen ylimmät osat suorastaan kuhisevat näitä, koska sinne ei löydetä mitään muuta.

Johtaminen on lähinnä teatteria ja kulissien takana keskitytään sikailemiseen ja korruptioon, mutta sitä katsellaan sormien läpi, koska kipparit eivät halua johtamistaitoa vaan suuria tunteita ja pummin elkeitä. Vaalityötä tekevät ehdokkaat eivät paljon eroa muista ostoskeskuksella pyörivistä mouruajista ja näin sen tuleekin olla.

Näin työväenaate on muuttunut teatteriksi, jossa ylipalkatut ammattiliittojen johtajat keskittyvät olemaan kateellisia pörssiyhtiöiden johtajien tuloista ja yrittäjien järjestöt palvelevat palkkajohtajien etuja. Kummatkin puolustavat yhdessä keinottelijoiden etuja, koska johtajat haluavat saada rahansa poikimaan.

Enemmistö kansasta ymmärtää, että jotain on pielessä, mutta se ei näe ratkaisua missään, koska se tarvitsee tunnejohtamista. Se, että kokeiltaisiin palkkajohtajia, jotka voi irtisanoa jos työn laatu ei miellytä, ei tule kuuloonkaan, koska kipparin aivot eivät toimi näin. Hän haluaa tunnejohtajan ja maailman pitäisi jotenkin muuttua sellaiseksi, että hänen lähestymistapansa toimii käytännössä.

On demokratiaa, että ammattiliittoa johtaa valtava pettymys, jonka tuloilla saisi palkattua kolme yritysjohtajaa, ja ratkaisua etsitään demokratian lisäämisestä. Ehkä tilanne muuttuisi jos jäsenistö saisi ilmaista vapaammin, millaista tunnejohtamista se haluaa. Ainakin röheltämiseen syntyisi enemmän tilaisuuksia ja se on toki parempi asia kuin se, että onnistuttaisiin tekemään jotain kunnolla.

Huijari ei ole varsinaisesti huono johtaja, sillä hän haluaa varmistaa jatkuvuuden omille vedätyksilleen.

Shamaanikulttuurissa johtaja on joku, jolle valehdellaan ja jonka pitäisi uskoa valheisiin, koska hän on käytännössä lähinnä tulppa, joka estää liiallisen järjestäytymisen. Pienen piirin kuningas, josta ei ole paljon mihinkään ja joka puhuu sitä, mitä muut haluavat kuulla, on tärkeä osa järjestäytymistä pieniksi venekerhoiksi.

Nykyaikaisessa yhteiskunnassa tällainen järjestely ei toimi ollenkaan. Jos shamaani olisi vastuussa yhteisistä raha-asioista, hän olisi jakanut sitä ehkä kolmekymmentä kertaa enemmän kuin mihin on varaa jo ennen kuin alettaisiin varsinaisesti neuvotella sen jakamisesta, sillä muut osapuolet luonnollisesti kävisivät epävirallisesti pummimassa häneltä mahdollisimman paljon, jotta neuvotteluissa tarvitsisi osata mahdollisimman vähän.

Huijari saa tällaisetkin asiat pysymään hallinnassa, koska hän on taitavampi petkuttamaan kuin tavallinen kippari. Häntä jopa arvostetaan sen takia, että hän on hyvä pettämään, mutta hän ei ole hyvä tulppa, joten hän ei voi kuulua varsinaisesti hallitsevaan luokkaan vaan hän on osa kapinaa sellaista vastaan.

Huijareiden takia tarve saada karismaattinen johtaja kasvaa, koska täytyy olla jotain, mitä vastaan heidän kanssaan ollaan kapinoimassa, mutta siihen asemaan täytyy kuitenkin saada shamaani, koska kapinan lisäksi on myös biologinen taipumus pitää huoli siitä, että ylin valta on tulpalla. Näin syntyy mielikuva suuresta johtajasta, joka osaa kaiken, mutta käytännössä vapauttaa röheltämisen, mikä sitten pilaa kaiken.

Näin yhteiskunta on aikapommi, jonka laukeamista rajoittaa lähinnä se, että karismaattista johtajaa on vaikea löytää.

Joidenkin huijareiden menestymien rohkaisee muitakin ja vähitellen nämä saavat liikaa vaikutusvaltaa. Kaikki mahdolliset julkiset toiminnat yhtiöitetään, jotta saadaan lisää johtavia asemia huijareille, ja kirkosta tulee paikka, jossa voi kuunnella muiden palkoille suurille tuhisemista samaan aikaan kun johtavien sielunpaimenien omat palkat kohoavat taivaisiin.

Huijarit verkostoituvat ja pyrkivät päättämään yhdessä, millaista tunnejohtamista kansa tarvitsee, ja tulokset ovat yleensä huonoja, koska kaikessa otetaan ensisijaisesti huomioon oma ura ja omien taskujen täyttäminen ja yhteiset edut ovat vain epämääräinen kielikuva, jolla puolustellaan omien etujen ajamista.

Tyypillinen huijari valehtelee myös itselleen, jotta hän saisi puheisiinsa enemmän uskottavuutta. Hän uskoo omiin valheisiinsa ja julkisivusta kehittyy vähitellen hänen persoonallisuutensa. Roolihahmosta luopuminen käy koko ajan vaikeammaksi, eikä siinä ole mitään viehätystäkään, koska on mukavampaa olla johtajahahmo kuin pelkkä kelmi, joka laskee ryöstösaalista omassa kammiossaan.

Kippareille he alkavat muistuttaa koko ajan enemmän karismaattisia johtajia, mistä syystä he ajattelevat koko ajan enemmän sitä vaihtoehtoa, että etsittäisiin jostain sellainen johtaja, joka ei huijaa vaan on mahdollisimman täydellisesti sitä, mitä esittää olevansa.

Kokemuksesta tiedetään, että kaaoksen synnyttyä kipparit luottavat tyhjätaskuun, joka haluaa vain panna yhteiskunnan kokonaan uusiksi. Tyytymättömät luottavat häneen, koska hän ei varasta vaan haluaa ainoastaan absoluuttisen vallan, ja huijarit kokevat, että hänen avullaan olisi mahdollista johtaa maata kulissien takaa, koska heille se, ettei varasta, on tyhmyyden merkki, joka takaa sen, ettei absoluuttista valtaa käytetä heitä vastaan.

Karismaattisen johtajan tarvitsee vain ottaa vastaan huijareiden tarjoama apu ja esteet katoavat hänen tieltään. Jälkien peittely ei ole ongelma, sillä kansan luottamus tulee kuitenkin lunastaa puhdistamalla yhteiskunta ainakin niistä huijareista, jotka eivät vanno uskollisuutta uudelle vallalle.

Huijareiden suurin heikkous onkin siinä, etteivät he uskalla irrottaa otettaan ryöstösaaliistaan ja ryhtyä pelkiksi julkisivuiksi, mikä olisi avuksi kippareiden suosioon pääsemisessä tai ainakin pakoliikkeen suunnittelemisessa.

Juuri muuta vastusta kipparit eivät sitten tarjoakaan, sillä heidän maailmankuvansa on erittäin minäkeskeinen. Jos joku viitsii teeskennellä sellaista kuin kippari haluaa, tämä vain ilahtuu, koska maailma vaikuttaa sittenkin pyörivän hänen napansa ympärillä. Roolisuorituksen ei edes tarvitse olla hyvä, sillä uhri korjailee sitä käyttämällä mielikuvitusta, koska hän ei halua menettää tunnetta siitä, että hän on maailmankaikkeuden keskipiste.

Kipparille riittää kun joku on pelkkä ulkokuori eikä häiritse oman navan kaivamista persoonallisuudella. Jopa itseään markkinoiva julkisuudenhenkilö on karismaattinen jos hän vain jaksa pitää sitä varten kehittämästään roolista kiinni, ja tällaisen roolihahmon tuleminen osaksi omaa elämää on unelmien täyttymys. Näyttelemisen tasollakaan ei selvästi ole mitään merkitystä, koska jopa aivan muilla avuilla uraa luova pornopimu koetaan kiehtovaksi osaksi jotain parempaa maailmaa. Olennaista on vain se, että pitää persoonallisuutensa piilossa ja antaa kipparin vajota kaikessa rauhassa narsismiinsa.

Aiheen käsitteleminen on kokonaan sitä, etteivät kipparit halua ollenkaan ymmärtää, kuinka homma toimii. Suomessa on tullut tavaksi vatvoa Auervaaraa vuosikymmenestä toiseen, koska hän oli melko harmiton tapaus: pelkkä alkoholisti, joka vei itsekeskeisien naisien rahat. Moni kipparikin olisi kyennyt näkemään, mikä hän todella oli, sillä hän suosi luotettavuutta henkiviä roolihahmoja, joita ei oikeasti voi yhdistää alkoholismin kanssa.

Sen sijaan useimmat muut huijarit unohdetaan nopeasti. Jos sellainen on tullut valittua päättävään asemaan, unohdus tulee niin vaivattomasti, ettei huijarin tarvitse välttämättä alkaa katsella uutta työpaikkaa, ja jos tämä tekee miljarditappiot hieroessaan kauppoja älykkäämpien huijareiden kanssa, sekin unohtuu nopeasti. Jotain seurauksia sillä voi jo olla, mutta tyypillinen suomalainen ei pysty muistamaan, kuinka monta kertaa näin on päässyt käymään.

Suomalainen kokee, että johtajatyypille pitäisi riittää, että on olevinaan jotain, koska sellaiseen on helppo samaistua, ja tällaiset johtajat ovat sitten todistavinaan, että hän ymmärtää johtamisesta jotain. Niinpä tällaisia huijareita on koko ajan runsaasti johtavissa asemissa, minkä seurauksena pettymysten määrä on niin valtava, ettei sitä haluta ajatella ollenkaan. Siinähän menisi suuret luulot, jotka on saatu sepittämällä suomalaisuus aivan joksikin muuksi kuin mitä se todisteiden mukaan on.

Tilannetta ei kyetä korjaamaan edes sen vertaa, että johtaviin asemiin etsittäisiin älykkäitä huijareita, jotka kykenisivät kykenisivät suoriutumaan tehtävistään, koska suomalainen pettää ensisijaisesti itseään. Hänen täytyy löytää huijareita, jotka saavat maailman vaikuttamaan sellaiselta kuin miksi hän sen haluaa kuvitella.

Jos patologinen narsismi määriteltäisiin näin, varovaisesti arvioiden kolme neljäsosaa suomalaisista potisi sitä, ja sen seurauksena narsismista keskustellaan paljon, ettei määritelmä pääsisi kehittymään väärään suuntaan.

Jälkien peitteleminen ylipäätään noudattaa suomalaisien käsitystä demokratiasta. Siinä keskustellaan paljon ilman, että tarvitsisi puhua totta, ja jos riittävän moni narisee, ettei halua kuulla totuutta, se ei sitten voi olla totta. Sitten voidaan alkaa keskustella siitä, mikä olisi parempi totuus, ja tästä keskustelusta tulee lopulta totuuden korvike, sillä mikään ei kuitenkaan miellytä kaikkia vaan erilaisia vaihtoehtoja on käsiteltävä demokraattisesti niin kauan kuin aihe koetaan kiinnostavaksi.

Karismaattisen johtajan aika tulee sitten kun huijarit ja tavalliset rantarosvot tarvitsevat syntipukkia, joka ottaa vastuun koko valtiosta.

Tasavalloissa on normaalia, että huomattava osa kansasta huutelee jatkuvasti, että hallitus on vastuussa kaikesta mahdollisesta, koska se on pummin järjellä varustetulle typerykselle luontainen tapa yrittää päästä eriin vastenmielisestä hallituksesta. Sitä syytetään kaikesta mahdollisesta jo ennen kuin se on edes ehtinyt muuttaa mitään. Edellisen hallituksen politiikka on se syytä ja niin on kaikki muukin mahdollinen alkaen talouden tilasta ja päättyen kansalaisien henkilökohtaisiin ongelmiin ja epämiellyttäviin sää olosuhteisiin.

Kipparimaat erottuvat joukosta siten, ettei niissä ole juurikaan tilaa järjelle vaan yhteiskunnallinen keskustelu on kokonaisuudessaan sitä, että jotkut syyttävät yhteiskuntaa kaikesta ja toiset puolustelevat yhteiskuntaa, riippuen siitä, mitkä puolueet ovat vallassa. Yhteiskuntatieteistä näkee selvästi, että yhteiskunta on oletusarvoisesti vastuussa kaikesta, koska ne ovat jotain muuta kuin muualla maailmassa, ja puoluepolitiikka on itse asiassa pelkkä edistystä, koska sen takia osa väestöstä on aina sitä mieltä, että yksilökin voisi ottaa vähän vastuuta omista tekemisistään.

Tilanne on kuitenkin epävakaa, sillä oppositiopuolueissa hallitus koetan kaikkivaltiaaksi Jumalaksi, jota voi syyttää vaikka siitä, että sukulaisen kolmikymmenvuotinen alkoholismi päätyy itsemurhaan. Tarvittaessa voidaan alkaa syyttää politiikkaa kokonaisuudessaan, sillä puolueet joutuvat petkuttamaan kansaa voidakseen pitää yhteiskunnan toiminnassa. Useimmista suunnitelmista täytyy yrittää pitää kiinni kansasta huolimatta, oli hallituksessa mitkä puolueet tahansa, koska valtio ajautuisi muuten kaaokseen, ja kansalle tämä on keino paeta vastuuta. Puolueet eivät ole olleet riittävän ailahtelevaisia, joten ne eivät ole palvelleet kansaa kunnolla eikä kansan siksi tarvitse olla vastuussa siitä, että ne kuitenkin ovat yrittäneet palvella sitä parhaansa mukaan.

Vallan rajoittaminen ei vain sovi mentaliteettiin ollenkaan ja sillä itse asiassa pyritäänkin pääsemään eroon siitä vallasta, joka pyrkii rajoittamaan itseään. Jossain vaiheessa se on saatu niin heikoksi, että voidaan alkaa katsella yksinvaltiasta, mutta tätäkään ei olla suunniteltu kunnolla, sillä olosuhteet ovat siinä vaiheessa sellaiset, että kipparit karttelevat valtaa parhaansa mukaan, koska ongelmat ovat paisuneet niin suuriksi, ettei niistä tee mieli olla vastuussa.

Kansa on vain tyytyväinen jos joku hulluksi tiedetty henkilö on kohonnut politiikassa sellaiseen aseman, että ongelmat voi antaa hänen huolekseen, koska tärkeintä on se, ettei itse tarvitse olla vastuussa omasta politiikasta. Hitleristäkin tuli diktaattori demokraattisen prosessin avulla ja hänen oli helppo vaientaa vastustajansa, koska näitä oli valtion talouden romahtamisen takia hyvin vähän. Sitä ennen vastustajat eivät olisi mahtuneet keskitysleireille, mutta kipparin luonne on sellainen, että kun on paljon sellaista, mistä jonkun pitää olla vastuussa, on mukavinta alistua ihan kenelle tahansa, joka haluaa kantaa vastuun muidenkin puolesta.

Hitlerissä tärkeintä onkin valtaan nouseminen. Se on pakko selittää jotenkin siten, etteivät muut olleet vastuussa mistään, ja näin saavutetaan tilanne, jossa siitä ei tarvitse oppia mitään vaan kipparit voivat jatkossakin jättää omat sotkunsa muiden siivottaviksi miettimättä sitä, mitä tällaisesta voi seurata.

*

Huijareiden toimintaa helpottaa jäykkä tapakulttuuri, jolla korvataan heikkoa järjestäytymiskykyä. Täytyy tervehtiä ja hyvästellä rituaalinomaisesta, että herättäisi muissa luottamusta, koska kippari itse poikkeaa kaavoista haastaakseen riitaa.

Näiltä puuttuu kyky muodostaa toimiva työyhteisö siltä pohjalta, että niin oikeistolaisien kuin vasemmistolaisienkin on saatava rahaa elämiseen, joten kaikkien on oltava olevinaan samanlaisia. Jopa koulukavereiden myöhemmät elämänvaiheet herättävät usein ihmetystä, koska näihin ei ole tullut vuosien varrella tutustuttua oikeasti ollenkaan.

Kaikki venekerhoa vaikeampi järjestäytyminen on pelkkää teeskentelyä ja edellyttää sellaista illuusiota, että kaikki yhteisön jäsenet ovat oikeastaan samanlaisia, sillä konfliktihakuisuus alkaa muuten aiheuttaa ongelmia.

Näin ollen huijarin on helppo soluttautua joukon jatkoksi kunhan hän vain viitsii opetella tapakulttuurin, ja muut ihmettelevät huijauksen tapahduttua, että mitä oikein tapahtui, eivätkä opi siitä mitään.

Järjestäytymiskykyisempien kansojen tavat koetaan uhkaksi, sillä kippari ei sopeudu yhteisöön, jonka jäsenet tervehtivät toisiaan sen mukaan, mikä vaikuttaa tarpeelliselta, ja alkavat muodostaa työyhteisöä vasta kun kaikki tietävät, millaisina henkilöiden väliset suhteet kannattaa pitää. Näin toiminnasta tulee sujuvampaa kun ei tarvitse enää miettiä näitä asioita, ja luppoajalla voidaan ehkä keskustella jostain, mikä ei kuulu niihin asioihin, jotka voisivat aiheuttaa kitkaa yksityiselämän puolella.

Huijarin on vaikeampi soluttautua tällaiseen yhteisöön, koska hän ei muodosta oikeita ihmissuhteita eikä siten osaa lukea kunnolla tällaisen yhteisön jäsenien välisien suhteiden vivahteita, mutta kippareille näitä asioita on turha yrittää selittää, koska heillä on huijareista selviytymiseen totuttu kaava, jossa voihkitaan, että sama olisi voinut tapahtua kenelle tahansa, eikä heille ei kannata väittää vastaan, sillä he vain loukkaantuisivat.

Huijarin asemaa helpottaa luultavasti sekin, että saaristolaiskansasta muodostuu helposti sisäsiittoinen ja siksi sen kannattaa olla sellainen, että vieras vene kerho voi tulla melko vapaasti ryöstämään ja raiskaamaan, jolloin pieni populaatio saa uusia geenejä. Vihollista ei kannata tunnistaa ennen kuin taistelu on jo alkamassa.

Suomalaisien peruskäyttäytyminen näkyy hyvin maaseutukulttuurissa, jossa kylätappelut olivat tärkeässä roolissa. Ei niissä mitään järkeä ollut, mutta niitä vain piti olla, ja geneettinen monimuotoisuus oli sitä, että joskus tappeluiden lomassa naapurikylästä käytiin etsimässä morsian, jonka isäukko oli ehkä omassa nuoruudessaan siittänyt, ja vaikkei olisikaan, niin pienet kylä yhteisöt muodostivat joka tapauksessa sisäsiittoisen kokonaisuuden.

On varsin luultavaa, että rosvojen geenit levisivät muinaisessa kipparikulttuurissa tehokkaimmin, mikä auttaa osaltaan selittämään sen, että suomalaisien on vaikea pysytellä tosiasioissa ja politiikassa käsi hamuaa koko ajan jonkun muun taskua, ja samalla saavutettiin tilanne, jossa kaikki olivat sen verran epärehellisiä, että huijari vaikutti kuuluvan joukkoon, koska hänessä oli jotain geneettistä samankaltaisuutta.

Myöhemmin heitä on selvästi käytetty järjestäytymisessä siksi, että he kykenevät rakentelemaan tutuilla taipumuksilla suuria kokonaisuuksia. Suomalainen yhteiskunta koostuu periaatteessa pyramidihuijauksista, jotka pysyvät pystyssä sen takia, että niihin luotetaan, ja jos eivät pysy, kaatuneiden tilalle kehitellään lisää samanlaisia.

Advertisements

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s