Menneisyyden sepittämisen perusteet

Suomalaisessa yhteiskunnassa korostuu aseman arvo ja se, että korkeaan asemaan täytyy päästä, vaikkei niihin soveltuisikaan. Se on perusoikeus ja sitä loukkaisi se, että myös pätevät henkilöt huomioitaisiin niitä jaettaessa, joten usein käy niin, ettei kukaan pätevä vaivaudu jättämään hakemusta edes huvikseen.

Tiedeyhteisön tehtävä on tarjota korruptiolle alttiita asiantuntijahahmoja poliitikkojen ja virkamiehien käyttöön. Professorin täytyy vähintään osata pitää suunsa kiinni silloin kun muut valehtelevat, ja kaikki muu on toisarvoista, mikä näkyy sitten tutkimuksessakin.

Kehittyneemmissä kulttuureissa professorin oletetaaPohjolan Galapagosn olevan innostunut alastaan, jotta hän tietäisi siitä paljon, mutta Suomessa arvostetaan jäyhää professoria, joka on nimitetty virkaansa enemmän sopivuuden kuin pätevyyden perusteella. Julkisessa keskustelussa pyörii sellainen epämääräinen käsite kuin dosentti, koska dosentilta saa helposti vastauksen, joka osoittaa jonkinlaista asiaan perehtyneisyyttä, ja moni suomalainen kokee, että he saavat liikaa huomiota, mikä heikentää professorin auktoriteettia.

Kyseessä on opetustyössä ansioituneelle henkilölle myönnettävä arvonimi, mutta suomalainen mieltä sen helposti viraksi, ja koska se kuulostaa vähäpätöisemmältä kuin professori tai apulaisprofessori, niin kyseessä täytyy olla joku vähäpätöinen tyyppi. Suomalaiset eivät mielellään myöskään korjaa muiden virheitä, koska se on helppo keino olla vähän viisaampi kuin muut, joten tämäkin väärinkäsitys on saatu leviämään varsin mukavasti.

Suomalainen korkeakoulu on kansanluonteen mukaisesti erittäin byrokraattinen laitos, joka tuottaa tutkintoja. Määrä koetaan tärkeämmäksi kuin laatu, joten samoja asioita voi tutkia kaikessa rauhassa moneen kertaan.

Historiantutkimuksessa tämä näkyy siten, että se etenee hyvin hitaasti. Mitään uutta ei mielellään aleta tutkia, koska tutkinnon saa suoritettua helpommin kun tutkii sellaista, mikä on tuttua jo valmiiksi. Riittää kun saa vaikka maisterin paperit, jotta voi esiintyä asiantuntijana, vaikka maisterin ei oikeastaan tarvitsekaan osata tehdä muuta kuin käyttää lähdetietoja ja kirjoittaa niiden pohjalta jotain, mikä ei paljastu plagiaatiksi. Totta sen ei tarvitse olla.

Se, mitä puuhaavat ne, jotka ryhtyvät tutkimaan historiaa ammatikseen, on mysteeri, jota voi halutessaan valottaa kirjoittamalla paljastuskirjan. Riittää kun perehtyy valmiiksi tutkittuun tietoon niin voi kertoa kansalle jotain, mikä on jäänyt siltä huomaamatta siksi, että se halua elää yhteiskunnassa, jossa tieto etenee hitaasti ja vaivalloisesti.

Yliopistolaitoksen suojissa on helppo kehittää sellainen käsitys, että siellä ollaan jotenkin erilaisia kuin muualla, tiedon määrä ei suinkaan tarkoita sitä, ymmärrystä tai uteliaisuutta olisi poikkeuksellisen paljon. Ammattimainen tutkija tai korkeakoulutason opetustyötä tekevä henkilö vain joutuu olemaan tiedon kanssa tekemisissä paljon enemmän kuin muu väestö.

Suomalaisen kulttuurin kehittyminen selitetään mielellään ruotsalaisilta saaduilla vaikutteilla, joten tutkimus keskittyy länsirannikolle ja siihen noin tuhannen vuoden ajanjaksoon, jolloin ruotsalaisia on ollut olemassa. Itä-Suomea ei mielellään tutkita ollenkaan, koska siellä on oltu yhteyksissä aivan väärään suuntaan.

Toinen tärkeä patenttiratkaisu on jääkausi, jolla voi selittää maaperän näkyvän osan suunnilleen kokonaan. Muualla maailmassa suomalaisien kaiken kummallisen kattavaa jääkausiteoriaa pidetään huonona, mutta kansainvälistyminen on suomalaisille sitä, että kaikki mahdollinen kirjoitetaan englanniksi. Ei ole syytä olla turhassa vuorovaikutuksissa muun maailman kanssa kun ollaan jo kansainvälisiä.

Laboratorio on suomalaisen tutkijan puuhamaa ja kaikki, mitä siellä tapahtuu, on jotenkin parempaa kuin se, mitä voisi saada selville käymällä joskus ulkonakin. Tuorein esimerkki tämän lähestymistavan suosiosta on se, että geologit ovat löytäneet uudenlaisia kivikkoja oletettuaan vuosikymmeniä, että maaperä on jo tutkittu ja voidaan keskittyä olemaan viisaita.

Tällainen tilanne on suomalaiselle tutkijalle vaikea, sillä hän on huono ratkaisemaan arvoituksia. Se ei kuulu alan pätevyysvaatimuksiin ja ala tarjoaa loistavat mahdollisuudet olla harjoittelematta sitä. Hänelle sellaiset televisio-ohjelmat kuin vaikka Myytinmurtajat, edustavat ihmeellistä lähestymistapaa, jota voi luonnehtia jopa nerokkaaksi. Hän liimautuu kuvaruudun eteen kun niitä esitetään, koska ne edustavat vierasta maailmaa, jossa kaikki toimii toisin.

Suomalaisen tiedeyhteisön viimeinen tuki ja turva on hokema, jonka mukaan tiede ei voi olla väärässä, koska se korjaa itse itsensä, mutta se ei vaikuta olevan totta vaan tutkijoidenkin pitäisi osallistua prosessiin.

Keskiajalle sijoitetut satiiriset tarinat, joissa munkit tutkivat maailmaa kammioissaan lukemalla kirjoja, ovat suomalaisille totta, sillä näin saadaan vaikuttamaan edistykseltä se, että maailmaa tutkitaan leikkimällä laboratoriossa. Siellä yritetään lavastaa jotain, mitä voisi käydä katsomassa ulkona, ja sinne kannetaan ulkomaailmasta näytteitä, joiden kerääminen jätetään mieluiten muiden tehtäväksi, jotta voitaisiin keskittyä olennaiseen.

Suomalainen tutkija näkee itsensä ennen kaikkea teoreetikkona, jonka ei tarvitse pitäytyä tosiasioissa vaan hän voi panna sekaan runsaasti oletuksia. Tämä on selvästi silkkaa tarinankertojaperinnettä, sillä tällainen teoria on oikeassa tieteessä hypoteesi, joka pitäisi vielä osoittaa todeksi, mutta suomalaiset arvostavat pelkkää hypoteesiakin kun sitä nimitetään hienosti teoriaksi.

Tieteen odotetaan nousevat tosiasioiden yläpuolelle, jotta se sopisi täydellisesti shamanistisiin mielenmaisemiin, ja se, että muualla maailmassa kyseenalaistetaan jatkuvasti yleisesti hyväksyttyjäkin teorioita, on omituista. Suomalainen kokee sen urheiluksi ja iloitsee kun hänen oma suosikkinsa voittaa, mutta suomalaiseen tiedemaailmaan hän ei sellaista kaipaa. Sen on parasta pysyä turvallisen byrokraattisena, jotta haastajat eivät uhkaisi hänen suosikkiteorioitaan.

Tutkimus ei suinkaan ole ainoa tieteen tekemistä vaikeuttava tekijä vaan ottaa oman aikansa, että yhteiskunta korjaa näkemyksiään niin paljon, että voidaan alkaa tutkia tosissaan jotain uutta. Kun on kyse niin tärkeäksi koetusta asiasta kuin historia, siihen voi mennä vuosikymmeniäkin.

Tilannetta on välillä yritetty korjata tulosvastuullisuuden avulla, mutta koska organisaatioita ei olla rohjettu muodostaa kokonaan uudelleen, se on johtanut vain siihen, että normaalia toimintaa voidaan perustella sillä, etteivät määrärahat riitä kaikkeen.

Suomalainen tiedeyhteisö pitää mielellään salassa sen, mitä se ei ole vielä saanut tutkituksi, ja sen, mitä se ei aiokaan tutkia. Näin sen tehottomuus pysyy piilossa ja kansa on tyytyväinen, koska sen ei tarvitse korjata näkemyksiään turhan usein.

Arkeologia on kuitenkin hankala tiede, koska sen nimissä suojellaan muinaisjäännöksiä ulkopuolisien tekemiltä tutkimuksilta, jotta ei pääsisi kertymään vääränlaista tietoa. Tilanne on maanomistajalle hankala, koska maata ei voi käyttää jos sillä on suojeltuja kohteita, joista tietää varsin hyvin, ettei niitä edes aiota tutkia. Paljon jääkin ilmoittamatta ja paljon otetaan rakennushankkeiden kustannuslaskelmissa huomioon ylimääräisenä menoeränä, joka syntyy kun suojeltuja kohteita tuhotaan muka vahingossa.

Viime vuosisadan alkupuolella, ennen kuin muinaisjäänteiden suojeleminen aloitettiin, kansa innostui muinaistutkimuksesta ja löysi runsaasti arkeologisia jäänteitä, joista ei olla sen koommin kuultu juuri mitään. Tiettävästi ei olla edes tutkittu, mitä sille kaikelle tapahtui, ja syykin on melko ilmeinen: se voisi löytyä ja sitten sitä pitäisi ehkä alkaa tutkia, vaikkei sitä ole kerätty asiantuntevasti siten, että se liittyisi pelkästään sellaiseen, mitä halutaan tutkia.

*

Tietoyhteiskunta on suomalaisille paratiisi, jossa löytää helposti plagioitavaa ja koevastauksetkin voi usein opetella ulkoa etukäteen, mikä säästää opiskelemisen vaivalta. Aiheesta riippuu, onko tästä jotain haittaa vai ei, sillä Suomessa on liikkeellä runsaasti epäluotettavaa tietoa. Oppikirjat eivät aina ole ajan tasalla, koska byrokratia haluaa pitää kiinni siitä, mitä se on itse koulussa oppinut, joten voi mennä jopa kolmekymmentä vuotta ennen kuin se, että historioitsijat ovat vaivautuneet selvittämään jotain uutta, alkaa näkyä peruskoulussa asti.

Myös historiantutkijat ovat kiinnostuneita elämää helpottavista apuvälineistä ja se näkyi selvästi jo ennen kuin netistä kopioimisesta tuli koko kansan harrastus.

Vanhoissa uutisfilmeissä selitettiin tärkeinä, mitä maassa tapahtui. Kertomuksissa motiivit eivät voineet olla vain niinkin yksinkertaisia kuin, että tehtävät piti saada suoritettua tai että töitä tehtiin pääasiassa palkan vuoksi, sillä suomalainen ei mielellään tyydy totuuteen vaan satuilee jotain korkealentoisempaa vaikuttaakseen siltä, että hän on onnistunut huomaamaan jotain erikoista.

Myöhemmille sukupolville nämä filmit ovat olleet tärkeitä lähdetietoja, koska menneisyyttä ei ole tarvinnut tulkita omituiseksi itse vaan tulkinnat ovat löytyneet valmiina. Koko aikakausi on jotenkin tärkeä ja täynnä jotain kummallista henkeä.

Kun sotien jälkeinen jälleenrakennuksen henki keksittiin, sille vähän naureskeltiin, koska se selvästikään ei ollut totta, mutta ajatus oli niin hyvä, että siitä tuli vähitellen totta, ja kun jälleenrakennuksen yksityiskohtia selviteltiin tarkemmin, tarina kehittyi niin hyväksi, että jos se olisi totta, rakennuskantaa pitäisi olla jossain piilossa toinen mokoma.

Suomalaiset osallistuvat mielellään hyvän legendan luomiseen valehtelemalla lisää.

Myös lehtien pääkirjoituksia käytetään historian tutkimiseen, sillä niissäkin pyritään antamaan vaikutelma korkeammasta ymmärryksestä. Linja muuttuu usein, koska arvaukset menevät usein pieleen, mutta silti niissä on sitä jotain, mistä hyvä historia on tehty, joten ne menettävät epäluotettavuutensa vanhetessaan. Tuoreet saavat ehkä naurahtamaan, mutta vanhat otetaan tosissaan.

Tietoyhteiskuntaa tulkitaan joskus tulevaisuudessa pitkälti netistä plagioitujen kolumnien mukaan, koska niissäkin on sitä jotain. Sisällöllä ei välttämättä ole mitään arvoa, mutta sävy on riittävän tärkeä.

Suomen historia ikään kuin katkeaa siinä kohdassa, mitä uutisfilmit eivät enää katakaan, sillä lähdetiedot käyvät epäluotettaviksi. Vanhoissa sanomalehdissä on käytetty usein aika kepeää sävyä, koska toimittajiksi haluavia ei vielä koulutettu kirjoitustaitoisiksi vaan toimittajiksi yritettiin löytää kirjoitustaitoisia ihmisiä. Näin ammattikunnan taso ei ollut sitä mitä se on nykyaikaisessa koulutusyhteiskunnassa ja hyväksi historiaksi soveltuvaa tärkeyden henkeä on usein vaikea löytää valmiina. Se pitää yrittää keksiä itse ja sitten ollaan siinä tilanteessa, että tutkijat ovat keskenään eri mieltä siitä, millainen se oli.

Kirjallisien lähteiden vähetessä tilanne helpottuu, koska on helpompi päätyä siihen tulokseen, että niihin aikoihin oltiin kovin vakavia ja patsasteltiin tärkeän näköisinä. Suomalaisien dokumenttielokuvien perusteella tekijöiden esivanhemmat ovat muistuttaneet läheisesti lelurobotteja, jotka osaavat vähän liikkua ja äännellä.

Tietoyhteiskunta on selvästi vaikuttanut tähänkin asiaan, sillä käsitykset menneisyydestä muistuttavat suuresti elokuvia ja konsolipelien välianimaatioita.

Historian tutkiminen kuvastaa myös suomalaisuutta, koska se on lähinnä tekosyy historiantutkimuksen olemassaololle. Samoja aiheita tutkitaan moneen kertaan, jotta saadaan helposti tutkintoja, joiden avulla pääsee näyttämään tärkeältä. Sitä, mitä ei vielä olla tutkittu, ei mielellään tutkittaisi ollenkaan, koska moni kallisarvoinen tutkinto menisi kuitenkin vanhaksi.

Maanomistajien suurimpiin huolenaiheisiin kuuluu se, että omilta mailta löytyisi jotain tutkimisen arvoista, koska se vain suojeltaisiin muilta uteliailta ja unohdettaisiin. Kannattaa mieluummin tasoittaa kaikessa hiljaisuudessa joku hautakumpu kuin antaa sen muuttua ikuisiksi ajoiksi pelkäksi joutomaaksi.

Tieverkkoa rakennettaessa voidaan tuhota suojeltujakin kohteita, koska tärkeintä on, ettei niitä tutkita. Jos niitä kaivellaan omin nokkineen ennen tuhoamista, silloin historiantutkijat voivat älähtää peloissaan, koska sieltä voisi löytyä jotain kiusallista, joka sotkisi laitostuneen väen rutiinit, mutta muuten se ei ole ongelma.

Mainokset

Vastaa

Please log in using one of these methods to post your comment:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s