Menneisyyden sepittämisen perusteet

Suomalaisille on tärkeää päästä vaikuttamaan jotenkin erikoiselta epärehellisin keinoin, ja tämä näkyy myös tiedeyhteisössä.

Muualla maailmassa professoriksi valitaan mielellään henkilö, joka on utelias ja innostunut varsinkin omasta alastaan, mutta Suomessa tällainen sopii dosentin rooliin. Professori taasen on henkilö, joka jää helposti julkisuudessa dosentin varjoon, koska hänellä ei ole oikein mitään sanottavaa. Hän on huono seuraamaan ajankohtaisia asioita, mutta ei kehtaa myöntää sitä vaan jaarittelee jotain, mistä sen voi lukea rivien välistä.

Tiedeyhteisön suunnalta kuuluu narinaa siitä, että dosentit saavat liikaa huomiota julkisuudessa ja jotkut rohkenevat jopa epäillä, että professoreilta jää sivuun paljon tilaisuuksia mutista jotain ympäripyöreä siksi, että dosentit soittavat itse toimittajille tyrkyttääkseen näkemyksiään.

Tosiasia on, että kun professori nousee yleiseen tietoisuuteen omilla ansioillaan, se johtuu kovin usein korruptiosta. Raha-asioissa on ehkä jotain hämärää tai annetaan liian läpinäkyvästi jonkin tahon mainospuheina toimivia asiantuntijalausuntoja. Myös kansan käyttäminen tietämättään lääketeollisuuden koe-eläiminä tulee kysymykseen, mutta se, että saisi mainetta puhumalla jotain kuuntelemisen arvoista, on harvinainen taito.

Suomalaisessa yhteiskunnassa korostuu aseman arvo ja se, että korkeaan asemaan täytyy päästä, vaikkei niihin soveltuisikaan. Se on perusoikeus ja sitä loukkaisi se, että myös pätevät henkilöt huomioitaisiin niitä jaettaessa, joten usein käy niin, ettei kukaan pätevä vaivaudu jättämään hakemusta edes huvikseen.

Tiedeyhteisön tehtävä on tarjota korruptiolle alttiita asiantuntijahahmoja poliitikkojen ja virkamiehien käyttöön. Professorin täytyy vähintään osata pitää suunsa kiinni silloin kun muut valehtelevat, ja kaikki muu on toisarvoista, mikä näkyy sitten tutkimuksessakin.

Suomalainen korkeakoulu on erittäin byrokraattinen laitos, joka tuottaa tutkintoja. Määrä koetaan tärkeämmäksi kuin laatu, joten samoja asioita voi tutkia kaikessa rauhassa moneen kertaan.

Historiantutkimuksessa tämä näkyy siten, että se etenee hyvin hitaasti. Mitään uutta ei mielellään aleta tutkia, koska tutkinnon saa suoritettua helpommin kun tutkii sellaista, mikä on jo tuttua jo valmiiksi.

Tilannetta on välillä yritetty korjata tulosvastuullisuuden avulla, mutta koska organisaatiolle ei olla rohjettu tehdä mitään, se on johtanut vain siihen, että normaalia toimintaa voidaan perustella sillä, etteivät määrärahat riitä kaikkeen. Varastoissa olisi kyllä valmiina paljon sellaista, mitä ei vielä olla tutkittu kunnolla, mutta tästä selvitään näppärästi siten, ettei varastoja näytetä ulkopuolisille.

Viime vuosisadan alkupuolella kansa innostui muinaistutkimuksesta ja löysi runsaasti arkeologisia jäänteitä, joista ei olla sen koommin kuultu juuri mitään.

Tietoyhteiskunta on suomalaisille paratiisi, jossa löytää helposti plagioitavaa ja koevastauksetkin voi usein opetella ulkoa etukäteen, mikä säästää opiskelemisen vaivalta. Aiheesta riippuu, onko tästä jotain haittaa vai ei, sillä Suomessa on liikkeellä runsaasti epäluotettavaa tietoa. Oppikirjat eivät aina ole ajan tasalla, koska byrokratia haluaa pitää kiinni siitä, mitä se on itse koulussa oppinut, joten voi mennä jopa kolmekymmentä vuotta ennen kuin se, että historioitsijat ovat vaivautuneet selvittämään jotain uutta, alkaa näkyä peruskoulussa asti.

Myös historiantutkijat ovat kiinnostuneita elämää helpottavista apuvälineistä ja se näkyi selvästi jo ennen kuin netistä kopioimisesta tuli koko kansan harrastus.

Vanhoissa uutisfilmeissä selitettiin tärkeinä, mitä maassa tapahtui. Kertomuksissa motiivit eivät voineet olla vain niinkin yksinkertaisia kuin, että tehtävät piti saada suoritettua tai että töitä tehtiin pääasiassa palkan vuoksi, sillä suomalainen ei mielellään tyydy totuuteen vaan satuilee jotain korkealentoisempaa vaikuttaakseen siltä, että hän on onnistunut huomaamaan jotain erikoista.

Myöhemmille sukupolville nämä filmit ovat olleet tärkeitä lähdetietoja, koska menneisyyttä ei ole tarvinnut tulkita omituiseksi itse vaan tulkinnat ovat löytyneet valmiina. Koko aikakausi on jotenkin tärkeä ja täynnä jotain kummallista henkeä.

Kun sotien jälkeinen jälleenrakennuksen henki keksittiin, sille vähän naureskeltiin, koska se selvästikään ei ollut totta, mutta ajatus oli niin hyvä, että siitä tuli vähitellen totta, ja kun jälleenrakennuksen yksityiskohtia selviteltiin tarkemmin, tarina kehittyi niin hyväksi, että jos se olisi totta, rakennuskantaa pitäisi olla jossain piilossa toinen mokoma.

Suomalaiset osallistuvat mielellään hyvän legendan luomiseen valehtelemalla lisää.

Myös lehtien pääkirjoituksia käytetään historian tutkimiseen, sillä niissäkin pyritään antamaan vaikutelma korkeammasta ymmärryksestä. Linja muuttuu usein, koska arvaukset menevät usein pieleen, mutta silti niissä on sitä jotain, mistä hyvä historia on tehty, joten ne menettävät epäluotettavuutensa vanhetessaan. Tuoreet saavat ehkä naurahtamaan, mutta vanhat otetaan tosissaan.

Tietoyhteiskuntaa tulkitaan joskus tulevaisuudessa pitkälti netistä plagioitujen kolumnien mukaan, koska niissäkin on sitä jotain. Sisällöllä ei välttämättä ole mitään arvoa, mutta sävy on riittävän tärkeä.

Suomen historia ikään kuin katkeaa siinä kohdassa, mitä uutisfilmit eivät enää katakaan, sillä lähdetiedot käyvät epäluotettaviksi. Vanhoissa sanomalehdissä on käytetty usein aika kepeää sävyä, koska toimittajiksi haluavia ei vielä koulutettu kirjoitustaitoisiksi vaan toimittajiksi yritettiin löytää kirjoitustaitoisia ihmisiä. Näin ammattikunnan taso ei ollut sitä mitä se on nykyaikaisessa koulutusyhteiskunnassa ja hyväksi historiaksi soveltuvaa tärkeyden henkeä on usein vaikea löytää valmiina. Se pitää yrittää keksiä itse ja sitten ollaan siinä tilanteessa, että tutkijat ovat keskenään eri mieltä siitä, millainen se oli.

Kirjallisien lähteiden vähetessä tilanne helpottuu, koska on helpompi päätyä siihen tulokseen, että niihin aikoihin oltiin kovin vakavia ja patsasteltiin tärkeän näköisinä. Suomalaisien dokumenttielokuvien perusteella tekijöiden esivanhemmat ovat muistuttaneet läheisesti lelurobotteja, jotka osaavat vähän liikkua ja äännellä.

Tietoyhteiskunta on selvästi vaikuttanut tähänkin asiaan, sillä käsitykset menneisyydestä muistuttavat suuresti elokuvia ja konsolipelien välianimaatioita.

Historian tutkiminen kuvastaa myös suomalaisuutta, koska se on lähinnä tekosyy historiantutkimuksen olemassaololle. Samoja aiheita tutkitaan moneen kertaan, jotta saadaan helposti tutkintoja, joiden avulla pääsee näyttämään tärkeältä. Sitä, mitä ei vielä olla tutkittu, ei mielellään tutkittaisi ollenkaan, koska moni kallisarvoinen tutkinto menisi kuitenkin vanhaksi.

Maanomistajien suurimpiin huolenaiheisiin kuuluu se, että omilta mailta löytyisi jotain tutkimisen arvoista, koska se vain suojeltaisiin muilta uteliailta ja unohdettaisiin. Kannattaa mieluummin tasoittaa kaikessa hiljaisuudessa joku hautakumpu kuin antaa sen muuttua ikuisiksi ajoiksi pelkäksi joutomaaksi.

Tieverkkoa rakennettaessa voidaan tuhota suojeltujakin kohteita, koska tärkeintä on, ettei niitä tutkita. Jos niitä kaivellaan omin nokkineen ennen tuhoamista, silloin historiantutkijat voivat älähtää peloissaan, koska sieltä voisi löytyä jotain kiusallista, joka sotkisi laitostuneen väen rutiinit, mutta muuten se ei ole ongelma.

Mainokset

Vastaa

Please log in using one of these methods to post your comment:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s