Dekkariepidemia

Kipparit pitävät fiktiivistä kirjallisuutta sivistyksen lähteenä ja se, mitä julkaistaan paljon, toimii ympäröivän todellisuuden korvikkeena. Nykyisin totuus löytyy selvästi dekkareista, koska niitä julkaistaan järjettömiä määriä eikä niihin ei näköjään kyllästytä ollenkaan, vaikka ne ovat kaikki aika samanlaisia.

Niiden kaava on kaikessa yksinkertaisuudessaan sellainen, että näkökulma on sosiaalidemokraattista höttöä ja natsit ovat pahoja. Tähän ei paneuduta ollenkaan, koska muuten jouduttaisiin myöntämään, että sosiaalidemokratia on se, mitä syntyi kun natsit kehittelivät kansallissosialismia omiin tarpeisiinsa, mutta kyse ei olekaan älyllisestä kirjallisuudesta.

Kippareille korkeatasoinen taide on sitä, että päihdeongelmainen misogyyni haukkuu kaikkia niitä, joilla saattaa mennä paremmin. Hän näkee joka puolella päihdeongelmaisia mielipuolia, jotka vihaavat muita ihmisiä, ja kertoo haastatteluissa miten paljon hän vihaa muita ihmisiä sekä päihteisiin ja mielenterveyteen liittyvästä ongelmista, joita on usein paljon, jotta hänen työnsä vaikuttaisi arvokkaammalta. Hänellä on niin vaikeaa, että taiteen tekeminen täytyy käsittää valtavana ponnistuksena, ja yleisö on mielellään samaa mieltä, vaikka taiteilija vähän liioittelisikin, sillä hän on kuitenkin shamaani ja siksi häntä on kunnioitettava.

Pitkälle kehittynyt ilkeys muita ihmisiä kohtaan tekee taiteen kippareiden mielestä paremmaksi, kuin mitä se pelkän toteutuksensa puolesta on, ja dekkareissa tämä korostuu aivan erityisesti. Tyypillinen henkilöhahmo on mielenterveysongelmainen boheemin, joka elämä on sekaisin, ja niitä harvoja, joilla ei mene huonosti, uhkaavat monet kammottavat uhkat, joiden olemassa oloa he eivät osaa edes käsitellä, vaikka kirjailija yleensä poimii ne massaviihteestä, mistä syystä ne ovat hyvinkin tuttuja ja iso osa väestöstä jopa tietää, millä tavalla ne poikkeavat todellisen maailman asioista.

Dekkari on pitkälti fantasiamaailma, jossa voi käydä kuvittelemassa, että kaikilla muilla menee huonosti, mutta se tarjoaa myös välineitä, joiden avulla voi kuvitella itse, että muilla menee huonosti. Niissä on paljon pohdinnoiksi kutsuttua selittelyä, jotka ovat periaatteessa vain kirjailijalle hyvinkin tuttuja päässä kiertäviä ajatuksia, joiden avulla voi jättää ymmärtämättä se, mitä ei halua ymmärtää. Niiden avulla voidaan kehitellä päähenkilöksi vaikka poliisi, joka ei ole nähnyt selvää päivää pariin kymmeneen vuoteen eikä viitsi noudattaa lakeja hirveän tarkasti. Se ei toimisi oikeassa maailmassa, mutta niin sanotun pohdinnan avulla se saadaan vaikuttamaan luontevalta, koska niiden avulla vältytään pohtimalla tällaisia asioita tarkemmin. Aina on niin paljon muuta ajateltavaa, ettei tällaisille seikoille jää tilaa.

Suurin osa dekkareista on silkkaa roskaa, mutta ne ovat hyvä keino päästä sisälle shamaanin mielenmaisemiin ja se riittää kippareille syyksi olla hulluna niihin.

Päähenkilöksi valitaan epäuskottava karrikatyyri, johon tekee mieli samaistua, ja tarina lainataan amerikkalaisen rikossarjojen ja film noir -elokuvien tarjoamista aineksista. Tätä puolta ehkä peitellään antamalla ymmärtää, ettei kirjailija arvosta amerikkalaisuutta, ja lainattujen aineksien uskotaan muuttuvan tunnistamattomiksi kun niihin lisätään sosiaalidemokraattinen näkökulma, mikä on itse asiassa kaunis nimi sille sekavalle roskalle, mitä päähenkilön päässä kiertää. Se on kuitenkin kipparimaailman roskaa, joten yleisö kokee sen paremmaksi kuin sen roskan, mitä amerikkalaiset käyttävät.

Hyvä päähenkilö on ahdistunut ja uskonsa menettänyt Philip Marlowe -klooni, jolle on lisätty vaikkapa tissit tai peräpukamia tuomaan edes vähän vaihtelua, sillä yleisö ei kyllästy niihin ollenkaan. Se kokee kloonit omaperäisiksi keksinnöiksi, samoin kun senkin, että amerikkalaisista rikossarjoista tutut tarinat tapahtuvat kotikulmilla. Suuren maailman suurrikollisuus näyttää sen mielestä sopivan mainiosti vaikka pienen ja syrjäisen maan peräkylille.

Ulkopuolisille näillä tarinoilla ei ole paljon muuta arvoa kuin se, että niistä voi tarkistaa miten natsien aivot toimivat kun he sepittivät juutalaistaustaisen Karl Marxin ajatuksiin perustuvasta aatteesta jotain, millä ei muka ollut mitään tekemistä juutalaisien kanssa, mutta kippareille ne ovat korkein totuus.

Natsien tavasta sepittää oma maailmansa puhutaan paljon pahaa, vaikka kyse on kipparien peruskäyttäytymisestä. On helpompi eriytyä pienellä saarella eläväksi pieneksi venekunnaksi kun sepittää oman historiansa ja näkee tulevaisuuden erilaisena kuin muut. Itämerta ympäröivissä maissa historia tapaa olla mielikuvituksen tuotetta, koska muu ei ole mahdollista, ja tarkoitus on sepittää siitä sellainen, että kaikki voivat hyväksyä sen ilman tappelua.

Näissä asioissa on oltava varovainen, sillä muuten kansalle syntyy tyhjästä pitkä ja kunniakas historia tyhjästä, joka tuntuu edellyttävän pitkää ja kunniakasta tulevaisuutta, jonka tavoitteleminen aiheuttaa vain ongelmia. Historiantutkimus pyrkii olemaan pseudotiedettä, jossa valitaan tarkoin se, mitä tutkitaan, jotta saadaan aihetta vetää mieluisia johtopäätöksiä, joten siihen jää myös valtavia aukkoja, joita voidaan alkaa tarvittaessa täyttää mielikuvituksella.

Ruotsalaisillakin on muka ollut pitkä ja kunniakas historia, vaikka kyse on hyvinkin nuoresta kansasta, jolla ei ole kunnian päiviä koskaan ollutkaan. On vain viikingit, jotka muistetaan lähinnä siksi, että he olivat julmempia kuin muut rosvot, pienien kuningaskuntien välisiä sotia, yhdistymisestä seuranneita kruununperimyssotia, niistä seurannut Tanskan vallan aika, hirveä yritys muuttua sotimalla suurvallaksi ilman, että sillä oltaisiin saavutettu mitään, ja lyhyt kukoistuksen aika, joka on seurausta siitä, ettei ruotsalaisien tarvinnut osallistua maailmansotiin. Kuitenkin näistäkin aineksista voi kehitellä vaikka mitä jos antaa mielikuvituksen lentää vapaasti.

Kipparien ero sivistyskansoihin tulee selvästi ilmi elämänkertakirjallisuudessa. Siinä ollaan kalastelemassa suosiota eikä niinkään kertomassa, mitä elämän varrella on opittu, jotta muut voisivat välttää ajan haaskaamista virheisiin ja oppia enemmän. Kippari enemmänkin istuu hiljaa veneessä haaveilemassa omiaan ja pyrkii tekemään todellisen minuutensa huomaamattomaksi. Oppiminen ei ole tärkeää, koska hän vain jäljittelee muita, ja sen sijaan hän naamioi elämäänsä jonkinlaiseksi menestystarinaksi. Voittaja on saapumassa maaliin.

Myös yhteisöllisyyden vahvistaminen on tärkeää. Elämänkerta on osa pienen keskinäisen kehumisen kerhon kulisseja ja siinä kaunistellaan muidenkin saavutuksia, jotta muut tukisivat omissa kertomuksissaan sitä, mitä on itsestään tullut valehdelleeksi.

Sellainen elämänkerta, joka on tarkoitettu olemaan hyödyksi muille, on kipparin näkökulmasta julma ja raaka, koska siinä ei jaeta turhia kehuja tai peitellä muiden jälkiä. Kipparit ovat huonoja oppimaan, mutta hyviä möhlimään, joten tällainen lähestymistapa on heille jopa pelottava. Koko yhteisön kulissit romahtaisivat jos joku sen jäsenistä kirjoittaisi tällaisen elämänkerran, ja tässä on yksi syy siihen, ettei järjellä varustettuja henkilöitä kaivata kippareiden yhteisöihin.

Dekkariepidemia noudattaa samaa kaavaa. Se on hyvin itseään toistavaa, mutta pieniäkin eroja kehutaan omaperäisyydeksi, ja jo pelkästään se, että saa dekkarin julkaistuksi, on suuri saavutus, sillä näin niitä kirjoittavat piirit saavat kohotettua omanarvontuntoaan. Sitä, että bulkkidekkarit selvästikin ovat ensimmäisiä kirjallisuudenaloja, joissa keinoäly tulee syrjäyttämään ihmisen, ei haluta edes ajatella, koska on löydetty tapa saavuttaa jostain merkittävä helposti.

Pohjimmiltaan epidemia vain oire siitä, että kipparit ovat lähdössä omille teilleen. Se edustaa heille porttia parempaa maailmaa, jossa kuka tahansa osaa ratkoa rikoksia paremmin kuin viranomaiset. Jos päähenkilö onkin itse viranomainen, hän on syrjäytynyt, koska typerä organisaatio ahdistaa häntä. Onkin odotettavissa, että nykyinen oikeusvaltio romutetaan liian ahdistavana, jotta päästään kehittelemään jotain, mikä tarjoaa kippareille enemmän vapautta antaa egon paisua.

Tässä vaiheessa on vielä vaikea päätellä, mihin suuntaan tulevaisuutta aletaan haaveilla, mutta natsien jatkuva läsnäolo dekkareissa on selvä oire siitä, että suhdetta heihin halutaan arvioida uudelleen. Heissä on paljon sellaista, mikä kiinnostaa, mutta heidän yhteiskuntakokeilunsa epäonnistui ja sen tilalle halutaan keksiä jotain muuta. Tätä roolia tarjotaan sosiaalidemokratialle, johon muuta yhteiskuntaa yritetään sommitella kömpelösti, mutta päättäväisesti, ja kun joku keksii, miten palaset saadaan näyttämään siltä kuin ne sopisivat yhteen, on olemassa suosittu kirjallisuudenala, jonka kautta uuden aatteen voi levittää koko kipparimaailmaan.

Hitlerissä henkilönä häiritsee selvästi se, että hänellä oli aivan vääränlainen lähestymistapa. Hän pyrki olemaan aito asia, kun taas kippari mieluummin vain näyttelee olevansa jotain.

Köyhälistön keskuudessa eläminen ei kiinnosta, kuten ei myöskään se, että pitäisi kovettaa itsensä, jotta olisi varaa vaatia muilta kovuutta. Hitler oppi taistelulähettinä olemaan hätkähtämättä, vaikka kranaatti putoaisi lähelle, koska moottoripyörällä ajaessa ei ole varaa hätkähtää siinäkään tilanteessa, ja hän osallistu myöhemmin aktiivisesti katutappeluihin. Hän myös pyrki lukemaan kaikki vastaan tulevat tietokirjat ja keskusteli oppimastaan mielellään asiantuntijoiden kanssa.

Saksassa tällainen vielä menettelee, koska siellä kipparien verenperintö ei ole kovin puhdas, mutta itämeren ympärysmaissa yleensä ottaen ei pidetä tällaisesta aitouden tavoittelusta.

Siksi dekkareiden päähenkilöt muistuttavat enemmän Leniniä, joka viihtyi kirjastossa ja poimi vain sen, minkä katsoi tarvitsevansa. Kovuus oli hänelle sitä, että hän vaati muilta paljon ja piileskeli heinäkasassa silloin kun oma henki oli vaarassa. Dekkarin päähenkilö on toki vain kirjailijan fantasiaa ja hänet voi panna vaarallisiinkin tilanteisiin, mutta elämänkokemuksen puute on silti läsnä. Hyvälle päähenkilölle todellinen maailma on jäänyt pelkäksi mysteeriksi, mutta hän onnistuu silti jotenkin löytämään totuuden, ja maailma on olemassa vain sitä varten, että se tekee tämän helpommaksi. Kirjaviisaus ja mielipiteet ovatkin hyödyksi ja loput ymmärtämisestä hoituu sattumien avulla.

Itse asiassa Lenin olisi mainio dekkarin päähenkilö, sillä kipparikulttuureissa ne ovat sellaisia, että päähenkilöä kuljetetaan pienessä ja mekaanisessa maailmassa, jossa ihmisien väliset tunnesiteet ovat niin kuin ne kuvitellaan, ja taustalla väijyy kertoja, joka on tietävinään kaiken.

Lajityyppi syntyi Venäjän keisarikunnan viimeisinä aikoina, koska hallitseva luokka oli vaatelias kirjallisuuden suhteen, ja kun Dostojevski keksi, mitä sai kirjoittaa, muut olivat heti jäljittelemässä. Näin syntyi salapoliisi, josta ei heti arvaisi, että hän pystyy käsittämään edes jotain oikein, mutta jossain vaiheessa paljastuu, että hän ymmärtääkin kaiken.

Perintöaateli ei sovi tällaiseen kaikkitietävän yksilön ympärille rakennettuun maailmankuvaan ollenkaan, joten siitä täytyi lopulta päästä eroon, eikä siinä mitään pahaa taikka väärää ollut, koska hallitsevan luokan pitäisi ajatella tällaisia asioita itse ja olosuhteet olivat kuitenkin sellaiset, että sensuuri esti muita ajattelemasta niitä sen puolesta.

Sitten päästiin Leninin maailmaan, jossa taantumus oli sitä, että junat kulkivat ajallaan, ja edistys sitä, että ne kulkivat poliittisesti oikein ajattelevien henkilöiden johdolla yhä epäsäännöllisemmin. Turhien vihollisien hankkiminen aloitettiin jo varhain suuren johtajan miettimillä teloituskiintiöillä, jotka olivat niin ylimitoitettuja, että melkein kuka tahansa saattoi joutua ammutuksi paremman puutteessa, joten junien kulkeminen ja kaikki muu, mikä oli hyvä vauhtia menossa pieleen, oli uhka valtiolle ja sen tähden seuraava vaihe oli jotain, mitä kippareiden on hyvin vaikea käsittää, eli katastrofin hallinta.

Tarinat näiltä ajoilta ovat hyvinkin dekkarimaisia ja yltävät parhaimmillaan Dostojevskin tasolle.

Päähenkilöltä on ehkä viety vapaus ja hänet on pantu leirille, jossa hänen täytyy tehdä jotain ja hänelle annetaan liian pieni leipäannos ja liian laihaa keittoa. Tunnelmaa kehitellään kertomalla, että ulkona vapaudessa on Neuvostoliiton kokoinen katastrofialue, jossa vaivutaan ajoittain kannibalismiin, ja että jotkut muut vangit ovat mukana seinähulluissa rakennushankkeissa, joissa ei synny mitään kunnollista, mutta väkeä kuolee kuin kärpäsiä.

Missään vaiheessa ei mietitä, miksi vanki kuuluu etuoikeutettuun luokkaan, joka selviää kevyellä työllä ja jota ruokitaan silloinkin kun muualla syödään vainajia, vaan tarinan kantava teema on, että päähenkilöä kohdellaan huonosti ja joku on syyllinen. Hänen kuuluisi saada olla vapaana maailmassa, jossa asiat ovat hyvin, ja saada leipä niin paljon kuin haluaa.

Stalin on toinen äärimmäisen pahamaineinen johtaja, koska hän noudatti perinteistä valtiomiesajattelua, jossa katastrofista pyritään selviytymään katastrofeista mahdollisimman pienillä tappioilla.

Dostojevskin mielenmaisemiin eksynyt kansa halusi kokea tietävänsä kaiken paremmin, ja jos siihen kuului hinku ryhtyä suurisuuntaisiin hankkeisiin, joissa kuoli paljon ihmisiä, ne oli pyrittävä toteuttamaan siten, että niistä oli mahdollisimman vähän haittaa ja niissä kuoli oikeita ihmisiä.

Sopeutumattomat toimitettiin vankileireille, joissa heidät jaettiin niihin, jotka halusivat vieläkin päättömämpää menoa kuin vapaudessa oli tarjolla, ja niihin harvoihin ja valittuihin, joista oli tekemään sellaiset työt, jotka piti tehdä kunnolla.

Suuressa isänmaallisessa sodassa rintamalla rahdattiin junalasteittain nuoria neuvostokansalaisia, jotka eivät olleet koskaan nähneet edes järjestäytynyttä yhteiskuntaa, mutta joilla oli hirvittävä tarve päästä uhrautumaan isänmaan puolesta. Armeija ei tarvinnut heitä mihinkään, koska heistä ei ollut sotilaiksi, mutta uhrautumishalun johdosta heitä voitiin juoksuttaa miinakenttien läpi tai suoraan vihollisen konekiväärituleen.

Kansa kuitenkin oli tyytyväinen eikä sodan luonnetta ei olla kyseenalaistettu, vaikka se oli siinä mielessä poikkeuksellinen, ettei saksalaisilla ollut edellytyksiä päästä Stalingradiin asti omin voimin, koska aseteollisuuden tuotantokapasiteetti oli aivan liian pieni. Talvivaatteitakaan ei otettu mukaan, sillä koviin pakkasiin asti ei oltaisi päästy, jolleivät neuvostoliittolaiset olisi jättänet matkan varrelle yllin kyllin materiaalitäydennyksiä perääntyessään. Jos tämä vaihe oltaisiin jätetty väliin, oltaisiin säästytty paljolta sotimiselta ja Berliini oltaisiin vallattu paljon aikaisemmin, mutta silloin oltaisiin myös menetetty huomattava osa Puna-armeijan valtavista tappioista, jotka olivat avuksi Neuvostoliiton vakauttamisessa.

Hitler oli mielenvikaisena kansandiktaattorina pätevä vapauttamaan kippareiden röheltämisen tarpeen, joten kummallisien ihmeaseiden kehittämiseen ja tavallisen tylsä kalusto jäi turhan vähälle huomiolle, mutta Stalin oli kuntoutuneena hulluna parempi näissä asioissa. Hän oli jättänyt saksalaisille rajan taakse valtavan määrän panssarivaunuja, jotka olivat parempia kuin näiden oma kalusto, mutta nämä tuhosivat ne tyhmyyksissään. Kuitenkin nämä saatiin etenemään perääntymällä ja vähitellen näiden omakin kalusto kehittyi.

pyssy

Neuvostoliittolainen PPSh-41 muodostui saksalaisille rakkaaksi aseeksi, koska se oli sitä, mitä kippari haluaa, eli jotain, millä voi ampua paljon. Siinä oli iso rumpulipas eikä se ollut kovin tarkka, joten se ikään kuin kutsui röheltämään, mikä varmasti vaikutti sodan luonteeseen, sillä kippareille ei välttämättä kannattaisi antaa sarjatuliaseita turhan takia jos heidät halutaan saada pysymään aisoissa. Samasta syytä joukkueenjohtajalle ja ehkä ryhmänjohtajallekin kannattaa antaa pistooli, jotta armeija ei villiinny, mutta tässä sodassa se ei ollut tarkoitus. Saksalaiset räiskivät niillä saamansa ammusvarastot pois ja sovittivat niitä käyttämään omia ammuksiaan, sillä niissä oli sitä jotain, mitä he olivat vailla, ja Stalin viisaana miehenä antoi niitä heille paljon.

Itärintamalla sota olikin jotain aivan muuta kuin muualla, koska siellä kipparit pääsivät sotimaan keskenään ilman, että tarvitsi miettiä, mitä muut ehkä ajattelevat. Neuvostoliitossa veteraanit arvostavat yhä Stalinia, koska hän ymmärsi, mitä he ovat vailla, ja Saksassa arvostettaisiin varmasti samalla tavalla Hitleriä, mikäli se ei olisi kiellettyä, mutta muut kansat eivät osaa arvostaa tällaisia verilöylyjä ja sellaiseen ryhtyminen näiden kanssa haittaisi ulkopolitiikkaa pitkän aikaa.

Toinen maailmansota sujui venäläisiltä suunnilleen samoissa merkeissä kuin ensimmäinenkin, jossa oltiin myös röhelletty kunnolla. Oltiin lähdetty rynnäkköön varusteina yksi kivääri kolmea sotilasta kohden ja tehty ties mitä päätöntä, mutta silloin se oli virhe, koska toiminta oli vielä liian pienimuotoista. Kipparit pääsivät röheltämisen makuun ja rohkaistuivat kokeilemaan elämistä ihan omillaan. Vallankumous oli jatkoa sodalle ja tilanne alkoi rauhoittua vasta kun röheltäminen vietiin toisessa sodassa niin pitkälle, että vaikutukset näkyivät selvästi kipparikannan koossa. Myös naiset pääsivät rintamalle, jotta kanta ei olisi uusiutunut sodan jälkeen, ja kipparit olivat tyytyväisiä, koska he pääsivät kerrankin sotimaan omalla tyylillään.

Myös saksalaisille ensimmäinen maailmansota oli valaistumiskokemus. Muille kansoille se on ehtymätön salaliittoteorioiden aihe, koska se oli liian järjetön niiden käsitettäväksi. Se vain jatkui vuosia asemasotana ilman, että sillä saavutettiin muuta kuin tappioita, mutta saksalaisille se oli paratiisi, jossa ei ollut muuta vikaa kuin se, jäi asemasodaksi ja loppui kesken liian aikaisin. Kun muut saksalaiset päättivät luovuttaa siksi, että sota alkoi olla yhteiskunnalle liian suuri rasite, sotilaat palasivat tyytymättöminä kotiin ja alkoivat suunnitella seuraavaa sotaa, joka ei juuttuisi asemasodaksi ja johon oltaisiin varauduttu niin hyvin, ettei sitä tarvitsisi lopettaa kesken.

Toki sodasta hyötyy aina joku, mutta sodan luonne riippuu sotilaista ja kippari haluaa kunnon lihamyllyä.

Samalla tavalla japanilaisien kalastajatausta tuli selvästi esille toisessa maailmansodassa, koska heitä ei saatu antautumaan ennen kuin tehtiin selväksi, että heidän kaupunkinsa voidaan tuhota kokonaan atomiaseilla. Sota eteni heidän osaltaan huonosti, koska he halusivat suuria ja voitokkaita taisteluita huolimatta siitä, että sodan luone oli sellainen, että lopputulos ratkaisiin pienemmissä taisteluissa, joissa he eivät pärjänneet alkuunkaan.

Tyyliä ei haluttu muuttaa, koska lihamyllyssä oli kivaa eikä sodassa ollut muuta tärkeää kuin se, että saatiin pitää kivaa.

Tällaiset kansat ovat sodissa julmia, mutta sitä ei tule käsittää pahantahtoisuudeksi, sillä niitä sopii ja kannattaakin käsitellä samalla tavalla. Ne vain ovat erilaisia. Häviäjät toki ruikuttavat kokeneensa vääryyttä, mutta se johtuu vain siitä, että tekisi mieli päästä taas sotimaan. Se ei riipu mitenkään siitä, kuinka he ovat saaneet selkäänsä vaan valittamisen aihetta keksittäisiin sittenkin, jos joku keksisi kuinka heidät saa nujerrettua vahingoittamatta ketään.

Mitä vähemmän omia tappioita kärsii, sitä varmemmin sota ei ala taas heti kohta, sillä kippari kunnioittaa voimaa ennen kuin saa itsensä sodassa siihen tilaan, ettei millään enää ole mitään väliä.

Järjestäytymiskykyisemmät kansat suhtautuvat sotimiseen rationaalisemmin, koska niille keskushallinnon käsite on tuttu, mutta kippareilla se lähtee yksilön mielihaluista, joten se ei sitten ole rationaalista ja sen lopettaminen on oma taiteenlajinsa. Sodanjohdon antautuminen tarkoittaa vain sitä, että sodanjohto on antautunut, mutta armeijan reagoiminen siihen riippuu yksilöistä. Johdon antautuminen on lähinnä tilaisuus ottaa sotilaita vangeiksi, koska näiltä vie jonkin aikaa totutella tilanteen muuttumiseen, ja sen jälkeen moni päättää, ettei sota olekaan loppunut.

Siksi on käytännöllistä tappaa äänekkäimmät yksilöt heti ja viedä muut vankileireille, joissa heitä pidetään nälässä niin kauan, että sodan lopettaminen alkaa vaikuttaa kiinnostavalta ajatukselta.

Näin saatiin loppumaan niin Suomen sisällissota kuin Kolmannen valtakunnan uhokin, sillä nämä asiat eivät riipu poliittisesta kannasta vaan kippareiden luonteenlaadusta.

Suomen osalta toinen maailmansota ei varsinaisesti päättynyt, koska sotimista ei lopetettu asianmukaisella tavalla vaan pelkästään antautumalla. Kansan mielestä se vain keskeytyi siksi, ettei sitä enää voitu jatkaa, ja se olisi valmis jatkamaan. Se ajattelee sotimista siten, että korpisoturit hiihtäisivät taas metsissä, vaikka niiden tilalla on enimmäkseen avohakkuuaukeaa ja aseteknologia on kehittynyt niistä ajoista aika paljon, koska sen käsitys tilanteesta on pysähtynyt edellisen sodan loppumiseen. Sitä täytyisi päästä jatkamaan samalla tavalla, jotta se voitaisiin muuttaa voitokkaaksi, mikä ei onnistu jos aloitettaisiinkin uusi sota aivan uudelta pohjalta.

Hiihtäminen on käytännöllisesti katsoen pyhä urheilulaji ja siihen liittyy voimakkaita vuosikymmenien takaisiin sotiin liittyviä mielikuvia.

Kun Neuvostoliiton väestöä oltiin saatu muokattua yhteiskuntakelpoisemmaksi erilaisilla vippaskonsteilla, päästiin siihen tilanteeseen, että ne, joilla oli edelleen pakottava tarve säntäillä vallankumouksen perässä, voitiin luokitella mielisairaiksi, koska heitä alkoi olla vähän eikä kansa yleensä ottaen halunnut aloittaa vallankumousta taas alusta vain sen tähden, että jotkut eivät tienneet, milloin kannattaa lopettaa.

Tämä ajanjakso esiintyy kipparikirjallisuudessa painajaisena, jossa hyvää tarkoittavaa toisinajattelijaa vainotaan. Hän haluaa vain lisää vapautta ja aatteen paloa, ja sitten hänet suljetaan mielisairaalaan, jossa parannettaviksi tunnistettavat tapaukset pyritään hoitamaan kuntoon, parantumattomat passitetaan vankileireille oppimaan kuuliaisuutta valtiolle toisin keinoin, ja loput vaivutetaan insuliinikoomaan odottamaan, että heidän tilastaan saadaan jotain selkoa, koska muuten heidätkin olisi pakko lähettää leireille.

Varsinkin rajatapauksia varten keksitty hiipivä skitsofrenia on kippareille hirvittävä ihmisoikeusrikos, koska se kajoaa yksilön oikeuteen yrittää saada aikaiseksi vallankumous riippumatta siitä, kiinnostaako muita ryhtyä siihen vai ei, tai siitä, että onko sellainen jo mahdollisesti tehty ihan hiljattain.

Leninkin oli skitsofreenikko ja vieläpä niin tukossa, että hänet muistetaan Lontoon vuosiltaan vanhana herrana, vaikka hän oli vasta vähän yli kolmen kymmenen, mutta hänelle se voidaan antaa anteeksi, koska hän jätti kippareille suuren henkisen perinnön ja he itse ovat huonoja kehittelemään mitään uutta.

Ylipäätään heidän suuret ajattelijansa paljastuvat lähemmässä tarkastelussa skitsofreenikoiksi, sillä älykästä ihmistä on vaikea saada mukaan heidän maailmaansa, mutta kuilu on mahdollista ylittää psykoosin avulla.

Asiaan liittyy myös peittelyä ja dekkareiden mielenmaisemat filosofiaksi kehittäneeseen Friedrich Nietzscheen pidetään mielellään etäisyyttä, sillä hän oli liian selvästi mielisairas. Aluksi häntä pidettiin kiinnostavana ja hänen ajatuksensa levisivät, sillä hän kykeni perustelemaan riittävän hyvin, miksi yhteiskunta on paha hillitessään ihmisluontoa. Hän kiersi kokonaan sen varsin ilmeisen syyn, että jos kipparin luonne vapautetaan, tulokset ovat katastrofaalisia, joten hänen ajatuksensa valkopestiin sulauttamalla ne muiden ajatuksiin ja vasta sitten häntä alettiin pitää epäilyttävänä henkilönä, jolla oli ehkä jotain osuutta siihen, että tilanne kehittyi lopulta aika ikäväksi.

Hän on kipparikulttuureissa läsnä kaikkialla, mutta se on hyväksyttävää niin kauan kuin häneen itseensä ei suhtauduta myönteisesti. Näin häntä voidaan edelleen käyttää hyväksi kun tilannetta kehitellään ikävään suuntaan.

Mainokset

Vastaa

Please log in using one of these methods to post your comment:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s