Politiikaksi kutsuttu ilmiö

kansi.gif

Suomalaisen puolueen puolueohjelman pystyy tunnistamaan lukemattakin pelkäksi tahattomaksi huumoriksi, koska siinä ei ole kuin epämääräisiä toiveita, ja yleensä rivien välistä on helppo lukea, että jonkun muun pitäisi toteuttaa ne. Suomalaisista ei vain ole pitkäjänteiseen suunnitteluun ja suunnittelusta ylipäätään on runsaasti huonoja kokemuksia, joten siihen ei mielellään edes yritetä paneutua.

Kokoomus on suomalaisista puolueista suoraselkäisin, koska se on rehellisesti ja kiemurtelematta lauma älyllisesti rajoittuneita valehtelijoita. Sen nettisivuilla kerrottiin aikoinaan yksiselitteisesti, että Yhtenäinen Venäjä on sen veljespuolue, ja linkkiä tähän leviteltiin nettikeskusteluissa varsin ahkerasti, mutta nyttemmin mitään tällaista ei muka ihan varmasti ole koskaan ollutkaan ja näin on valmis vannomaan vaikka kuka.

Muut puolueet arastelevat tällaista lähestymistapa ja mieluummin yrittävät selittää ympyrän neliöksi ja ehkä vähän uhkaillakin, mutta Kokoomus edustaa rohkeasti sitä, mitä suomalaiset todella ovat.

Tästä syystä se on onnistunut löytämään politiikasta aivan omanlaisensa paikan. Sen kannatus sinänsä on pieni, mutta se kykenee kasvamaan palvelemalla muita. Kun oikeasti suuret puolueet keksivät jotain, kokoomuslaiset rientävät toteuttamaan sitä ja puolue saa liikkuvia äänestäjiä puolelleen.

Periaatteita Kokoomuksella ei juuri ole, joten kun isänmaallisuus on muodissa, se on puolueista isänmaallisin, ja kun se ei ole muodissa, se on vähiten isänmaallisin. Sillä on myös aivan oma tapansa rakentaa puolueohjelma. Se lupaa mahdollisimman paljon sisältämättä oikeastaan mitään, mikä on eduksi, koska näin ei jää tilaa suomalaisille puolueohjelmille tyypilliselle sekavuudelle ja ristiriitaisuudelle.

Politiikassa se on kuitenkin vain apupuolue eikä oikeasti johda yhtään mitään, joten sillä ei myöskään ole mitään todellista merkitystä. Se lähinnä tarjoaa innokkaita apulaisia laiskempaa johtaja-ainesta suosiville puolueille ja saa siitä hyvästä tulonsiirtoja omille jäsenilleen.

Sen tärkein työnantaja ovat sosialidemokraatit, jotka keksivät vaikeampia tapoja tuhota kansantalous kuin pystyvät tai jaksavat itse toteuttaa. Kyse on oikeastaan luokkasodasta, jossa Kokoomus on vihollinen, mutta se pystyy kuitenkin toimittamaan aina riittävän määrän innokkaita apulaisia tekemään varsinaiset työt ja kantamaan vastuun seurauksista.

Kokoomuspoliitikolle riittää palkkioksi se, että hän pääsee tekemään kauppoja menestyvien huijareiden kanssa ja pystyy ehkä käärimään vähän jotain omaankin taskuunsa. Sen takia kannattaa ottaa ammutuksi tulemisen riski, joka voi realisoitua siinä vaiheessa kun kansantalous saadaan viimein kaatumaan Kokoomuksen vastuulla.

Surullisinta Kokoomuksessa on se, että se on kaikesta huolimatta verraten hyvä tekemään suunnitelmia ja muut puolueet mielellään luottavat tiukan paikan tullen siihen, että se onnistuu pelastamaan nekin.

Toinen poikkeuksellisen mielenkiintoinen puolue on Vasemmistoliitto, jolla on kannatukseensa nähden huomattavan paljon auktoriteettia. Sen politiikalla pystyisi pilaamaan kaiken mahdollisen, mutta jos jollakulla sattuu olemaan sen jäsenyys, häntä kuunnellaan kuin hänellä olisi suurempaa viisautta kuin muilla.

Tämä johtuu siitä, että Vasemmistoliitto on suomalaisien oman johtajatyypin puolue. Sitä ei voi käyttää johtamiseen, mutta ei siitä eroonkaan päästä vaan sitä on pakko kuunnella silloinkin kun on sen kanssa eri mieltä. Veri vetää sen suuntaan ja sen takia se on suhteettoman paljon esillä, ja toisin kuin muiden marginaalipuolueiden kanssa kinastellessa, sille täytyy osata väittää vastaan perustellusti ja moni antaa sille periksi jos ei keksi riittävän hyviä perusteluja omille näkemyksilleen.

Julkisen keskustelun kautta se kykenee vaikuttamaan kokoonsa nähden hyvin paljon yhteisiin asioihin eikä sen tarvitse kantaa vastuuta levittämistään typeryyksistä. Kokoomus on sen pahin vihollinen, mutta Kokoomus sijaishallitsijapuolueena mielellään omaksuu sen näkemyksiä ja naamioi ne oikeistoliberalismiksi, jotta niiden takana oleva suomalaiskansallinen järjenjuoksu ei näkyisi turhan selvästi.

Se on myös ainoa puolue, joka ei pysty irtisanoutumaan poliittisesta väkivallasta edes leikisti, koska sillä on sellainen käsitys, että todellisuudessa sen pitäisi johtaa maata ja muut ovat jotenkin rikollisia kun se ei toteudukaan.

Vasemmistoliiton ajattelijoiden seuraaminen on helpoin tapa ymmärtää suomalaista yhteiskuntaa, koska he paljastavat sen, mitä muut haluavat. Jos jossain on yhteiskunta romahtamassa, Vasemmistoliitto seuraa tilannetta tiiviisti ja yrittää löytää siitä myönteisiä piirteitä, joihin kuuluu aina se, että kyvyttömiä ihmisiä on saatu liian vastuullisiin tehtäviin.

Muut puolueet pyrkivät saattamaan Suomen samanlaiseen tilaan, mutta siitä ei keskustella avoimesti vaan sille keksitään tekosyitä. Päämäärä on kuitenkin saada kaikki tärkeät asemat henkilöille, jotka voisivat kuulua Vasemmistoliittoon.

Vihreä liitto puolestaan on onnistunut kehittymään lähes täydelliseksi sen, mitä suomalaiset kutsuvat edistykseksi.

Suomalaiset ovat tavattoman kiinnostuneita kaikesta uudesta ja ulkomaisien yhtiöiden kannattaa myydä prototyyppejään Suomessa, koska silloin niille saadaan runsaasti koekäyttäjiä, jotka ostavat tuotteet täyteen hintaan.

Suomalainen johtamistaito on kyennyt pilaamaan tämänkin ja oma tuotekehitys laahaa jäljessä, koska poliitikoilla ja virkamiehillä on pakkomielle sekaantua siihen edistyksen nimissä mahdollisimman paljon sillä seurauksella, että se lakkaa kiinnostamasta.

Vihreä liitto on suomalainen versio edistyspuolueesta ja se on kiinnostunut varsinkin kiinnostunut uusista ja puhtaista energianlähteistä. Se vastustaa myös määrätietoisesti ydinvoimaa, paitsi juuri silloin kun Suomeen päätettiin ainoan kerran rakentaa uutta ydinvoimaa sen olemassa olon aikana, mutta eniten haittaa se on aiheuttanut tyrkyttämällä muille uusiutuvia energianlähteitä täysin väärällä tavalla. Se haukkuu, pilkkaa ja hyppii silmille, ja pääsee sitten narisemaan, että muut maat ovat näissä asioissa paljon Suomea edellä.

Sillä on myös hyvin mukautuva usko ihmisen aiheuttamaan ilmastonmuutokseen, joka vaikuttaa joki viilentävästi tai lämmittävästi, ja sen avulla se pystyy haittaamaan edistystä myös niillä alueilla, joista ei ymmärrä juuri mitään.

Kehityksen haittaaminen riitelemällä ei ole suomalaisessa politiikassa millään muotoa poikkeuksellista, mutta Vihreä liitto on vienyt sen uudelle tasolle paneutumalla kunnolla hyvin kapeaan alaa.

Suomen keskusta ja Suomen sosialidemokraattinen puolue ovat vihollisia keskenään, mutta myös siamilainen kaksonen, koska niillä on yhteinen päämäärä. Ne yrittävät päästä käyttämään muita karjana, jolloin niiden olisi mahdollista elää menneisyydessä luopumatta kuitenkaan nykyajan mukavuuksista ja olla sopeutumatta siihen ajatukseen, että muut soveltuvat paremmin johtamaan nykyaikaista yhteiskuntaa.

Kumpikin haluaa enemmän vapauksia itselle ja enemmän sääntöjä muille. Sosialidemokraatit ovat kaupungistuneempia, joten niillä tämä politiikka aiheuttaa koko ajan kitkaa muun yhteiskunnan kanssa, mutta Keskustalla se etenee huomaamattomammin, koska sen kannatus painottuu vahvasti maaseudulle. Asiasta ei paljonkaan keskustella, mutta silti elämä maaseudulla muuttuu koko ajan kummallisemmaksi ja jo lähellä kaupunkeja löytää sivuteiltä aivan erilaisen liikennekulttuurin, jossa dementikko voi puuhata auton ratissa omiaan ja muun liikenteen on vain yritettävä sopeutua häneen.

Koska puolueet eivät pidä toisistaan, jossain vaiheessa dementikko joutuu sopeutumaan siihen, että maaseudun valtakulttuurin ja sosialidemokraattien kesämökkikulttuurin välille syntyy kahnausta, sillä kun valvontaa ei ole ja ihanne on se, että yksilö saa tehdä mitä haluaa, maalaiset alkavat jossain vaiheessa tapella keskenään.

Tämä ei välttämättä ole huono asia, sillä yksi Suomen lukuisista ongelmista on se, että maalaisia on liikaa.

Kristillisdemokraatit ja Suomen ruotsalainen kansanpuolue taas ovat jalostaneet omissa maailmoissaan elämisen turvalliselle tasolle. Ne eivät juurikaan kasva tai kutistu tapahtui mitä tahansa, joten politiikan tasollakaan ei ole mitään väliä.

Ne ovat turvallinen vaihtoehto sellaisille, jotka kykenevät sopeutumaan niihin.

Suomalainen puolue pyrkii hajottamaan yhteiskuntaa huomaamattomasti. Se uskottelee, että asiat ovat hyvin ja pyrkii pitämään aiheuttamansa vahingon kaukana tärkeimmiksi kokemistaan kannattajista. Ne, jotka joutuvat kohtaamaan todellisen tilanteen, tulevat vihaisiksi ja haluavat parempaa politiikkaa, mikä merkitsee käytännössä vahingollisempaa politiikkaa, sillä suomalainen ei pidä toimivasta politiikasta.

Tyytymättömyys kyetään aika hyvin naamioimaan myönteiseksi kehitykseksi, jolla puolueet itse asiassa aiheuttavat vahinkoa, mutta sen lisäksi on olemassa myös protestiliikehdintä niille, joille sekään ei riitä.

Suomen maaseudun puolue edusti tätä liikehdintää, ja koska se oli vieläkin huonompi kuin muut puolueet, sen poliitikkojen taso oli alhaisempi. Suomalainen luottaa typerään, järjestäytymiskyvyttömään ja ennalta arvaamattomaan johtajana, ja tämä korostuu vaikeina aikoina. Samoin se, että joutuu kohtaamaan ensimmäisien joukossa vaikeat ajat, joita kohti johtajat ovat suunnistamassa, on pätevä syy siirtyä kriisiaikojen ajattelutapaan.

Näin SMP hajosi lopulta ihan vain sen takia, että tyytymättömien määrä kasvoi suureksi eikä se enää osannut käsitellä kannatustaan. Syntyi valtataistelua, johon se lopulta hajosi.

Sen raunioille nousi Perussuomalaiset, joka perustettiin vain siksi, että eräs SMP:n kansanedustaja halusi pysyä eduskunnassa tarvitsematta liittyä mihinkään muuhun. Erittäin vaatimattomasta alustaan huolimatta puolue koettiin alusta saakka tärkeäksi, koska siitä tiedettiin heti, että se kasvaa vielä suureksi. Paljon parempaa alkua protestipuolueelle ei voisi olla.

Sen kasvettua suureksi ydinryhmän epäluotettavuus alkoi muodostua ongelmaksi, sillä suomalaisiin protestiliikkeisiin kuuluu olennaisesti se, että johtohahmot ovat kiinnostuneita lähinnä omista eduistaan. Se on puolueille tyypillistä ylipäätään, mutta korostuu sitä enemmän, mitä enemmän ne ovat olevinaan parantamassa maailmaa.

Lopulta ydinryhmä päätti säilyttää asemansa perustamalla uuden puolueen, jonka oli suunniteltu saavan Perussuomalaisien kannatuksen, vaikka aatteellinen pohja pantiin kokonaan uusiksi siitä syystä, että väki oli saavuttanut jo sellaisen elintason, ettei sitä enää huvittanut samaistua syrjäytyneisiin, joiden kannatuksella se oli urallaan edennyt.

Näin Perussuomalaisista tuli käytännössä uusi puolue, koska protestiliikkeen tarvitsemat johtajat lähtivät pois, mutta se sai kuitenkin pitää protestiliikehdinnän, joka oli tullut petetyksi harvinaisen härskisti. Vaikka protestiliike alkaa jossain vaiheessa kaivata riittävän epäluotettavia johtajia, kohtuullisen suurena puolueena aloittaminen auttaa kuitenkin tekemään hyvän vaikutuksen sellaisiin kansalaisiin, joiden protestimieliala ei ole niin korkealla, että sen takia haluttaisiin pilata sekin, mitä ei vielä olla ehditty pilata.

Uusi puolue, eli Sininen tulevaisuus, taas edustaa suomalaista ajattelutapaa puhtaimmillaan. Koko maailman pitäisi pyöriä oman venekerhon ympärillä, joten puolueen kannatuksen pitäisi seurata perässä kun se päättää perustaa uuden puolueen ja alkaa ajaa erilaista politiikkaa kuin aikaisemmin. Äänestäjät vain jotenkin hyväksyisivät sen, että kansanedustajat ovatkin äkkiä jotain muuta kuin sitä, minkä takia heidät eduskuntaan äänestettiin.

Se, ettei tällainen siirto toimi käytännössä, edustaa suomalaisille äärimmäistä pahuutta sikäli kun asialla on oma venekerho, koska heille on luonnotonta ajatella, että muillakin venekerhoilla on yhtäläinen oikeus ajatella itse. Geenit vain eivät ole edulliset oikean kansan muodostamista varten.

Jos muut epäonnistuvat yrittäessään jotain tällaista, niin se on iloinen asia, mutta omalla venekerholla pitäisi kuitenkin olla erivapaus onnistua.

Epäonnistuminen aiheuttaa uhkakuvien maalailua, koska jokin luonnoton voima tuntuu rajoittavan venekerholle kuuluvaa vapautta, mutta se on vain tapa käsitellä tilannetta eivätkä uhkakuvat sinänsä ole mitenkään merkityksellisiä. Kaikilla puolueilla on samanlaisia hirvittäviä mielikuvitusvihollisia, joista puhutaan paljon, mutta samaan aikaan sisällissotaan ajautuminen ei pelota ollenkaan vaan sen tieltä puretaan kaikki mahdolliset yhteiskunnan toimintaa säätelevät mekanismit, koska nekin rajoittavat vapautta.

Mielikuvitusmörkö estää valehtelemasta ja haastamasta riitaa täysin siemauksin, joten se on sitten olevinaan ainoa todellinen uhka ja kohti sisällissotaa ajautuminen on keskeinen osa sen torjumista. Puolueet kokevat vapautuvansa mörköjensä otteesta sitä mukaa kun ne saavat lisää vapautta ryhtyä itse möröiksi. Tässä yhteydessä ei ole ollenkaan paha asia kokea omistavansa oikeuden keksiä ainoan oikean totuuden itse ja haaveilla, että jonain päivänä se hävittää kaikki kilpailijansa.

*

Suomalaisen politiikan luonteesta pääsee jyvälle itsenäistymisprosessin avulla.

Tsaarin vallan kaatuminen antoi toivoa itsenäistymisestä ja sosialidemokraatit päähallituspuolueena kyselivät Venäjän väliaikaiselta hallitukselta, että josko olisi mahdollista itsenäistyä, eikä muillakaan ollut tässä vaiheessa mielenkiintoa tehdä asiaa vaikeaksi, mutta väliaikainen hallitus vastasi kieltävästi ja varmuuden vuoksi myös hajotti Suomen hallituksen, joten siitä syntyi hyvinkin opettavainen tarina suomalaisesta politiikasta.

Bolsevikkien kaapattua vallan Venäjällä päätettiin itsenäistymistä yrittää uudestaan. Nyt sosialidemokraatit olivat keksineet, että siihen piti saada lupa bolsevikeilta, kun taas porvarit halusivat itsenäistyä ilman mitään lupia ja sitten päästiin kinaamaan pikkuasioista, mikä on suomalaisille erittäin rakas harrastus.

Porvarien tapa sai eduskunnassa enemmän kannatusta, joten sosialidemokraatit tekivät sen toteuttamisen vaikeaksi takertumalla muotoseikkoihin, koska suomalaiset ovat melko huonoja häviäjiä. Porvarit kiukuttelivat korostamalla, että asialla oli kiire, mutta heitäkään ei haitannut se, että lopulta eduskunta jäi lomalle juuri ennen kuin julistuksen antaminen ehdittiin ottaa käsittelyyn.

Porvarit olivat ajatelleet, että itsenäisyydelle heltiäisi helposti tunnustus muilta mailta, mutta muut maat vaativatkin, että ensin piti saada itsenäistymisen lupa venäläisiltä. Tähän oli luultavasti tärkeimpänä syynä se, että porvarit olivat varustautuneet saksalaisien tuella irrottautumaan Venäjästä sotimalla, joten muut maat olisivat voineet joutua hankalaan tilanteeseen tunnustamalla suomalaisien itsenäisyyden ennen kuin siihen oli saatu lupa Venäjältä.

Näin jo ensimmäinen tärkeä ulkopoliittinen tapahtuma meni mönkään vain siksi, ettei suomalaisilla ole juurikaan pelisilmää tai edes taipumusta ottaa huomioon, mitä heidän näpertelyistään voi aiheutua muille.

Porvarit olisivat halunneet pyytää lupaa perustuslakia säätävältä kansalliskokoukselta, mutta saksalaiset painostivat heitä pyytämään sitä bolsevikeilta, koska valta oli siinä vaiheessa näillä eivätkä he varmaankaan olleet kaapanneet valtaa siksi, että antaisivat ennen vallankaappausta jatkuneen itsenäistymisprosessin kuitenkin jatkua. He kyllä puhuivat kansalliskokouksen järjestämisestä ja suomalaiset mielellään uskovat sellaisiin puheisiin, jotka miellyttävät heitä, mutta muualla maailmassa ei tullut yllätyksenä, että he hajottivat kansalliskokouksen melkein heti sen alettua.

Porvarit olivat ennen vallankumousta luottaneet bolsevikkeihin ja suojellet heitä, sillä suomalaiset ovat tavallaan kuolemahakuisia. Heitä tarvitse edes huijata näissä asioissa vaan luottamus herää itsestään. Punaiset eivät innostuneet bolsevikeista kunnolla vielä tässä vaiheessa, mutta Stalinin puhdistuksiin oli jo tunkua.

Vallankumouksen johtaminen siihen, että bolsevikit aloittivat oman vallankumouksensa, oli pelästyttänyt porvarit eivätkä itse uskaltaneet mennä Venäjälle tiedustelemaan, olisiko lupa mahdollista saada, joten sosialidemokraatit kuitenkin pääsivät toteuttamaan omaa suunnitelmaansa. Heidän tarinansa mukaan Lenin suhtautui asiaan erittäin suopeasti, mutta heidän valtuuskuntansa ei saanut aivan niin suopeaa vastakaikua ensimmäisellä kerralla vaan asiasta piti käydä kyselemässä uudelleen parin viikon kuluttua, jolloin heltisi lupaus siitä, että luvan voisi käydä hakemassa Kansankomissaarien neuvostolta myöhemmin.

Liikkuu myös sellaisia tietoja, että Lenin olisi myöntänyt luvan siksi, että sosialidemokraatit tarvitsivat sen vallankumouksen tekemistä varten, koska porvareiden itsenäisyysvaatimukset olivat jotenkin mahdottoman vaikea este. Tämäkään ei sovi kunnolla asian käsittelyyn ja bolsevikkien punaisille antama tuki oli sisällissodassa aivan liian vähäistä ja luonteeltaan sellaista, että sen olisi voinut saada myös vähemmän tärkeiden henkilöiden avulla, joten tarina on uskottavuudeltaan samaa luokkaa kuin sosialidemokraattien versio, jossa Lenin lahjoitti ihan vain hyvyyttään itsenäisyyden Suomelle ja sen takia kaikkien suomalaisien olisi kunnioitettava häntä.

Tarinaa kuitenkin pidetään uskottavana, sillä niin porvareilla kuin sosialidemokraateillakin oli sisällissodan takia pian syytä valehdella siitä, mitä Leninin kanssa oli keskusteltu. Porvarit tarvitsivat hirvittävää petosta ja sosialidemokraatit lupausta sotilaallisesta avusta ja vallankumouksesta keskusteleminen sopii kumpaankin tarpeeseen.

Todelliset syyt luvan antamiseen lienevät olleet geopoliittiset, sillä muitakin vastaavia pyyntöjä mietittiin tarkoin ennen kuin lupa joko annettiin tai ei annettu, mutta suomalaiset pitävät omia etujaan edistävistä tarinoista, joten he eivät ole juurikaan ajatelleet tätä mahdollisuutta.

Suomalaisen politiikan historia on kokoelma erilaisista tarinoista kasattuja kompromisseja, joihin suurin osa valehtelijoista on aika tyytyväisiä, mutta melko harvoin kompromissi vaikuttaa siltä, että se olisi voinut oikeasti toimia käytännössä, koska se ei sovi kunnolla todellisiin tapahtumiin.

Joka tapauksessa tapahtumilla tuskin oli mitään sen kummempaa merkitystä sisällissodan syntymisessä, sillä kummatkin olivat jo aikaisemmin kiihottaneet kansaa ryhtymään taistelemaan omista syistään. Porvareiden syy tosin katosi itsenäistymisen mukana, mutta sitä tarkemmin he tappoivat käsiinsä saamat venäläiset.

Suomen itsenäisyyspäivä on kuudes joulukuuta siksi, että eduskunta palasi silloin lomaltaan ja antoi viimein kiireellisen julistuksen, jolla ei saatukaan itsenäisyyttä, mutta suomalaiset ovat kuitenkin olleet ajankohtaan melko tyytyväisiä.

Neljäs tammikuuta olisi kuitenkin ehkä parempi itsenäisyyspäivä, koska silloin saatiin ensimmäiset itsenäisyyden tunnustamiset muilta mailta.

*

Suomalainen politiikka perustuu siihen, että suomalaiset ovat kehittyneet ryöstelemään venekerhoina.

Muiden menestymien tarkoittaa vain sitä, että syntyy lisää rosvottavaa, ja tästä syystä talouspolitiikka muuttuu koko ajan kun sitä yritetään käyttää keinona rosvota. Yritykset eivät ole koskaan viihtyneet Suomessa, koska sinne ei voi sopeutua ollenkaan. Talouspolitiikka on liian epävakaa ja siinä mietitään liikaa sitä, kuinka varallisuus voitaisiin saada pois yritykseltä.

Valtionyhtiöt ovat poikkeus, koska niillä voi simuloida rosvoretken tekemistä ulkomaille, mistä seuraa aina suuret tappiot, koska tapa tehdä liiketoimintaa on aivan väärä ja sitä tekevät aivan väärät henkilöt. Tätä selitellään sillä, että suomalaiset ovat muka liian rehellisiä menestymään muualla, vaikka politiikka on pelkkä juonittelemista ja muiden taskujen kaivelemista eikä liiketoiminta kukoista Suomessakaan.

Koska nykyaikainen politiikka on ajateltu siten, ettei väkivalta kuulu siihen, suomalaiset soveltavat siihen toista tuttua käyttäytymismallia eli kalastamista.

Poliitikkojen lupaukset ovat periaatteessa vain vieheitä, joita kehitellään sen mukaan, millä saa paljon ääniä, ja näin syntynyt politiikka valehdellaan järkeväksi, vaikka seurauksia ei juuri ajatella.

Tavallinen kansalainen taas käyttää vieheenä äänioikeuttaan. Sen avulla poliitikkoja yritetään houkutella lupaamaan jotain, mitä hän haluaa kuulla, mutta sille yritetään löytää myös muuta käyttöä. Moni yrittää tehdä siitä pyydyksen äänestämällä hämäykseksi jotain, mitä ei oikeasti kannata, jotta poliitikot luulisivat jotain ja päätöksenteko kehittyisi heidän huomaamattaan johonkin suuntaa. Yksittäisestä äänestä tehty pyydys selvästikään ei toimi, koska poliitikoilla ei ole aikaa miettiä jokaisen äänestäjän motiiveja erikseen, mutta niitä näpertelemällä ei silti pääse sellaiseen maineeseen, että kärsii harhoista ja suuruuskuvitelmista.

Suomalaisen poliittinen ajattelu on sillä tasolla, että hän keksii viholliskuvia, joihin liittyy sellainen käsitys, että muilla on jotain, mikä kuuluisi hänelle. Näitä käsityksiä hellitään ja vaalitaan ja ne pyrkivät laukeamaan kun silmiin sattuu ihminen, joka näyttää sopivan käsityksiin. Ryöstelyn tarve herää, vaikkei viholliseksi valikoitunut tuntematon ihminen edes näyttäisi olevan niin varoissaan, että hänet kannattaa ryöstää.

Tätä naamioidaan aatteelliseksi toiminnaksi ja sisällissota oli jälkikäteen tulkittuna Suomen historian aatteellisin vaihe, koska silloin ryöstelyn tarve pääsi vapautumaan. Varakaskin suomalainen tunsi tarvetta tyhjentää jonkun muun taskut, ja jos niistä ei riittänyt jaettavaa kaikille, ryöstettiin housutkin. Varakaskin ihminen oli onnellinen saadessaan saaliiksi edes vanhoja lumppuja, sillä kyse oli vain alkukantaisen tarpeen tyydyttämisestä.

Suomalaisien aatteellisen toiminnan analysoiminen johtaa siihen, että heidän on luotava myytti siitä, että he ovat ennakkoluuloisia, koska se rakentuu sen varaan, että he muodostavat ennakkokäsityksiä, joiden perusteella on mahdollista tehdä nopeasti päätös ryöstää ja murhata. Ennakkoluuloisuus sitten siirretään vihollisien ominaisuudeksi, jotta sitä voidaan ryöstelyssä ja murhaamisessa.

Suomalaisien poliittisessa keskustelussa toistuu usein ajatus me olemme ennakkoluuloisia, ja se tarkoittaa ainoastaan sitä, että ryöstelemään pitäisi päästä, koska suomalaiset ovat virittäneet itsensä uskomaan, että nuo muut ovat ennakkoluuloisia ja se on niin paha asia, että sen takia saa ryöstää ja murhata.

Kunnollista suunnitelmaa suomalaiset eivät osaa tehdä edes ryöstöretkeä varten, joten he eivät ihannoi niinkään sotaa kuin rikollisuutta.

Lainsäädännössä lähdetään siitä, että syyllisen tulisi päästä mahdollisimman vähällä, ja ainoa poikkeus on kostaminen, joka vaikuttaa liikaa rangaistukselta. Jos rikollista ei koeta osaksi suomalaista yhteiskuntaa, hänen lievää tuomiotaan paheksutaan ja siitä syytetään oikeuslaitosta, mutta lainsäädännössä se ei näy, koska sen täytyy palvella omia tarpeita. Kansan valitsemat henkilöt säätävät lakeja ja oikeuslaitos kantaa niistä vastuun silloin kun niitä sovelletaan vääriin henkilöihin.

Yksillä säännöillä pelaaminen tuottaa suomalaisille marinan aiheita jatkuvalla syötöllä, mutta sitä täytyy ainakin teeskennellä niin kauan kuin tapa on muodissa muualla maailmassa, sillä kunniallisen julkisivun ylläpitäminen on tärkeää, jotta syntyisi tilaisuuksia pettää muut. Tässä onnistutaan harvoin ja paljon useammin käy niin, että suomalaisia petetään, mutta kyse on suomalaisien peruskäyttäytymisestä eikä se muutu koskaan.

Suomalaisia onkin helppo petkuttaa, koska huijareiden välisessä nokkimisjärjestyksessä lauma typeryksiä on älykkään yksilön alapuolella, mutta tätäkin yritetään vääntää todisteeksi suomalaisien rehellisyydestä, joka on muka syy siihen, että heidät on helppo saada innostumaan huijauksista, jotka vaikuttavat antavan mahdollisuuden saada helppoa rahaa oveluuden avulla.

Suomalaisen poliitikon on luonnollisesti oltava ovela ja epärehellinen. Tästä aiheutuu jatkuva tyytymättömyys siihen, että he ovat tyhmiä ja pettävät kansaa, mutta kansa kuitenkin tarvitsee näitä johtamaan yhteiskunnallista toimintaa eikä se ole järin sopeutumiskykyisiä, joten tilanne ei muutu ja kansa on jatkuvasti yllättynyt siitä, että johtajat perustavat keskenään omia venekerhojaan eivätkä pysyttele yksilöinä, joita tavallisen kansan venekerhot voisivat käyttää hyväkseen.

Kaikilla puolueilla on oma tapansa puhua näistä asioita, millä pyritään saamaan oma epärehellisyys vaikuttamaan kunniallisemmalta toiminnalta kuin muiden epärehellisyys ja houkuttelemaan kannattajia muilta puolueilta. Käytännössä puolueen kannatuksen nousu johtuu yleensä siitä, että muiden kannatus laskee, koska poliittisessa järjestelmässä ei ole tilaa älylle tai osaamiselle.

Tulevan ennakoiminen on urheilulaji, jossa poliitikkojoukkueet kehittelevät joukosta erottuvia visioita, jotka ovat sitä parempia, mitä rohkeammin niissä jätetään huomiotta tosiasioita, ja sitten jännitetään, toteutuuko niistä mikään. Vastausta odotellessa haukutaan muiden visioita, jotta oma vaikuttaisi paremmalta, ja tavallisesti kaikki yllättyvät siinä vaiheessa kun tulokset saadaan, minkä jälkeen aletaan hokea kuorossa kuka olisi voinut arvata -mantraa.

Pääsääntönä voidaan pitää, että jollei pysty sietämään pummeja, ei pysty sietämään myöskään suomalaista politiikkaa, koska se on vain sitä samaa joukkuelajina.

Suomalaisilla on vahva usko suureen johtajaan, joka tietää kaiken paremmin, sillä keskivertosuomalaisen käsitys johtamisesta on sellainen, että pitää olla suuret luulot itsestään ja paljon mielipiteitä. Hän ei voi samaistua hallitsevaan luokkaan, joka on järjestäytynyt suorittamaan tehtäviä, mikä ilmenee myös tarpeena kirjoittaa historiaa uudelleen.

Menneisyys on lähinnä väline, jolla yritetään todistaa, että edistys on sitä, että on suuri johtaja, jolla on paljon mielipiteitä, ja häntä palvelee soturiluokka, joka panee muut tottelemaan häntä. Ylimystö pyritään selittämään jotenkin siten, että se on jostain syystä syntynyt patsastelemaan tärkeän näköisenä, mutta se, että ylimystöön olisi kohonnut väkeä osaamisen perusteella, on pohjimmiltaan vieras ajatus ja historiantulkinnoissa korostuu juomisen, naimisen ja mielipiteiden merkitys johtamisessa.

Egyptin pyramidit rakennettiin faaraoiden käskystä ja se tapahtui jotenkin orjatyövoimalla, mutta hallitsevan luokan rakennetta ei tarvitse ihmetellä, vaikka siinä korostui insinöörien arvo.

Tasavallassa politiikan on pyrittävä miellyttämään kansaa, joten suomalaisien puolueiden on pakko esittää tällaista hallitsevaa luokkaa. Joku esittää suurta johtajaa ja tiimityö tehdään jossain kansan näkymättömissä, jotta se ei kokisi, että sitä yritetään huijata. Se, että toimittaisiin avoimesti niin kuin täytyy toimia, ei toimi ollenkaan, vaan puolueella täytyy olla johtajahahmo, joka vaikuttaa pystyvän tajuamaan kaiken yksin.

Muut johtamiseen tarvittavat henkilöt pyrkivät julkisesti vaikuttamaan siltä kuin he olisivat olemassa vain haastaakseen riitaa muiden puolueiden kanssa, sillä kansa haluaa politiikkaan heimosotien meininkiä, ja tästä aiheutuneet kriisipalaverit pidetään suljettujen ovien takana.

Orjaluokka on myös mukana kuvioissa, mutta se on pelkkä mielikuva. Poliitikkojen puheissa se ilmenee näkymättömänä voimana, jolta voi vaatia ja jolle pitää valehdellakin jotain, että saataisiin enemmän kuin pelkästään vaatimalla. Suomalaisuus onkin pitkälti mielikuva, jolla yritetään saada väestönosa, jota ei ole olemassa, tekemään enemmän työtä muiden hyväksi.

Puolueen johtajahahmo laukoo luonnollisesti sellaisia mielipiteitä, joihin mahdollisimman moni suomalainen voi samaistua, joten järjestelmä ei toimi ollenkaan ja johtajahahmoja on vaihdettava välillä ihan vain siksi, ettei kansa enää halua uskoa, että vanhat ovat mahdottomia yleisneroja, jotka voivat löytää kaikkiin ongelmiin sellaisia ratkaisuja, joista kansa on heidän kanssaan sama mieltä. Korkeimmillaan poliitikkojen arvostus onkin silloin, kun talous on toipunut edellisen laman jälkeen niin paljon, että poliitikoilla on taas jonkin aikaa varaa ostaa äänestäjänsä tyytyväisiksi.

Mahdottoman roolin esittämisessä epäonnistunut johtaja on pettänyt kansan eikä hänestä enää pidetä, joten roolia esittämään valikoituu laskelmoivia henkilöitä, jotka osaavat pitää huolta omista eduistaan. Tämä on olevinaan kokonaan johtajien syytä ja kansa tekee jo varhain selväksi, että se alkaa syyttää johtajaa huijariksi jahka vääjäämätön tapahtuu. Näin alalle valikoituu sellaisia henkilöitä, jotka eivät siinä vaiheessa saa raivokohtausta kansan tyhmyyden ja epäoikeudenmukaisuuden tähden, eli käytännössä huijareita.

Ajatus toimivasta hallitsevasta luokasta on kaikkien puolueiden rivijäsenien puheissa fasismia ja ihmisoikeuksien polkemista.

Pohjimmiltaan suomalaiset tietävät, ettei heidän politiikkansa toimi käytännössä ollenkaan, sillä heillä on pelko siitä, että joku panisi asiat järjestykseen. Tähän tarvittaisiin niitä perinteisiä valtiomiestaitoja, joilla kansannousut on tavattu tukahduttaa, joten suomalaisille on äärettömän tärkeää, että Suomi on sitoutunut kansainvälisiin sopimuksiin, joka kieltää tällaisen toiminnan.

Mitään tahoa, joka tekisi jotain tällaista, ei ole olemassa. Edes täysin häiriintyneet poliitikon ei tarvitse pelätä joutuvansa teloitetuksi julkiseksi varoitukseksi muille, sillä reaktio tällaiseen on korkeintaan se, että joku toinen häiriintynyt yksilö päättää tappaa hänet. Sitäkin tapahtuu varsin harvoin ja Suomessa on itsenäisyyden ajalla ollut sisällissodan tapahtumia lukuun ottamatta vasta yksi poliittinen murha, koska suomalaiset pitävät tällaisista poliitikoista. Johtajan tulee aiheuttaa haittaa ja yrittää saada se jotenkin muiden syyksi, ja jos sen osaa tehdä teeskennellen viatonta täysin tunteettomasti, niin aina parempi.

Suomi on poliitikolle poikkeuksellisen turvallinen maa. Uutta sisällissotaa voi kehitellä kaikessa rauhassa, koska mitään ei ole estämässä.

Pelko siitä, että poliitikot pantaisiin aisoihin kaikin tarvittavin keinoin, johtuu ainoastaan siitä, että he pelkäävät toimintansa seurauksia. Olisi sittenkin ehkä mukavaa, että joku vähän toppuuttelisi, etteivät he jäisi historiaan häiriintyneinä yksilöinä, jotka saivat aikaiseksi sen, mihin olivat pyrkimässä, eli sisällissodan tai sodan Venäjän kanssa.

Poliitikot joutuvat miettimään näitä asioita, sillä asiat menevät pieleen siksi, että kaikki pyrkii muuttumaan vain typeräksi kinasteluksi ja lällättelyksi. Keski-iässä on jo pakko huomata, ettei ole olemassa mitään, mikä hillitsisi kehitystä, koska mitään ihmeempää kehitystä ei ole tapahtunut ja vanhukset vaikuttavat olevan aivan samanlaisia. Ehkä kannattaisi tappaa muutama häirikkö varoitukseksi muille aina silloin tällöin, jotta ei pääsisi kehittymään hallitsematonta verenvuodatusta.

Ilmapiiriä pidetäänkin miellyttävänä siten, että politiikasta siivotaan pois ne yksilöt, joista tällaiset ajatukset näkyvät liian selvästi. Jolleivät äänestäjät tajua tehdä sitä itse, voidaan järjestää vaikkapa korruptioskandaali, koska suomalainen ei kuitenkaan malta olla ihan rehellinen jos hän pääsee luottamusvirkaan.

Kuitenkin näitä asioita märehditään ja se näkyy siinä, että kaikilla suunnillaan ollaan huolissaan siitä, että pelehtiminen lopetetaan kaikin tarvittavin keinoin, ja tästä syytä ilmapiiri on selvästi vainoharhainen. Äärioikeistoa pelätään hirvittävästi, vaikka sitä ei koskaan edes ole ollut merkittäviä määriä, ja sitä ollaan näkevinään kaikkialla, missä ymmärretään, että kurilla ja järjestyksellä voidaan saavuttaa oikein käytettyinä myönteisiä asioita.

Jopa liikennepoliisia haukutaan natsiksi, sillä edes ylinopeuden ja rattijuoppouden kaltaisia asioita ei oikeastaan haluttaisi kieltää.

Suomalaisilla on ennen kaikkea heikko impulssikontrolli ja sen takia heidän tekonsa ja halunsa kohtaavat varsin sattumanvaraisesti. Useimmat poliitikot haluavat, että heitä muistellaan hyvällä, mutta he eivät kykene toimimaan tavalla, joka johtaa siihen, vaan politiikka on kuin lauma koulukiusaajia riitelemässä keskenään ja maineen hyvän muodostuminen täytyy hoitaa valehtelemalla.

Politiikasta puuttuukin todellinen kritiikki lähes täysin, sillä vihollisien toiminnasta ei mielellään löydetä todellisia vikoja, koska muuten oltaisiin pian tilanteessa, jossa kenenkään toiminnasta ei löytyisi juuri mitään hyvää. Sen sijaan mieluummin valehdellaan jotain, mitä vastaan toinen osapuoli voi puolustautua.

Kyse ei ole varsinaisesta yhteistyöstä vaan rikostoveruudesta, eikä se estä pilaamasta politiikalla kaikkea mahdollista.

Talouden kilpailukyky muuttuu suomalaisille sitä tärkeämmäksi, mitä syvemmälle suohon talous onnistutaan polkemaan sillä, että talouspolitiikka on lähinnä puolueiden ja etujärjestöjen välistä arvovaltataistelua ja niiden sisäisiä valtataisteluita. Rikostoveruudesta johtuva yhteistoiminta koskee vain syyllisyyskysymysten hämärtämistä ja muuten kaikki saa mennä kaikessa rauhassa vessasta alas.

Päättäjät voivat jossain määrin suunnitella tekemisiään olemalla kulissien takana paremmissa väleissä kuin kansa haluaa, mutta itsehillintä ei riitä niin pitkälle, että politiikan luonne muuttuisi vaan talouspolitiikka pyrkii hyödyttämään naapurimaita, joissa kyetään asettamaan riitelylle sellaiset rajat, etteivät yhteiset edut vaarannu.

Kansan rooli politiikassa on se, että se pyrkii tuhoamaan valtarakenteen päästäkseen tappelemaan keskenään. Se edustaa sille vapautta.

Politiikka on tyhmää, mutta se ei muka ole kansan syytä, vaikka se äänestää aina valtaan tyhmiä poliitikkoja ja vaatii näitä tekemään typeryyksiä. Hyviä tekosyitä ei ole tarpeen keksiä, sillä ihanteellinen päättäjä on sellainen, joka ei niitä edes kaipaa.

Valtiolla on ikävä väkivaltakoneisto, joka on päämäärän saavuttamisen tiellä, ja siksi valtarakenteeseen on saatava mahdollisimman paljon idiootteja, jotka on mahdollista saada sellaiseen tilaan, että väkivaltakoneisto lamaantuu.

Hyvä päättäjä on tuuliviiri, eli nykyaikaisemmin ilmaistuna populisti, joka sanoo kuuliaisesti sitä, mitä kansa haluaa kuulla, koska häntä on hyvä käsitellä. Hänet voidaan saada ajamaan politiikkaa, joka johtaa jossain vaiheessa täyskäännökseen, jolloin häntä voidaan syyttää petturiksi. Tämä on tärkeää, sillä päättäjät on saatava hämmentymään ja epävarmoiksi omasta asemastaan, jotta he miettisivät mahdollisimman vähän sitä, mitä valtiolle on tapahtumassa.

Korruptio on sallittua, koska päämäärän saavuttamisen jälkeen kannattaa hävittää todisteet, jotta tilanne vaikuttaisi muiden aiheuttamalta. Jos aikoo tehdä vallankumouksen tai perustaa pienen ja kodikkaan diktatuurin, kannattaa vaikuttaa mahdollisimman viattomalta, jotta ulkopolitiikka saataisiin toimimaan, ja tässä ovat avuksi näytösoikeudenkäynnit, joissa tuomitaan jollain tekosyyllä kuolemaan ne, jotka muistavat parhaiten, mitä todella tapahtui.

Äänestäjien käyttäytymisestä seurannut tilanne voidaan selittää korruptiolla, joka pilasi kansan ja valtion välit, joten sitä voidaan käyttää tekosyynä todisteiden hävittämisessä jos tilannetta selitetään niin laajasti ja seikkaperäisesti, ettei juuri kukaan jaksa kuunnella sitä kokonaan. Näin vältytään selittämästä sitä, miksi samat korruptoituneet idiootit valittiin vaaleilla valtaan kerta toisensa jälkeen.

Eduksi on myös se, ettei muualla maailmassa pidetä tällaisien johtajien tappamista niin suurena menetyksenä, että todellisien syiden selvittämistä pidettäisiin mitenkään erityisen tarpeellisena.

Koska suomalaiset valitsevat luonnostaan johtajia, joista ei ole juuri mihinkään, motiivit eivät juurikaan vaikuta äänestyskäyttäytymiseen. Tyhmyys ja tietämättömyys kukoistavat politiikassa yritettiin sinne valita sitten hyviä tai huonoja johtajia.

Suomalaisen puolueen ehdokkaaksi voi päästä aivan kuka tahansa. Ei haittaa, vaikka olisi oikeusjuttuja vireillä ja aiempia tuomioita, eikä myöskään se, että lehdistö epäilee hämäräpuuhia olevan vielä paljastumattakin, koska suomalainen johtajatyyppi on sellaista, että se tietää mahdollisimman vähän ja korvaa tietämystään mielipiteillä, jotka ovat hyviä jos ne vaikuttavat jotenkin järjenvastaisilta. Jos ehdokkaaksi haluava henkilö ei ota itse tällaisia seikkoja esille, todennäköisyys siihen, että joku muu tekisi sen, on varsin pieni.

Verkostoituminen ei ole Suomessa sitä, että yritetään kerätä hyödyllisiä suhteita, vaan sitä, että vietetään aikaa niin tiiviisti muiden hyödyttömien ihmisien seurassa, ettei jää aikaa oppia mitään hyödyllistä.

Mediasta voidaan vähän katsella, mitä mieltä kannattaa olla, mutta uutistarjonta ei liiemmin kiinnosta muuten kuin siinä mielessä, että sitä kehumalla saa myönteistä julkisuutta, millä saavutetaan muun muassa se, ettei media ole huomaavinaan sitä, että viisaan näköisinä pönöttävät poliitikot tekevät usein virheitä, jotka voisi välttää jos seuraisi uutisia edes vähäsen.

*

Suomalaisen politiikan on varsin helppoa kuin muistaa, että se on sitä, mitä syntyy kun kansan autistisuus pahentaa tasavallan huonoja puolia. Kaikenlaisen viisastelun merkitys korostuu naurettavuuksiin saakka, ja suomalaiset pitävät sitä itsekin niin ikävystyttävänä, että he keskittyvät seuraamaan mieluummin korruptiota, joka on ei-toivottava asia sikäli kun se on pois itseltä.

Suomalaisien tapa järjestäytyä on luonnostaan sellainen, että energinen ja kilpailunhaluinen penikka, joka kykenee muuttamaan kaiken typeräksi tietokilpailuksi, varttuu johtajahahmoksi, johon muut luottavat. Politiikkakin on sitten lähinnä näsäviisauden riemujuhlaa, jossa keskitytään päättämään oikeista vastauksista eikä sinne haluta mukaan sellaisia ihmisiä, jotka lipeävät näin saavutetusta konsensuksesta. Saa olla suunnattoman typerä jos on sitä samalla tavalla kuin muutkin, ja myös valehteleminen ja vääristeleminen on sallittua, mutta poliittista ajattelua ei saa kyseenalaistaa. Se on suomalaisille pahuutta.

Politiikan seuraaminen jakaa kansaa voimakkaasti, sillä sitä vähemmän seuraavat äänestävät mielellään jotain missejä ja urheilijoita, joista tiedetään jo entuudestaan, että he ovat kovia kilpailemaan, mutta sitä enemmän seuraavat ovat tähän tyytymättömiä, koska tällainen aiemmalla urallaan paljon kilpaillut henkilö voi haluta politiikassa elämäänsä jotain muutakin, mikä näyttäytyy suomalaiselle asenneongelmana. Sitä, mikä politiikassa koetaan kaikkein tärkeimmäksi, eli näsäviisasta sanataiteilua, on aivan liian vähän.

Suomalainen politiikka on äärimmäisen henkilökeskeistä, sillä kansaa kiinnostavat asiakysymykset ovat niin typeriä, epärehellisiä ja riidanhakuisia, ettei kuka tahansa voi puhua niistä uskottavasti vaan siihen tarvitaan henkilö, joka kykenee vaikuttamaan uskottavalta puhuessaan mitä tahansa. Jos siirryttäisiin tasavallan ihanteisiin, joiden mukaan jokaisen sopii lähteä politiikkaan edistämään tärkeiksi kokemiaan asioita itse, politiikalta katoaisi uskottavuus kokonaan, joten on tärkeää, että poliitikko vaikuttaa sellaiselta, mitä kansa pitää uskottavana.

Jos ryhtyy edustamaan sellaista kansanosaa, joka on laiska seuraamaan politiikkaa, niin silloin pääsee toki vähemmällä, mutta yleensä ottaen poliitikon on oltava kohtuullisen hyvä näyttelijä, sillä hänen on ajettava reikäpäisiä asioita vaikuttaen riittävän reikäpäiseltä ja siitä huolimatta täytyisi onnistua tekemään velvollisuuksien ohella jotain kunnolla, jotta ura jatkuisi vaalien yli.

Lisäksi suomalainen on työantajana sen verran orjapiiskurimainen, että uskottavan poliitikon olemus johtuu usein ihan vain siitä, että tämä on oikeasti hullu. Puheet kohtuullisista vaatimuksista ja vapaa-ajan ihanuudesta katoavat äkkiä kun tuleekin puhe poliitikoista, jotka kansa käsittää omiksi palkollisikseen.

Poliittinen järjestelmä onkin kokonaisuudessaan lähinnä todiste siitä, että suomalaisen oikea paikka olisi maaorjuudessa.

*

Narsismista liikkuvien legendojen kumoamiseen suomalainen politiikka soveltuu aivan erinomaisesti, koska siinä on paljon samaa, mutta se toimii eri tavalla.

Narsisti ei muodosta ovelasti hovia itselleen, vaan hovimiehiä ja -naisia odottele pilvin pimein, että ilmaantuisi edes joku, jonka hoviin voisi liittyä. Siihen ei tarvita narsistia vaan aivan kuka tahansa, jota hännystelemällä voi menestyä politiikassa ilman mainittavampia kykyjä.

Ulkopuoliset taas eivät ole tälle mitenkään sokeita, kuten legendoissa, vaan hovimiehien ja -naisien toiminta seurataan ja analysoidaan. On merkki älykkyydestä, että onnistuu keplottelemaan itsensä hyvään hoviin ja saavuttamaan näin jotain, mihin omat kyvyt eivät riitä, ja näiden asioiden ymmärtämistä varten on olemassa asiantuntijoita. Kun vielä osaa kerätä irtopisteitä sanomalla usein jotain, mitä kansa haluaa kuulla, ylenee hovin arvoasteikossa ja saa vaaleissa enemmän ääniä kuin kilpailijat.

Hovi on lähes aina selvästi narsistisempi kuin hännystelyn kohde, minkä huomaa selvästi siitä, että hännysteltäväksi valikoitunut ei reagoi tölväisyihin samalla tavalla. Niistä ei kanneta kaunaa eikä tehdä rikosilmoituksia, mutta hovin tölviminen on eri asia, koska sillä ei paljon muuta uskottavuutta kuin laissa määritelty abstrakti kunnia.

Mitä taas periaatteettomuuteen tulee, niin hovi ja pääosin kansakin vaihtaa periaatteitaan paljon herkemmin kuin tyypillinen hännysteltävä, jota kyllä haukutaan narsistiseksi, ettei alettaisi ajatella tarkemmin, että ketkä oikeasti ovat narsistisia. Mitä enemmän hännysteltävällä on periaatteita, sitä enemmän häntä haukutaan, koska sitä vähemmän hänestä on hyötyä omiaan huseeraaville räpeltelijöille.

Kansa veikkaa mielellään voittajaa ajattelematta juurikaan seurauksia, ja niin tekee hovikin, mutta kukaan ei halua olla vastuussa seurauksista, joten hännysteltävistä on aina pulaa. Kokonainen puolue voi olla pelkkä hovi, joka miettii epätoivoisesti, kuinka saataisiin pyydystettyä joku, jonka imussa muut voivat menestyä. Odotellessa todistetaan, ettei hovilla itsellään ole juuri mitään annettavaa, koska suosio ei lähde nousuun ilman hyvää hännysteltävää.

Advertisements

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s