Kipparilakki

1958ylioppilaat_8a_aluode.jpg

Kipparilakki on liian arvokas suomalaisien kansallispäähineeksi ja sen saakin palkkioksi siitä, ettei mene ammattikouluun vaan lukioon, joka on lähinnä yliopistoon valmistavaa koulutusta, jolla ei yksistään tee yhtään mitään.

Tyhjästä polkaistu oman tärkeyden tunne on pyhä asia ja lukion päästötodistuksen arvosanoilla ratkaistaan se, kuka on paras kippari.

Äly ei ole Suomessa minkään arvoista vaan sen tilalla on ikuinen keskustelu lukion arvosanoista.

Ylioppilaslakki on periaatteessa ainoa hyväksyttävä kipparilakki ja muunlaisen käyttäminen on todista siitä, että ihminen luulee olevansa jotain. Hän on samanlainen hassunhauska hahmo kuin tietokonetta käyttävä apina, vaikka ainoaa oikeaa kipparilakkia käyttävä suomalainen ei käytännössä eroa paljonkaan apinasta.

Suomalaisien tapa järjestäytyä on luonnostaan sellainen, ettei organisaatiota saada toimimaan kunnolla, koska liian moni luulee olevansa johtaja, mutta johtaja-ainesta on vaikea löytää mistään. Tämä pyrkii johtamaan tilanteeseen, jossa väliportaan johto paisuu ja muu organisaatio ajetaan alas, jotta se voisi toimitella omia asioitaan kaikessa rauhassa.

Ylimpään johtoon suomalaiset eivät ole tyytyväisiä koskaan ja varsinkaan silloin kun se osaa johtaa, koska se kyseenalaistaa kaikkien muiden johtamistaidot.

Suorittavaan portaaseen väliporras suhtautuu ylimielisesti, jotta se oppisi suhtautumaan väliportaaseen samalla tavalla kuin se itse suhtautuu ylimpään johtoon.

Politiikassa tämä ilmenee siten, että väliporras on olevinaan sorrettu työväenluokka ja ylin johto leikkii sitä suojelevien virkamiehien kanssa porvareita, vaikka kaikki ovat vain jotain korkeakoulun käyneitä pienveneen kapteeneita. Näin yrittäjäaines ja työntekijäaines saadaan suljettua keskustelun ulkopuolelle ja päätöksiä voivat tehdä ne, joita yrityksessä ei tarvittaisi välttämättä ollenkaan, koska vähemmän olennaiset väliportaan tehtävät voidaan pitkälti ulkoistaa, mikä onkin Suomessa hyvin käytännöllistä jos yritys halutaan pitää toimintakykyisenä.

Julkinen sektori on suomalaisen paratiisi, koska sitä voidaan suojella tehokkuusvaatimuksilta politiikan avulla, ja ulkomailta houkuteltu työkonsultti onkin vaikean tilanteen edessä, sillä asiakas on täysin toivoton tapaus, mutta se luultavasti käy häikäilemättömästi maineen kimppuun jos tämän sanoo ääneen. Täytyy vain keksiä jotain, mikä vaikuttaa siltä, että konsultti olisi yrittänyt tehdä työnsä kunnolla, mikä ei ole kovinkaan vaikea, koska asiakas on siinä määrin laiska ja muutoshaluton, että se haluaa vain nettisivuilleen jotain, mikä todistaa, että joku älykkäämpi ihminen on ajatellut sen puolesta.

Samaa ajattelutapa on yritetty soveltaa yrityksissäkin, mutta heikolla menestyksellä, sillä konsepti on liian kallis ja tehoton. Jopa valtion yhtiö, joka kilpailee aivan erilaisilla säännöillä kuin muut yritykset, on jossain vaiheessa pulassa järjettömyyksiin kehittyneen väliportaan ja yleisen kyvyttömyyden ja motivaation puutteen kanssa.

Koulutuksessa Suomessa korostuu maisterin arvo, koska siihen riittää, että osaa etsiä valmista tietoa ja kasata siitä jotain, mikä joko on totta tai sitten ei. Jos onnistuu saamaan opinnäytteelleen hyvän arvosanan eikä myöhemmin jää kiinni siitä, että on kopioinut tekstiä muualta sellaisenaan, on korkeasti oppinut.

Tohtori on jo vähän myyttinenkin henkilö, sillä hän on onnistunut pysymään totuudessa sillä seurauksella, että hän on kyennyt puolustamaan opinnäytettään oikeassa väittelyssä.

Suomalaiset kuitenkin mieltävät väittelemisen inttämiseksi, jossa puolustetaan huteralle pohjalle kasattuja ajatusrakennelmia, joten insinööri ei rinnastu maisteriin eikä diplomi-insinööri tohtoriin, koska he eivät voi antaa tason laskea kovinkaan paljon opinnäytteen tekemisen jälkeen tai muuten tulee helposti potkut ja ehkä myös haaste oikeuteen.

Insinöörejä pidetäänkin vähän yksinkertaisina, koska he eivät saa keksiä omiaan vapaasti. Se on kuitenkin kohtuutonta, sillä he ovat vain valinneet alan, jossa ei saa käyttää suomalaista järkeä vapaasti. Mieli kyllä tekisi ja sen tähden laadunvalvonta on tarkkaa ja se mielellään ulkoistetaan toiselle firmalle, ettei synny sellaista tilannetta, että laadunvalvojat suojelevat tunareita ja ammattiliitto kumpiakin.

Koska rima halutaan pitää matalalla, suomalainen koulutusjärjestelmä on keskittynyt tuottamaan tutkintoja, joilla ei ole juuri mitään arvoa. Sen suunnittelussa on otettu mallia Itä-Euroopan kommunistisien maiden pysähtyneisyyden ajan koulutusjärjestelmistä, mutta koska suomalaisilla esiintyy poikkeuksellisen vähän oivalluskykyä, se on vakaalla pohjalla eikä synny samanlaisia mullistuksia kuin Itä-Euroopan maissa.

Jopa käytännön osaamista vaativien alojen koulutus pyrkii kehittymään mahdollisimman teoreettiseksi, jotta syntyisi runsaasti tilaa mielipiteille, joiden vatvominen edustaa suomalaisille älykkyyttä. Näin on savutettu tilanne, jossa insinööriopiskelijat tarvitsevat yleisesti tukiopetusta peruskoulun tasoisessa matematiikassa ja saavat työelämässä alaisikseen koulutettuja ammattilaisia, joille täytyy antaa tukiopetusta työtehtävissä, koska koulussa on keskitytty aivan muuhun.

Päämäärä on selvästi tehdä kaikista ensin maistereita, joilla on valmiudet olla jotain mieltä omasta alastaan, mutta ei sitten juuri muuta, ja näistä sitten valikoituu johtaviin asemiin sellaisia henkilöitä, jotka kykenevät puolustamaan mielipiteitään valvotuissa olosuhteissa järjestetyissä väittelyssä.

Työn tekemisen ohella pitäisi tehdä paljon paperitöitä, jotta saataisiin riittävä määrä aineistoa mielipiteiden muodostamista varten, ja varsinkin julkisella sektorilla tähän saadaan jo kulumaan suuri osa työajasta.

Tyytymättömyyttä esiintyy runsaasti eikä juuri kukaan niistä, jotka ovat kohonneet keskinkertaisuuden yläpuolelle, muista viihtyneensä koulussa, mutta käännekohtaa ei tule ja järjestelmä voi paneutua koko ajan enemmän edistämään keskinkertaisuuden alapuolelle jäävien oppilaiden asemaa.

Kansantaloutta riivaa ainainen uusien ideoiden pula, koska niitä tuottavien henkilöiden asema on tehty mahdollisimman vaikeaksi. Opiskeleminen on lähinnä hirvittävä kokemus ja sen jälkeen on vastassa yhteiskuntakoneisto, joka pyrkii saamaan muut kunnioittamaan valkoista kipparilakkia ja merkityksettömiä tutkintoja, mutta tätä pidetään vain merkkinä siitä, että keskinkertaisuuden alapuolelle jäävien oppilaiden asemaa pitäisi kohentaa entisestään. Heitä ei olla kannustettu tarpeeksi ja sen tähden heiltä puuttuvat omat ideat.

Suomalaiset ovat olleet Euroopan lukutaitoisin kansa koko sen ajan kun vertailuja on tehty, koska heidän kirjakielensä oppiminen on poikkeuksellisen helppoa. Se on vain puhekieli ilmaistuna äänteitä tarkoittavilla merkeillä, joten sen opettamiseen ei tarvita kiertokoulua kummempaa laitosta.

Koulutusjärjestelmän kehittämisellä on saavutettu tilanne, jossa ei ole enää oikein muita kehumisen arvoisia saavutuksia kuin kansan lukutaito, joka sekin on romahtamassa, koska koulutusjärjestelmä ei pärjää enää edes satojen vuosien takaisille kiertokouluille. Suomalaiset ovat silti innoissaan siitä ja haluavat mennä ulkomaillekin neuvomaan näissä asioissa, sillä he kokevat saavuttaneensa jotain merkittävää. Typerä ihminen voi kokea olevansa jotenkin parempi kuin ne, jotka eivät viihdy koulussa ollenkaan.

Oppineisuus on suomalaisille sitä, että tarkastelee muuta maailmaa ulkopuolisen silmin ja toistaa jotain koulussa opittua liturgiaa, millä muutkin oppineet luovat sellaista vaikutelmaa kuin he ymmärtäisivät jotain, joten todellinen kritiikki ei ole mahdollisuuksien rajoissa vaan koulutusjärjestelmä tuottaa oppineita henkilöitä, jotka puolustelevat sitä. Sen yhteiskunnalliset vaikutukset johtuvat kokonaan muista tekijöistä ja parempi tulevaisuus koittaa varmasti jos se saa kehittyä omaan suuntaansa.

Oppineisuuden korkein aste on se, että osaa perustella halunsa saada kykynsä komeasti ylittävä asema niin laajasti ja sekavasti, ettei kukaan pysty väittämään vastaan, ja syvä vakuuttuneisuus siitä, että omia etuja täytyy tarvittaessa puolustaa vaikka vallankumouksen avulla.

Koulutettu väestö täynnä kapinahenkeä heti kun siltä rohjetaan vaatia osaamista ja yhteiskunnallinen keskustelu on lähinnä sen sisäistä saaliinjakoa, jossa yritetään perustella, miksi muiden saavuttaman edut kuuluvatkin oikeasti muille.

Samaan aikaan todellista osaamista pakenee ulkomaille parempien mahdollisuuksien perässä, mutta se on vain hyvä asia, sillä näin syntyy enemmän tilaa niille, jotka eivät osaa paljon mitään. Kansantalous näivettyy ja oppineet keskittyvät yhä enemmän löytämään mullistavaa tulonsiirtopolitiikkaa, jolla voi taikoa rahaa tyhjästä.

Advertisements

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s