Viimeinen käyttöpäivä

Suomalaisista näkee selvästi, että kädentaitojen ja oivalluskyvyn välillä on vahva yhteys, sillä heillä ei yleensä ole kumpaakaan. Olivatpa he suuntautuneet tekemiseen tai ajattelemiseen, pääpaino on aina roolileikissä, jonka avulla pyritään sopeutumaan ammatteihin.

Ruumiillista työtä tekevä suomalainen on yleensä mämmikoura, mutta hän on olevinaan jotain tehdessään työtä, ja samoin aivotyötä tekevä suomalainen on yleensä typerä, mutta hänkin on olevinaan kuin soveltuisi ammattiinsa lähes täydellisesti.

Ammatin opetteleminen on suomalaiselle työlästä, koska pitäisi osata oikeasti jotain. Tästä yritetään päästä yli lunttaamalla ja plagioimalla, ja rehti tyyli on sitä, että luetaan mahdollisimman paljon ulkoa, ettei tarvitsisi ymmärtää mitään.

Muistisäännöt ovat tärkeä osa suomalaista oppineisuutta ja niillä korvataan jopa sellaista, minkä voisi johtaa yksinkertaisesta kaavasta alkeellisella päässälaskulla.

turhuuksien turhuus.jpg

Tällainen henkinen rajoittuneisuus aiheuttaa joustamattomuutta, sillä kun on huono oppimaan, mutta potee voimakasta pätemisen tarvetta, kuten suurin osa suomalaisista, täytyy yrittää tyydyttää pätemisen tarve sillä, että on muka oppinut asiat jotenkin paremmin kuin muut. Muistisääntöjen rinnalle ovat tulleet laskimet ja niiden käyttäjien välillä on kilpailua siitä, kummat ovat älykkäämpiä.

Kaikissa kansoissa on niitä yksilöitä, jotka ovat lähinnä tyhjät kuoret, mutta Suomessa näitä on poikkeuksellisen paljon, mutta tätä ei huomata, koska myös lähialueilla on sama tilanne. Voidaan olla samalla tavalla viisaita kuin vaikkapa Ruotsissa tai Saksassa.

Suomalainen työelämä on periaatteessa sitä, että typerykset johtavat mämmikouria. Kaikki pyrkivät koteloitumaan omiin oloihinsa voidakseen kokea tietävänsä kaiken paremmin kuin muut, ja sopeutuminen tähän alkaa jo koulutusjärjestelmässä, jossa poliittinen johto ei ymmärrä koulutusjärjestelmästä paljon mitään, ylimmät virkamiehet eivät mielellään käy kouluissa tutustumassa niiden toimintaan, alemmat virkamiehet yrittävät ottaa etäisyyttä opetukseen, ja opettajat ja oppilaat yrittävät toimia ummikkojen antamissa puitteissa, mikä ei välttämättä ole heidän mielestään huono asia, sillä suurin osa oppilaista ei halua oppia mitään kunnolla.

Näin vaikuttaa täysin luonnolliselta, ettei hallinto tiedä työelämässäkään, mitä suorittava porras tekee, eikä suorittavan portaan tarvitse opetella arvostamaan hallintoa sielläkään. Suurin osa tekee työnsä huonosti leikkien olevansa jotain, ja pikkujouluissa alisuoriutujat kehuvat humalassa toisiaan.

Akateemisien opintojen arvoa korostetaan sillä, että toisin kuin ammatillisissa oppilaitoksissa, korkeakouluissa saa levittää pontikkapannun teko-ohjeita, huumereseptejä ja pornoa melko vapaasti. Näin akateeminen suomalainen oppii olevansa jotain erikoista, koska hänellä on ollut koulussa enemmän vapauksia kuin joillakin muilla, ja hän osaa myös pilata työpaikan ilmapiirin jatkamalla eriarvoisuuden vaalimista. Hänellä on oltava oikeus pitää sairaslomaa silloin kun ei tee mieli olla työpaikalla, mutta alaisilla ei saisi olla.

Aivotoiminnan puolesta akateeminen suomalainen ei paljon eroa muista tunareista, joten hänen arvonsa korostamiseen täytyy käyttää vippaskonsteja.

Yhteiskunnan tasolla tällä on jännittäviä seurauksia, sillä ajattelijoilla on yleensä käyttöikä, joka määräytyy sen mukaan, kuinka pitkään joskus opituilla mielipiteillä voi pärjätä. Mitään uutta ei mielellään opetella ymmärtämään vaan pätevyyttä haetaan olemalla varmoja vanhoista mielipiteistä, joten tilanne muuttuu jossain vaiheessa sellaiseksi, että ajattelijoista tulee käyttökelvottomia. Vähän jotain sopeutumista yleensä ilmenee siinä vaiheessa kun mielipiteitä hokemalla saavutettu asema menetetään, mutta siitä ei toivuta kunnolla vaan joudutaan tekemään tilaa uusia mielipiteitä hokeville kollegoille.

Suomalaiset varautuvat mielellään muutoksiin selittelemällä, ettei vanhoja mielipiteitä ole syytä korjailla saati vaihtaa, joten sinänsä pienellä tapauksella voi olla valtavia yhteiskunnallisia vaikutuksia jos se pakottaa vaihtamaan mielipiteitä.

Näin myös päätöksiä joudutaan tekemään nopeasti ja hätiköidysti, koska väestön yhteiskunnallinen ajattelu ei anna tilaa suunnitelmalliselle toiminnalle eikä suurin osa väestöstä edes osaa tehdä kunnollisia suunnitelmia, joten yleinen mielipide pyrkii pitämään jokaista tilannetta ikuisena ja muuttumattomana, jotta ei tarvitse kohdata ikävää totuutta suomalaisesta päätöksenteosta, jonka tasoa liioitellaan häpeämättömästi, jotta tyhjät kuoret voisivat olla olevinaan jotain

Ota koko roska talteen

Blogi PDF-tiedostona, jossa luvut ovat jonkinlaisessa järjestyksessä:

Pohjolan Galapagos

Sama mobiiliystävällisessä EPUB-tiedostona:

http://www.filedropper.com/pohjolangalapagos_2

Tuolla näitä on hyvä lukea Windows PC:llä.

http://www.softpedia.com/get/Office-tools/PDF/SpdPDF-Reader.shtml

Tuo on vähän miellyttävämpi käyttää, mutta kirjanmerkkien lisääminen on maksullinen ominaisuus.

https://icecreamapps.com/Ebook-Reader/

 

Muutama hyvä lukuohjelmaa Androidille:

Tuo osaa näyttää sekä PDF:n että EPUB:in, mutta ei ole parhaimmillaan puhelimen näytöllä.

https://play.google.com/store/apps/details?id=com.obreey.reader&hl=fi

Tuo ei osaa näyttää EPUB:ia, mutta osaa sentään rivittää PDF:n uudelleen puhelimenkin näytölle sopivaksi.

https://play.google.com/store/apps/details?id=com.qoppa.activities.viewer

Tuo osaa saman, mutta sisältää paljon kaikkea epäolennaista. Kuitenkin se voi löytyä puhelimen esiasennettujen kikkareiden joukosta.

https://play.google.com/store/apps/details?id=com.xodo.pdf.reader&hl=fi

Jos tykkää kuvista, niin sitten kannattaa lukea blogia. E- kirjoista on nykyään on siivottu netistä lainatut kuvat pois siksi, ettei niiden lukumäärä kasvaisi mahdottomasti. LibreOffice ei osaa muistaa kuvien asettelua jos dokumenttia muokkaa ajan kanssa ja niitä on sitten hujan hajan ja ainainen tarkistelu ja järjestely alkaa vähitellen ottaa päähän, koska se voi dokumentin kasvaessa olla joskus jopa muokkaamisen aikaa vievin osuus. Sen takia kuvien lukumäärää kannattaa vähän säännöstellä, että yleensä muistaa, missä niitä on.

 

Huijarit

Huijareiden ja kippareiden johtajien erotteleminen on mahdotonta, sillä kummatkin ovat huijareita. Asenteissa on vähän eroa, mutta on makuasia, kummat huijaava enemmän. Yksi rakentelee roolihahmon, johon sisältyy tietämystä ja osaamista, ja toinen yrittää huijata tässäkin. Kummatkin pyrkivät hyötymään muista jotenkin, mutta toinen pakenee helpommin kauas pois saavutettuaan tavoitteensa.

Tässä tekstissä huijarilla tarkoitetaan henkilöä, joka huijaa tietoisemmin kuin kippareiden käsitys johtajasta. Se, että alisuoriutuja luo itsestään liian myönteistä käsitystä, valehtelee paljon ja vetää välistä tilaisuuden tulleen, ei ole huijaamista vaan johtamista.

Luvun otsikko on eri asia ja siinä huijari tarkoittaa kaikkia niitä, joita luvussa käsitellään.

Hitler on vedetty mukaan asian sen takia, että kippareiden käsityksen mukaan hän jotenkin huijasi heitä, ja tämä johtopäätös on saavutettu huijaamalla ja valehtelemalla.

Kipparit valitsevat mielellään johtajikseen henkilöitä, jotka nysväävät mielellään mökillä tai veneessä, ja niin kauan kuin asiat ovat jotakuinkin mallillaan, jaksetaan olla eri mieltä siitäkin, onko parempi, että johtaja nysvää mieluummin mökillä kuin veneessä vai pitäisikö hänellä olla päinvastaiset prioriteetit. Myös urheilun ja viihteen seuraaminen sekä päihdeharrastukset kuuluvat johtajan tehtäviin.

Hyvä johtaja ei ainakaan paljasta möllöttävänsä paljon, sillä hänen odotetaan olevan ahkera, mutta ahkeruuden tulee suuntautua johonkin merkityksettömään nysväämiseen, ettei kansasta tuntuisi siltä, että johtaja yrittää olla sitä viisaampi. Se, että tämä menee mielellään mökille tai veneelle nysväämään, on hieno juttu.

Näin saavutetaan jossain vaiheessa tilanne, jossa asiat on möhlitty siihen pisteeseen, että kansa alkaa leikkiä, että sitä on jotenkin petetty. Siinä vaiheessa aletaan tarvita johtajaa, joka on nähnyt maailmaa ja tietää paljon, mutta siihen saakka ollaan tyytyväisiä kun johtajat eivät oikein tiedä paljon mitään. Hyödyllinen yleissivistys on jäänyt hankkimatta, muita maita tunnetaan sen verran kuin ryyppyreissuilla on nähty ja omasta kansasta on sellainen käsitys, mikä on syntynyt kun on kokeiltu lähes umpimähkään, mitä se haluaa kuulla.

Hitler ei huijannut itseään valtaan vaan saksalaiset panivat itse maansa sellaiseen kuntoon, että häntä tarvittiin. Hän oli kiinnostunut kaikesta eikä se ollut huijarin roolihahmo, sillä huijarilla on aina toinenkin elämä, mutta Hitlerillä ei ollut aikaa sellaiseen. Piti käydä siellä ja tehdä tätä, lukea kaikki vastaan tulevat tietokirjat ja keskustella asiantuntijoiden kanssa.

Hänessä oli myös huijarin piirteitä, joilla manipuloi kansaa kertomatta sille, mitä oli tekemässä, mutta se palveli sitä, mitä häneltä odotettiin, eli johtamista, mikä oli vaikeaa kun maa oli sotkettu kaaokseen asti.

Normaaleihin olosuhteisiin soveltuvat kipparijohtajat tekevät tällaisiin johtajiin siirtymisen mahdollisimman helpoksi, sillä he eivät oikeastaan tietä, mitä ovat johtamassa. Kaveriporukoissa ollaan asioista jotain mieltä, ja jos tarvitaan uutta tietoa, kutsutaan joku puhumaan siitä. Puheen sisällöstä ollaan sitten jotain mieltä ja viihdyttävä on aina parempi kuin kuiva ja asiallinen, joten tiedon omaksuminen on mitä sattuu.

Mitään ei mielellään opetella itse, koska se olisi pois nysväämiseen varatusta ajasta, joten on mahdotonta tietää, miten paljon muiden puheissa on järkeä.

Kun valta sitten alkaa vaihtua, uudet ja hämmentävät asiat mielellään jätetään kokonaan väliin, jotta saavutetaan tunne omasta viisaudesta, ja sen turvin aletaan sitten tehdä kaikki väärin. On kuin punainen matto alkaisi avautua itsestään uuden vallan edessä hitaasti, mutta vääjäämättömästi, sillä järjellisien ajatuksien torjuminen on kippareilla niin keskeinen osa johtamistaitoa, että näissä asioissa saavutetaan jotain lähes täydellistä sen jälkeen kun asiat on sotkettu perusteellisesti sillä, että johtajien täytyy näyttää kaapin paikka sellaisille, jotka vaikuttavat tajuavan jotain paremmin kuin he. On harjoiteltu kunnolla sitä aikaa varten, kun oman koplan aika roikkua kiinni vallan kahvassa päättyy.

Hitlerin valtaannousun torjumisessa ei alun perin ollut kyse diktatuurin torjumisesta vaan pelkästään siitä, ettei häntä haluttu puolueineen hallitukseen, mutta torjumisessa tärkein konsti oli talouskasvun luominen elämällä velaksi, mikä sitten johti siihen, että Hitler johti päähallituspuoluetta siinä vaiheessa kun talous kaatui ja oli pakko siirtyä diktatuuriin. Hän käytti toki tilaisuuden hyväkseen, mutta hänen vastustajansa antoivat sen hänelle.

Natsien valtaan nousemisessa on paljon mielenkiintoisia piirteitä, jotka on jätetty vähälle huomiolle, koska siitä ei tosiasiassa haluta oppia mitään. Antisemitistisessä propagandassa varsinkin näkyy, että todellinen vihollinen oli entinen valta, koska siinä kuvattiin ennen kaikkea alkoholisteja. Juutalaisuutta oli yleensä vain kyömyn nenän verran ja loput olemuksesta oli sitä alkoholilla turvotettua johtaja-ainesta, joihin kipparit yleensä luottavat. Ali-ihmisiä tunnistettiin yleisesti nenän leveyden perusteella, vaikka Keski-Euroopassa työntömitalla löytää lähinnä alkoholisteja, ja rotuopit oli rakenneltu sillä tavalla, että liian turpean nenän omistajan geeneissä luultavasti oli jotain vikaa. Jos ei ollut, niin poliittinen kanta saattoi olla vääränlainen.

Nenän kyömyyden mittaamiseenkin luultavasti oli jokin väline, mutta ainakaan sellaista ei käytetty niin paljon, että sen olemassaolosta oltaisiin tietoisia laajemmin.

Myös kipparikansa osaa olla petollinen. Kannattaa olla tarkkana jos sitä alkaa johtaa vaikeina aikoina, jolloin kaikenkarvaiset vallankumoukselliset ovat liikkeellä, ja sen takia Hitler, joka oli nähnyt maailmaa oikeasti, pyrki pääsemään eroon ylimääräisistä venekerhoista. Myös shamaanien määrän vähentäminen palveli samaa tarkoitusta, mutta sen on täytynyt tapahtua myös kansan mieliksi, sillä juutalaiskysymyksestä oltiin puhuttu kauan ja paljon eikä kansa kuitenkaan ihmetellyt sitä, että propaganda antoi näistä varsin yksipuolisen kuvan, joka vastasi paremmin entisen vallan aikaisia älykköjä ja poliitikkoja.

Vallanvaihtuminen on kippareille tilaisuus jakaa tärkeät asemat uudelleen. Kun se lähtee käyntiin, se saa lisää kannatusta, koska on tilaisuus saavuttaa helposti paljon, ja siihen verrattuna se, ettei juutalaisista pidetä, on pientä. Näitä tappamalla saa korkeintaan ryöstösaalista, mutta jos siinä samalla saadaan tapettua shamaanejakin, niin tarjolla on myös sosiaalista statusta, joka on tärkeämpää kuin ryöstösaalis, josta siitäkään ei tarvitse luopua, sillä tietäjäkuninkaallinen saa toki rosvota.

Perusongelmalle, eli kansanluonteelle, Hitler ei mahtanut mitään, ja tuskin hän olisi edes halunnut johtajan tehtävää, jollei hänellä olisi ollut siihen soveltuvia mielenterveydellisiä ongelmia, sillä hän halusi kovasti, että häntä muistettaisiin hyvällä, vaikka se, mitä hän joutui kansan suosion eteen tekemään, oli suurelta osin sellaista, mistä kipparikansa ei mielellään ota vastuuta itse.

Kipparit ovat kyllä kovia kehumaan itseään, mutta periaatteessa kaikki, mitä roomalaiset kirjoittivat pohjoisen barbaareista, pätee edelleen, ja on vaikea arvioida, missä määrin tällainen vallan vaihtuminen on vain tiedostamaton pyrkimys palata juurille. Saksalaisetkin käyttäytyivät Hitlerin johdolla sillä tavalla, mistä heidät on aina tunnettu.

Varsinainen huijari voikin olla kipparikulttuurissa parhaimmillaan kuin voiteluöljy, joka pitää koneiston toiminnassa, sillä toisin kuin kippareiden tietämättömät tai lukeneet johtajat, hän osaa suunnitella. Se on välttämätöntä jos esiintyy jonain muuna kuin onkaan ja siihen pitää panostaa sitä enemmän, mitä vähemmän tekee mieli saada tuomio siitä, mitä onkaan tekemässä.

*

Kipparikansat kärsivät jatkuvasta karismaattisien puutteesta, sillä ne haluavat mahdottomia. Yhtäältä pitäisi olla luontainen järjestäytyjä, joka saa asiat toimimaan, ja toisaalta riidanhaluinen reikäpää, joka keksii mieluummin omituisia tarinoita kuin vaivautuu ottamaan selvää tosiasioista.

Shamaaneiden käyttäminen on nykyaikaisessa yhteiskunnassa vaikeaa, sillä kohotessaan arvoasteikossa nämä muodostavat omia venekerhojaan ja eriytyvät muusta yhteiskunnasta keksimällä yhteenkuuluvuutta lujittavia tarinoita, jotka ovat erilaisia kuin mihin muut uskovat.

Tasavallassa tällä tyylillä ei pääse päättäviin virkoihin, joten tarvitaan huijareiden apua. He auttavat korkeisiin asemiin syrjäytyneitä shamaaneja tavoittamaan kansan mielenkiinnon ottamalla omalla tavallaan selvää siitä, mitä se haluaa kuulla.

Huijarin toiminnassa tärkeintä on se, että hän pitää roolistaan kiinni loppuun asti. Kipparit neuvovat häntä ja marisevat, jollei neuvoja osata noudattaa ihan heti, mutta he myös uskovat, että näin saavutettu roolihahmo on aito. Jos paljastuu, että roolin takana on jotain muuta, he loukkaantuvat. Ainoa poikkeus tähän on se, että kokee kippareiden asettamien vaatimusten täyttämisen valtavaksi haasteeksi ja masentuu sen tähden. Silloin voi vaikka tappaa itsensä ja kippareiden mielestä hyvin, mutta jos paljastuu edes, että suhde on tasapainossa siten, että huijarikin on vain saamassa muilta jotain eikä hirveästi välitä, miten näille käy, kyseessä on katala petos.

Kippareita suututtaakin natsien ylimmässä johdossa aivan erityisesti se, että se puhui kansasta sen selän takana aika samaan tapaan kuin kipparit puhuvat johtajistaan näiden selän takana. Kansa oli tyhmä ja natsijohtajat käyttivät sitä omiin tarkoituksiinsa, vaikka se toimi kyllä toisinkin päin, sillä kansa halusi sitä, mitä natsijohtajat sille tarjosivat. Kyse ei saa olla huijareiden välisestä symbioosista vaan kansan on saatava huijata enemmän.

Hitlerin kuvitellaan mielellään pettyneen viimeisinä aikoinaan kansaan ja tulleen siihen  johtopäätökseen, ettei sen suosiolla tehnytkään mitään, koska se on kippareille äärimmäinen petos. Johtajan täytyy olla niin riippuvainen kansansuosiosta, että hän tekee ihan mitä kansa päättääkin haluta, ja kun tulee kunnolla hävityn sodan kaltainen syy paeta omaa vastuuta, tämä kuvitellaan pahimmanlaatuiseksi petturiksi. On varsin ilmeistä, että hän tappoi itsensä siksi, ettei selviytynyt enää tehtävistään pommi-iskusta saamansa tinnituksen takia ja tappoi siksi itsensä, mutta valehteleminen on kansan perusoikeus. Sen avulla täytyy saada panna johtajan syyksi se, ettei kansan palveleminen olekaan johtanut niihin tuloksiin, joista kansa haaveili.

Jopa se, että joku natsijohtaja tappoi itsensä siksi, ettei kestänyt oikeudenkäynnin tuottamaa häpeää, on synti, koska tämän olisi pitänyt kantaa vastuu kansan puolesta.

Myös se, ettei muuten johtajaksi soveltuva henkilö halua mennä ollenkaan mukaan tähän peliin, on loukkaavaa. Hän kieltää kippareilta jotain, mikä kuuluisi näille, eikä vastaan väittämiselle ole tilaa, sillä kippareiden järjenjuoksun tasoa ei sovi kyseenalaistaa ollenkaan. Vaikka nykyisin miten yritetään leimata Hitleriä narsistiseksi hirviöksi, niin kun samanlaista johtajaa tarvitaan taas, narsisteja ovatkin ne, jotka aavistelevat kansan mielialojen olevan johtamassa katastrofiin, ja mitä paremmin kansa katsoo jonkun soveltuvan palvelemaan mielihalujaan, sen narsistisempi tämä on kieltäytyessään osallistumasta katastrofin toteuttamiseen.

Saksasta muutti paljon väkeä pois natsien valtaannousun aikoihin yksinkertaisesti siksi, että se oli paras ratkaisu kaikille. Kansa pääsi eroon itseään älykkäämmistä yksilöistä eikä natsijohtajien tarvinnut miettiä, mitä näille pitäisi tehdä, ja nämä itse säästyivät teloituksilta ja keskitysleirirangaistuksilta. Juutalaisia oli niin paljon, etteivät natsijohtajat onnistuneet löytämään pakopaikkaa näille kaikille, mutta muuten jäljelle jääneet sopeutumiskelvottomat yksilöt olivat lähinnä kippariversioita toisinajattelijoista. He elivät omissa maailmoissaan niin kauan kuin se oli mahdollista ja tulivat ajatelleeksi vasta myöhemmin, että kehityssuunnan kääntämiseksi olisi ehkä voinut tehdä jotain itse.

Jos haluaa menestyä huijaamalla kippareita, roolisuorituksen on oltava täydellinen, sillä aito tietäjäkuningaskin luulisi tosissaan olevansa jotain, eikä tästä periaatteesta tingitä vain sen tähden, ettei outoja sieniä syövälle skitsofreenikolle ole nykyisin oikeastaan mitään käyttöä, sillä shamaaninkin täytyy osata tehdä jotain kunnolla. Taiteilijan uralle lähteneellä shamaanilla on enemmän liikkumavaraa kuin johtajaksi ryhtyneellä kollegalla, mutta hänenkin täytyy osata tehdä taidetta ja siihenkin vaaditaan sen verran tilanteentajua, ettei voi kertoa yleisölle aivan vapaasti, mitä mielessä liikkuu, koska yleisön illuusio siitä, että roolihahmo onkin aito, ei kestäisi sitä.

Erityisen hyvin tämä näkyy huippu-urheilussa, jolta kippari odottaa sinnikkäästi aitoutta. Urheilijan on oltava oikeasti niin hyvä, kuin miltä hän vaikuttaa, eikä asiaan vaikuta se, ettei monessa lajissa pärjää ilman dopingia. Positiivinen virtsanäyte ei tiedä pelkästään sitä, että urheilija on saamassa kilpailukieltoa, vaan myös sitä, että kansan minäkuvaan tulee vakava häiriö. Se on luullut, että joku siihen kuuluva kykenee tekemään jotain, mihin ihminen ei oikeasti pysty, ja sen takia se on alkanut luulla olevansa tässä asiassa jotain yli-inhimillistä ja masentuu kun paljastuu, ettei mielikuva ollutkaan totta.

Samalla tavalla taiteilijaltakin odotetaan aitoutta. Näyttelijä on huijari jos hän vain näyttelee ja sen sijaan pitää yrittää muuttua roolihahmoksi.

Yhteiskunta on kipparille kummallinen ilmiö, johon hän osallistuu teeskentelemällä jotain. Tätä voidaan suunnitella kotoisan venekerhon kanssa ilman, että kukaan tajuaisi olevansa vain huijaamassa, sillä yhteiskunta on vieras ilmiö eikä kippari tunne muuta keinoa olla tekemisissä sen kanssa.

Näin ollen hän odottaa myös yhteiskunnassa vaikuttavien näkyvien hahmojen olevan samanlaisia ja suuttuu kun joku vaikuttaa suhtautuvan asiaan eri tavalla.

Poliitikon on esisijaisesti uskottava tosissaan siihen, mitä hän puhuu, koska muuten hän on kansalle jotain liian kummallista. Ei haittaa, vaikka puheet olisivat täysin järjettömiä, sillä kippari ei ymmärrä yhteiskunnan toimintaa ja kokee toimivan yhteiskunnan ahdistavaksi paikaksi, joten on vain eduksin, että poliitikko on tarjoamassa sen tilalle jotain muuta.

Jos huijari on tajunnut tämän, hän voi toimia aika vapaasti, sillä kippareiden johtajien kuuluukin varastella. Näin tulee mahdolliseksi noudattaa tasavallan ideaa, jossa poliitikko tekee sitä, mitä kansa haluaa hänen tekevän. Kippari ymmärtää tämän huijaamiseksi, mutta pätevä huijari voi toimia näin jäämättä kiinni.

Varastelu on aivan eri asia kuin huijaaminen. Kippari rosvoaa tilaisuuden tullen ja olettaa muiden olevan samanlaisia, joten shamaania esittävä huijari voi vetää välistä turvallisin mielin niin kauan kuin se ei haittaa roolisuoritusta. Riittää kun selviytyy kiinni jäämisestä teeskentelemällä jotain eikä anna roolisuorituksen herpaantua missään vaiheessa. Jos ei muuta osaa, niin voi teeskennellä, että kippareiden asettamien vaatimusten täyttäminen on niin vaikeaa, että stressi jotenkin purkautui varasteluna, sillä näille tulee siitä aina hyvä mieli.

Puolue on shamaanien muodostama organisaatio. Sillä on nuorisojärjestö, jossa shamaanin alut voivat elätellä toivoa politiikkaan pääsemisestä. Aina välillä mukaan eksyy joku sellainenkin, jota kansa haluaa äänestää, mutta pääasiassa se tuottaa katkeroituneita yksilöitä, jotka eivät kelvanneetkaan politiikkaan, vaikka olivat yhdessä päättäneet, että he ovat parasta mitä on tarjolla.

Nuorisojärjestöstä pääsee kuitenkin puoluekoneistoon, joka taasen yrittää värvätä avukseen sellaisia henkilöitä, jotka pärjäävät vaaleissa. Taso ei päätä huimaa, kuten arvata saattaa, mutta suomalaisessa yhteiskunnassa shamaanin arvo on niin vahva, ettei heitä edustavien poliitikkojen taso ole kovinkaan tärkeä seikka. Jos puolueen politiikka ei toimikaan, niin apulaisia voidaan vaihtaa.

Pyrkimys saada politiikkaan mukaan nuorisojärjestöissä varttuneita epäonnistujia on tietenkin kova ja täysin merkityksettömät henkilöt saavat runsaasti tilaa julkisessa keskustelussa. Vaikka ei olisi koskaan sanonut mitään järjellistä tai päässyt edes kaupunginvaltuustoon, niin julkisuudessa käytävässä poliittisessa keskustelussa voi silti olla koko ajan esillä, koska tukena on verkoston, joka on päättänyt, että sen on päästävä johtamaan maata.

Tästä syystä julkinen keskustelu ja puoluekoneistot ovat pääsääntöisesti täysin hakoteillä, koska kaikki puheet on sovitettava siihen pyrkimykseen, että täysin kyvyttömäksi havaittu henkilö olisi sittenkin johtaja-ainesta. Suurin uhka on se, että kansa alkaa valita yhtä vähemmän nuorisojärjestöissä muhineita tunareita, joten puolueet tekevät tyhmyyksissään suuri virheitä, jotka laskevat kannatusta, mutta vastuu siirtyy aina jotenkin niille, jotka ovat politiikassa sen takia, että he kohottautuvat shamaanityypin yläpuolelle, mikä ei ole lainkaan vaikeaa, sillä shamaanityyppi viihtyy omissa maailmoissaan eikä yleensä ottaen osaa puhua kansalle, koska sen käsitys kansasta ei vastaa todellisuutta.

Käsityskyvyllä varustetun poliitikon käyttöikä politiikassa voi olla hyvinkin lyhyt, sillä muut tarvitsevat syntipukkeja usein, mutta shamaanit eivät lähde politiikasta kulumallakaan.

Huijarin tilanne on parempi, sillä hän osaa suojautua shamaanityypin varsin yksinkertaista juonittelua vastaan, ja tämä on hyvä asia, sillä pätevä huijari on aina parempi johtaja kuin shamaani, josta ei koskaan tiedä, mitä hän juovuspäissään keksii.

Samalla syntyy kuitenkin tilanne, jossa huijari, jolla on myös shamaanin taipumukset ja luontaisia taipumuksia johtajaksi, on parasta, mitä yleensä voi löytyä. Hän kykenee suojautumaan alkukantaista juonittelua vastaan, on nähnyt maailmaa oikeasti eikä vain ulkomaisissa anniskelupaikoissa, on perehtynyt laajasti tietokirjallisuuteen ja luo lopulta fantasiamaailman, johon kipparit haluavat siirtyä.

Tällaisen johtajan on osattava annettava huijarin ja johtajan taipumuksensa shamaanin taipumusten käyttöön, sillä muuten yhdistelmä ei toimi sillä tavalla, että se kiinnostaisi kippareita. Hänen on oltava ennen kaikkia mielisairas ja hyödynnettävä muita taipumuksiaan psykoosin kehittämisessä.

Täytyy osata saarnata kansalle sitä soopaa, mitä se haluaa kuulla, mutta sen on oltava parempaa soopaa kuin se, mitä kilpailijoilla on tarjolla, ja sen on myös otettava huomioon reaalimaailman asioita, jota se ei kaatuisi siihen, että kehitys meneekin aivan toiseen suuntaan.

Karismaattinen johtaja onkin yleensä syntynyt väärään ympäristöön, jolloin hänellä on hulluuden lisäksi myös kippareilla vähemmän ominaisia taipumuksia. Hänellä on älyä ja johtamistaitoa, mutta hänet on kasvatettu kippariksi ja sen seurauksena hän sekä tuntee nämä, että on riittävän mielenterveysongelmainen haaskatakseen aikaansa näiden johtamiseen, vaikka on helppo nähdä, ettei siihen kannata ryhtyä, jollei saa todellista valtaa eikä vain kyseenalaista kunniaa puhua näille sitä, mitä nämä haluavat kuulla, jotta nämä pääsisivät joskus röheltämään sydämensä kyllyydestä.

Mussolini haukkui Hitleriä selän takana putkimieheksi ja siinä saattoi olla perää, koska hän oli sitä ainesta, mikä kutsutaan apuun silloin kun omat kyvyt loppuvat. Putkimies on älykkäämpi kuin kippareiden poliitikot keskimäärin, sillä hänellä on taipumus toimia tosiasioiden mukaan ja pyrkiä tekemään työnsä kunnolla. Jos hänellä on myös taipumusta vehdata asiakkaidensa vaimojen kanssa, niin sekin on hyödyllinen piirre, koska näin lehtolapsi saa myös huijarin ominaisuuksia.

Äidin puolelta tuleva kippariaines auttaa sitten naamioimaan käytännöllisempiä taipumuksia siten, etteivät kippareiden ennakkoluulot herää. Vastustajia osaaminen toki pelottaa, mutta kannattajia saa enemmän kun vaikuttaa myös sopivan pölhöltä.

Tärkeintä hänessä oli kuitenkin se, että hän oli ennen kaikkea venekerhon johtaja, sillä kipparit eivät pidä muista johtamistapoja. Hänen uransa oli alusta loppuun sitä, että hän kalasteli kansan suosiota tarjoamalla sille seurauksia harkitsematta sitä, mitä se halusi, ja lopputulos oli jotain aivan muuta kuin mihin puhdasverisen putkimiehen johdolla oltaisiin päästy.

Kipparimaissa Hitlerin toimintapa on niin tavallinen, ettei sitä huomata epäillä syyksi hänen jälkeensä jääneelle hävitykselle, joten selittelystä on syntynyt oma tarinankerrontaperinteensä, jossa huomiota kiinnitetään mihin tahansa muuhun todelliseen tai kesittyyn piirteeseen kuin kalastelevaan johtamistapaan. Se on itse asiassa hyvin lähellä Hitlerin tapaa toimia, koska siinäkin kokeillaan erilaisia syöttejä ja valitaan ne, joihin saalis tarttuu. Vasta sitten asiantuntija alkaa kehitellä omaa teoriaansa tosissaan.

Tästä on olemassa johtamiseen tarkoitettu muunnos, joka on olevinaan uutta ja ihmeellistä, koska se on tutkijoiden kehittämä. Sitä kutsutaan vaikkapa syväjohtamiseksi ja siinä alaisiin ei yritetä tehdä vaikutusta johtamistaidolla vaan innostamalla näitä tekemään jotain, ja sitä, että keksii, millaisia syöttejä kukin alainen tarvitsee motivoituakseen, kutsutaan johtajaksi kasvamiseksi. Näin johtaja voi käpertyä itseensä ja keskittyä haaveilemaan omiaan jossain syrjemmällä. Puuttuu vain oivallus siitä, että sitä kannattaisi mainostaa omiin maailmoihin vetäytymistä rakennuttamalla talo johonkin syrjäiseen paikkaan, kuten Hitler, sillä kipparit arvostavat johtajaa, joka ajattelee omiaan keskellä korpimaisemaa, oli siellä vuori tai ei.

Kaikki, mitä natseista opittiin, on unohdettu tarkoituksella, ja kipparit ovat valmiita tekemään silloiset tyhmyydet uudelleen. Tarvitaan vain yhdistäväksi voimaksi joku, joka ymmärtää, mitä he ovat, ja osaa tarjota heille sitä, mitä he haluavat.

*

kipparitrikolori2

Kippareilla politiikka jakaantuu voimakkaasti punaisiin ja valkoisiin. Keskustaa voisi luonnehtia vaaleanpunaisiksi, koska se yhdistelee edellisien taipumuksia.

Punaiset edustavat ryöstöviljelyyn soveltuvaa kollektiivia, joka turvautuu vähiin jääneisiin maatalouskansan piirteisiin, ja valkoiset ovat niitä, joilla on vähän enemmän kykyjä elättää itsensä. He ajattelevat kuin olisivat lähteneet kalaan, eli yksilökeskeisyys korostuu ja muiden on helppo oppia olemaan pitämättä heistä. Sama pätee toki toisinkin päin, sillä myös kollektiivi on täynnä itseään.

Kun politiikassa tapahtuu siirtymä valkoisien suuntaan, se johtuu siitä, ettei kollektiivilla enää ole riittävästi ryöstettävää, ja sitä kutsutaan konservatiivisuudeksi, koska kalastajatilaan siirtyneet kipparit alkavat eriytyä yhteisöstä sepittämällä oman menneisyytensä, jonka päälle voi rakennella omanlaisensa nykyisyyden, jollaista muilla ei ole.

Näin ollen diktatuuriin siirtyminen on suuren talousromahduksen sattuessa hyvä ratkaisu, koska se estää kansaa ajautumasta kaaokseen, mutta tässä on se ongelma, että kaikki kollektiivista eriytyminen on kippareille kalastajaksi ryhtymistä. Johtajat elävät omissa maailmoissaan ja pilkkivät kansansuosiota samalla tavalla kuin viihdetaiteilijat, joten heidän puheissaan se, että kansa on hajoamassa, on vain hyvä asia, koska vapaus ja demokratia lisääntyvät.

Politiikassa tämä ilmenee siten, että puolueet asennoituvat politiikkaan kuin ryöstöretkiin. Päätöksiä tekemään lähdetään sillä asenteella, että nyt näytetään niille ja otetaan se mikä meille kuuluu, ja tästä johtuen politiikka on henkilökeskeistä. Tarvitaan sellaisia ihmisiä, jotka osaavat selittää ryöstelyn ja vihan täysin tuntemattomia ihmisiä kohtaan siten, että puolue on vain vaalimassa jäseniensä oikeuksia.

Kansa jakaantuu puolueiksi vähäisien rotuerojensa mukaan, joten hyvä selittelijä on tarpeen, mikäli puolue aikoo kasvattaa kannatustaan, koska sekarotuinen väestönosa suuntaa sinne, missä on parhaat selitykset. Varsin harva kuitenkaan osaa keksiä uusia selityksiä, minkä johdosta puolueiden voimasuhteet muuttuvat yleensä sen mukaan, että joidenkin epäonnistuessa toiset saavat lisää kannatusta.

Näin ollen poikkeuksellisen hyvä selittelijä voi saada puolueensa kannatuksen nousemaan varsin tehokkaasti, ja muiden kansojen on vaikea ymmärtää tilannetta, koska se muistuttaa järjestäytymistä normaaliksi kansaksi. Johtaja saarnaa vihaa muita ihmisiä kohtaan, mutta kipparit vaikuttavat kuitenkin kiinnostuneet järjestäytymisestä ja sääntöjen noudattamisesta aivan uudella tavalla. Normaali kansa tunnistaa vaarallisen johtajan siitä, että hän saarnaa oikeudesta rikkoa sääntöjä, mutta kippareita ei tarvitse kannustaa siihen vaan pelkkä tilaisuus riittää, joten vihasta saarnaaminen vaikuttaa ainoastaan siltä, että pätevällä johtajalla on asenneongelma.

Berliinin Olympialaiset olivat loistava esimerkki tästä sokeudesta, sillä saksalaisien viholliskansojen mielestä niissä korostuivat rotuopit, vaikka saksalaiset olivat valmistautumassa sotaan olemalla ystävällisiä niille, joita vastaan he aikoivat hyökätä.

*

Siniverisyyttä kipparit eivät ymmärrä ollenkaan, koska se on aivan eri asia kuin heidän kuninkaallisensa, jotka eivät osaa tehdä mitään kunnolla. Näin ollen karismaattiset johtajat ovat heille mysteeri, koska heissä on se kipinä, mikä shamaaneista puuttuu.

Mielisairaanakin oikea kuninkaallinen jaksaa perehtyä asioihin, ja vaikka kipparit pelkäävätkin näitä, se ei ole este johtajaksi pääsemiselle, sillä he eivät halua ymmärtää, missä todellinen osaaminen on. Putkimies, jolla ehkä oli osuutta Hitlerin perimässä, saattoi aivan hyvin olla siniveristä alkuperää, sillä jostain hän sai kyvyn perehtyä asioihin, ja kippareilla tällainen biologinen isä olisi alempiarvoinen, koska hän osa jotain. Heidän mielestään kuninkaallisen täytyy osata pönöttää ja olla eri mieltä varsinkin silloin, kun joku yrittää puhua järkeä, joten ammattimies on suunnilleen pohjasakkaa.

Hitler ja Lenin saivat ajettua yhteiskuntansa kaaokseen, mutta heidän tulevaisuudensuunnitelmansa paljastavat siniverisen taustan, sillä Hitlerin kansankoti tai Leninin eivät sovi punaisille tai valkoisille kippareille vaan ne edustavat siniverisien mielenmaisemia. Varmemman vakuudeksi ne loksahtivat täydellisesti yhteen eikä haitaksi ollut edes se, että Hitlerin ja Leninin kannattajat kokivat toisensa vihollisiksi.

Ainakin Lenin myös haali ympärilleen siniverisiä, koska he olivat niissä oloissa luotettavimpia, ja hänen siniverisen kokkinsa lapsenlapsi herättää nykyisin närää kippareiden koko punavalkoisessa spektrissä toimimalla Venäjän presidenttinä.

Stalin peri Leninin palveluskunnan ja löysi sen piiristä viimeiseksi jääneen naissuhteensakin, mistä voidaan päätellä, että hänkin oli kuninkaallisia, ja varmaan sama taipumus löytyisi Hitleristäkin, sillä hänkin kuului johtajana samaan sarjaan.

Kippareille kuninkaallinen alkuperä on oletusarvoisesti ominaisuus, jota johtajassa on oltava vähän, jotta hän ei alkaisi johtaa liikaa. Tavallinen vähän karismaattisempi johtaja tuntuu olevan huorahtavan naisen oma projekti, koska nämä liittyvät ihmelapsimyyttiin, jonka mukaan mitä tahansa voi syntyä minne tahansa. Ihmelapsia syntyy perheisiin, joissa karismaa ei ole aikaisemmin ollut nimeksikään, ja sellaisen omissa lapsissa karisma on laimentunut jo niin paljon, ettei ura avaudukaan samalla tavalle kuin ihmelapselle.

*

Kuninkaallisista tiedetään, että kipparit ovat karisman suhteen hyvin varovaisia. Ruotsin nykyistä kuningassukua alettiin tarhata Napoleonin marsalkasta, ja Napoleonissakin oli ainakin puolet turvenuijaa. Hänen marsalkassaan oli siniverisyyttä vieläkin vähemmän, mutta ruotsalaisille hänkin oli jotain suurta ja ihmeellistä.

Kipparikuningaskuntien kuninkaalliset ovat ylipäätään sellaisia, että heissä tuskin huomaisi mitään kovin erikoista jos he liikkuisivat kaupungilla tavallisissa vaatteissa, joten he eivät sitten harrasta sellaista vaan kuninkaallisuus on pääosin kummallista roolileikkiä, joka viihdyttää sitä väestönosaa, joka on kiinnostunut myös missien ja urheilijoiden asioista.

Ilman tämän alan lehtiä kuninkaallisien arvo saattaisi romahtaa.

Hitlerin ja Leninin kaltaiset johtajat ovat selvästi siniverisempiä kuin normaalit lehtolapset, sillä ne kipparit, jotka eivät pidä heitä, ovat huolissaan siitä, että jäikö heiltä jälkeen lapsia. Jos kyse olisi vain jostain tavallisesta presidentiksi soveltuvasta tyypistä, huoleen ei olisi aihetta, sillä presidenttien lapsissa harvemmin on mitään kovin ihmeellistä. Karsimaa täytyy siis olla niin paljon, että sitä olisi paljon vielä senkin jälkeen kun sitä olisi laimennettu vaikkapa piikatytön geeneillä.

Luonne taas syntyy siten, että kasvatti-isä on mikä lie öykkäri, joka tekee kotioloista siinä määrin epämiellyttävät, että syntyy sopiva tilaisuus skitsofrenian kehittymiselle. Lapsi pakenee mielikuvitusmaailmaan ja luottaa äitiinsä, johon ei oikeastaan pitäisi luottaa ollenkaan, koska hän on sitä materiaalia, joka kasvattaa jonkun lehtolasta samassa taloudessa öykkärin kanssa.

Kodin ulkopuolinen ympäristö ei luonnollisesti pidä hänestä ollenkaan, koska hän on aivan vääränlainen ihminen, joten äidistä tulee hänen maailmansa keskus ja hän alkaa sepittää mielikuvitusmaailmaa, jossa tämä on hyvä ja muut pahoja.

Näin hän oppii myös etsimään seuraa muista tunnekylmistä huijareista ja päätyy politiikkaan, missä hän alkaa etsiä hyväksyntää puhumalla sitä, mitä muut haluavat kuulla. Hänellä saattaa myös olla ikäviä taka-ajatuksia, koska hän kuitenkin tietää olevansa väärässä seurassa, mutta mielenterveydellisen tilansa takia hän ei tiedä mitä hänelle on tehty, joten vihamielisyys etsii muotoa ja kohdetta tavalla, joka kiinnostaa kippareita kovasti, sillä työpaikka-ammuskelun kaltainen purkaus yhteiskunnan mittakaavassa on heille jotain, mistä kerrotaan sankaritarinoita vielä satojen vuosien kuluttua.

Siniverisyys taas näkyy siinä, että hän osaa juonitella aivan eri tavalla kuin muut poliitikot, joilla on kippareille tyypillistä suunnitelmallisuuteen liittyvää rajoittuneisuutta. Hän tietää, mitä tulee tapahtumaan, koska hän seuraa tapahtumia eikä pyri muuttamaan tulevaisuutta valehtelemalla.

Hitler keplotteli itsensä siihen asemaan, jossa pääsi yksinvaltiaaksi kun valtio ajautui maksukyvyttömyyteen ja sitä kautta kaaokseen, juuri ennen kuin valtio ajautui maksukyvyttömyyteen, eivätkä kilpailijat ensin tajunneet mitä hän oli tekemässä, koska heillä oli niin kiire kalastella suosiota sotkemalla talousasioita, ettei heillä liiennyt aikaa seurausten pohtimiseen, ja niiden tapahduttua he olivat hyvillään kun valta olikin henkilöllä, joka vaikutti kykenevän siivoamaan muiden jälkiä.

Lenin puolestaan ymmärsi, ettei kommunistista vallankumousta voi tehdä ilman riittäviä rahavaroja. Hän sai Saksasta mukavan pesämunan sillä perusteella, että hän oli periaatteessa halukas yhteistyöhön, mikä Saksassa käsitettiin siten, että hän olisi Venäjällä haitaksi yrittämällä vallankumousta, mutta ei kuitenkaan uskonut kykenevänsä siihen tyhjätaskuna. Kertomatta jäi, että hänellä oli Trotskin kautta hyvät yhteydet Wall Streetin pankkiireihin. Saksalaisien rahoilla hän sai toiminnan käyntiin ja kykeni antamaan pankkiireille sellaisen kuvan, että nämä voisivat hyötyä vallankumouksesta, ja muuta siihen ei sitten tarvittukaan.

Se, mitä jälkikäteen kutsutaan hulluudeksi, on itse asiassa täysin johdonmukaista, sillä jos kansaa haluaa mieleisensä johtajan ja saa sellaisen, se on itse vastuussa seurauksista. Kipparimaissa vastuu kuitenkin jakaantuu siten, että sen saavat ne, joiden on vaikeinta valehdella, etteivät he oikeastaan ole olleet mukana toiminnassa, ja parhaimmillaan vain hyvin pieni osa väestöstä muistaa riekkuneensa karismaattisen johtajan perässä.

Kippareille puhuessa kannattaa huutaa ja riehua, koska nämä haluavat päästä röheltämään, ja ainoa seikka, mikä tekee tästä vaikeasti käsitettävän asian, on se, ettei kippareita tunneta muualla riittävän hyvin.

Asiallisesti käyttäytyvä järkevä ihminen ei kiehdo, vaikka hän saattaa ehkä olla hyödyllinen puolueelle, mutta joku korkeaan asemaan päässyt alkoholisti on sitä ihastuttavampi, mitä holtittomammin hän käyttäytyy. Näistä tilaisuuksista ei pidetä tarpeellisena kertoa muille kansoille, mutta suomalainen virkamies, joka ei osaa tehdä mitään kunnolla, on suosittu hahmo ja sen takia näistä on vaikea päästä eroon. Se ei johdu pienien piirien salaliitosta vaan kansanluonteesta.

illustration_main.jpg

Suomi on kipparimaidenkin sarjassa aivan omassa sarjassaan siinä, kuinka paljon huijareihin luotetaan. On itse asiassa vaikea arvioida, moniko huijarilta vaikuttava henkilö on vain hölmö, joka saa suomalaiset innostumaan muistuttamalla sopivassa määrin shamaania.

Joka tapauksessa suomalaisilta on niin helppoa huijata rahat ja muu omaisuus, että tarjonta ei vastaa kysyntää. Huijareita ja hölmöilijöitä on aivan liian vähän, joten suomalaiset joutuvat yleensä huijaamaan itse itseään.

Talouden puolesta Suomi on lähinnä katastrofialue, jossa kyetään varsin harvoin nimeämään syyllinen siihen, että valtion yhtiöt onnistuivat tekemään huimia tappioita lähes aina kun keksitään, että ne voisi saada tuottaman enemmänkin. Tässä joudutaan yleensä käyttämään shamaaneja, jotka kehittelevät jotain, mikä vaikuttaa huijaukselta, mutta koska näin arvovaltaiset ihmiset eivät suomalaisien mielestä olla niin typeriä, syytä epäonnistumisiin etsitään mieluummin olosuhteista, joiden takia suomalainen yritys ei mitenkään voi pärjätä jossain, missä muut yritykset pärjäävät.

Tämä ei koske vain ulkomailla tehtyjä tappioita vaan kotimaassakin voi olla liian vaativat olosuhteet. Suomalaiset kykenevät loistavasti kehittämään pilalle jopa postilaitoksen, jolla ei edes ole kilpailijoita mainittavaksi asti. Käytännöllisesti katsoen monopoliasema tutuimmassa mahdollisessa ympäristössä ei ole este epäonnistumiselle.

Samoin talouspolitiikka on pelkkää huijausta, joka pitää huolen, ettei yksityinenkään sektori menesty, eikä sekään ole kenenkään syytä vaan shamaanit saavat yrittää taikoa kansantalouteen kasvua niin kauan kuin jotain sellaiseksi luokiteltavaa on olemassa.

Suuri salaliitto on se, että suurin osa kansasta ei suostu siirtymään tälle vuosituhannelle vaan luottaa alkoholisteihin ja muuten vain riittävän hulluihin johtajahahmoihin.

Toimiva yritystoiminta on kaikkien puolueiden luokkavihollinen, koska se ei kunnioita lainkaan shamaanien viisautta.

*

Hitlerin uran vähiten käsiteltyihin haasteisiin kuuluu kippareiden taipumus etsiä viisautta taikauskosta. Näille piti luoda okkultistinen järjestelmä, jonka avulla taikauskon asemaa päätöksenteossa saatiin vähennettyä samaan aikaan kun kansaa yhdistettiin taikauskon avulla.

Kippareille on ominaista kehitellä omia uskomusjärjestelmiään, jotta venekerhot voisivat saavuttaa sellaisen tunteen, että niillä on niin syvä ymmärrys, etteivät muut edes kykene käsittämään sitä, ja tämä kannatti suunnata taikauskoon, jotta se lakkasi hajottamasta yhteiskuntaa. Yhteinen okkultistinen oppijärjestelmä oli kasattu sekalaisista aineksista, joten siitä saattoi kehitellä jotain omaa eksymättä omille teilleen, ja sitä leimasi lapsenomaisuus, jotta se varmasti kiinnosti kippareita.

SS-joukkojen käytössä ollut symboli, jossa on pääkallo ja luut ristissä, on tästä hyvä esimerkki, koska se vetää kippareita puoleensa edelleen. Sen kanssa voi lähteä leikkimään merirosvoa, ja jos haluaa kokea olevansa muita viisaampi, voi muistaa sen olevan Temppeliritareiden symboli eikä tähän liity omille teille eksymisen riskiä, koska se yhdistetään merirosvoihin siksi, että Temppeliritarit rikastuivat merirosvouksella.

IMG_20170718_083549

Muiden kansojen on vaikea käsittää näitä asioita, koska kippareiden mielenmaisemat ovat liian omituisia ja siitä syystä on vallalla käsitys, että Hitler jotenkin lumosi saksalaiset, vaikka hän osoitti vain torikauppiaan tasoista käsitystä siitä, mitä kansalle kannatti tarjota. Hän osasi antaa sille sellaista rihkamaa kuin se halusi, ja se piti sen saamista suurena kunniana, jonka saavuttamiseksi kannatti tehdä paljon ja ottaa riskejä.

Postikorttimaalarina joutuu opettelemaan, millaiset kuvat käyvät kaupaksi, ja ollessaan tekemisissä kauppiaiden kanssa, saa kuulla aiheesta enemmän. Näin saavutetulla pätevyydellä Hitler pystyi sitten myymään kansalle kuvia ja se oli arvokas taito ympäristössä, jossa ihmiset yleensä ottaen tavoittelivat ymmärrystä kehittelemällä harhaluuloja. Yleinen käsitys oli, että saksalaiset olivat liian kehittyneitä, jotta heidät olisi voinut ostaa lasihelmien tasoisella rihkamalla ja se rihkama, jolla heidät yritettiin ostaa palvelemaan johtajiaan, pyrki muuttumaan väärään suuntaan, jotta johtajat pääsivät kuvittelemaan olevansa jotenkin parempia kuin muut, joten he myivät sielunsa saadessaan viimein sellaista rihkamaa, jota he oikeasti halusivat.

Natsien symboleja suojellaan edelleen sillä tekosyyllä, että niiden leviäminen olisi muka vaarallista, vaikka tosiasiassa se vain alentaisi niiden arvoa, sillä kukaan ei tekisi niiden eteen mitään jos niitä olisi joka paikassa. Kielloilla ja torjuvalla asenteella niiden käyttö pidetään sääntöjen varaisena sitä verten, että ilmaantuu joku, joka on pätevä jakamaan niitä.

Tämä on kuitenkin vain haave, sillä uutta Hitleriä ei ole mahdollista taikoa vaan jossain vaiheessa ilmaantuu häntä vastaava johtaja, joka opettelee itse, millainen symboliikka soveltuu silloiseen tilanteeseen, mutta kipparit ovat taikauskoisia eivätkä osa suunnitella tulevaisuutta, joten heille on luontevaa pyrkiä loihtimaan jotain vanhastaan tuttua.

Hajoamisen ehkäisemiseksi Hitlerin piti myös kerätä ympärilleen ostettavissa olevia henkilöitä, jotka tekivät, mitä käskettiin, koska preussilainen kulttuuri oli vajonnut sille tasolle, että varsinkin tärkeät henkilöt leikkivät meedioita ja kyselivät neuvoja vainajilta, jotta heille tuli sellainen tunne, että he ymmärsivät enemmän kuin muut. Sodanjohto ei ollut sittenkään erityisen hyvä vaan sen suunnitelmat kehittyivät huumausaineilla saatujen mielialojen mukaan, mutta se oli kuitenkin parempi se, mikä saksalaisilla oli ennen kuin Hitler oli organisoinut sen uudelleen, ja kansa halusi lähteä valloittamaan maailmaa ajattelematta asiaa kunnolla.

Ensimmäinen maailmansota syntyi siten, että kenraalikunnan virkaa toimittavat tamponin narut olivat punoneet täydellisen sotasuunnitelman, joka meni täydellisesti pieleen, ja näin saatiin pitkä asemasota, joka aiheutti voimakasta mielipahaa, koska sillä ei saavutettu muuta kuin tappioita ja lopulta piti allekirjoittaa niin nöyryyttävä rauhansopimus kuin vihollinen suinkin kehtasi vaatia.

Hitlerin sota sen sijaan eteni aluksi aivan loistavasti, sillä hän ei luottanut kenraalien kykyihin ollenkaan, ja ongelmia alkoi tulla vasta siinä vaiheessa kun armeija oppi juoksemaan metamfetamiinin voimin sinne, minne nenä sattui näyttämään, ja keksimään tekosyitä sille, että se oli muka maailman paras ja edistynein armeija, vaikka kalusto oli aika huonoa ja sen vähyyttä paikattiin käyttämällä paljon enemmän hevosia kuin mikään muu sodan osapuolista.

Se, että sodanjohtokaan ole ollut mitenkään häävi, oli vain eduksi, sillä kipparit eivät pidä hyvästä johdosta, mutta innostuvat päästessään näyttämään, että he osaavat paremmin kuin ne, jotka osaavat oikeasti tehdä jotain hyvin. Motivaatio oli erittäin korkealla ja korvasi armeijan heikkouksia. Rivisotilaat olivat ylpeitä vaikkapa siitä, että ylemmät upseerit osallistuivat taisteluihin itsekin, koska he kokivat, että näin sen piti ollakin, joten motivaatio ei laskenut sen takia, että ylempiä upseereita kuoli paljon ja sen takia kokemusta johtamisesta ei päässyt kertymään mahdottoman paljon.

Hitlerin suuruudenhulluudesta puhutaan paljon, mutta se on vain asiaan kuuluvaa mustamaalaamista. Hänen armeijansa epäonnistui, joten hän oli vastuussa seurauksista kaikkein saksalaisien puolesta, sillä suuruudenhulluus on kipparissa sisään rakennettu ominaisuus ja sitä täytyy suojella. Hänen on saatava olla täydellinen ja kokea tietävänsä kaikki paremmin, ja tunnejohtaja vain auttaa tässä pyrkimyksessä kertomalla, millä tavalla hän on täydellinen ja mitä hänen on tiedettävä tietääkseen kaikki paremmin.

Jos joku tärkeä ulkomaalainen henkilö vaivautuu pistäytymään Suomeen, hänen kannattaa haaskata jossain haastattelussa vähän aikaa valehdellakseen, että suomalaiset naiset ovat maailman kauneimpia. Sen jälkeen hän on hyvä ja rehellinen ihminen, koska suomalaiset naiset tarvitsevat hänen todistustaan suuruudenhulluutensa tueksi.

Sama toimii muissakin kipparikulttuureissa ja Hitlerkin vain tutustui saksalaisien suuruudenhulluuteen voidakseen valehdella, että näiden suuret luulot olivat totta.

Kipparikansa on aina mielestään pohjimmiltaan paras aivan kaikessa eikä sitä voi johtaa menemättä mukaan tähän leikkiin, mutta myös jälkien peittely kuulu asiaan, joten Hitleristä on myöhemmin pyritty tekemään poikkeuksellista sillä perusteella, että hän toimi tässä suhteessa täysin normaalisti. Politiikkaan täytyy liittää yli-ihmisfantasioita tai muuten kipparit eivät kiinnostu siitä eikä kansa pysy yhtenäisenä.

Keskinäisen riitaisuuden takia politiikka on aina peliä, jossa on voittajia ja häviäjiä ja häviäjiä pyrkii olemaan liikaa, joten jossain vaiheessa tarvitaan johtajaa, joka kohottaa kansan suuruudenhulluuden sille tasolle, että se voi alkaa halveksia omaa riitaisuuttaankin. Lopputuloksesta riippuu, millainen maine johtajalle jää historiaan, mutta periaatteessa Hitler ei eronnut millään tavalla Otto von Bismarcista, joka myöskin yhdisti kansan puhumalla halveksivaan sävyyn riitaisasta parlamentista, joka aiheutti vain lisää ongelmia, ja lähti valloittamaan kansalle lisää elintilaa.

Bismarcilla oli vain edullisemmat lähtökohdat, sillä kansan suuruudenhulluuden tyydyttäminen oli helpompaa kuin Hitlerin aikoihin, jolloin kansan valloitushalut olivat täysin poskettomat, koska sen piti päästä näyttämään, että se pystyisi myös voittamaan maailmansodan, ja karvaalle tappiolle oli löydetty syyllisiksi vähemmistöt, joille piti päästä kostamaan.

Tällaisia täysosumia löytyy johtajiksi varsin harvoin eikä ketään ole välttämättä saatavilla edes silloin kun kansa pitäisi yhdistää ennen kuin se alkaa sotia keskenään. Yleensä kipparit joutuvatkin käyttämään huijareita tunnejohtajinaan ja valtarakenteen ylimmät osat suorastaan kuhisevat näitä, koska sinne ei löydetä mitään muuta.

Johtaminen on lähinnä teatteria ja kulissien takana keskitytään sikailemiseen ja korruptioon, mutta sitä katsellaan sormien läpi, koska kipparit eivät halua johtamistaitoa vaan suuria tunteita ja pummin elkeitä. Vaalityötä tekevät ehdokkaat eivät paljon eroa muista ostoskeskuksella pyörivistä mouruajista ja näin sen tuleekin olla.

Näin työväenaate on muuttunut teatteriksi, jossa ylipalkatut ammattiliittojen johtajat keskittyvät olemaan kateellisia pörssiyhtiöiden johtajien tuloista ja yrittäjien järjestöt palvelevat palkkajohtajien etuja. Kummatkin puolustavat yhdessä keinottelijoiden etuja, koska johtajat haluavat saada rahansa poikimaan.

Enemmistö kansasta ymmärtää, että jotain on pielessä, mutta se ei näe ratkaisua missään, koska se tarvitsee tunnejohtamista. Se, että kokeiltaisiin palkkajohtajia, jotka voi irtisanoa jos työn laatu ei miellytä, ei tule kuuloonkaan, koska kipparin aivot eivät toimi näin. Hän haluaa tunnejohtajan ja maailman pitäisi jotenkin muuttua sellaiseksi, että hänen lähestymistapansa toimii käytännössä.

On demokratiaa, että ammattiliittoa johtaa valtava pettymys, jonka tuloilla saisi palkattua kolme yritysjohtajaa, ja ratkaisua etsitään demokratian lisäämisestä. Ehkä tilanne muuttuisi jos jäsenistö saisi ilmaista vapaammin, millaista tunnejohtamista se haluaa. Ainakin röheltämiseen syntyisi enemmän tilaisuuksia ja se on toki parempi asia kuin se, että onnistuttaisiin tekemään jotain kunnolla.

Huijari ei ole varsinaisesti huono johtaja, sillä hän haluaa varmistaa jatkuvuuden omille vedätyksilleen.

Shamaanikulttuurissa johtaja on joku, jolle valehdellaan ja jonka pitäisi uskoa valheisiin, koska hän on käytännössä lähinnä tulppa, joka estää liiallisen järjestäytymisen. Pienen piirin kuningas, josta ei ole paljon mihinkään ja joka puhuu sitä, mitä muut haluavat kuulla, on tärkeä osa järjestäytymistä pieniksi venekerhoiksi.

Nykyaikaisessa yhteiskunnassa tällainen järjestely ei toimi ollenkaan. Jos shamaani olisi vastuussa yhteisistä raha-asioista, hän olisi jakanut sitä ehkä kolmekymmentä kertaa enemmän kuin mihin on varaa jo ennen kuin alettaisiin varsinaisesti neuvotella sen jakamisesta, sillä muut osapuolet luonnollisesti kävisivät epävirallisesti pummimassa häneltä mahdollisimman paljon, jotta neuvotteluissa tarvitsisi osata mahdollisimman vähän.

Huijari saa tällaisetkin asiat pysymään hallinnassa, koska hän on taitavampi petkuttamaan kuin tavallinen kippari. Häntä jopa arvostetaan sen takia, että hän on hyvä pettämään, mutta hän ei ole hyvä tulppa, joten hän ei voi kuulua varsinaisesti hallitsevaan luokkaan vaan hän on osa kapinaa sellaista vastaan.

Huijareiden takia tarve saada karismaattinen johtaja kasvaa, koska täytyy olla jotain, mitä vastaan heidän kanssaan ollaan kapinoimassa, mutta siihen asemaan täytyy kuitenkin saada shamaani, koska kapinan lisäksi on myös biologinen taipumus pitää huoli siitä, että ylin valta on tulpalla. Näin syntyy mielikuva suuresta johtajasta, joka osaa kaiken, mutta käytännössä vapauttaa röheltämisen, mikä sitten pilaa kaiken.

Näin yhteiskunta on aikapommi, jonka laukeamista rajoittaa lähinnä se, että karismaattista johtajaa on vaikea löytää.

Joidenkin huijareiden menestymien rohkaisee muitakin ja vähitellen nämä saavat liikaa vaikutusvaltaa. Kaikki mahdolliset julkiset toiminnat yhtiöitetään, jotta saadaan lisää johtavia asemia huijareille, ja kirkosta tulee paikka, jossa voi kuunnella muiden palkoille suurille tuhisemista samaan aikaan kun johtavien sielunpaimenien omat palkat kohoavat taivaisiin.

Huijarit verkostoituvat ja pyrkivät päättämään yhdessä, millaista tunnejohtamista kansa tarvitsee, ja tulokset ovat yleensä huonoja, koska kaikessa otetaan ensisijaisesti huomioon oma ura ja omien taskujen täyttäminen ja yhteiset edut ovat vain epämääräinen kielikuva, jolla puolustellaan omien etujen ajamista.

Tyypillinen huijari valehtelee myös itselleen, jotta hän saisi puheisiinsa enemmän uskottavuutta. Hän uskoo omiin valheisiinsa ja julkisivusta kehittyy vähitellen hänen persoonallisuutensa. Roolihahmosta luopuminen käy koko ajan vaikeammaksi, eikä siinä ole mitään viehätystäkään, koska on mukavampaa olla johtajahahmo kuin pelkkä kelmi, joka laskee ryöstösaalista omassa kammiossaan.

Kippareille he alkavat muistuttaa koko ajan enemmän karismaattisia johtajia, mistä syystä he ajattelevat koko ajan enemmän sitä vaihtoehtoa, että etsittäisiin jostain sellainen johtaja, joka ei huijaa vaan on mahdollisimman täydellisesti sitä, mitä esittää olevansa.

Kokemuksesta tiedetään, että kaaoksen synnyttyä kipparit luottavat tyhjätaskuun, joka haluaa vain panna yhteiskunnan kokonaan uusiksi. Tyytymättömät luottavat häneen, koska hän ei varasta vaan haluaa ainoastaan absoluuttisen vallan, ja huijarit kokevat, että hänen avullaan olisi mahdollista johtaa maata kulissien takaa, koska heille se, ettei varasta, on tyhmyyden merkki, joka takaa sen, ettei absoluuttista valtaa käytetä heitä vastaan.

Karismaattisen johtajan tarvitsee vain ottaa vastaan huijareiden tarjoama apu ja esteet katoavat hänen tieltään. Jälkien peittely ei ole ongelma, sillä kansan luottamus tulee kuitenkin lunastaa puhdistamalla yhteiskunta ainakin niistä huijareista, jotka eivät vanno uskollisuutta uudelle vallalle.

Huijareiden suurin heikkous onkin siinä, etteivät he uskalla irrottaa otettaan ryöstösaaliistaan ja ryhtyä pelkiksi julkisivuiksi, mikä olisi avuksi kippareiden suosioon pääsemisessä tai ainakin pakoliikkeen suunnittelemisessa.

Juuri muuta vastusta kipparit eivät sitten tarjoakaan, sillä heidän maailmankuvansa on erittäin minäkeskeinen. Jos joku viitsii teeskennellä sellaista kuin kippari haluaa, tämä vain ilahtuu, koska maailma vaikuttaa sittenkin pyörivän hänen napansa ympärillä. Roolisuorituksen ei edes tarvitse olla hyvä, sillä uhri korjailee sitä käyttämällä mielikuvitusta, koska hän ei halua menettää tunnetta siitä, että hän on maailmankaikkeuden keskipiste.

Kipparille riittää kun joku on pelkkä ulkokuori eikä häiritse oman navan kaivamista persoonallisuudella. Jopa itseään markkinoiva julkisuudenhenkilö on karismaattinen jos hän vain jaksa pitää sitä varten kehittämästään roolista kiinni, ja tällaisen roolihahmon tuleminen osaksi omaa elämää on unelmien täyttymys. Näyttelemisen tasollakaan ei selvästi ole mitään merkitystä, koska jopa aivan muilla avuilla uraa luova pornopimu koetaan kiehtovaksi osaksi jotain parempaa maailmaa. Olennaista on vain se, että pitää persoonallisuutensa piilossa ja antaa kipparin vajota kaikessa rauhassa narsismiinsa.

Aiheen käsitteleminen on kokonaan sitä, etteivät kipparit halua ollenkaan ymmärtää, kuinka homma toimii. Suomessa on tullut tavaksi vatvoa Auervaaraa vuosikymmenestä toiseen, koska hän oli melko harmiton tapaus: pelkkä alkoholisti, joka vei itsekeskeisien naisien rahat. Moni kipparikin olisi kyennyt näkemään, mikä hän todella oli, sillä hän suosi luotettavuutta henkiviä roolihahmoja, joita ei oikeasti voi yhdistää alkoholismin kanssa.

Sen sijaan useimmat muut huijarit unohdetaan nopeasti. Jos sellainen on tullut valittua päättävään asemaan, unohdus tulee niin vaivattomasti, ettei huijarin tarvitse välttämättä alkaa katsella uutta työpaikkaa, ja jos tämä tekee miljarditappiot hieroessaan kauppoja älykkäämpien huijareiden kanssa, sekin unohtuu nopeasti. Jotain seurauksia sillä voi jo olla, mutta tyypillinen suomalainen ei pysty muistamaan, kuinka monta kertaa näin on päässyt käymään.

Suomalainen kokee, että johtajatyypille pitäisi riittää, että on olevinaan jotain, koska sellaiseen on helppo samaistua, ja tällaiset johtajat ovat sitten todistavinaan, että hän ymmärtää johtamisesta jotain. Niinpä tällaisia huijareita on koko ajan runsaasti johtavissa asemissa, minkä seurauksena pettymysten määrä on niin valtava, ettei sitä haluta ajatella ollenkaan. Siinähän menisi suuret luulot, jotka on saatu sepittämällä suomalaisuus aivan joksikin muuksi kuin mitä se todisteiden mukaan on.

Tilannetta ei kyetä korjaamaan edes sen vertaa, että johtaviin asemiin etsittäisiin älykkäitä huijareita, jotka kykenisivät kykenisivät suoriutumaan tehtävistään, koska suomalainen pettää ensisijaisesti itseään. Hänen täytyy löytää huijareita, jotka saavat maailman vaikuttamaan sellaiselta kuin miksi hän sen haluaa kuvitella.

Jos patologinen narsismi määriteltäisiin näin, varovaisesti arvioiden kolme neljäsosaa suomalaisista potisi sitä, ja sen seurauksena narsismista keskustellaan paljon, ettei määritelmä pääsisi kehittymään väärään suuntaan.

Jälkien peitteleminen ylipäätään noudattaa suomalaisien käsitystä demokratiasta. Siinä keskustellaan paljon ilman, että tarvitsisi puhua totta, ja jos riittävän moni narisee, ettei halua kuulla totuutta, se ei sitten voi olla totta. Sitten voidaan alkaa keskustella siitä, mikä olisi parempi totuus, ja tästä keskustelusta tulee lopulta totuuden korvike, sillä mikään ei kuitenkaan miellytä kaikkia vaan erilaisia vaihtoehtoja on käsiteltävä demokraattisesti niin kauan kuin aihe koetaan kiinnostavaksi.

Karismaattisen johtajan aika tulee sitten kun huijarit ja tavalliset rantarosvot tarvitsevat syntipukkia, joka ottaa vastuun koko valtiosta.

Tasavalloissa on normaalia, että huomattava osa kansasta huutelee jatkuvasti, että hallitus on vastuussa kaikesta mahdollisesta, koska se on pummin järjellä varustetulle typerykselle luontainen tapa yrittää päästä eriin vastenmielisestä hallituksesta. Sitä syytetään kaikesta mahdollisesta jo ennen kuin se on edes ehtinyt muuttaa mitään. Edellisen hallituksen politiikka on se syytä ja niin on kaikki muukin mahdollinen alkaen talouden tilasta ja päättyen kansalaisien henkilökohtaisiin ongelmiin ja epämiellyttäviin sää olosuhteisiin.

Kipparimaat erottuvat joukosta siten, ettei niissä ole juurikaan tilaa järjelle vaan yhteiskunnallinen keskustelu on kokonaisuudessaan sitä, että jotkut syyttävät yhteiskuntaa kaikesta ja toiset puolustelevat yhteiskuntaa, riippuen siitä, mitkä puolueet ovat vallassa. Yhteiskuntatieteistä näkee selvästi, että yhteiskunta on oletusarvoisesti vastuussa kaikesta, koska ne ovat jotain muuta kuin muualla maailmassa, ja puoluepolitiikka on itse asiassa pelkkä edistystä, koska sen takia osa väestöstä on aina sitä mieltä, että yksilökin voisi ottaa vähän vastuuta omista tekemisistään.

Tilanne on kuitenkin epävakaa, sillä oppositiopuolueissa hallitus koetan kaikkivaltiaaksi Jumalaksi, jota voi syyttää vaikka siitä, että sukulaisen kolmikymmenvuotinen alkoholismi päätyy itsemurhaan. Tarvittaessa voidaan alkaa syyttää politiikkaa kokonaisuudessaan, sillä puolueet joutuvat petkuttamaan kansaa voidakseen pitää yhteiskunnan toiminnassa. Useimmista suunnitelmista täytyy yrittää pitää kiinni kansasta huolimatta, oli hallituksessa mitkä puolueet tahansa, koska valtio ajautuisi muuten kaaokseen, ja kansalle tämä on keino paeta vastuuta. Puolueet eivät ole olleet riittävän ailahtelevaisia, joten ne eivät ole palvelleet kansaa kunnolla eikä kansan siksi tarvitse olla vastuussa siitä, että ne kuitenkin ovat yrittäneet palvella sitä parhaansa mukaan.

Vallan rajoittaminen ei vain sovi mentaliteettiin ollenkaan ja sillä itse asiassa pyritäänkin pääsemään eroon siitä vallasta, joka pyrkii rajoittamaan itseään. Jossain vaiheessa se on saatu niin heikoksi, että voidaan alkaa katsella yksinvaltiasta, mutta tätäkään ei olla suunniteltu kunnolla, sillä olosuhteet ovat siinä vaiheessa sellaiset, että kipparit karttelevat valtaa parhaansa mukaan, koska ongelmat ovat paisuneet niin suuriksi, ettei niistä tee mieli olla vastuussa.

Kansa on vain tyytyväinen jos joku hulluksi tiedetty henkilö on kohonnut politiikassa sellaiseen aseman, että ongelmat voi antaa hänen huolekseen, koska tärkeintä on se, ettei itse tarvitse olla vastuussa omasta politiikasta. Hitleristäkin tuli diktaattori demokraattisen prosessin avulla ja hänen oli helppo vaientaa vastustajansa, koska näitä oli valtion talouden romahtamisen takia hyvin vähän. Sitä ennen vastustajat eivät olisi mahtuneet keskitysleireille, mutta kipparin luonne on sellainen, että kun on paljon sellaista, mistä jonkun pitää olla vastuussa, on mukavinta alistua ihan kenelle tahansa, joka haluaa kantaa vastuun muidenkin puolesta.

Hitlerissä tärkeintä onkin valtaan nouseminen. Se on pakko selittää jotenkin siten, etteivät muut olleet vastuussa mistään, ja näin saavutetaan tilanne, jossa siitä ei tarvitse oppia mitään vaan kipparit voivat jatkossakin jättää omat sotkunsa muiden siivottaviksi miettimättä sitä, mitä tällaisesta voi seurata.

*

Huijareiden toimintaa helpottaa jäykkä tapakulttuuri, jolla korvataan heikkoa järjestäytymiskykyä. Täytyy tervehtiä ja hyvästellä rituaalinomaisesta, että herättäisi muissa luottamusta, koska kippari itse poikkeaa kaavoista haastaakseen riitaa.

Näiltä puuttuu kyky muodostaa toimiva työyhteisö siltä pohjalta, että niin oikeistolaisien kuin vasemmistolaisienkin on saatava rahaa elämiseen, joten kaikkien on oltava olevinaan samanlaisia. Jopa koulukavereiden myöhemmät elämänvaiheet herättävät usein ihmetystä, koska näihin ei ole tullut vuosien varrella tutustuttua oikeasti ollenkaan.

Kaikki venekerhoa vaikeampi järjestäytyminen on pelkkää teeskentelyä ja edellyttää sellaista illuusiota, että kaikki yhteisön jäsenet ovat oikeastaan samanlaisia, sillä konfliktihakuisuus alkaa muuten aiheuttaa ongelmia.

Näin ollen huijarin on helppo soluttautua joukon jatkoksi kunhan hän vain viitsii opetella tapakulttuurin, ja muut ihmettelevät huijauksen tapahduttua, että mitä oikein tapahtui, eivätkä opi siitä mitään.

Järjestäytymiskykyisempien kansojen tavat koetaan uhkaksi, sillä kippari ei sopeudu yhteisöön, jonka jäsenet tervehtivät toisiaan sen mukaan, mikä vaikuttaa tarpeelliselta, ja alkavat muodostaa työyhteisöä vasta kun kaikki tietävät, millaisina henkilöiden väliset suhteet kannattaa pitää. Näin toiminnasta tulee sujuvampaa kun ei tarvitse enää miettiä näitä asioita, ja luppoajalla voidaan ehkä keskustella jostain, mikä ei kuulu niihin asioihin, jotka voisivat aiheuttaa kitkaa yksityiselämän puolella.

Huijarin on vaikeampi soluttautua tällaiseen yhteisöön, koska hän ei muodosta oikeita ihmissuhteita eikä siten osaa lukea kunnolla tällaisen yhteisön jäsenien välisien suhteiden vivahteita, mutta kippareille näitä asioita on turha yrittää selittää, koska heillä on huijareista selviytymiseen totuttu kaava, jossa voihkitaan, että sama olisi voinut tapahtua kenelle tahansa, eikä heille ei kannata väittää vastaan, sillä he vain loukkaantuisivat.

Huijarin asemaa helpottaa luultavasti sekin, että saaristolaiskansasta muodostuu helposti sisäsiittoinen ja siksi sen kannattaa olla sellainen, että vieras vene kerho voi tulla melko vapaasti ryöstämään ja raiskaamaan, jolloin pieni populaatio saa uusia geenejä. Vihollista ei kannata tunnistaa ennen kuin taistelu on jo alkamassa.

Suomalaisien peruskäyttäytyminen näkyy hyvin maaseutukulttuurissa, jossa kylätappelut olivat tärkeässä roolissa. Ei niissä mitään järkeä ollut, mutta niitä vain piti olla, ja geneettinen monimuotoisuus oli sitä, että joskus tappeluiden lomassa naapurikylästä käytiin etsimässä morsian, jonka isäukko oli ehkä omassa nuoruudessaan siittänyt, ja vaikkei olisikaan, niin pienet kylä yhteisöt muodostivat joka tapauksessa sisäsiittoisen kokonaisuuden.

On varsin luultavaa, että rosvojen geenit levisivät muinaisessa kipparikulttuurissa tehokkaimmin, mikä auttaa osaltaan selittämään sen, että suomalaisien on vaikea pysytellä tosiasioissa ja politiikassa käsi hamuaa koko ajan jonkun muun taskua, ja samalla saavutettiin tilanne, jossa kaikki olivat sen verran epärehellisiä, että huijari vaikutti kuuluvan joukkoon, koska hänessä oli jotain geneettistä samankaltaisuutta.

Myöhemmin heitä on selvästi käytetty järjestäytymisessä siksi, että he kykenevät rakentelemaan tutuilla taipumuksilla suuria kokonaisuuksia. Suomalainen yhteiskunta koostuu periaatteessa pyramidihuijauksista, jotka pysyvät pystyssä sen takia, että niihin luotetaan, ja jos eivät pysy, kaatuneiden tilalle kehitellään lisää samanlaisia.

 

Oi jospa suomalaisella ois joulu ainainen

Suomalaisien tapa viettää joulua on kummallinen. Peitetarinan mukaan silloin juhlitaan Jeesuksen syntymää, mutta sillä ei kuitenkaan vaikuta olevan paljonkaan tekemistä tämän asian kanssa, koska se ilmenee lähinnä joulukoristeissa ja joululauluissa, jos niissäkään.

Joskus muinoin käytiin kirkossa, mutta nykyisen viihteen ansiosta useimmat eivät pidä sitä tarpeellisena, koska todellisuudesta voi vieraantua kotioloissakin. On tärkeää, että televisiosta tulee paljon hyvää ohjelmaa, että kansa voisi vetäytyä omiin maailmoihinsa.

Englanninkielinen massaviihde on paljastanut kuinka huteralla pohjalla sivistys on Suomessa, ja itämeren ympäristössä yleensäkin, sillä Hollywoodin viihdetarjonnasta on tullut nopeasti todellisuuden korvike. Sen tapakulttuuri leviää tehokkaasti ja englanti syrjäyttää hitaasti paikalliset kielet, eikä tässä nähdä mitään pahaa vaan on osoitus oppineisuudesta, että tekee työtään englanniksi englanninkielisellä virkanimikkeellä. Korkeakoulumaailmassa ei enää välttämättä edes alennuta jättämään tutkimuksista suomenkielistä paperijälkeä, sillä englanninkielisessä viihteessäkin tehdään kirjoitetaan kaikki englanniksi.

Suomalaisille ja heidän sukulaiskansoilleen on tyypillistä, että ne, jotka oppivat nopeimmin, vieraantuvat todellisuudesta tehokkaimmin, mutta myös muut yrittävät parhaansa. Kouluissa käydään jäljittelemässä viihdettä ja tästä syntynyttä osaavan työvoiman pulaa paikataan maahanmuuttajilla, jotka asennoituvat oppimiseen toisin. Työllistämiskursseilla on tavallista, että ilmapiiri on sitä suotuisampi oppimiselle, mitä vähemmän suomalaisia on pakotettu mukaan, sillä näistä varsin harva haluaa oppia mitään. Ehkä kolmannes häiritsee muita viihtymällä ja kertoo välillä, että tämä asia jäi oppimatta jo ammattikoulussa tai että ei tuollaiseen tarvitse perehtyä kun on tullut käydyksi lukio. Aikataulujen noudattaminen on nuorena vaikeaa ja vanhempana osaa jo mennä ja tulla oman mielensä mukaan luontevasti.

Akateeminen työtön välttelee työllistämiskursseja parhaansa mukaan, sillä hän on mielestään liian tärkeä olemaan tekemisissä omaan alaansa kuulumattomien taitojen kanssa, vaikka yhä useampi opiskelee yliopistossa jotain, millä ei saa työpaikkaa, koska eksoottinen sivuaine kiinnostaa enemmän kuin sellainen tieto, jota muutkin pitävät hyödyllisenä.

Aikatauluja noudattava tai peräti työn ohella opiskeleva suomalainen vieraantuu vääjäämättä suomalaisista ja alkaa viihtyä paremmin maahanmuuttajien parissa, ja yleensä tällaisen kehityksen voi ennustaakin, koska tälle tielle lähtevät suomalaiset eivät näytä puhdasverisiltä suomalaisilta vaan seassa on niitä piirteitä, jotka saavat maahanmuuttajatkin oppimaan.

Suomalaisen joulun viihdetarjontaan kuuluu olennaisesti juuri sellainen viihde, jossa korostuu kaikki se, mistä on koulussa ja työelämässä pelkkää haittaa, joten kulttuurin muuttuminen liittyy selvästi jouluun. Samanlaista tunnelmaa halutaan pitää yllä koko ajan.

Joulun valmisteleminen aloitetaan monessa kodissa jo viikkoja aikaisemmin, jotta saavutettaisiin oikea tunnelma. Monella suomalaisella on jouluna käytössä jo toinen joulukuusi, jolla koti saadaan haisemaan metsältä, ja melkein kaikki koristelevat vieraan näköisiksi. Edes kuutamo ei pääse tuottamaan normaalia tunnelmaa, sillä ikkunoissa on luonnottoman värikkäät jouluvalot.

Koristeet vaikuttavat normaaleilta, koska muutkin kansat käyttävät samanlaisia, mutta jouluruoka antaa selviä viitteitä siitä, että suomalainen haluaa luoda joulusta ennen kaikkea keinotodellisuuden.

Varmasti muillakin kansoilla on samansuuntaisia taipumuksia, sillä jouluun liittyy muuallakin epätodellinen tunnelma, mutta suomalaiset ovat siitä omituinen kansa, että he käyvät jouluna ahkerasti hautausmailla. Tämä on selvä merkki siitä, että jouluun liittyy tarve palata juurilleen, mikä on risti riidassa sen kanssa, että joulu on olevinaan ilon juhla niin kuin muuallakin.

On kuin laina-aineksista olisi leivottu jotain, mikä näyttää pintapuolisesti katsottuna normaalilta, mutta jonka sisällä on kuitenkin jotain vierasta.

Suomalaiset eivät myöskään vietä joulua jouluna vaan jo aattona, jolloin lopetetaan valmistelut ja jaetaan lahjat. Joulupäivät ovat olevinaan lähinnä lepäilyä varten, vaikka ne tuntuvat olevan tärkeämpiä aatto, koska niistä toipumiseen menee aikaa. Vasta seuraavan vuoden puolella suomalaiset alkavat taas olla ennallaan.

On kuitenkin kyseenalaista, toipuvatko suomalaiset joulusta samalla tavalla kuin joskus ennen, sillä nykyisin television ääressä möllöttäminen ja elintarvikejäljitelmien syöminen jatkuu ympäri vuoden. Tämän kehityksen kanssa samassa tahdissa on kehittynyt myös kriisiterapiakulttuuri, jossa suomalaiset kehittyvät koko ajan säikymmiksi. Täysin tuntemattomien ihmisien kuoleminen aiheuttaa yhä kasvavassa väestönosassa tarvetta saada apua hirvittävään kriisiin, ja sen perässä tulee samanlainen reagoiminen televisiosarjojen hahmojen kuolemiin.

Kuolema sinänsä ei ole suomalaisia koskaan ihmeemmin hetkauttanut. Vanhoihin perinteisiin kuului järjestää hautajaisiin ammattimaisia itkijöitä virittämään muut oikeaan tunnelmaa, mutta olojen vapautumisen takia niistä on tullut perhejuhla, jossa tavataan sukulaisia ja jutellaan mukavia, sikäli kun ei jo valmistauduta riitelemään perinnöstä. Suomalainen hautausmaa on nykyisellään hoitamattoman näköinen paikka, sillä vaikka haudoille viedään mielellään kynttilöitä siksi, että muutkin vievät, niistä huolehtiminen ei ole yhtä tärkeää ja yhä useampi katsoo, että on turha menoerä maksaa siitä hyvästä, että seurakuntayhtymä huolehtisi haudasta.

Kuolema on järkyttävää yksinkertaisesti siksi, että se paljastaa, että on olemassa maailma, joka ei piittaa suomalaisen mielipiteistä, ja se kykenee tekemään lopullisia asioita. Tästä syystä se, vaikkapa kouluammuskelu on erittäin järkyttävä tapahtuma, sillä moni on päättänyt olla sitä mieltä, ettei niitä enää tapahdu, koska ne eivät kuulu suomalaiseen kulttuuriin. Sama pätee toki kaikkeen muuhunkin samantuuliseen toimintaan, mutta Suomessa on jo kaksi kertaa järkytytty syvästi siitä, että kouluammuskeluja voi tapahtua Suomessakin. Ensimmäinen ei ollut yhtä järkyttävä tapaus kuin kaksi muuta, koska se tuli oikeasti yllätyksenä eikä suomalaisilla ollut vielä ehtinyt olla tarvetta päättää, ovatko he sitä mieltä, että niitä voi tapahtua Suomessa.

Samoin se, että tv-sarjan hahmo päätetään tappaa, voi järkyttää syvästi, sillä suomalaisilla on mielipiteitä siitä, kuinka näille pitäisi käydä.

Heillä on voimakkaita mielipiteitä myös omasta kuolevaisuudestaan, sillä heitä on yritetty opettaa elämään terveellisesti antamalla ymmärtää, että neuvoja noudattavat ovat jotenkin parempia kuin muut, ja tällä on saavutettu tilanne, jossa suomalaiset yrittävät parantaa omia asemiaan mielipiteillä. Näin voidaan ottaa joitakin vapauksia, kuten vaikkapa jonkin päihteen runsas käyttö sillä perusteella, ettei käytä jotain toista päihdettä, tai oikeus esiintyä kasvissyöjänä, vaikka on vain jättänyt yksipuolisesta ruokavaliosta lihan pois. Suomalaiset ovat näissä asioissa hyvin kekseliäitä, joten koskaan ei voi tietää, mitä terveellinen elämä oikeasti pitää sisällään, mutta huijari itse yleensä luottaa siihen, että hän on terveempi kuin muut.

Mitä enemmän on huijannut, sitä enemmän järkyttyy sairastuessaan vakavasti elintapojensa takia, koska joutuu kohtaamaan sen tosiasian, ettei mielipiteillä ole käytännön vaikutusta.

Tämä on tärkeä ymmärtää, sillä mielipiteet ovat totuuksien korvikkeita ja niillä rakennetaan arvomaailma, jonka nojalla yritetään muuttaa maailmaa. Kitinä ja vinkuminen alkaa heti kun jokin uhma mielipiteitä, ja vakavassa tapauksessa suomalainen voi tarvita kriisiterapiaa.

Suomalaisilla on niin voimakas taipumus rakentaa epätodellisuutta, että palvelu on Suomessa poikkeuksellisen töykeää. Normaali huomaavaisuus tulkittaisiin siten, että asiakkaat ovat jotenkin muuttuneet paremmiksi ihmisiksi ja tämä tekisi heistä röyhkeitä, joten palvelualoilla opitaan nopeasti, että huomaavaisuutta kannattaa säännöstellä ja siitäkin huolimatta röyhkeästi käyttäytyvät asiakkaat kaipaavat opastusta löytääkseen oman paikkansa maailmassa.

On täysin mahdollista, että suomalaiset ovat saavuttaneet ainaisen joulun, sillä televisio edustaa heille jo todellista maailmaa. Sen ohjelmatarjonta herättää enemmän tyytymättömyyttä kuin se, mitä maailmassa tapahtuu, ja moni asia, mitä maailmassa tapahtuu, lakkaa olemasta, jos se saadaan pois tiedotusvälineistä.

Internet ei ole suomalaisille tiedon valtatie vaan epätodellisuuden täydennysosa, ja sitä käyttävät humalaiset huolestuttavat enemmän kuin rattijuopot. Siitä täytyisi saada poistettua kaikki se, mistä suomalainen ei pidä, ja asia on vakava, mutta varsin harva on sitä mieltä, että ihmisiä tappaneen rattijuopon olisi välttämättä saatava ehdoton vankeusrangaistus, koska se on todellisen maailman juttuja, joita yritetään saada muuttuman mielipiteiden avulla. Jos rattijuoppo tappaa jonkun läheisen ihmisen, niin sitten voi mennä kriisiterapiaan, jotta ei joutuisi heräämään todellisuuteen.

Myös suomalaisien välinen yhteydenpito muuttuu koko ajan jouluisempaan suuntaan, sillä nykyisin on helppoa olla ympäri vuoden yhteydessä vain niihin ihmisiin, joiden kanssa haluaa olla tekemisissä. Tiedon määrän lisääntyessä tietämättömyys lisääntyy, kun suomalaisien välinen tiedonvälitys muuttuu koko ajan enemmän vain siksi, että tietämättömät kyselevät asioista toisiltaan.

Jouluvalmisteluista sama kehitys on näkynyt jo kauan, sillä on jo perinne, että lahjoja mietitään pienessä piirissä mielipidepohjalta ja lopputulos on hyvä kokoelma väärin valittuja lahjoja. Joulun jälkeen kauppoihin palautetaan paljon kirjoja siksi, etteivät ne miellytä saajiaan tai siksi, että samaa kirjaa on tullut useampi kappale. Kuitenkin suomalaiset uskovat sinnikkäästi, että kirja on hyvä valinta, jollei yhtään tiedä, mitä toinen haluaisi lahjaksi.

Lahjojen taso näkyy myös siinä, että joulun jälkeiset alennusmyynnit kiinnostavat suomalaisia kovasti, koska silloin voi ostaa halvalla sellaista, mitä ei saanut lahjaksi.

Edistyksen tuulet

Vallan menettäminen käy suomalaiselta kätevästi, koska hänet on ohjelmoitu tavoittelemaan johtavaa asemaa katkomalla yhteyksiä ulkomaailmaan. Hän kokee olevansa tärkeä ihminen eristäytyessään oman venekerhonsa piiriin, ja sen johtajaksi hän kohoaa eristäytymällä perheensä piiriin ajattelemaan omiaan, jolloin hän saavuttaa sen putkinäön, jota tarvitaan pitämään venekerho erillään muista ihmisistä.

Jos suomalainen kokee menestyneensä elämässään, hän alkaa automaattisesti koteloitua oman päänsä sisälle, ja vaikka ei kokisikaan, hänestä alkaa nelissäkymmenissä tulla mielestään niin tärkeä, ettei häntä välttämättä enää kannata pitää työpaikalla ollenkaan.

Jopa puolueisiin pyrkii kehittymään johtava luokka, joka odottaa, että muut tekisivät jotain yhteiskunnan eteen, sillä yhteiskunta on se, mihin suomalainen kaikkein viimeiseksi haaskaa aikaansa. Kaikki, mikä on oman venekerhon ulkopuolella, ärsyttää olemalla käsittämätöntä, ja mitä monimutkaisempaa se on, sitä vastenmielisempää se on. Yhteiskunta on niin monimutkainen, ettei poliitikoltakaan voi vaatia sen ajattelemista.

Tarvittaessa suomalainen menee mökille kiroamaan sitä, että ne, jotka tekevät yhteiskunnan eteen jotain, eivät katso tarpeelliseksi miellyttää häntä, mutta sen toiminnan ymmärtäminen on pois laskuista. Korkeintaan voidaan järjestää mielenosoituksia ja teemaviikkoja sen puolesta, että asiat muuttuisivat jotenkin itsestään.

Käytännössä yhteiskunnallinen kehitys on järjestetty siten, että tiedotusvälineet tarjoavat uusia ideoita, eikä niissäkään omistajat tai johtoporras vaan vakituisille työpaikoille päässeet toimittajat, joilla on varaa ottaa pieniä riskejä.

Lopputulos on tietenkin se, että kapinamieliala muita riistäviä pönöttäjiä kohtaan leviää, mutta se ei haittaa näitä itseään, koska järki ei toimi sen vertaa, että tajuaisi mistä on kyse, mutta jonkinlaisia yhteiskunnallisia ajatuksia pitäisi saada valmiina, että vaikuttaisi siltä kuin ymmärtäisi niistä asioista jotain.

Jos ei mainitse ketään nimeltä, niin muiden riistettävänä oleva toimittaja voi lietsoa kapinamielialaa melko vapaasti. Uusi teko syy alkaa kaataa vanhaa valtaa aiheuttaa vastustusta vain aluksi, jolloin saavat olla äänessä nekin, jotka tajuavat näistä asioista jotain, mutta pian professorit havahtuvat tilaisuuteen teeskennellä, että he osaavat ajatella yhteiskunnallisesti. Sen jälkeen kapinamieliala alkaa levitä ja sen vastustaminen herättää vain epäilyksiä siitä, että ehkäpä se syvälle oman napansa kaivamiseen vajonnut riistäjä on löytynyt.

Tiedotusvälineet ovat suomalaisille erittäin tärkeitä, koska he tarvitsevat jotain, millä voi mitata menestymistä, ja kykyjen puutteessa täytyy sitten saada kehuja jostain. Se, että johtajat jakavat muka liian vähän kehuja ja tunnustusta, on jatkuva tyytymättömyyden aihe, ja se, että saa nimensä lehteen myönteisessä asiayhteydessä edes suhteilla, on jo hyvinkin merkittävä saavutus. Näin toimittajat ovat jo lähtökohtaisesti erittäin vaikutusvaltaisia henkilöitä, sillä niinkin tärkeä tilanne kuin se, että on saanut nimensä lehteen, voi mennä pilalle siksi, että jutussa on käytetty väärä sanaa, ja siksi kannattaa luottaa siihen, että toimittajan oma näkökulma on luotettava muissa yhteyksissä, koska liika kritisoiminen voisi tehdä tämän kärttyisäksi.

Eläessään vain itselleen ja omalle venekerholleen ja marmattaessaan koko maailman asioista suomalainen kokee olevansa jotain erikoista, joten kaikenlainen kapina ja yhteiskunnan vastaisuus kiehtovat kovasti eikä näistä asioista ymmärretä niin paljon, että tiedettäisiin, ketä tai mitä ollaan vastustamassa. Turmeltunut vanha valta on ensimmäisenä puolustamassa sitä, joka haluaa päästä siitä lopullisesti eroon.

Luokkasota kiehtoo suomalaisia aina, sillä he kokevat jääneensä liian vähälle menestykselle. Sitä pitäisi olla jossain loputon varasto, jonka sisällön jakamisesta voitaisiin kinastella kaikessa rauhassa, eikä suomalaisen yhteiskunnan saavutuksista saada edes valehtelemalla suuren järven kaltaista loputonta kalavarastoa. Joku harva pääsee siihen asemaan, että voi tyydyttää pätemisen tarpeensa valehtelemalla elämänsä kirjan muotoon, mutta kukaan ei saavuta nykyaikaisessa yhteiskunnassa haluamaansa asemaa, koska luonto on antanut pienveneen kapteenin taipumukset. Pitäisi kokea olevansa tilanteen herra ja itsenäinen selviytyjä, mutta koskaan sitä ei saavuteta.

Suomalaiselle politiikalle on ominaista, että kaikki puolueet kärsivät hirvittävästä sorrosta ja sen takia pitäisi saada hyvitystä etuisuuksien ja vapauksien muodossa. Kehitys lähti käyntiin elinolojen kohentuessa, sillä tarve tehdä jotain itse väheni ja kansanluonne pääsi tulemaan esille, ja sen jälkeen mielenkiinto tehdä jotain itse on vähentynyt edelleen sitä mukaa kun on saatu lisää etuisuuksia ja helpotuksia.

Samalla on tietenkin aiheutettu paljon vahinkoa riitelemällä, koska suomalaiset arvostavat riitelemisen vapautta suuresti. Sitä kutsutaan mielipiteenvapaudeksi, mutta mitä enemmän sitä on, sitä kovempaan huudetaan, että jonkun muun mielipiteet pitäisi kieltää.

Työväenluokka onkin onnistunut saamaan itsensä ahtaalle neuvotteluissa paljon pienemmän työnantajaosapuolen takia siksi, että sen sisällä on liikaa vihollisuuksia. Kaikki yrittävät saada itselleen enemmän ja yksituumaisuus puuttuu. Yleislakolla voidaan pelotella sen takia, että sellaiset, jotka muutenkin ansaitsevat paljon, saisivat vieläkin enemmän, ja ay-toiminta itsessään keskittyy luomaan johtajilleen mahdollisuuksia kasvattaa tulojaan.

Työväenluokkia on oikeastaan kolme, sillä työväenluokasta keskiluokkaan päässyt suomalainen ei halua luopua tutustua uhrin statuksesta, mutta ei hän halua työväenluokkaankaan kuulua, joten suuri osa keskiluokasta ulisee olevansa sorrettua työväenluokkaa. Samalla on saatu ulkomaisien halpatyöntekijöiden luokka, sillä omia etujaan sorretun työväenluokan nimissä ajava suomalainen katsoo olevansa oikeutettu saamaan jotain halvemmalla siinäkin tapauksessa, että hänen täytyisi sortaa jotakuta muuta.

Suomalainen solidaarisuus ei ulotu oman venekerhon ulkopuolelle, mutta siitä puhutaan paljon, jotta muut erehtyisivät luulemaan, että palveluksen tekeminen toisi vastapalveluksia.

Samoin itsenäinen yrittäjä on yhä useammin joku, joka on päässyt kuppaamaan julkisia varoja, sillä oman venekerhon sisällä ei tarvitse olla itsenäinen. Jos on kavereita, jotka voivat olla avuksi, niin laki ja moraali eivät ole pahasti tiellä.

Yrittäjien ja virkamiehien harrastamasta korruptiosta naristaan paljon työväenluokissa, mutta se ei välttämättä ole huono asia, sillä ajatus siitä, että kenen tahansa pitäisi voida olla mitä tahansa, on johtanut siihen, että näin usein onkin. Neuvotteleminen kaupankäyntiin liittyvistä asioista rehellisen virkamiehien kanssa voi olla vaarallista, sillä yritysmaailmassa on tapana, että myymässä oleva osapuoli pyrkii tekemään neuvottelutilanteen miellyttäväksi omalla kustannuksellaan, ja virkamies saattaa reagoida aterian tarjoamiseen kuin lahjukseen, vaikka se ei olisi tarkoituskaan. Siksi on ollut tarpeellista kieltää yrityksiä tarjoamasta näille liian kalliita viinejä, mutta monissa tapauksissa toinen pullollinen jotain halpaa litkua antaa mahdollisuuden pyytää aivan tolkutonta ylihintaa, koska kuka tahansa on saanut olla mitä tahansa.

Tukihuijaukset ja urakoiden antamiset kavereille ovat halpaa lystiä siihen verrattuna, että täydellisillä tampioilla on mahdollisuus päättää julkisien varjojen käyttämisestä.

Julkisen sektorin hankinnat ovat lähes rajaton rahan lähde sellaisilla yrityksille, jotka onnistuvat luomaan hyvät suhteet virkamieskuntaa ilman venekerhon sisäisiä suhteita, joissa osapuolet eivät mielellään petä toisiaan, mutta sille ei mahdeta juuri mitään, sillä esimiesasemaan päässeellä tolvanalla on oikeus olla oikeassa vain siksi, että hän on esimiesasemassa. Tämän aiheuttamaa mielipahaa voi purkaa omiin alaisiinsa, mutta ylempien toimintaa ei saa arvostella, koska silloin vaikuttaisi liian paljon siltä, ettei kuka tahansa ehkä jonkun mielestä saakaan olla mitä tahansa.

Myös valtionyhtiöissä on sama käytäntö, ja jos niillä suinkin on varaa siihen, ne pyrkivät siirtymään ulkomaille, missä huonot johtajat toivovat saavansa jotenkin aikaiseksi menestystä, vaikka yleensä se loppuukin valtaviin tappioihin, joista selviytyminen on tavannut olla valtion ongelma. Sen jälkeen kun alettiin aavistella, ettei valtion kassa olekaan valtava järvi, jossa on loputtomat kalavarat, on tullut tavaksi, että ensin yritetään miettiä, kuinka yritykset selviäisivät tappioistaan itse, ja jossain vaiheessa ne myydään halvalla pois ja sitä kehutaan onnistumiseksi.

Suomalainen johtamistaito ei lähtökohtaisestikaan ollut paljon mistään kotoisin, mutta se on kuitenkin saatu nuupahtamaan kuvittelemalla, että kaikki muuttuu paremmaksi kun kuka tahansa saa olla mitä tahansa, eikä kehitystä edes haluta katkaista vaan sen sijaan suomalaiset keksivät uusia ja ihmeellisiä tekosyitä siihen, että huonot johtajat saataisiin vaihdettua ehkä vieläkin huonompiin johtajiin.

Tällaiset vaatimukset leviävät pian tiedotusvälineisiin, sillä toimittajakunta tietää jo, että vanha valta innostuu kaikesta tällaisesta, ja pian huonot johtajat ovatkin vaatimassa muita olemaan sitä mieltä, että heidät pitäisi vaihtaa, joskaan sitä ei olla muotoiltu näin selvästi, jotta vanha valta saataisiin mukaan kaatamaan itseään.

Suomen möllöttämispolitiikka

Suomalainen varaa mielellään itselleen tilaa kuhnimiseen ja möllöttämiseen, ja erityisen hyvin tämä näkyy päätöksenteossa, joka on lähes poikkeuksetta tarpeettoman hidasta. Kiireellisissä tilanteissa ei ehdi hidastella kuukausia tai vuosia, mutta aikaa siihen löytyy aina, sillä kyse on yhteiskunnan perusrakenteista.

Suomalainen tunnistaa johtajakseen henkilön, joka uskaltaa haastaa tosiasiat, mikä johtuu yksinkertaisesti siitä, että kipparikansa on ohjelmoitu riitaantumaan, jotta se hajoaisi sopivan pieniksi yhteisöiksi. Henkilö, joka suoriutuu tästä ilman turhia tappeluita olemalla vain eri mieltä asioista, on sopeutunut elämäntapaan erinomaisesti ja kelpaa alfayksilöksi.

Tästä syystä suomalainen yhteiskunta reagoi tehokkaasti pieniin kriiseihin, mutta hyytyy paikoilleen ison kriisin koittaessa, koska vallan huipulla ei olla varauduttu todellisiin uhkiin.

Suomalaisen alfayksilön mieli muuttuu hitaasti, joten mitä pienemmälle ryhmälle vastuuta keskitetään, sitä suuremmalla todennäköisyydellä se yrittää ensin kieltä yllättävän tilanteen olemassaolon ja vetää sitten pään täyteen, jotta krapula helpottaisi mielenmuuttamista. Häpeä ei tunnu kovin vakavalta kun on muutenkin huono olo.

Tähän riittää aikaa aina ja ilmiö selitetään tiivistämällä se Tshernobylin ydinvoimalaonnettomuudeksi, jonka aiheuttamaan laskeumaan reagoitiin liian hitaasti muka Neuvostoliiton herättämän pelon takia, mutta aivan samaa hidastelua esiintyi silloinkin kun Neuvostoliitto hyökkäsi Suomeen. Sitäkään ei heti aluksi osattu pitää mitenkään vakavan, mikä sopii täydellisesti Suomen turvallisuuspolitiikkaan, jossa Venäjä on käsittämätön ja pelottava, koska se pyrkii toimimaan rationaalisesti säilyttääkseen suurvalta-asemansa, mitä suomalaiset eivät käsitä ollenkaan. Koko ajan pelätään, että kohta se hyökkää, mutta koskaan siihen ei onnistuta varautumaan kunnolla, koska näitä asioita ajateltaessa suomalaisissa laukeaa käyttäytymismalli, joka pakottaa ajattelemaan, että eihän tämä mitään vakavaa ole.

Julkisessa keskustelussa Venäjän uhka pyrkii johtamaan siihen johtopäätökseen, että puolustusmenoja voitaisiin vähän leikata. Poliitikoilla on tätä varten valmis roolituskin, jotta uhkan realisoituminen säästöiksi sujuu joutuisasti eikä aiheuta konfliktitilannetta, joka häiritsisi muuta päätöksentekoa. Kun yhdet alkavat puhua uhkasta, toiset odottelevat sen aikaa, että kansa alkaa kaivata johtajiltaan möhlimistä ja alkavat sitten puhua säästöistä.

Sama kuvio toistuu kaikessa uhkiin varautumisessa. Tällä vuosituhannella oltiin aluksi sitä mieltä, ettei Suomessa voi tapahtua kouluammuskeluja, vaikka yksi oli jo tapahtunut, ja seuraavan tapahduttua pyrittiin ensisijaisesti pitämään kiinni siitä käsityksestä, ettei niitä voi tapahtua. Kolmannen tapahduttua toista ihmettelemään asettunut lautakunta oli hankalassa tilanteessa, koska se ei ollut tehnyt juuri muuta kuin nostanut kokouspalkkioita, ja sen hädissään kasaamasta raportista tuli suomalaisille tärkeä, koska siihen oli etsitty sisältöä nettikeskusteluista sillä periaatteella, että mahdollisimman moni löytäisi siitä omia mielipiteitään.

Kolmatta ammuskelijaa osattiin epäillä etukäteen, mutta asia käsiteltiin siten, että ammuskelua edeltävänä päivänä häntä jututti auktoriteettihahmo, joka päätti olla sitä mieltä, että eihän se nyt kuitenkaan mitään tee, mukava poika.

Ääri-islamilaisen terrorismin uhkan alettua kouluammuskeluihin alettiin viimein suhtautua vakavasti. Ei sekään järjellistä toimintaa ole ollut vaan niitä on muka ehkäisty niin käsittämätön määrä, ettei se mitenkään voi olla todellista, mutta ainakin on saatu jotain, mihin voi keskittää huomion, ettei terrorismia tarvitse juuri ajatella ja se voidaan kuitata toteamalla, että eihän täällä mitään kuitenkaan tapahdu.

Tämän uhan kanssa pitempään möllöttäneistä kipparimaista näkyy selvästi, että Suomen johtajat voivat kuhnia ja möhliä vielä kauan, koska muutama isku ei vielä tarkoita niin suurta terrorismin uhkaa, että sille pitäisi tehdä juuri muuta kuin peitellä uhkan vakavuutta ja keksiä tekosyitä sille, ettei siihen tarvitse reagoida kunnolla. Samalla luodaan määrätietoisesti suotuisia olosuhteita muslimien ja kantaväestön välisille konfliktitilanteelle yrittämällä antaa sellainen vaikutelma, että muslimit ovat jotenkin yhtenäinen joukko, vaikka todellisuus on sellainen, että eri suuntaukset, kansat ja heimot ovat niin riidoissa keskenään, etteivät ne voi muodostaa yhtenäistä uhkaa kantaväestölle.

Kipparit vain ovat tällaisia, ja vaikka osa Suomen väestöstä on niin vierasperäistä, ettei tällainen tyydytä ja möhlimistä pyritään sen tähden ehkäisemään lainsäädännöllä, sitäkin on vaikea saada toimimaan, sillä lopullisen päätöksen tekee yleensä joku, johon suomalainen luottaa.

Väestöä ei voida jättää rokottamatta jos sitä uhkaa vaarallinen tartuntatauti, mutta on kuitenkin mahdollista määritellä uhkat siten, etteivät ne ole ihan todellisia, ja valita rokotteet siten, että niillä on tunnettuja sivuvaikutuksia. Tästäkin on vaikea saada vastuuseen ketään, sillä kansa luottaa möhliviin auktoriteettihahmoihinsa.

Ihmisillä on yleensä ottaen taipumusta valita vastuullisiin asemiin sellaisia henkilöitä, jotka puhuvat rauhoittavasti, ja sen takia niissä on usein edesvastuuttomia henkilöitä, jotka eivät edes viitsi reagoida uhkiin kunnolla.

Suomessa tilanne on kuitenkin erilainen, sillä kansa on johtajiaan kohtaan erittäin töykeä. Niihin tehtäviin ei kannata hakeutua, jos on kiinnostunut siitä, mitä kansa ajattelee, koska sen ajatukset purkautuvat yleensä epäkohteliaisuuksina. Moni haukkuu vain siksi, että sattuu tekemään mieli, ja vielä useampi kykenee loukkaantuman siitä, ettei typerää viisastelua huomion arvoisena viisautena. Johtaja koetaan henkilöksi, jonka tehtävä on toteuttaa typerät toiveet järjettömien neuvojen avulla, joten varsinkin poliittinen johto opetetaan pitämään kansaa jonain, mikä haluaa mahdottomia ja haukkuu ei saa haluamaansa, ja muutkin johtajat saavat turhia neuvoja ja haukkuja enemmän kuin on kohtuullista odottaa kenenkään huumorintajun kestävän.

Sainpas sanottua, ajattelee suomalainen osoitettuaan johtajahahmolle täysin turhan epäkohteliaisuuden, joka saa hänet itsensä vaikuttamaan lähinnä häiriintyneeltä.

Johtajatkin haluavat tätä, sillä koskaan ei tapahdu sitä, että joku heistä haukkuisi kansan pystyyn tai lähtisi ulkomaille haukkumaan sitä, mikä olisi varmaankin tehokasta, koska kansa naukuu mielellään johtajille siitä, että siitä muka ajatellaan muualla pahaa ja siitä päästään yli vain jos johtajat tekevät sitä ja tätä. Kiertämällä maailmaa luennoimassa siitä, kuinka vastenmielinen kansa suomalaiset ovat, johtaja kykenisi tekemään näihin suuren vaikutuksen, jonka avulla näille voitaisiin ehkä opettaa vähän hyviä käytöstapoja.

Kansan ja johtajien suhde on kaikesta huolimatta erittäin vakaalla pohjalla eikä se muutu suuntaan taikka toiseen, joten kyse luonnollisesta tilasta. Kansa haluaa johtajien olevan sellaisessa mielentilassa, että kriisitilanteen sattuessa ei ihan ensimmäiseksi tule mieleen, että voisi tehdä jotain kansan hyväksi, ja johtaja pysyttelevät tällaisessa mielentilassa. Ei tule kiukunpurkauksia, joista näkyisi, että johtajia kohdellaan väärin.

Suomalaisilla johtajilla on taipumusta luottaa vääriin henkilöihin, mistä on varmasti apua kansaa palvellessa, mutta sekään ei mene ohi, joten kyse ei voi olla vain siitä, että kansa valitsee tällaisia johtajia, vaan on oltava olemassa johtajatyyppi, joka toimii tällä tavalla.

Tshernobylin onnettomuuteen reagoimisesta vastanneet henkilöt olivat muualla maailmassa esiintyvää tunareiden koulukuntaa, joka herättää luottamusta sen takia, että se kykenee kokemaan olonsa turvalliseksi suunnilleen missä olosuhteissa tahansa, ja siksi siihen suhtauduttiin aluksi hyvin kevyesti. Väestö evakuoitiin, koska se kuului suunnitelmiin, mutta siitä vastuulliset henkilöt itse altistivat itsensä säteilylle niin piittaamattomasti ja Kremlille kerrottiin jotain satuja, joiden takia onnettomuuteen päästiin reagoimaan kunnolla vasta kun säteilymittarit näyttivät huimia lukuja jo monessa maassa.

Fukushiman onnettomuuteen reagoiminen on ollut hyvin samankaltaista ja suurin osa maailman ydinreaktoreista vuotaa, vaikka näistä asioista vastaavat henkilöt vakuuttelevat, että ydinvoima on turvallista.

Suomalainen tapa käsitellä Tshernobylin onnettomuutta kuului kuitenkin eri koulukuntaan, sillä lähtötilanteessa kukaan ei ollut vastuussa mistään ja olisi ainoastaan tarvinnut kertoa eteenpäin, että säteilytasot olivat huolestuttavan paljon kohollaan. Vasta kun sitä ei tehtykään, vastuu alkoi kasaantua, ja laiminlyönnin peitteleminen on ollut massiivista. Oli muka aivan turvallista kastua sateessa, jonka mukana pahin laskeuma tuli alas, vaikka väitteessä ei ole mitään järkeä, eikä laiminlyönti ole ainakaan vähentänyt syyllisien luotettavuutta.

Osittain tämä liittyy röheltämiseen, joka on kippareille tärkeä asia. Hyvin tehty ydinvoimalla pyrkii olemaan sellainen, että se on tehty näyttämään hyvin tehdyltä todellisen laadun kustannuksella, sillä onnettomuus voi tarjota mahdollisuuden alkaa röheltää, mutta möhliminen liittyy selvästi myös johtajaksi kehittymiseen, koska se johtaa varsin harvoin röheltämiseen, mutta pääsääntöisesti se kuitenkin annetaan anteeksi ja möhlijöitä suojellaan ja arvostetaan.

Kipparit näyttäisivät olevan kehittyneet karsimaan joukostaan heikot yksilöt, sillä vaikka järvessä olikin kalaa yllin kyllin, olosuhteet olivat muuten vaikeat ja avun tarpeessa olevat yksilöt olivat taakka.

Tämä olisi varsin ymmärrettävää, sillä harvaan asutuille seuduille pyrkii muodostumaan sisäsiittoisia yhteisöjä, koska populaatio vain on niin pieni, että joudutaan lisääntymään pienissä piireissä, eikä Ancylusjärven tienoolla ole ollut jääkauden lopussa hirvittävän paljon asumiskelpoisia alueita. Rannikolla ja saaristossa on ollut kesäisin sulaakin maata ja ruokaa on ollut riittämiin, mutta sisämaassa on oltu jäätikköä, joten koko tienoo on väkisinkin ollut harvaan asuttua, ja nykyisistä saaristolaisista näkee, että väki on ollut hyvin nurkkakuntaista, koska asutusten välissä olleet vesialueet ovat edesauttaneet heimoutumista.

Näistä asioista mielellään vaietaan kohteliaasti, mutta jos kunnan asukkaista pieni osa on saaristolaisia, nämä voivat tuottaa sisäsiittoisuutensa takia suurimman osan kunnan kehitysvammaisista asukkaista, joten ennen muinoin, kun ei ole ollut julkista terveydenhuoltoa pitämässä huolta kehitysvammaisista, näiden määrää on hyvinkin todennäköisesti ollut pakko säännöstellä. On ehkä järjestetty rituaalitoimituksia, joissa ei-toivotut lapset on lähetetty tuonpuoleiseen, koska ei ole ollut sisämaata, jonka paljon suurempi väestö olisi osallistunut taakanjakoon.

Myös vanhuksia on selvästi laskettu paremmille metsästysmaille, sillä näistäkin huolehtiminen on nykyajan ilmiöitä. Ennen kunnalliskoteja hyödytön vanhus ehkä suljettiin johonkin huoneeseen ja häntä ruokittiin huonommin kuin hyödyllisiä ihmisiä, ja vain parisen sataa vuotta sitten oli vielä normaalia ajatella, ettei yli seitsemänkymmenvuotiaalla oikeastaan ole enää mitään syytä elää.

Tällaiseen on luonnollisesti tarvittu henkilöitä, jotka pitävät kiinni perinteistä, eli rohkenevat päättää, kenen täytyy kuolla ja toimittavat tarvittavat rituaalit. Ihmiset yleensä ottaen mielellään välttelevät tällaista vastuutta, eli jos joku tappoi jonkun vahingossa, hänet kannatti panna päättämään näistä asioista, koska se ei ollut enää hänelle kovinkaan iso asia. Tahallisestikin jonkun tappanut ehkä kelpasi paremman puutteessa, sillä murhaajia käytettiin myöhemmin pyöveleinä, koska muita ei huvittanut ottaa vastaan sellaista tehtävää. He saivat ehkä omia syntejään anteeksi sitä vastaan, että muut saivat pitää kätösensä puhtoisina.

Tietenkin tällainen enemmän pappiin rinnastuva henkilö oli arvostetumpi kuin pelkkä pyöveli, sillä hänen toimittamiinsa rituaaleihin haluttiin uskoa, jotta muille ei olisi tullut liika vastuuta kannettavaksi, mutta periaate on silti sama.

Suomalaisille onkin tyypillistä, että jos poliitikko kolaroi jonkun hengiltä, häneen aletaan luottaa. Hän itse reagoi tähän muuttumalla ahkerammaksi, mikä ei välttämättä ole muiden ominaisuuksien takia lainkaan hyvä asia, ja näin hän ainakin kokee selviytyvänsä paremmin siitä, että hänelle annetaan aiempaa enemmän vastuullisia tehtäviä.

Samoin se, että on muissa tehtävissä vaikkapa palvellut kansaa valitsemalla sille omin päin rokotteen, jolla oikeastaan tiedetään olevan vakavia sivuvaikutuksia, voidaan palkita kansanedustajan tehtävällä, mikäli asiasta nousee sen verran suuri kohu, että kansa tietää varmasti, mitä on tapahtunut. Hän kykenee tekemään tällaisia päätöksiä jakamatta vastuuta muiden kanssa, joten häneen voi luottaa.

Suomalaiset ovat sukua Kaukoidän kansoille ja siellä kulttuurissa on jossain määrin samankaltaisia piirteitä. Jos vastuullisessa asemassa oleva henkilö aiheuttaa vahingossa kuolemantapauksia, kukaan ei hämmästy jos hän tappaa itsensä, koska se on parempi kohtalo kuin jos muuttuisi sellaiseksi, mikä Suomessa koetaan johtajaksi. Suhtautuminen käveleviin katastrofeihin on erilainen, mutta sellaiseksi muututaan samalla tavalla, joten ainakaan sieltä johtajamaku ei ole kotoisin, eikä vastaavaa löydy lähempääkään, paitsi tietysti muista kipparimaista.

Jotkut joutuvat jopa toimimaan päinvastaisesti saadakseen kuninkaan, joka on pätevä päättämään elämän ja kuoleman asioista. Afrikassa jotkut heimot ovat pahoinpidelleet tulevan kuninkaan perusteellisesti ja tappaneet kruunajaisseremonioissa jonkun satunnaisesti valikoidun henkilön, jotta kuningas ei välittäisi alamaisistaan turhan paljon eikä kokisi olevansa yksin vastuussa siitä, että alamaiset tappavat kenet tahansa, jonka hän päättää haluta pois päiviltä.

Suomalaiset, ja kipparit yleensäkin, sen sijaan vaikuttavat vähän siltä, että olisi hyvä jos olisi olemassa rituaaleja, joissa johtajat voivat lunastaa kansan luottamuksen tappamalla ihmisiä kontrolloiduissa olosuhteissa, koska muuten Tshernobylin onnettomuuden kaltainen tilanne tai mikä tahansa tilanne, missä voi aiheuttaa kuolemaa kuhnimalla jonkin tekosyyn avulla, voi muuttua sellaisen korvikkeeksi ilman, että auktoriteettihahmo tietäisi, miten suurta vahinkoa hän on aiheuttamassa. Kipparilla on huono tilanteentaju ja hän luulee paljon, joten tarve tehdä tällaista muun toiminnan lomassa on pelkästään vaarallista.

Ero tulee näkösälle myös silloin kun tilanne jossain maassa muuttuu sellaiseksi, että ulkomaalaisien kannattaa poistua, sillä valtiot yleensä ottaen evakuoivat kansalaisensa pois sieltä. Kipparimaissa se ei ole niinkään itsestään selvää, ja Suomessa, jossa perimä on pysynyt aika puhtaana, poliitikot ja virkamiehet voivat olla vähän kiusaantuneita siitä, että joku kehtaa edes ehdottaa sellaista, koska on luonnollista päättää, että omat kansalaiset jätetään oman onnensa nojaan.

Johtaviin asemiin valitaan henkilöitä, joista on mukava tehdä päätöksiä, jotka voivat aiheuttaa muille ihmisille jopa kuolemaa, ja kansa on tyytyväinen. Johtajamaku ei muutu vaan johtajia jopa haukutaan jos nämä vaikuttavat olevan liian kiinnostuneita kansalaisien hyvinvoinnista.

*

Kipparikulttuureissa syntyneet salaseurat ovat selvästi pohjimmiltaan kuoleman kultteja, koska niillä on nurinkurinen tapa hahmottaa muinaisia mysteerejä, joista osa ei ole oikeastaan mysteerejä ollenkaan.

Muinaisille egyptiläisille tärkeä kaikkinäkevä silmä koetaan mahtavaksi ja salaperäiseksi symboliksi, jonka ymmärtäminen voisi tarjota jotain suunnatonta mahtia, vaikka asia on hyvin yksinkertainen. Horuksen oikea silmä oli henkimaailman juttuja ja vasen lääkärien tunnus, joten sen mahti on vain sitä, että egyptiläiset kokivat hyväksi asiaksi sen, että johtajalla oli lääkärin taipumuksia.

Kipparit eivät ajattele näin ja muiden ihmisien ymmärtäminen on heille hyvin vaikeaa, ja niinpä symboli pysyy heille mysteerinä.

Heille on ominaista, että johtajan täytyy jotenkin osoittaa, että hän on tappaja, ja vaikka he ovat omaksuneet nykyaikaisen kulttuurin mukana myös vieraita arvoja, jopa muista huolehtimiseen sisältyy päätöksenteon tasolla selvää heikkojen karsimista. Kansainvälisestä painostuksesta riippuu, kuinka paljon sitä on, mutta sitä pyrkii olemaan aina. Jos ei voida tappaa heikkoja yksilöitä, niin ainakin pitää vähentää heistä huolehtimiseen käytettäviä määrärahoja.

Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että sen jälkeen kun jouduttiin luopumaan siitä toivosta, että mielisairaille voitaisiin tehdä lobotomia tai edes pakkosterilisaatio, heidät alettiin jättää heitteille eikä enemmistöä kiinnosta, mitä siitä seuraa. Pieni osa heistä tappaa muita ja suurempi osa itsensä, mutta se on vain hyvien johtajien saamisen sivuseuraus, joten sen kanssa voidaan elää. Maailma on turvallisempi paikka kun joku, jonka olisi voinut panna mielisairaalaan jo ajat sitten, tappaa täysin käsittämättömästä syystä.

Kippareiden yhteiskunnallisen toiminnan ymmärtämisessä uhraaminen on erittäin tärkeä tekijä, koska sitä esiintyy runsaasti. Oikeastaan koko yhteiskunta pyritään rakentelemaan sellaiseksi, ettei se toimi käytännössä vaan johtaa jossain vaiheessa valtaviin ongelmiin, jotka puolestaan johtavat sotiin. Myös heidän sotahistoriansa ymmärtämisen kannalta uhraaminen on ratkaiseva tekijä, koska heidän sodissaan uhrataan paljon ihmisiä. Suuri osa sotilaista on syntynyt juoksemaan suoraan kohti varmaa kuolemaa, kunhan joku vain viitsii käskeä toimimaan niin, ja johtajat tekevät pitkän suunnittelemisen jälkeenkin typeriä virheitä uskoen kuitenkin voimakkaasti olevansa toimimassa rationaalisesti. Turhilla tappioilla ei ole sellaista ylärajaa, jonka jälkeen johtajat tajuaisivat olleensa perusteellisesti väärässä vaan näitä asioita selitellään yleensä olosuhteilla, jotka jotenkin muuttivat viisaat päätökset huonoiksi, eikä kansa katso tarpeelliseksi vaihtaa johtajatyyppiä siten, että möhliminen ja selittely loppuisivat. Jos yritystä tähän suuntaan ilmenee, niin huono korvataan yleensä vieläkin huonommalla.

Muinaisen Ancylus-järven tienoolla on täysin normaalia rakennella politiikan avulla aikapommeja, joiden avulla voidaan heikentää järjestäytynyttä yhteiskuntaa ja jopa päästä siitä eroon, ja poikkeuksia ovat vain ne maat, joissa väestö on jostain syystä poikkeava. Puola on erilainen, koska sen väestö on erilainen, ja Venäjä on jopa pelottavan erilainen, koska se on niin suuri, että johtajia löytyy muualtakin kuin kipparialueelta. Pelottavin kaikista eli Stalin, oli kotoisin kaukaa Mustanmeren rannalta Georgiasta ja kykeni siksi pelastamaan Venäjän kipparipolitiikalla aiheutetulta kipparivallankumoukselta.

Ulkopuolisen johtajan näkökulma on Itämeren ympäristössä kallisarvoinen voimavara, sillä politiikka pyrkii olemaan sellaista, että pohditaan sitä, että ketkä joutaisivat kuolla ja keistä ei tarvitse pitää huolta, mikä aiheuttaa muitakin ongelmia kuin se, että uhratuiksi valikoituneita kuolee turhan takia. Yhteiskuntaluokat uhraavat mielellään toisiaan ja päätyvät siten toisiensa vihollisiksi ilman, että se vaikuttaisi olleensa tarkoitus. On vain toimittu siten kuin oikealta tuntuu ja yllättäen muut jotenkin suuttuvat siitä.

Kipparit ovat myös konfliktihakuisia, mutta moni konflikti syntyy ihan yllättäen ja ilman, että muutkaan kuin johtajat, joilta alaisien uhraaminen tulee luonnostaan, osaisivat varautua siihen millään tavalla.

Myös luottamus huijareihin, jotka eivät ainakaan pane tekojensa seurauksia pahakseen, on poikkeuksellisen korkealla.

Tilanne vain on kaikessa yksinkertaisuudessaan se, että kipparit valitsevat johtajia, joilla on tarve uhrata alamaisiaan, ja ovat tyytyväisiä saatuaan haluamansa. Huijareihin petytään myöhemmin ja liian hyvää tarkoittavia johtajia inhotaan tosissaan, mutta kultaisen keskitien kulkijoiden kannatus on sitä suurempi, mitä enemmän vaaroja he aiheuttavat. Maan puolustuskyvyn romahduttaminen on iloinen asia, tapahtui se sitten typerän pasifismin tai typerän sotahulluuden nimissä, ja sitä pidetään korkeintaan syynä vihata venäläisiä, jotka huolestuvat tällaisesta, koska se uhkaa tuhota alueellisen vakauden.

*

Myös muu kipparitausta näkyy siinä, kuinka suomalaiset varautuvat uhkiin. Maanpuolustusajattelussa keskitytään etsimään mahdollisimman paljon tehtäviä pienien veneiden kapteeneille. Laivat, lentävät alukset ja maalla liikkuvat alukset kiinnostavat kovasti, vaikka maaston kannalta jalkaväki olisi ensiarvoisen tärkeä.

Tämäkin on geeneissä ja suomalaiset haaskasivat sen johdosta puolustusmäärärahansa 30-luvulla veneilijöiden leluihin ja joutuivat sen johdosta lähtemään talvisodassa maastoon heikosti varustettuina, mutta eivät silti vaikuta täysin ymmärtäneen, mikä meni pieleen.

Tavallaan mikään ei edes mennyt pieleen, sillä kippareiden mielestä sodan on tarkoitus tarjota yksilöille mahdollisuus sankaruuteen ja vääränlainen varustus laskee vaatimustasoa mukavasti. Riittää kun unohtaa poliittisen päätöksentekoprosessin ja etenkin kansan roolin siinä, niin voi olla olevinaan sankari jo pelkästään siksi, että rämpii metsässä osana kirpputoriarmeijaa.

Kuitenkaan sodan lopputulos ei miellyttänyt suomalaisia, koska Suomi menetti alueita, minkä johdosta outojen heimojen jäseniä jouduttiin asuttamaan uudelleen muiden heimojen reviireille, mikä aiheutti runsaasti närää. Siinä mielessä olisi ollut eduksi kyetä puolustautumaan paremmin, mutta kuitenkin armeijan asehankinnat pyrkivät edelleen johtamaan samankaltaiseen tilanteeseen, koska kaikenlaiset alukset kiinnostavat enemmän.

Ruotsissa tästä virheestä ei olla opittu yhtään mitään, koska sota ei ollut oma. Jo pelkkä ajatus jalkaväestä herättää voimakasta vastarintaa, mutta kaikenlaisia aluksia pitää olla.

Tästä näkyy selvästi, etteivät suomalaiset ja ruotsalaiset ole sopeutuneet maankohoamiseen ollenkaan vaan pyrkivät elämään paikassa, jota ei ole ollut enää tuhansiin vuosiin.

Britit joutuvat kärsimään skandinavialaisperäisien normannien vallasta. 30-luvulla nämä olivat tohkeissaan pommikoneista, joilla muka pystyi voittamaan sodan helposti ja nopeasti. Innostus tarttui myös suomalaisiin, jotka huomasivat ennen brittejä, ettei teoria oikein toiminut käytännössä.

Normannit eivät tästä masentuneet vaan lähettivät myöhemmin voitonvarmoina ihmeellisiä ilma-aluksiaan pommittamaan Saksaa ja hämmästelivät kun ne eivät palanneetkaan. Tämä johtui yksinkertaisesti siitä, että kipparin veneen keskeisin ominaisuus on kipparin ego, jonka on oltava mahdollisimman suuri. Ei sovi miettiä, kuinka helppoa alus ehkä olisi tuhota, ja niinpä saksalaiset vain napsivat niitä alas ilmatorjuntatykeillään.

Saksalaisien oma tausta taas tulee esille siinä, että heillä oli kova tarve haaskata resurssejaan miehittämättömiin ilma-aluksiin, joita lähetettiin kohti Britteinsaaria, vaikkeivät ne aina edes osuneet niihin.

Kipparikulttuureissa vallitsee yhä voimakas konsensus siitä, että ne olivat sen sodan edistyksellisimmät ilma-alukset, vaikka oikeastaan niitä ei olisi kannattanut valmistaa lainkaan. Kaiken pitäisi olla uutta ja ihmeellistä, jotta voitaisiin kuvitella mahdollisimman vapaasti, mitä leluilla voi tehdä.

Se, että pidetään kiinni siitä, mikä toimii, on vieras ajatus. Yhdysvallat on outo ja takapajuinen maa, koska viranomaiset käyttävät mielellään revolvereja jos niilläkin pärjää ja armeijalla on yhä laajassa käytössä Colt 1911, jota on myöhemmin vähän paranneltu. Sen sijaan voi saada 80-luvulla suunnitellun pistoolin jos kokee sen olevan parempi, mutta kipparin mielestä sekin on jo vanha lelu.

Yhdysvaltojen osaaminen näissä asioissa kyllä tunnustetaan, mutta siinä vaikuttaa olevan vanhoihin leluihin kiintymisen takia vakavia heikkouksia, mikä jättää tilaa maailmanvalloitussuunnitelmille. On varmaankin mahdollista kehittää niin hienoja leluja, että kippareiden kokemusperäistä tietoa kaihtava tapa sotia kykenee päihittämään Yhdysvallatkin.

Myöskään suomalainen ulkopolitiikka ei palvele turvallisuuspolitiikkaa parhaalla mahdollisella tavalla, koska se ajatellaan siten, että pitää olla yksi voimakas liittolainen, joka yritetään saada manipuloimalla palvelijan asemaan. Tätä ei onnistuta koskaan viemään loppuun saakka, sillä liittolaisen valinta on jatkuvan riitelyn aihe ja liittolaiset yritetään usuttaa omien vihollisien kimppuun jo tässä vaiheessa, mikä tekee liittolaisien etsimisen tarkoituksen varsin selväksi ja käytännössä hädän hetkellä joudutaan ottamaan liittolaiseksi se, mikä satutaan saamaa, sikäli kun saadaan yhtään mitään.

Talvisodan ihmeisiin kuuluikin myös se, ettei Suomella ollut ainoakaan liittolaista, vaikka sotaa oli haluttu jo kauan ja Neuvostoliittoa oltiin yritetty provosoida hyökkäämään useammallakin pienellä sotaretkellä.

Toinen varsin todennäköinen ihme on se, että suomalaiset kommunistit ovat hämänneet neuvostoliittolaisia uskomaan, että hyökkäys voidaan tehdä vähäisillä valmisteluilla, koska suuri osa kansasta kääntyy keskushallintoa vastaan, sillä suomalaiset käyttävät mielikuvitusta varsin vapaasti yrittäessään houkutella liittolaiseksi toivottua tahoa tarttumaan syöttiin.

Ulkopuolisen on vaikea ennustaa suomalaisien käyttäytymistä, sillä heillä ei yleensä ole selviä suunnitelmia, ja toinen etu on se, että sotiminen hoituu pelkällä vimmalla kun se on saatu alkamaan.

Tasavaltaan kuuluva röheltämisen vapaus korostuu Suomessa, koska suomalaisilla ei ole koskaan ollut oikeistoa, eli hallitsevaa luokkaa, enemmän kuin keskenään sotivat pienet kuningaskunnat tarvitsevat. Politiikassa tämä näkyy siten, että kaikki puolueet ovat oikeastaan vasemmistolaisia ja osa niistä vain leikkii oikeistoa siksi, että muillakin on sellainen. Puuttuu kokonaan ymmärrys siitä, että sotahullut ja keinottelijat olivat sitä vasemmistoa, minkä Ranskan suuri vallankumous vapautti, ja ettei tasavallan ole tarkoituskaan toimia kunnolla vaan pelkästään vapauttaa ne, jotka eivät sovi käyttämään valtaa.

Oikeistolaisuutta suomalaiset ovat päässeet kokeilemaan vähäsen vieraan vallan aikana siinä vaiheessa kun vieras valta rohkenee kuvitella, että heidän hyväkseen kannattaa tehdä jotain. Ruotsalaiset eivät olleet hyviä huolehtimaan omistakaan asioistaan ja itäiseen maakuntaan he lähettivät mielellään sellaista väkeä, joka oli haitaksi valtiolle, ja Venäjän hallitseva luokka menetti lopulta kokonaan otteensa kansasta, mutta kippareilla on taipumusta vieraskoreuteen, joten suomalaisia yritettiin palvella paremmin kuin omaa kansaa.

Suomalainen kehitysapu toimii aivan samalla periaatteella, sillä taipumus on perinnöllinen. Avustettavia kohdellaan kuin parempaa väkeä ja heille yritetään tarjota parempaa kuin omalle kansalle, ja vaikka se jää osaamattomuuden takia yritykseksi, sitä pitää kuitenkin yrittää.

Ruotsalaiset yrittivät aluksi parantaa suomalaisien oloja, mutta lopulta heidän tapansa valtaa muuttui käytännölliseksi. Suomalaisia tapatettiin sodissa säästelemättä, koska he pitivät siitä, ja moni muistelee näitä aikoja edelleen hyvällä. Kuningas oli hyvä, koska hän antoi suomalaisien röheltää.

Venäjän valta ei kestänyt niin kauan, että oltaisiin päästy näkemään, millaisiin johtopäätöksiin he olisivat lopulta tulleet, mutta selviä viitteitä saa siitä, että he tekivät suomalaisien hyväksi paljon ja moni suomalainen syyttää heitä sen takia sortamisesta. Suomalaisien vapaus jotenkin kärsi siitä, että tsaarit muodostivat heille nykyaikaisen tasavallan ja paransivat suomenkielisen väestönosan asemaa, sillä valittamisen aihetta on pakko löytää. Röheltämistä ei edistetty ollenkaan, joten valtaa käytettiin huonosti.

Koska kyse oli vain vieraskoreudesta, oikeistokokeiluista ei jäänyt väestön geeniperimään juuri mitään, mitä voisi kutsua edistykseksi, vaan entisien hallitsevien luokkien jälkeläiset ovat samanlaisia ongelmatapauksia kuin muutkin.

Suomi on valtiona lähinnä omille teilleen lähtenyt maakunta, jolle omillaan pärjääminen on vaikeaa. Kansa vaatii valitsemiltaan johtajilta mahdottomia ja nämä puolestaan etsivät jotain paremmin johdettua tahoa, johon Suomi voitaisiin liittää, mutta kansanluonteen takia pyrkimykset ovat toivottomia, sillä kansa innostuu liittymisestä vasta kun löytyy sellainen taho, jossa on kunnolla röheltämisen meininkiä. Sen täytyy olla tuhoon tuomittu yhteiskuntakokeilu, kuten Neuvostoliiton alkuajat, Natsi-Saksa tai Euroopan unioni.

Tasavaltaan kuuluva jaloilla äänestämisen periaate ei ole koskaan saanut suosiota Suomessa, sillä muut nähdään vain tulevina alamaisina. Se, että kyllästyy muiden politiikkaan ja lähtee muualle, koetaan petokseksi, koska muille ei oikeasti haluta antaa mitään vapauksia vaan pallo jalkaan ja ruoskaa. Mitä enemmän röheltämisen henkeä typerään politiikkaan liittyy, sitä suurempi synti jaloilla äänestäminen on, koska röheltäminen on tärkeää.

Sitä vastoin se, että lähtee muualle pelkästään omien etujensa tähden, on hyväksyttävää, koska suomalainen ymmärtää myös näiden asioiden päälle. Tiukan paikan tullen kannattaakin keksiä täysin itsekäs tekosyy äänestää jaloillaan, koska se voi toimiakin.

Myöskään parlamentarismi ei oikeasti kiinnosta suomalaisia, koska siihen liittyy liikaa keskustelemista ja ajattelemista, mikä tekee möllöttämisen tarpeettoman hankalaksi. Johtavaan asemaan päässyt henkilö ei voi panna aivoja narikkaan ja ryhtyä määkimään, mitä mieleen juolahtaa, koska näistä asemista käydään jatkuvaa kilpailua. Paljon voi möhliä, koska kansa pitää siitä, mutta heimojen tarve saada johtaviin asemiin omia edustajiaan asettaa sille kuitenkin rajat. Vastustajien valitus yltyy ja jossain vaiheessa virkaan valitaan toinen henkilö.

Tavoite on absoluuttinen valta, jonka avulla voi luopua kokonaan siitä ajatuksesta, että pitäisi osata tehdä jotain kunnolla, sillä tärkeintä on mielipiteenvapaus. Suomalaisen täytyy saada mölistä vapaasti ja olla silti oikeassa, joten tasavalta ahdistaa, koska se on rakennettu keskustelunvapauden ympärille. Mielipide ei ole pyhä asia vaan pyhää on oikeus tuoda oma mielipiteensä julki.

Suomalaisille politiikan tärkeimpiin kysymyksiin kuuluu sananvapauden rajoittaminen, koska oma mielipide on pyhä.

Suomalaiset ovat kuin pieniä lapsia, joilla ei ole ketään aikuista katsomassa perään, ja tästä syystä rationaalinen toiminta on hyvinkin vaikeaa. Jos suomalaisille annettaisiin laite, joka kertoo, kuinka uhkiin tulee varautua, alkaisi tappelu siitä, kuinka se pitää säätää uudelleen, koska kaikki haluaisivat sen antavan omiin käsityksiinsä sopivia neuvoja.

Sotiminen on tietenkin tällä tasolla erittäin kiehtova ajatus ja suomalainen rauhanmarssi on kuin se olisi sotaan lähdössä, joten suomalaiset varautuvat mielellään sotiin. Tähän ei välttämättä malteta investoida riittävästi ja budjetit kohdennetaan miten sattuu, mutta se johtuu vain heikosta keskittymiskyvystä ja siitä, että mielipide on aina tärkeämpi kuin tosiasia. Suomalaiset ovat kuitenkin näissä asioissa tosissaan ja sillä pystyy korvaamaan paljon, sillä kansa, joka innostuu herkästi röheltämisestä, on sodassa hankala vastus. Tappiot eivät heikennä motivaatiota ja seuraavaa siirtoa on vaikea arvata, koska se ei välttämättä noudata mitään tunnettua sodankäynnin oppia.

Vihollinen on luonnollisesti Venäjä, koska pienemmät naapurit eivät kelpaa tähän rooliin ylpeälle kansalle, ja luulot mahdollisuuksista pärjätä sitä vastaan ovat suuret, vaikka käytännössä niitä ei ole olenkaan, koska sodanjohto on kykenemätön ennakoimaan hyökkäykseen, vaikka siitä ilmoitettaisiin etukäteen, ja sen alettua täytyisi varata aikaa kuhnimiseen ja möllöttämiseen. Nykyaikainen kalusto liikkuu niin nopeasti, että venäläiset pystyisivät etenemään länsirannikolle saakka ennen kuin Suomen armeija reagoisi millään tavalla.

Korkeintaan poliisi ottaisi ajoneuvojen numeroita muistiin ylinopeussakkojen antamista varten.

Maanpuolustustahto on hyvä asia yhteiskunnan vakauden tähden, sillä suomalaiset ovat riidanhaluisia ja heidän yhteiskunnassaan on sellainen piirre, että yhteiskunnan vastaiset ainekset keskittyvät julkiselle sektorille. Pieniin venekuntiin jakautunut kansa ei halua sinne liian järjestäytymiskykyistä väkeä, ettei yhteiskunta alkaisi ahdistaa liikaa. Samalla luonnollisesti syntyy riski siihen, että valtiokoneisto hajoaa sabotaasiin ja sisäisiin riitoihin, joten on hyödyksi, että se joutuu miettimään, mille puolelle armeija mahtaisi asettua.

Se on ikään kuin piiritettynä eikä uskalla alkaa riehua, minkä johdosta se on kiinnostunut ammattisotilaista koostuvasta armeijasta, joka olisi helpompi vetää mukaan sen omiin riitoihin kuin asevelvollisuusarmeija.

Eripuraisuus on vahvuus myös ulkopolitiikassa, sillä vaikka isänmaallisuus on suomalaisille pyhä arvo, se, kuten kaikki käsitteet, on suomalaisessa käytössä kuin muovailuvaha. Isänmaallisuuden pitää olla oma ja mielellään parempi kuin muiden keksimät versiot, eikä kukaan pidä itseään petturina, vaikka olisikin myymässä maataan pois siinä toivossa, että hyötyisi siitä itse vähän jotain. Kun joku muu suunnittelee tällaista, se on tietenkin eri asia, mutta tällöin vain valehdellaan, että se on muka epäisänmaallista, jotta syntyisi sellainen käsitys, että itse suhtaudutaan isänmaallisuuteen siten kuin normaalit kansat, ja voitaisiin tilaisuuden tullen hieroa kauppoja muiden huomaamatta.

Ulkopuolisen tahon näkökulmasta suomalainen on kuitenkin epäluotettava näissä asioissa, sillä vaikka hänen uskollisuutensa on edullinen hankinta, hän voi myydä sen moneen kertaan. Vaikka hän onnistuisi myymään maansa, se ei tarkoita sitä, että se jäisi viimeiseksi kerraksi, koska ruoho on aina vihreämpää aidan toisella puolella.

Vaikka maanpetoksellista toimintaa suojellaankin Suomessa, se ei tarkoita sitä, että sitä esiintyisi mahdottoman paljon, sillä vieraan valtion näkökulmasta suomalainen on epäluotettava kauppakumppani, josta voi olla enemmän haittaa kuin hyötyä. Mistään ei tiedä, kuinka monen tahon palveluksessa hän on, joten hänet kannattaa ehkä ostaa vain puhumaan vieraasta valtiosta myönteisiä asioita, mikä ei ole ainakaan haitaksi Suomelle, koska suomalaisilla on taipumusta tärvellä välinsä mihin maihin puhumalla liikaa pahaa sellaisista maista, joiden politiikka ei joiltakin osin miellytä, tai mikä vielä pahempaa, joihin poliittisilla vastustajilla on lämpimät välit.

Mitä enemmän Suomessa toimii tällaisia maanpettureita, sen parempi kaikille.

Politiikaksi kutsuttu ilmiö

Salaliittoteorioiden keksiminen on suomalaisen poliittisen ajattelun peruskivi. Jo pienet lapset osaavat syytellä muita siitä, että nämä juonivat jotain rikollista, ja poliittinen ajattelu kehittyy vähitellen sen päälle.

Erehtymisen varaa ei ole jos syyttää suomalaista puoluetta rikollisjärjestöksi, mutta suomalainen johtamistaito ei riitä monimutkaisiin salaliittoihin, joten suomalaisien synnynnäinen luihuus estää heitä näkemästä, kuinka typeriä puolueet ovat. Tarve keksiä jotain ovelaa, mihin viholliset muka kykenevät, peittää tehokkaasti alleen karun todellisuuden.

Suomalaiset haluavat kuitenkin vajota heimosotiin, joten tästä ei varsinaisesti aiheudu vahinkoa.

Pohjimmiltaan syyttelyssä on kyse alkeellisesta yrityksestä saada kansanpalvelijoiksi sellaisia ihmisiä, jotka välittävät muista ihmisistä, mutta käytännössä se pitää nämä kaukana politiikasta, sillä suomalaiset ovat näissä asioissa parhaimmillaankin läpinäkyviä.

Kukaan, joka tarvitsee tervettä yhteisöä, ei kaipaa suomalaisia johdettavikseen, mutta tämäkin kääntyy eduksi, sillä suomalaiset pääsevät kuvittelemaan vapaasti, että he osaavat valita hyviä johtajia, vaikka todellisuudessa he valitsevat typeriä huijareita ja mielipuolia ja vakaaksi kehittynyt narsistinen persoonallisuushäiriö on johtajassa myönteinen piirre, koska se estää suuttumasta kansalle aivan tosissaan. Siihen on aina runsaasti aihetta, joten on vain eduksi, että johtaja elää omissa maailmoissaan ja kykenee uskomaan olevansa johtamassa jotain aivan muuta kuin todellisia suomalaisia, ja suomalaisien poliitikkojen puheissa vilahteleekin usein niin kummallisia käsityksiä suomalaisista, etteivät ne varmasti perustu ainakaan kokemusperäiseen tietoon.

Yhteiskuntajäljitelmän uskottavuuden kannalta on eduksi, että johtajat ovat johtamistaidossa samaa kuin halpa lenkkimakkara on liharuoissa, koska kansa kokee yhteiskunnan omakseen. Sillä on mielikuva, jonka mukaan se on päässyt kehittyneempien kansojen rinnalle ja jopa ohikin, mutta mikään ei kuitenkaan ole oikeasti muuttunut.

*

Johtaminen on suomalaisille vain kalastamisesta johdettu oikean taidon jäljitelmä. Sitä voisi kutsua ruskeakielisyydeksi, koska se on sitä kehittyneemmissä kulttuureissa, mutta suomalaisien kohdalla se olisi harhaanjohtavaa, sillä heillä se on parasta, mitä löytyy. Ennen vanhaan oli pakko pinnistellä enemmän, koska olosuhteet olivat vaikeammat, mutta taipumukset ovat sitä, mitä suomalaisilta johtajilta odotetaan. Johtajat kokeilevat erilaisia syöttejä ja kehittelevät niitä, joihin saalis nappaa, ja suunnitelmat perustuvat siihen mielikuvaan, ettei kala lopu järvestä kesken vaan täytyy vain keksiä, kuinka sitä saataisiin sieltä ylös.

Kyvyttömyyden takia kalastaminen on suomalaisille erittäin keskeinen taito, joten valta pyrkii siirtymään jonnekin politiikan ulkopuolelle, jotta poliitikoilla olisi jotain, minkä avulla edetä urallaan. Käytännössä tämä rooli on tiedotusvälineillä, koska media käsitetään järveksi, josta voi kalastaa suosiota.

Vasemmiston ja oikeiston välillä oli kauan riitaa siitä, kumpien valheita tiedotusvälineiden tulisi suoltaa, mutta tästä päästiin yli siten, että tiedotusvälineiden annettiin muuttua anarkistisiksi. Nykyisin kummatkin voivat mielistellä mediaa, jonka linja on kuin psykologisen sodankäynnin oppikirjan siitä luvusta, jossa kerrotaan kuinka yhteiskuntajärjestys tuhotaan, ja kaikki ovat tyytyväisiä.

Enää ei ole monimutkaisia ajatusrakennelmia, joiden noudattaminen ennen rajoitti poliitikkojen kalastelua, ja kaikki ovat samalla viivalla kunhan vain ymmärtävät, että anarkian on katettava poliittinen kenttä vasemmalta oikealle ja liberaaleista konservatiiveihin. Jos tätä ei ymmärrä, niin sitten muut yrittävät työntää politiikan ulkopuolelle, mutta muuten kaikki on hyvin – ainakin jonkin aikaa.

Johtamistaito on pääosin samalla tasolla myös politiikan ulkopuolella, joten sieltä ei kuulu hirveästi vastaväitteitä, ja kansa on tyytyväinen kun päätöksenteko on kyetty muuttamaan kalasteluksi, jota se ymmärtää.

Tähän liittyy myös suomalaisien tarvitsemaa eriarvoistumista, sillä kun liehakoidaan sellaisia henkilöitä, jotka puhuvat typeryyksiä, typerällä ja epärehellisellä yksilöllä on erinomaiset mahdollisuudet yletä yhteisön hierarkiassa. Typeryyksiin uskovaa henkilöä kunnioitetaan ja hän pääsee hyötymään korruptiosta, kun taas sellainen, joka ei suostu uskomaan typeryyksiin, voidaan vaikka eristää yhteisön ulkopuolelle.

Näin saadaan kätevästi suoritettua rotuhygieniaohjelma, jonka jälkeen yhteisö on sitä, mistä suomalaisuudesta pohjimmiltaan on kyse.

Tämä muistuttaa tavallisia vainoja, joissa jokin ryhmä valitaan syylliseksi muiden aiheuttamiin ongelmiin, mutta se on viety paljon pitemmälle. Suomalaiset tarkkailevat toisiaan saadakseen selville, millaisia typeriä päätöksiä muut vastustaisivat, päästäkseen pitämään heitä vihollisina. Usein itse typeryydet ovat vain välineitä, joilla voidaan lavastaa muita vainojen kohteiksi, ja poikkeuksellisen voimakas verenhimo pitää huolen siitä, että suomalainen voi aivan tosissaan uskoa siihen, että se, joka vastusti typeryyksien tekemistä, onkin vastuussa niistä ja sen takia muiden kokemat haitat on kostettava hänelle.

Totuudesta suomalaiset eivät pidä lainkaan, koska se pyrkii muuttamaan yhteisöä heille epäedulliseen suuntaan, mutta järjettömät väitteet kiinnostavat aina. Niitä täytyy ainakin vähän kokeilla, vaikka ne eivät vaikuttaisi käyttökelpoisilta, sillä voisi kuitenkin löytyä jokin keino liittää ne niihin typeryyksiin, joihin pitää uskoa jos haluaa kuulua joukkoon.

Parhaimmillaan järjettömyydet ovat silloin kun niistä aiheutuu selvää haittaa, koska silloin saadaan ehkä harhautettua osa yhteisöstä huolestumaan jostain muusta kuin omista eduistaan, jolloin muille jää enemmän tilaa huolehtia omista eduistaan. On jopa toivoa siitä, että liiaksi vanhoihin typeryyksiin takertuneita henkilöitä saadaan savustettua ulos, jotta uusiin typeryyksiin uskovia voitaisiin nimittää heidän tilalleen.

Suomalaiselle politiikalle on ominaista, että siinä innostutaan jostain, mistä aiheutuu haittaa, koska suomalaiset pääsevät näin toteuttamaan itseään, joten edes se, että asia on jossain vaiheessa sotkettu siihen kuntoon, ettei poliitikkoja huvitakaan jatkaa typerien asioiden ajamista, koska ei ole vaikea arvata, ketkä olisivat vastuussa seurauksista, ei välttämättä riitä syyksi muuttaa suuntaa. Kansa pelailee innoissaan omiaan vailla alkeellisintakaan mielenkiintoa olla vastuussa mistään, joten poliitikkojen on vain alistuttava siihen, että heidän on aiheutettava vahinkoa ja katseltava sopivaa pakotietä jos he haluavat pysyä mukana politiikassa.

*

Salaliittoteorioiden keksiminen on suomalaisen poliittisen ajattelun peruskivi. Jo pienet lapset osaavat syytellä muita siitä, että nämä juonivat jotain rikollista, ja muu poliittinen ajattelu kehittyy sen päälle.

Erehtymisen varaa ei ole jos syyttää suomalaista puoluetta rikollisjärjestöksi, mutta suomalainen johtamistaito ei riitä monimutkaisiin salaliittoihin, joten suomalaisien synnynnäinen luihuus estää heitä näkemästä, kuinka typeriä puolueet ovat. Tarve keksiä jotain ovelaa, mihin viholliset muka kykenevät, peittää tehokkaasti alleen karun todellisuuden.

Suomalaiset haluavat kuitenkin vajota heimosotiin, joten tästä ei varsinaisesti aiheudu vahinkoa.

Pohjimmiltaan syyttelyssä on kyse alkeellisesta yrityksestä saada kansanpalvelijoiksi sellaisia ihmisiä, jotka välittävät muista ihmisistä, mutta käytännössä se pitää nämä kaukana politiikasta, sillä suomalaiset ovat näissä asioissa parhaimmillaankin läpinäkyviä. Kukaan, joka tarvitsee tervettä yhteisöä, ei kaipaa suomalaisia johdettavikseen, mutta tämäkin kääntyy eduksi, sillä suomalaiset pääsevät kuvittelemaan vapaasti, että he osaavat valita hyviä johtajia, vaikka todellisuudessa he valitsevat typeriä huijareita ja mielipuolia.

Yhteiskuntajäljitelmän uskottavuuden kannalta on eduksi, että johtajat ovat johtamistaidossa samaa kuin halpa lenkkimakkara on liharuoissa, koska kansa kokee yhteiskunnan omakseen. Sillä on mielikuva, jonka mukaan se on päässyt kehittyneempien kansojen rinnalle ja jopa ohikin, mutta mikään ei kuitenkaan ole oikeasti muuttunut.

 

*

kansi

Suomalaisen puolueen puolueohjelman pystyy tunnistamaan lukemattakin pelkäksi tahattomaksi huumoriksi, koska siinä ei ole kuin epämääräisiä toiveita, ja yleensä rivien välistä on helppo lukea, että jonkun muun pitäisi toteuttaa ne. Suomalaisista ei vain ole pitkäjänteiseen suunnitteluun ja suunnittelusta ylipäätään on runsaasti huonoja kokemuksia, joten siihen ei mielellään edes yritetä paneutua.

Kokoomus on suomalaisista puolueista suoraselkäisin, koska se on rehellisesti ja kiemurtelematta lauma älyllisesti rajoittuneita valehtelijoita. Sen nettisivuilla kerrottiin aikoinaan yksiselitteisesti, että Yhtenäinen Venäjä on sen veljespuolue, ja linkkiä tähän leviteltiin nettikeskusteluissa varsin ahkerasti, mutta nyttemmin mitään tällaista ei muka ihan varmasti ole koskaan ollutkaan ja näin on valmis vannomaan vaikka kuka.

Muut puolueet arastelevat tällaista lähestymistapa ja mieluummin yrittävät selittää ympyrän neliöksi ja ehkä vähän uhkaillakin, mutta Kokoomus edustaa rohkeasti sitä, mitä suomalaiset todella ovat.

Tästä syystä se on onnistunut löytämään politiikasta aivan omanlaisensa paikan. Sen kannatus sinänsä on pieni, mutta se kykenee kasvamaan palvelemalla muita. Kun oikeasti suuret puolueet keksivät jotain, kokoomuslaiset rientävät toteuttamaan sitä ja puolue saa liikkuvia äänestäjiä puolelleen.

Periaatteita Kokoomuksella ei juuri ole, joten kun isänmaallisuus on muodissa, se on puolueista isänmaallisin, ja kun se ei ole muodissa, se on vähiten isänmaallisin. Sillä on myös aivan oma tapansa rakentaa puolueohjelma. Se lupaa mahdollisimman paljon sisältämättä oikeastaan mitään, mikä on eduksi, koska näin ei jää tilaa suomalaisille puolueohjelmille tyypilliselle sekavuudelle ja ristiriitaisuudelle.

Politiikassa se on kuitenkin vain apupuolue eikä oikeasti johda yhtään mitään, joten sillä ei myöskään ole mitään todellista merkitystä. Se lähinnä tarjoaa innokkaita apulaisia laiskempaa johtaja-ainesta suosiville puolueille ja saa siitä hyvästä tulonsiirtoja omille jäsenilleen.

Sen tärkein työnantaja ovat sosialidemokraatit, jotka keksivät vaikeampia tapoja tuhota kansantalous kuin pystyvät tai jaksavat itse toteuttaa. Kyse on oikeastaan luokkasodasta, jossa Kokoomus on vihollinen, mutta se pystyy kuitenkin toimittamaan aina riittävän määrän innokkaita apulaisia tekemään varsinaiset työt ja kantamaan vastuun seurauksista.

Kokoomuspoliitikolle riittää palkkioksi se, että hän pääsee tekemään kauppoja menestyvien huijareiden kanssa ja pystyy ehkä käärimään vähän jotain omaankin taskuunsa. Sen takia kannattaa ottaa ammutuksi tulemisen riski, joka voi realisoitua siinä vaiheessa kun kansantalous saadaan viimein kaatumaan Kokoomuksen vastuulla.

Surullisinta Kokoomuksessa on se, että se on kaikesta huolimatta verraten hyvä tekemään suunnitelmia ja muut puolueet mielellään luottavat tiukan paikan tullen siihen, että se onnistuu pelastamaan nekin.

Toinen poikkeuksellisen mielenkiintoinen puolue on Vasemmistoliitto, jolla on kannatukseensa nähden huomattavan paljon auktoriteettia. Sen politiikalla pystyisi pilaamaan kaiken mahdollisen, mutta jos jollakulla sattuu olemaan sen jäsenyys, häntä kuunnellaan kuin hänellä olisi suurempaa viisautta kuin muilla.

Tämä johtuu siitä, että Vasemmistoliitto on suomalaisien oman johtajatyypin puolue. Sitä ei voi käyttää johtamiseen, mutta ei siitä eroonkaan päästä vaan sitä on pakko kuunnella silloinkin kun on sen kanssa eri mieltä. Veri vetää sen suuntaan ja sen takia se on suhteettoman paljon esillä, ja toisin kuin muiden marginaalipuolueiden kanssa kinastellessa, sille täytyy osata väittää vastaan perustellusti ja moni antaa sille periksi jos ei keksi riittävän hyviä perusteluja omille näkemyksilleen.

Julkisen keskustelun kautta se kykenee vaikuttamaan kokoonsa nähden hyvin paljon yhteisiin asioihin eikä sen tarvitse kantaa vastuuta levittämistään typeryyksistä. Kokoomus on sen pahin vihollinen, mutta Kokoomus sijaishallitsijapuolueena mielellään omaksuu sen näkemyksiä ja naamioi ne oikeistoliberalismiksi, jotta niiden takana oleva suomalaiskansallinen järjenjuoksu ei näkyisi turhan selvästi.

Se on myös ainoa puolue, joka ei pysty irtisanoutumaan poliittisesta väkivallasta edes leikisti, koska sillä on sellainen käsitys, että todellisuudessa sen pitäisi johtaa maata ja muut ovat jotenkin rikollisia kun se ei toteudukaan.

Vasemmistoliiton ajattelijoiden seuraaminen on helpoin tapa ymmärtää suomalaista yhteiskuntaa, koska he paljastavat sen, mitä muut haluavat. Jos jossain on yhteiskunta romahtamassa, Vasemmistoliitto seuraa tilannetta tiiviisti ja yrittää löytää siitä myönteisiä piirteitä, joihin kuuluu aina se, että kyvyttömiä ihmisiä on saatu liian vastuullisiin tehtäviin.

Muut puolueet pyrkivät saattamaan Suomen samanlaiseen tilaan, mutta siitä ei keskustella avoimesti vaan sille keksitään tekosyitä. Päämäärä on kuitenkin saada kaikki tärkeät asemat henkilöille, jotka voisivat kuulua Vasemmistoliittoon.

Vihreä liitto puolestaan on onnistunut kehittymään lähes täydelliseksi sen, mitä suomalaiset kutsuvat edistykseksi.

Suomalaiset ovat tavattoman kiinnostuneita kaikesta uudesta ja ulkomaisien yhtiöiden kannattaa myydä prototyyppejään Suomessa, koska silloin niille saadaan runsaasti koekäyttäjiä, jotka ostavat tuotteet täyteen hintaan.

Suomalainen johtamistaito on kyennyt pilaamaan tämänkin ja oma tuotekehitys laahaa jäljessä, koska poliitikoilla ja virkamiehillä on pakkomielle sekaantua siihen edistyksen nimissä mahdollisimman paljon sillä seurauksella, että se lakkaa kiinnostamasta.

Vihreä liitto on suomalainen versio edistyspuolueesta ja se on kiinnostunut varsinkin kiinnostunut uusista ja puhtaista energianlähteistä. Se vastustaa myös määrätietoisesti ydinvoimaa, paitsi juuri silloin kun Suomeen päätettiin ainoan kerran rakentaa uutta ydinvoimaa sen olemassa olon aikana, mutta eniten haittaa se on aiheuttanut tyrkyttämällä muille uusiutuvia energianlähteitä täysin väärällä tavalla. Se haukkuu, pilkkaa ja hyppii silmille, ja pääsee sitten narisemaan, että muut maat ovat näissä asioissa paljon Suomea edellä.

Sillä on myös hyvin mukautuva usko ihmisen aiheuttamaan ilmastonmuutokseen, joka vaikuttaa joki viilentävästi tai lämmittävästi, ja sen avulla se pystyy haittaamaan edistystä myös niillä alueilla, joista ei ymmärrä juuri mitään.

Kehityksen haittaaminen riitelemällä ei ole suomalaisessa politiikassa millään muotoa poikkeuksellista, mutta Vihreä liitto on vienyt sen uudelle tasolle paneutumalla kunnolla hyvin kapeaan alaa.

Suomen keskusta ja Suomen sosialidemokraattinen puolue ovat vihollisia keskenään, mutta myös siamilainen kaksonen, koska niillä on yhteinen päämäärä. Ne yrittävät päästä käyttämään muita karjana, jolloin niiden olisi mahdollista elää menneisyydessä luopumatta kuitenkaan nykyajan mukavuuksista ja olla sopeutumatta siihen ajatukseen, että muut soveltuvat paremmin johtamaan nykyaikaista yhteiskuntaa.

Kumpikin haluaa enemmän vapauksia itselle ja enemmän sääntöjä muille. Sosialidemokraatit ovat kaupungistuneempia, joten niillä tämä politiikka aiheuttaa koko ajan kitkaa muun yhteiskunnan kanssa, mutta Keskustalla se etenee huomaamattomammin, koska sen kannatus painottuu vahvasti maaseudulle. Asiasta ei paljonkaan keskustella, mutta silti elämä maaseudulla muuttuu koko ajan kummallisemmaksi ja jo lähellä kaupunkeja löytää sivuteiltä aivan erilaisen liikennekulttuurin, jossa dementikko voi puuhata auton ratissa omiaan ja muun liikenteen on vain yritettävä sopeutua häneen.

Koska puolueet eivät pidä toisistaan, jossain vaiheessa dementikko joutuu sopeutumaan siihen, että maaseudun valtakulttuurin ja sosialidemokraattien kesämökkikulttuurin välille syntyy kahnausta, sillä kun valvontaa ei ole ja ihanne on se, että yksilö saa tehdä mitä haluaa, maalaiset alkavat jossain vaiheessa tapella keskenään.

Tämä ei välttämättä ole huono asia, sillä yksi Suomen lukuisista ongelmista on se, että maalaisia on liikaa.

Kristillisdemokraatit ja Suomen ruotsalainen kansanpuolue taas ovat jalostaneet omissa maailmoissaan elämisen turvalliselle tasolle. Ne eivät juurikaan kasva tai kutistu tapahtui mitä tahansa, joten politiikan tasollakaan ei ole mitään väliä.

Ne ovat turvallinen vaihtoehto sellaisille, jotka kykenevät sopeutumaan niihin.

Suomalainen puolue pyrkii hajottamaan yhteiskuntaa huomaamattomasti. Se uskottelee, että asiat ovat hyvin ja pyrkii pitämään aiheuttamansa vahingon kaukana tärkeimmiksi kokemistaan kannattajista. Ne, jotka joutuvat kohtaamaan todellisen tilanteen, tulevat vihaisiksi ja haluavat parempaa politiikkaa, mikä merkitsee käytännössä vahingollisempaa politiikkaa, sillä suomalainen ei pidä toimivasta politiikasta.

Tyytymättömyys kyetään aika hyvin naamioimaan myönteiseksi kehitykseksi, jolla puolueet itse asiassa aiheuttavat vahinkoa, mutta sen lisäksi on olemassa myös protestiliikehdintä niille, joille sekään ei riitä.

Suomen maaseudun puolue edusti tätä liikehdintää, ja koska se oli vieläkin huonompi kuin muut puolueet, sen poliitikkojen taso oli alhaisempi. Suomalainen luottaa typerään, järjestäytymiskyvyttömään ja ennalta arvaamattomaan johtajana, ja tämä korostuu vaikeina aikoina. Samoin se, että joutuu kohtaamaan ensimmäisien joukossa vaikeat ajat, joita kohti johtajat ovat suunnistamassa, on pätevä syy siirtyä kriisiaikojen ajattelutapaan.

Näin SMP hajosi lopulta ihan vain sen takia, että tyytymättömien määrä kasvoi suureksi eikä se enää osannut käsitellä kannatustaan. Syntyi valtataistelua, johon se lopulta hajosi.

Sen raunioille nousi Perussuomalaiset, joka perustettiin vain siksi, että eräs SMP:n kansanedustaja halusi pysyä eduskunnassa tarvitsematta liittyä mihinkään muuhun. Erittäin vaatimattomasta alustaan huolimatta puolue koettiin alusta saakka tärkeäksi, koska siitä tiedettiin heti, että se kasvaa vielä suureksi. Paljon parempaa alkua protestipuolueelle ei voisi olla.

Sen kasvettua suureksi ydinryhmän epäluotettavuus alkoi muodostua ongelmaksi, sillä suomalaisiin protestiliikkeisiin kuuluu olennaisesti se, että johtohahmot ovat kiinnostuneita lähinnä omista eduistaan. Se on puolueille tyypillistä ylipäätään, mutta korostuu sitä enemmän, mitä enemmän ne ovat olevinaan parantamassa maailmaa.

Lopulta ydinryhmä päätti säilyttää asemansa perustamalla uuden puolueen, jonka oli suunniteltu saavan Perussuomalaisien kannatuksen, vaikka aatteellinen pohja pantiin kokonaan uusiksi siitä syystä, että väki oli saavuttanut jo sellaisen elintason, ettei sitä enää huvittanut samaistua syrjäytyneisiin, joiden kannatuksella se oli urallaan edennyt.

Näin Perussuomalaisista tuli käytännössä uusi puolue, koska protestiliikkeen tarvitsemat johtajat lähtivät pois, mutta se sai kuitenkin pitää protestiliikehdinnän, joka oli tullut petetyksi harvinaisen härskisti. Vaikka protestiliike alkaa jossain vaiheessa kaivata riittävän epäluotettavia johtajia, kohtuullisen suurena puolueena aloittaminen auttaa kuitenkin tekemään hyvän vaikutuksen sellaisiin kansalaisiin, joiden protestimieliala ei ole niin korkealla, että sen takia haluttaisiin pilata sekin, mitä ei vielä olla ehditty pilata.

Uusi puolue, eli Sininen tulevaisuus, taas edustaa suomalaista ajattelutapaa puhtaimmillaan. Koko maailman pitäisi pyöriä oman venekerhon ympärillä, joten puolueen kannatuksen pitäisi seurata perässä kun se päättää perustaa uuden puolueen ja alkaa ajaa erilaista politiikkaa kuin aikaisemmin. Äänestäjät vain jotenkin hyväksyisivät sen, että kansanedustajat ovatkin äkkiä jotain muuta kuin sitä, minkä takia heidät eduskuntaan äänestettiin.

Se, ettei tällainen siirto toimi käytännössä, edustaa suomalaisille äärimmäistä pahuutta sikäli kun asialla on oma venekerho, koska heille on luonnotonta ajatella, että muillakin venekerhoilla on yhtäläinen oikeus ajatella itse. Geenit vain eivät ole edulliset oikean kansan muodostamista varten.

Jos muut epäonnistuvat yrittäessään jotain tällaista, niin se on iloinen asia, mutta omalla venekerholla pitäisi kuitenkin olla erivapaus onnistua.

Epäonnistuminen aiheuttaa uhkakuvien maalailua, koska jokin luonnoton voima tuntuu rajoittavan venekerholle kuuluvaa vapautta, mutta se on vain tapa käsitellä tilannetta eivätkä uhkakuvat sinänsä ole mitenkään merkityksellisiä. Kaikilla puolueilla on samanlaisia hirvittäviä mielikuvitusvihollisia, joista puhutaan paljon, mutta samaan aikaan sisällissotaan ajautuminen ei pelota ollenkaan vaan sen tieltä puretaan kaikki mahdolliset yhteiskunnan toimintaa säätelevät mekanismit, koska nekin rajoittavat vapautta.

Mielikuvitusmörkö estää valehtelemasta ja haastamasta riitaa täysin siemauksin, joten se on sitten olevinaan ainoa todellinen uhka ja kohti sisällissotaa ajautuminen on keskeinen osa sen torjumista. Puolueet kokevat vapautuvansa mörköjensä otteesta sitä mukaa kun ne saavat lisää vapautta ryhtyä itse möröiksi. Tässä yhteydessä ei ole ollenkaan paha asia kokea omistavansa oikeuden keksiä ainoan oikean totuuden itse ja haaveilla, että jonain päivänä se hävittää kaikki kilpailijansa.

Sininen tulevaisuus on kuitenkin omalla tavallaan merkittävä puolue, koska se on todistanut, että suomalaisien luottamus huijareihin on rotuominaisuus, jonka poistumisesta on aivan turha haaveilla.

Suomen maaseudun puolueen raunioille kehittyi uusi puolue aineksista, jotka tiedettiin hyvin epäluotettaviksi, ja se alkoi sitten kasvaa omalla tyylillään, eli lähinnä houkuttelemalla riveihinsä sellaisia poliitikkoja, joilla oli kansan suosiota, mutta joille ei löytynyt tilaa muista puolueista.

Jostain syntyi sellainen käsitys, että SMP:n jäänteet olivat torjumassa jotain hirvittävää äärioikeiston uhkaa ottamalla mukaan toimintaansa tällaisia henkilöitä, ja Perussuomalaisien hajoamisen jälkeen oli ilmeistä, että SMP:n jäänteet olivat näiden huhujen takana, sillä heillä ei ollut mitään tuntumaa kentälle. Uuteen puolueeseen ei saatu tulemaan juuri ketään ja puoluerekisteriin pääsemistä vaikeutti se, että viidentuhannen kannattajakortin kokoon saaminen oli valtava haaste, vaikka puolueella oli parisenkymmentä kansanedustajaa.

Suomalainen johtaja ei vain tunnista huijaria, vaikka pääsisi seuraamaan tämän toimintaa läheltä vuosien ajan, ja näille suodaan erivapauksia, jotta huijarin elkeitä ei tarvitse huomata. SMP:n jäänteille ominainen tapa solvata muita siinä toivossa, että joku solvaisi takaisin, jolloin voi unohtaa oman roolinsa ja alkaa teeskennellä uhria, oli äkkiä poliitikolle sopivaa käyttäytymistä. Aikaisemmin oltiin kohistu pienemmistäkin poliitikkojen käytösvirheistä, mutta nyt oli kaikki sallittua. Edes se, että ministeri kutsui Helsingin sanomia systeemin oksennukseksi, ei herättänyt närkästystä politiikassa eikä mediassa, koska tällaisia ihmisiä tarvittiin torjumaan niitä uhkia, joista he olivat kertoneet. Joitakin yksittäistapauksia lukuun ottamatta suomalainen yhteiskuntajärjestelmä oli hallitusta myöten mukana auttamassa huijareita tekemässä siirtoaan, jonka takana ei ollut lainkaan tervettä harkintaa.

Kyse ei ollut siitä, että ovelat huijarit olisivat soluttautuneet politiikan huipulle, vaan nämä otettiin mukaan aivan sellaisinaan. Ei tarvinnut teeskennellä mitään tai edes pitäytyä sen verran tosiasioissa, että olisi tiennyt todellisen asemansa puolueessa, koska luottamus syntyi ihan vain valehtelemalla.

Suomen sisällissodan aloitti tähän saman kategoriaan kuuluva henkilö ja asia on vain unohdettu, jotta siitä ei tarvitsisi oppia mitään. Wikipediasta löytyy yksi suomalainen, jonka löytymistä on vaikeutettu käyttämällä etunimen tilalla lempinimeä, ja se on juuri tämä sankari.

Suomalaisilla on sellaiset geenit, että huijarin menestyminen heidän parissaan riippuu huijarista itsestään. Apua kyllä saa, vaikka uskoisi liikaa omiin valheisiinsa, koska suomalaiselle huijari on auktoriteettihahmo, jonka yläpuolella ei ole enää yhtään mitään. Järki ei yksinkertaisesti taivu hänen puheidensa kyseenalaistamiseen.

*

Suomalaisen politiikan luonteesta pääsee jyvälle itsenäistymisprosessin avulla.

Tsaarin vallan kaatuminen antoi toivoa itsenäistymisestä ja sosialidemokraatit päähallituspuolueena kyselivät Venäjän väliaikaiselta hallitukselta, että josko olisi mahdollista itsenäistyä, eikä muillakaan ollut tässä vaiheessa mielenkiintoa tehdä asiaa vaikeaksi, mutta väliaikainen hallitus vastasi kieltävästi ja varmuuden vuoksi myös hajotti Suomen hallituksen, joten siitä syntyi hyvinkin opettavainen tarina suomalaisesta politiikasta.

Bolsevikkien kaapattua vallan Venäjällä päätettiin itsenäistymistä yrittää uudestaan. Nyt sosialidemokraatit olivat keksineet, että siihen piti saada lupa bolsevikeilta, kun taas porvarit halusivat itsenäistyä ilman mitään lupia ja sitten päästiin kinaamaan pikkuasioista, mikä on suomalaisille erittäin rakas harrastus.

Porvarien tapa sai eduskunnassa enemmän kannatusta, joten sosialidemokraatit tekivät sen toteuttamisen vaikeaksi takertumalla muotoseikkoihin, koska suomalaiset ovat melko huonoja häviäjiä. Porvarit kiukuttelivat korostamalla, että asialla oli kiire, mutta heitäkään ei haitannut se, että lopulta eduskunta jäi lomalle juuri ennen kuin julistuksen antaminen ehdittiin ottaa käsittelyyn.

Porvarit olivat ajatelleet, että itsenäisyydelle heltiäisi helposti tunnustus muilta mailta, mutta muut maat vaativatkin, että ensin piti saada itsenäistymisen lupa venäläisiltä. Tähän oli luultavasti tärkeimpänä syynä se, että porvarit olivat varustautuneet saksalaisien tuella irrottautumaan Venäjästä sotimalla, joten muut maat olisivat voineet joutua hankalaan tilanteeseen tunnustamalla suomalaisien itsenäisyyden ennen kuin siihen oli saatu lupa Venäjältä.

Näin jo ensimmäinen tärkeä ulkopoliittinen tapahtuma meni mönkään vain siksi, ettei suomalaisilla ole juurikaan pelisilmää tai edes taipumusta ottaa huomioon, mitä heidän näpertelyistään voi aiheutua muille.

Porvarit olisivat halunneet pyytää lupaa perustuslakia säätävältä kansalliskokoukselta, mutta saksalaiset painostivat heitä pyytämään sitä bolsevikeilta, koska valta oli siinä vaiheessa näillä eivätkä he varmaankaan olleet kaapanneet valtaa siksi, että antaisivat ennen vallankaappausta jatkuneen itsenäistymisprosessin kuitenkin jatkua. He kyllä puhuivat kansalliskokouksen järjestämisestä ja suomalaiset mielellään uskovat sellaisiin puheisiin, jotka miellyttävät heitä, mutta muualla maailmassa ei tullut yllätyksenä, että he hajottivat kansalliskokouksen melkein heti sen alettua.

Suomalaiset porvarit olivat ennen vallankumousta luottaneet bolsevikkeihin ja suojelleet heitä, sillä marxilaisuudessa on paljon sellaista, mikä vetoaa suomalaisiin mielenmaisemiin, ja yhä syvemmälle kaaokseen vajoava keisarikunta koettiin vastenmieliseksi. Lenin puhui siinä vaiheessa lähinnä vapauksista, joista suomalainen innostuu herkästi niin paljon, ettei jouda ollenkaan ajatella, että mitä muuta hän on ehkä saamassa, ja luokkasotapuoli tuli mukaan kuvioon vasta siinä vaiheessa kun tarvittava kannatuspohja oli jo olemassa.

Sama virhe tehtiin myös Venäjällä bolsevikit ehtivät pienen hetken verran olla porvareidenkin sankareita ja vallankumouksen jälkeen alkanut marxilainen vallankumous tuli yllätyksenä, vaikka se on marxilaisille maailman tärkein asia siihen saakka, että päästään elämään vallankumouksen jälkeistä aikaa. Heidän kirjallisuuttaan ei voi lukea törmäämättä siihen.

Vallankumouksen johtaminen siihen, että bolsevikit aloittivat oman vallankumouksensa, oli pelästyttänyt porvarit eivätkä itse uskaltaneet mennä Venäjälle tiedustelemaan, olisiko lupa mahdollista saada, joten sosialidemokraatit kuitenkin pääsivät toteuttamaan omaa suunnitelmaansa. Heidän tarinansa mukaan Lenin suhtautui asiaan erittäin suopeasti, mutta heidän valtuuskuntansa ei saanut aivan niin suopeaa vastakaikua ensimmäisellä kerralla vaan asiasta piti käydä kyselemässä uudelleen parin viikon kuluttua, jolloin heltisi lupaus siitä, että luvan voisi käydä hakemassa Kansankomissaarien neuvostolta myöhemmin.

Liikkuu myös sellaisia tietoja, että Lenin olisi myöntänyt luvan siksi, että sosialidemokraatit tarvitsivat sen vallankumouksen tekemistä varten, koska porvareiden itsenäisyysvaatimukset olivat jotenkin mahdottoman vaikea este. Tämäkään ei sovi kunnolla asian käsittelyyn ja bolsevikkien punaisille antama tuki oli sisällissodassa aivan liian vähäistä ja luonteeltaan sellaista, että sen olisi voinut saada myös vähemmän tärkeiden henkilöiden avulla, joten tarina on uskottavuudeltaan samaa luokkaa kuin sosialidemokraattien versio, jossa Lenin lahjoitti ihan vain hyvyyttään itsenäisyyden Suomelle ja sen takia kaikkien suomalaisien olisi kunnioitettava häntä.

Tarinaa kuitenkin pidetään uskottavana, sillä niin porvareilla kuin sosialidemokraateillakin oli sisällissodan takia pian syytä valehdella siitä, mitä Leninin kanssa oli keskusteltu. Porvarit tarvitsivat hirvittävää petosta ja sosialidemokraatit lupausta sotilaallisesta avusta ja vallankumouksesta keskusteleminen sopii kumpaankin tarpeeseen.

Todelliset syyt luvan antamiseen lienevät olleet geopoliittiset, sillä muitakin vastaavia pyyntöjä mietittiin tarkoin ennen kuin lupa joko annettiin tai ei annettu, mutta suomalaiset pitävät omia etujaan edistävistä tarinoista, joten he eivät ole juurikaan ajatelleet tätä mahdollisuutta.

Suomalaisen politiikan historia on kokoelma erilaisista tarinoista kasattuja kompromisseja, joihin suurin osa valehtelijoista on aika tyytyväisiä, mutta melko harvoin kompromissi vaikuttaa siltä, että se olisi voinut oikeasti toimia käytännössä, koska se ei sovi kunnolla todellisiin tapahtumiin.

Joka tapauksessa tapahtumilla tuskin oli mitään sen kummempaa merkitystä sisällissodan syntymisessä, sillä kummatkin olivat jo aikaisemmin kiihottaneet kansaa ryhtymään taistelemaan omista syistään. Porvareiden syy tosin katosi itsenäistymisen mukana, mutta sitä tarkemmin he tappoivat käsiinsä saamat venäläiset.

Suomen itsenäisyyspäivä on kuudes joulukuuta siksi, että eduskunta palasi silloin lomaltaan ja antoi viimein kiireellisen julistuksen, jolla ei saatukaan itsenäisyyttä, mutta suomalaiset ovat kuitenkin olleet ajankohtaan melko tyytyväisiä.

Neljäs tammikuuta olisi kuitenkin ehkä parempi itsenäisyyspäivä, koska silloin saatiin ensimmäiset itsenäisyyden tunnustamiset muilta mailta.

*

Suomalainen politiikka perustuu siihen, että suomalaiset ovat kehittyneet ryöstelemään venekerhoina.

Muiden menestymien tarkoittaa vain sitä, että syntyy lisää rosvottavaa, ja tästä syystä talouspolitiikka muuttuu koko ajan kun sitä yritetään käyttää keinona rosvota. Yritykset eivät ole koskaan viihtyneet Suomessa, koska sinne ei voi sopeutua ollenkaan. Talouspolitiikka on liian epävakaa ja siinä mietitään liikaa sitä, kuinka varallisuus voitaisiin saada pois yritykseltä.

Valtionyhtiöt ovat poikkeus, koska niillä voi simuloida rosvoretken tekemistä ulkomaille, mistä seuraa aina suuret tappiot, koska tapa tehdä liiketoimintaa on aivan väärä ja sitä tekevät aivan väärät henkilöt. Tätä selitellään sillä, että suomalaiset ovat muka liian rehellisiä menestymään muualla, vaikka politiikka on pelkkä juonittelemista ja muiden taskujen kaivelemista eikä liiketoiminta kukoista Suomessakaan.

Koska nykyaikainen politiikka on ajateltu siten, ettei väkivalta kuulu siihen, suomalaiset soveltavat siihen toista tuttua käyttäytymismallia eli kalastamista.

Poliitikkojen lupaukset ovat periaatteessa vain vieheitä, joita kehitellään sen mukaan, millä saa paljon ääniä, ja näin syntynyt politiikka valehdellaan järkeväksi, vaikka seurauksia ei juuri ajatella.

Tavallinen kansalainen taas käyttää vieheenä äänioikeuttaan. Sen avulla poliitikkoja yritetään houkutella lupaamaan jotain, mitä hän haluaa kuulla, mutta sille yritetään löytää myös muuta käyttöä. Moni yrittää tehdä siitä pyydyksen äänestämällä hämäykseksi jotain, mitä ei oikeasti kannata, jotta poliitikot luulisivat jotain ja päätöksenteko kehittyisi heidän huomaamattaan johonkin suuntaa. Yksittäisestä äänestä tehty pyydys selvästikään ei toimi, koska poliitikoilla ei ole aikaa miettiä jokaisen äänestäjän motiiveja erikseen, mutta niitä näpertelemällä ei silti pääse sellaiseen maineeseen, että kärsii harhoista ja suuruuskuvitelmista.

Suomalaisen poliittinen ajattelu on sillä tasolla, että hän keksii viholliskuvia, joihin liittyy sellainen käsitys, että muilla on jotain, mikä kuuluisi hänelle. Näitä käsityksiä hellitään ja vaalitaan ja ne pyrkivät laukeamaan kun silmiin sattuu ihminen, joka näyttää sopivan käsityksiin. Ryöstelyn tarve herää, vaikkei viholliseksi valikoitunut tuntematon ihminen edes näyttäisi olevan niin varoissaan, että hänet kannattaa ryöstää.

Tätä naamioidaan aatteelliseksi toiminnaksi ja sisällissota oli jälkikäteen tulkittuna Suomen historian aatteellisin vaihe, koska silloin ryöstelyn tarve pääsi vapautumaan. Varakaskin suomalainen tunsi tarvetta tyhjentää jonkun muun taskut, ja jos niistä ei riittänyt jaettavaa kaikille, ryöstettiin housutkin. Varakaskin ihminen oli onnellinen saadessaan saaliiksi edes vanhoja lumppuja, sillä kyse oli vain alkukantaisen tarpeen tyydyttämisestä.

Suomalaisien aatteellisen toiminnan analysoiminen johtaa siihen, että heidän on luotava myytti siitä, että he ovat ennakkoluuloisia, koska se rakentuu sen varaan, että he muodostavat ennakkokäsityksiä, joiden perusteella on mahdollista tehdä nopeasti päätös ryöstää ja murhata. Ennakkoluuloisuus sitten siirretään vihollisien ominaisuudeksi, jotta sitä voidaan ryöstelyssä ja murhaamisessa.

Suomalaisien poliittisessa keskustelussa toistuu usein ajatus me olemme ennakkoluuloisia, ja se tarkoittaa ainoastaan sitä, että ryöstelemään pitäisi päästä, koska suomalaiset ovat virittäneet itsensä uskomaan, että nuo muut ovat ennakkoluuloisia ja se on niin paha asia, että sen takia saa ryöstää ja murhata.

Kunnollista suunnitelmaa suomalaiset eivät osaa tehdä edes ryöstöretkeä varten, joten he eivät ihannoi niinkään sotaa kuin rikollisuutta.

Lainsäädännössä lähdetään siitä, että syyllisen tulisi päästä mahdollisimman vähällä, ja ainoa poikkeus on kostaminen, joka vaikuttaa liikaa rangaistukselta. Jos rikollista ei koeta osaksi suomalaista yhteiskuntaa, hänen lievää tuomiotaan paheksutaan ja siitä syytetään oikeuslaitosta, mutta lainsäädännössä se ei näy, koska sen täytyy palvella omia tarpeita. Kansan valitsemat henkilöt säätävät lakeja ja oikeuslaitos kantaa niistä vastuun silloin kun niitä sovelletaan vääriin henkilöihin.

Yksillä säännöillä pelaaminen tuottaa suomalaisille marinan aiheita jatkuvalla syötöllä, mutta sitä täytyy ainakin teeskennellä niin kauan kuin tapa on muodissa muualla maailmassa, sillä kunniallisen julkisivun ylläpitäminen on tärkeää, jotta syntyisi tilaisuuksia pettää muut. Tässä onnistutaan harvoin ja paljon useammin käy niin, että suomalaisia petetään, mutta kyse on suomalaisien peruskäyttäytymisestä eikä se muutu koskaan.

Suomalaisia onkin helppo petkuttaa, koska huijareiden välisessä nokkimisjärjestyksessä lauma typeryksiä on älykkään yksilön alapuolella, mutta tätäkin yritetään vääntää todisteeksi suomalaisien rehellisyydestä, joka on muka syy siihen, että heidät on helppo saada innostumaan huijauksista, jotka vaikuttavat antavan mahdollisuuden saada helppoa rahaa oveluuden avulla.

Suomalaisen poliitikon on luonnollisesti oltava ovela ja epärehellinen. Tästä aiheutuu jatkuva tyytymättömyys siihen, että he ovat tyhmiä ja pettävät kansaa, mutta kansa kuitenkin tarvitsee näitä johtamaan yhteiskunnallista toimintaa eikä se ole järin sopeutumiskykyisiä, joten tilanne ei muutu ja kansa on jatkuvasti yllättynyt siitä, että johtajat perustavat keskenään omia venekerhojaan eivätkä pysyttele yksilöinä, joita tavallisen kansan venekerhot voisivat käyttää hyväkseen.

Kaikilla puolueilla on oma tapansa puhua näistä asioita, millä pyritään saamaan oma epärehellisyys vaikuttamaan kunniallisemmalta toiminnalta kuin muiden epärehellisyys ja houkuttelemaan kannattajia muilta puolueilta. Käytännössä puolueen kannatuksen nousu johtuu yleensä siitä, että muiden kannatus laskee, koska poliittisessa järjestelmässä ei ole tilaa älylle tai osaamiselle.

Tulevan ennakoiminen on urheilulaji, jossa poliitikkojoukkueet kehittelevät joukosta erottuvia visioita, jotka ovat sitä parempia, mitä rohkeammin niissä jätetään huomiotta tosiasioita, ja sitten jännitetään, toteutuuko niistä mikään. Vastausta odotellessa haukutaan muiden visioita, jotta oma vaikuttaisi paremmalta, ja tavallisesti kaikki yllättyvät siinä vaiheessa kun tulokset saadaan, minkä jälkeen aletaan hokea kuorossa kuka olisi voinut arvata -mantraa.

Pääsääntönä voidaan pitää, että jollei pysty sietämään pummeja, ei pysty sietämään myöskään suomalaista politiikkaa, koska se on vain sitä samaa joukkuelajina.

Suomalaisilla on vahva usko suureen johtajaan, joka tietää kaiken paremmin, sillä keskivertosuomalaisen käsitys johtamisesta on sellainen, että pitää olla suuret luulot itsestään ja paljon mielipiteitä. Hän ei voi samaistua hallitsevaan luokkaan, joka on järjestäytynyt suorittamaan tehtäviä, mikä ilmenee myös tarpeena kirjoittaa historiaa uudelleen.

Menneisyys on lähinnä väline, jolla yritetään todistaa, että edistys on sitä, että on suuri johtaja, jolla on paljon mielipiteitä, ja häntä palvelee soturiluokka, joka panee muut tottelemaan häntä. Ylimystö pyritään selittämään jotenkin siten, että se on jostain syystä syntynyt patsastelemaan tärkeän näköisenä, mutta se, että ylimystöön olisi kohonnut väkeä osaamisen perusteella, on pohjimmiltaan vieras ajatus ja historiantulkinnoissa korostuu juomisen, naimisen ja mielipiteiden merkitys johtamisessa.

Egyptin pyramidit rakennettiin faaraoiden käskystä ja se tapahtui jotenkin orjatyövoimalla, mutta hallitsevan luokan rakennetta ei tarvitse ihmetellä, vaikka siinä korostui insinöörien arvo.

Tasavallassa politiikan on pyrittävä miellyttämään kansaa, joten suomalaisien puolueiden on pakko esittää tällaista hallitsevaa luokkaa. Joku esittää suurta johtajaa ja tiimityö tehdään jossain kansan näkymättömissä, jotta se ei kokisi, että sitä yritetään huijata. Se, että toimittaisiin avoimesti niin kuin täytyy toimia, ei toimi ollenkaan, vaan puolueella täytyy olla johtajahahmo, joka vaikuttaa pystyvän tajuamaan kaiken yksin.

Muut johtamiseen tarvittavat henkilöt pyrkivät julkisesti vaikuttamaan siltä kuin he olisivat olemassa vain haastaakseen riitaa muiden puolueiden kanssa, sillä kansa haluaa politiikkaan heimosotien meininkiä, ja tästä aiheutuneet kriisipalaverit pidetään suljettujen ovien takana.

Orjaluokka on myös mukana kuvioissa, mutta se on pelkkä mielikuva. Poliitikkojen puheissa se ilmenee näkymättömänä voimana, jolta voi vaatia ja jolle pitää valehdellakin jotain, että saataisiin enemmän kuin pelkästään vaatimalla. Suomalaisuus onkin pitkälti mielikuva, jolla yritetään saada väestönosa, jota ei ole olemassa, tekemään enemmän työtä muiden hyväksi.

Puolueen johtajahahmo laukoo luonnollisesti sellaisia mielipiteitä, joihin mahdollisimman moni suomalainen voi samaistua, joten järjestelmä ei toimi ollenkaan ja johtajahahmoja on vaihdettava välillä ihan vain siksi, ettei kansa enää halua uskoa, että vanhat ovat mahdottomia yleisneroja, jotka voivat löytää kaikkiin ongelmiin sellaisia ratkaisuja, joista kansa on heidän kanssaan sama mieltä. Korkeimmillaan poliitikkojen arvostus onkin silloin, kun talous on toipunut edellisen laman jälkeen niin paljon, että poliitikoilla on taas jonkin aikaa varaa ostaa äänestäjänsä tyytyväisiksi.

Mahdottoman roolin esittämisessä epäonnistunut johtaja on pettänyt kansan eikä hänestä enää pidetä, joten roolia esittämään valikoituu laskelmoivia henkilöitä, jotka osaavat pitää huolta omista eduistaan. Tämä on olevinaan kokonaan johtajien syytä ja kansa tekee jo varhain selväksi, että se alkaa syyttää johtajaa huijariksi jahka vääjäämätön tapahtuu. Näin alalle valikoituu sellaisia henkilöitä, jotka eivät siinä vaiheessa saa raivokohtausta kansan tyhmyyden ja epäoikeudenmukaisuuden tähden, eli käytännössä huijareita.

Ajatus toimivasta hallitsevasta luokasta on kaikkien puolueiden rivijäsenien puheissa fasismia ja ihmisoikeuksien polkemista.

Pohjimmiltaan suomalaiset tietävät, ettei heidän politiikkansa toimi käytännössä ollenkaan, sillä heillä on pelko siitä, että joku panisi asiat järjestykseen. Tähän tarvittaisiin niitä perinteisiä valtiomiestaitoja, joilla kansannousut on tavattu tukahduttaa, joten suomalaisille on äärettömän tärkeää, että Suomi on sitoutunut kansainvälisiin sopimuksiin, joka kieltää tällaisen toiminnan.

Mitään tahoa, joka tekisi jotain tällaista, ei ole olemassa. Edes täysin häiriintyneet poliitikon ei tarvitse pelätä joutuvansa teloitetuksi julkiseksi varoitukseksi muille, sillä reaktio tällaiseen on korkeintaan se, että joku toinen häiriintynyt yksilö päättää tappaa hänet. Sitäkin tapahtuu varsin harvoin ja Suomessa on itsenäisyyden ajalla ollut sisällissodan tapahtumia lukuun ottamatta vasta yksi poliittinen murha, koska suomalaiset pitävät tällaisista poliitikoista. Johtajan tulee aiheuttaa haittaa ja yrittää saada se jotenkin muiden syyksi, ja jos sen osaa tehdä teeskennellen viatonta täysin tunteettomasti, niin aina parempi.

Suomi on poliitikolle poikkeuksellisen turvallinen maa. Uutta sisällissotaa voi kehitellä kaikessa rauhassa, koska mitään ei ole estämässä.

Pelko siitä, että poliitikot pantaisiin aisoihin kaikin tarvittavin keinoin, johtuu ainoastaan siitä, että he pelkäävät toimintansa seurauksia. Olisi sittenkin ehkä mukavaa, että joku vähän toppuuttelisi, etteivät he jäisi historiaan häiriintyneinä yksilöinä, jotka saivat aikaiseksi sen, mihin olivat pyrkimässä, eli sisällissodan tai sodan Venäjän kanssa.

Poliitikot joutuvat miettimään näitä asioita, sillä asiat menevät pieleen siksi, että kaikki pyrkii muuttumaan vain typeräksi kinasteluksi ja lällättelyksi. Keski-iässä on jo pakko huomata, ettei ole olemassa mitään, mikä hillitsisi kehitystä, koska mitään ihmeempää kehitystä ei ole tapahtunut ja vanhukset vaikuttavat olevan aivan samanlaisia. Ehkä kannattaisi tappaa muutama häirikkö varoitukseksi muille aina silloin tällöin, jotta ei pääsisi kehittymään hallitsematonta verenvuodatusta.

Ilmapiiriä pidetäänkin miellyttävänä siten, että politiikasta siivotaan pois ne yksilöt, joista tällaiset ajatukset näkyvät liian selvästi. Jolleivät äänestäjät tajua tehdä sitä itse, voidaan järjestää vaikkapa korruptioskandaali, koska suomalainen ei kuitenkaan malta olla ihan rehellinen jos hän pääsee luottamusvirkaan.

Kuitenkin näitä asioita märehditään ja se näkyy siinä, että kaikilla suunnillaan ollaan huolissaan siitä, että pelehtiminen lopetetaan kaikin tarvittavin keinoin, ja tästä syytä ilmapiiri on selvästi vainoharhainen. Äärioikeistoa pelätään hirvittävästi, vaikka sitä ei koskaan edes ole ollut merkittäviä määriä, ja sitä ollaan näkevinään kaikkialla, missä ymmärretään, että kurilla ja järjestyksellä voidaan saavuttaa oikein käytettyinä myönteisiä asioita.

Jopa liikennepoliisia haukutaan natsiksi, sillä edes ylinopeuden ja rattijuoppouden kaltaisia asioita ei oikeastaan haluttaisi kieltää.

Suomalaisilla on ennen kaikkea heikko impulssikontrolli ja sen takia heidän tekonsa ja halunsa kohtaavat varsin sattumanvaraisesti. Useimmat poliitikot haluavat, että heitä muistellaan hyvällä, mutta he eivät kykene toimimaan tavalla, joka johtaa siihen, vaan politiikka on kuin lauma koulukiusaajia riitelemässä keskenään ja maineen hyvän muodostuminen täytyy hoitaa valehtelemalla.

Politiikasta puuttuukin todellinen kritiikki lähes täysin, sillä vihollisien toiminnasta ei mielellään löydetä todellisia vikoja, koska muuten oltaisiin pian tilanteessa, jossa kenenkään toiminnasta ei löytyisi juuri mitään hyvää. Sen sijaan mieluummin valehdellaan jotain, mitä vastaan toinen osapuoli voi puolustautua.

Kyse ei ole varsinaisesta yhteistyöstä vaan rikostoveruudesta, eikä se estä pilaamasta politiikalla kaikkea mahdollista.

Talouden kilpailukyky muuttuu suomalaisille sitä tärkeämmäksi, mitä syvemmälle suohon talous onnistutaan polkemaan sillä, että talouspolitiikka on lähinnä puolueiden ja etujärjestöjen välistä arvovaltataistelua ja niiden sisäisiä valtataisteluita. Rikostoveruudesta johtuva yhteistoiminta koskee vain syyllisyyskysymysten hämärtämistä ja muuten kaikki saa mennä kaikessa rauhassa vessasta alas.

Päättäjät voivat jossain määrin suunnitella tekemisiään olemalla kulissien takana paremmissa väleissä kuin kansa haluaa, mutta itsehillintä ei riitä niin pitkälle, että politiikan luonne muuttuisi vaan talouspolitiikka pyrkii hyödyttämään naapurimaita, joissa kyetään asettamaan riitelylle sellaiset rajat, etteivät yhteiset edut vaarannu.

Kansan rooli politiikassa on se, että se pyrkii tuhoamaan valtarakenteen päästäkseen tappelemaan keskenään. Se edustaa sille vapautta.

Politiikka on tyhmää, mutta se ei muka ole kansan syytä, vaikka se äänestää aina valtaan tyhmiä poliitikkoja ja vaatii näitä tekemään typeryyksiä. Hyviä tekosyitä ei ole tarpeen keksiä, sillä ihanteellinen päättäjä on sellainen, joka ei niitä edes kaipaa.

Valtiolla on ikävä väkivaltakoneisto, joka on päämäärän saavuttamisen tiellä, ja siksi valtarakenteeseen on saatava mahdollisimman paljon idiootteja, jotka on mahdollista saada sellaiseen tilaan, että väkivaltakoneisto lamaantuu.

Hyvä päättäjä on tuuliviiri, eli nykyaikaisemmin ilmaistuna populisti, joka sanoo kuuliaisesti sitä, mitä kansa haluaa kuulla, koska häntä on hyvä käsitellä. Hänet voidaan saada ajamaan politiikkaa, joka johtaa jossain vaiheessa täyskäännökseen, jolloin häntä voidaan syyttää petturiksi. Tämä on tärkeää, sillä päättäjät on saatava hämmentymään ja epävarmoiksi omasta asemastaan, jotta he miettisivät mahdollisimman vähän sitä, mitä valtiolle on tapahtumassa.

Korruptio on sallittua, koska päämäärän saavuttamisen jälkeen kannattaa hävittää todisteet, jotta tilanne vaikuttaisi muiden aiheuttamalta. Jos aikoo tehdä vallankumouksen tai perustaa pienen ja kodikkaan diktatuurin, kannattaa vaikuttaa mahdollisimman viattomalta, jotta ulkopolitiikka saataisiin toimimaan, ja tässä ovat avuksi näytösoikeudenkäynnit, joissa tuomitaan jollain tekosyyllä kuolemaan ne, jotka muistavat parhaiten, mitä todella tapahtui.

Äänestäjien käyttäytymisestä seurannut tilanne voidaan selittää korruptiolla, joka pilasi kansan ja valtion välit, joten sitä voidaan käyttää tekosyynä todisteiden hävittämisessä jos tilannetta selitetään niin laajasti ja seikkaperäisesti, ettei juuri kukaan jaksa kuunnella sitä kokonaan. Näin vältytään selittämästä sitä, miksi samat korruptoituneet idiootit valittiin vaaleilla valtaan kerta toisensa jälkeen.

Eduksi on myös se, ettei muualla maailmassa pidetä tällaisien johtajien tappamista niin suurena menetyksenä, että todellisien syiden selvittämistä pidettäisiin mitenkään erityisen tarpeellisena.

Koska suomalaiset valitsevat luonnostaan johtajia, joista ei ole juuri mihinkään, motiivit eivät juurikaan vaikuta äänestyskäyttäytymiseen. Tyhmyys ja tietämättömyys kukoistavat politiikassa yritettiin sinne valita sitten hyviä tai huonoja johtajia.

Suomalaisen puolueen ehdokkaaksi voi päästä aivan kuka tahansa. Ei haittaa, vaikka olisi oikeusjuttuja vireillä ja aiempia tuomioita, eikä myöskään se, että lehdistö epäilee hämäräpuuhia olevan vielä paljastumattakin, koska suomalainen johtajatyyppi on sellaista, että se tietää mahdollisimman vähän ja korvaa tietämystään mielipiteillä, jotka ovat hyviä jos ne vaikuttavat jotenkin järjenvastaisilta. Jos ehdokkaaksi haluava henkilö ei ota itse tällaisia seikkoja esille, todennäköisyys siihen, että joku muu tekisi sen, on varsin pieni.

Verkostoituminen ei ole Suomessa sitä, että yritetään kerätä hyödyllisiä suhteita, vaan sitä, että vietetään aikaa niin tiiviisti muiden hyödyttömien ihmisien seurassa, ettei jää aikaa oppia mitään hyödyllistä.

Mediasta voidaan vähän katsella, mitä mieltä kannattaa olla, mutta uutistarjonta ei liiemmin kiinnosta muuten kuin siinä mielessä, että sitä kehumalla saa myönteistä julkisuutta, millä saavutetaan muun muassa se, ettei media ole huomaavinaan sitä, että viisaan näköisinä pönöttävät poliitikot tekevät usein virheitä, jotka voisi välttää jos seuraisi uutisia edes vähäsen.

*

Suomalaisen politiikan on varsin helppoa kuin muistaa, että se on sitä, mitä syntyy kun kansan autistisuus pahentaa tasavallan huonoja puolia. Kaikenlaisen viisastelun merkitys korostuu naurettavuuksiin saakka, ja suomalaiset pitävät sitä itsekin niin ikävystyttävänä, että he keskittyvät seuraamaan mieluummin korruptiota, joka on ei-toivottava asia sikäli kun se on pois itseltä.

Suomalaisien tapa järjestäytyä on luonnostaan sellainen, että energinen ja kilpailunhaluinen penikka, joka kykenee muuttamaan kaiken typeräksi tietokilpailuksi, varttuu johtajahahmoksi, johon muut luottavat. Politiikkakin on sitten lähinnä näsäviisauden riemujuhlaa, jossa keskitytään päättämään oikeista vastauksista eikä sinne haluta mukaan sellaisia ihmisiä, jotka lipeävät näin saavutetusta konsensuksesta. Saa olla suunnattoman typerä jos on sitä samalla tavalla kuin muutkin, ja myös valehteleminen ja vääristeleminen on sallittua, mutta poliittista ajattelua ei saa kyseenalaistaa. Se on suomalaisille pahuutta.

Politiikan seuraaminen jakaa kansaa voimakkaasti, sillä sitä vähemmän seuraavat äänestävät mielellään jotain missejä ja urheilijoita, joista tiedetään jo entuudestaan, että he ovat kovia kilpailemaan, mutta sitä enemmän seuraavat ovat tähän tyytymättömiä, koska tällainen aiemmalla urallaan paljon kilpaillut henkilö voi haluta politiikassa elämäänsä jotain muutakin, mikä näyttäytyy suomalaiselle asenneongelmana. Sitä, mikä politiikassa koetaan kaikkein tärkeimmäksi, eli näsäviisasta sanataiteilua, on aivan liian vähän.

Suomalainen politiikka on äärimmäisen henkilökeskeistä, sillä kansaa kiinnostavat asiakysymykset ovat niin typeriä, epärehellisiä ja riidanhakuisia, ettei kuka tahansa voi puhua niistä uskottavasti vaan siihen tarvitaan henkilö, joka kykenee vaikuttamaan uskottavalta puhuessaan mitä tahansa. Jos siirryttäisiin tasavallan ihanteisiin, joiden mukaan jokaisen sopii lähteä politiikkaan edistämään tärkeiksi kokemiaan asioita itse, politiikalta katoaisi uskottavuus kokonaan, joten on tärkeää, että poliitikko vaikuttaa sellaiselta, mitä kansa pitää uskottavana.

Jos ryhtyy edustamaan sellaista kansanosaa, joka on laiska seuraamaan politiikkaa, niin silloin pääsee toki vähemmällä, mutta yleensä ottaen poliitikon on oltava kohtuullisen hyvä näyttelijä, sillä hänen on ajettava reikäpäisiä asioita vaikuttaen riittävän reikäpäiseltä ja siitä huolimatta täytyisi onnistua tekemään velvollisuuksien ohella jotain kunnolla, jotta ura jatkuisi vaalien yli.

Lisäksi suomalainen on työantajana sen verran orjapiiskurimainen, että uskottavan poliitikon olemus johtuu usein ihan vain siitä, että tämä on oikeasti hullu. Puheet kohtuullisista vaatimuksista ja vapaa-ajan ihanuudesta katoavat äkkiä kun tuleekin puhe poliitikoista, jotka kansa käsittää omiksi palkollisikseen.

Poliittinen järjestelmä onkin kokonaisuudessaan lähinnä todiste siitä, että suomalaisen oikea paikka olisi maaorjuudessa.

*

Narsismista liikkuvien legendojen kumoamiseen suomalainen politiikka soveltuu aivan erinomaisesti, koska siinä on paljon samaa, mutta se toimii eri tavalla.

Narsisti ei muodosta ovelasti hovia itselleen, vaan hovimiehiä ja -naisia odottele pilvin pimein, että ilmaantuisi edes joku, jonka hoviin voisi liittyä. Siihen ei tarvita narsistia vaan aivan kuka tahansa, jota hännystelemällä voi menestyä politiikassa ilman mainittavampia kykyjä.

Ulkopuoliset taas eivät ole tälle mitenkään sokeita, kuten legendoissa, vaan hovimiehien ja -naisien toiminta seurataan ja analysoidaan. On merkki älykkyydestä, että onnistuu keplottelemaan itsensä hyvään hoviin ja saavuttamaan näin jotain, mihin omat kyvyt eivät riitä, ja näiden asioiden ymmärtämistä varten on olemassa asiantuntijoita. Kun vielä osaa kerätä irtopisteitä sanomalla usein jotain, mitä kansa haluaa kuulla, ylenee hovin arvoasteikossa ja saa vaaleissa enemmän ääniä kuin kilpailijat.

Hovi on lähes aina selvästi narsistisempi kuin hännystelyn kohde, minkä huomaa selvästi siitä, että hännysteltäväksi valikoitunut ei reagoi tölväisyihin samalla tavalla. Niistä ei kanneta kaunaa eikä tehdä rikosilmoituksia, mutta hovin tölviminen on eri asia, koska sillä ei paljon muuta uskottavuutta kuin laissa määritelty abstrakti kunnia.

Mitä taas periaatteettomuuteen tulee, niin hovi ja pääosin kansakin vaihtaa periaatteitaan paljon herkemmin kuin tyypillinen hännysteltävä, jota kyllä haukutaan narsistiseksi, ettei alettaisi ajatella tarkemmin, että ketkä oikeasti ovat narsistisia. Mitä enemmän hännysteltävällä on periaatteita, sitä enemmän häntä haukutaan, koska sitä vähemmän hänestä on hyötyä omiaan huseeraaville räpeltelijöille.

Kansa veikkaa mielellään voittajaa ajattelematta juurikaan seurauksia, ja niin tekee hovikin, mutta kukaan ei halua olla vastuussa seurauksista, joten hännysteltävistä on aina pulaa. Kokonainen puolue voi olla pelkkä hovi, joka miettii epätoivoisesti, kuinka saataisiin pyydystettyä joku, jonka imussa muut voivat menestyä. Odotellessa todistetaan, ettei hovilla itsellään ole juuri mitään annettavaa, koska suosio ei lähde nousuun ilman hyvää hännysteltävää.