Suunnaton vakauden tunne

Loppumattomien kalavarojen lisäksi suomalaisien kehitykseen on vaikuttanut myös se, että Pohjois-Eurooppa on hyvin vakaa paikka. Ei ole maanjäristyksiä tai tulivuorenpurkauksia, joihin pitäisi osata varautua.

Maailma on heille edelleen pääosin muuttumaton. Heidän siinä on korvaamattomia ihmisiä, suunnitelmia, jotka eivät voi epäonnistua, ja kokonaisuuksia, jotka ovat liian suuria kaatumaan.

Mitä isommasta asiasta on kyse, sitä vakaammalla pohjalla se on lepäävinään.

Euroopan unionin romahtaminen olisi suomalaiselle liian vaikea tilanne, joten sitä ei voi tapahtua, ja sen tähden siitä ei edes tarvitse yrittää pitää huolta. Kyllä se siitä jotenkin itsestään pystyssä pysyy.

Samoin Yhdysvallat voi velkaantua loputtomiin huolimatta siitä, että se ei toimi käytännössä, koska suomalainen ei kykene tekemään suunnitelmia sen talouden kaatumisen varalle, ja Suomen talouden ongelmille ollaan aivan erityisen sokeita, koska sen romahtaminen on vielä paljon suurempi ongelma, minkä johdosta romahdus tulee aina yllätyksenä ja sitten tilannetta pahennetaan entisestään hätiköimällä.

Myös jo tapahtuneet romahdukset ovat vaikeasti käsitettäviä eivätkä suomalaiset edelleenkään kykene hahmottamaan Neuvostoliiton historiaa, koska se, että yhteiskunta oli romahtamassa Leninin takia, ei riitä selitykseksi Stalinin suorittamille puhdistuksille, koska Neuvostoliitto oli suomalaisen mielestä liian suuri kaatumaan.

Suomalaiset historiantulkinnat pitävät huolen siitä, ettei suuriin epäonnistumisiin osata reagoida ollenkaan sitten kun ne taas toistuvat. Todellisia syitä ei haluta käsitellä vaan sen sijaan keksitään jotain, mikä muistuttaa sitä, että on valinnut huonot lottonumerot. Kaikki toimi periaatteessa niin kuin pitikin, mutta huono onni pilasi kaiken.

Yleisesti hyväksytyn totuuden syntyminen näissä asioissa on varsin yksinkertaista. Jostain syntyy epäilys siitä, ettei loputtomien kalavarojen vieressä kehittynyt ajattelutapa riitäkään, ja siihen reagoidaan teeskentelemällä, että se riittää sittenkin. Joku vain keksii tekosyyn, jolla voidaan välttää liian vaikea ajatus, ja jos se vaikuttaa hyvältä, siitä tulee totuus.

Näissä asioissa väitteiden ei tarvitse perustua mihinkään ja ne voidaan tuoda esille muodossa eiks me voitais olla silleen niinku et vitsivau?, koska on olemassa tarve uudelle totuudelle eikä ketään kiinnosta, onko se totta vai ei. Jos se miellyttää, niin sitten se on totta, ja vaikka sille keksitään perusteluja jälkikäteen, niiden kyseenalaistaminen johda mihinkään, sillä lähinnä vain niitä kehittelevät asiantuntijat tuntevat ne.

Muille riittää mainiosti, että on jokin käyttökelpoinen hokema ja jotain asiantuntijoiden tapaisia, joita voidaan käyttää siinä tilanteessa, että tarvitaan joku väittämään vastaan sellaisille, jotka kyseenalaistavat totuuden. Jos siitä ei tule mitään, niin sitten vaihdetaan asiantuntijoita. Kuka tahansa voi olla asiantuntija, koska tärkeintä on, että osaa kehitellä totuuksia tukevia tarinoita, joten asiantuntemus ei koskaan lopu kesken, ja tarvittaessa on myös mahdollista ryhtyä pelkästään vihamieliseksi, sillä demokraattisesti valitun totuuden kyseenalaistaminen kyseenalaistaa myös demokratian luotettavuuden näissä asioissa. Se on suomalaisille niin paha asia, että sen takia saa ruveta riehumaan.

Valehtelemisen vapaus on suomalaisille tärkeä asia ja se lepää vakauden tunteen päällä, sillä kun mitään suurta vahinkoa ei voi tapahtua, niin valehteleminen ei ole kovin vakavaa. Näin ollen demokratian suojeleminen tulee mukaan kuvioon helpoiten silloin kun heitä yritetään johdatella puhumaan totta näissä asioissa. Joku muu valehtelee ja haluaa ottaa heiltä vapauden pois eikä vakauden tunteen kyseenalaistavilla väitteillä näin ollen ole mitään arvoa.

Suomalaiset voivat olla vakauteen liittyvistä asioista eri mieltä keskenään, sillä riitely on yksi niitä harvoja asioita, jotka kiinnostavat heitä oikeasti. He voivat kiistellä vuosikymmenien ajan vaikkapa siitä, että onko Yhdysvallat vai Neuvostoliitto liian suuri kaatumaan, ilman, että missään vaiheessa käytäisiin lähelläkään sitä oivallusta, että ne kumpikin ovat kaatuvaisia. Tällainenkin kinaaminen voi johtaa jopa väkivaltaan, mutta se, että joutuu keskustelemaan sellaisen kanssa, joka yrittää pitäytyä tosiasioissa, on aivan eri asia. Se saa kansan unohtamaan keskinäisen riitelynsä ja ryhmittymään puolustautuakseen totuutta vastaan.

Koska mikään ei kuitenkaan kestä ikuisesti, suomalaiset rakentelevat itselleen tutun ja turvallisen vakauden tunteen sopimalla keskenään, milloin ja mistä syystä jokin tulee kaatumaan. Tässäkin voidaan aloittaa ehdotuksesta, joka on muotoa eiks me voitais olla silleen niinku et vitsivau?, ja totuus syntyy sen takia, että muiden mielestä on kivaa leikkiä, että ehdotus on totta.

Koska tulevaisuuden suunnitelmatkin tehdään samalla tavalla, näin saadaan aukottomalta vaikuttava kokonaisuus, jonka turvin voidaan turvallisin mielin naureskella vaikka kaikkien muiden typeryydelle. Suomalainen ajattelutapa on maailman paras, koska se tuottaa eniten sitä vakauden tunnetta, mitä he ovat vailla.

Tarvittaessa voidaan lisätä kansalliseen minäkuvaan jokin eiks me voitais olla silleen niinku et vitsivau?, mutta perusolettamus on, että suomalaisien ajattelutapa on täydellinen ja johtuu vain ikävistä sattumista, ettei se näy historiassa. Onni voi olla huono ja johtajat voivat olla typeriä, mutta suomalaisien ei tarvitse alkaa hahmottaa maailmaa uudella tavalla.

Ota koko roska talteen

Blogi PDF-tiedostona, jossa luvut ovat jonkinlaisessa järjestyksessä:

Pohjolan Galapagos

Sama mobiiliystävällisessä EPUB-tiedostona:

http://www.filedropper.com/pohjolangalapagos_54

Tuolla näitä on hyvä lukea Windows PC:llä.

https://icecreamapps.com/Ebook-Reader/

Muutama hyvä lukuohjelmaa Androidille:

Tuo osaa näyttää sekä PDF:n että EPUB:in, mutta ei ole parhaimmillaan puhelimen näytöllä.

https://play.google.com/store/apps/details?id=com.obreey.reader&hl=fi

Tuo ei osaa näyttää EPUB:ia, mutta osaa sentään rivittää PDF:n uudelleen puhelimenkin näytölle sopivaksi.

https://play.google.com/store/apps/details?id=com.qoppa.activities.viewer

Tuo osaa saman, mutta sisältää paljon kaikkea epäolennaista. Kuitenkin se voi löytyä puhelimen esiasennettujen kikkareiden joukosta.

https://play.google.com/store/apps/details?id=com.xodo.pdf.reader&hl=fi

Jos tykkää kuvista, niin sitten kannattaa lukea blogia. E- kirjoista on nykyään on siivottu netistä lainatut kuvat pois siksi, ettei niiden lukumäärä kasvaisi mahdottomasti. LibreOffice ei osaa muistaa kuvien asettelua jos dokumenttia muokkaa ajan kanssa ja niitä on sitten hujan hajan ja ainainen tarkistelu ja järjestely alkaa vähitellen ottaa päähän, koska se voi dokumentin kasvaessa olla joskus jopa muokkaamisen aikaa vievin osuus. Sen takia kuvien lukumäärää kannattaa vähän säännöstellä.

 

Lyhyt johdatus suomalaisiin mielenmaisemiin

Viime aikoina suuren suosion saanut suolan vältteleminen voi johtua siitä, että suomalaiset ovat lähtökohtaisesta makean veden kansa. Ympärillä oli vain järviä ja tundraa eikä lisää suolaa saatu mistään, joten oli pakko sopeutua vähäsuolaiseen ruokavalioon.

Pyrkimys taantua juurille näkyy muussakin.

Suomalaiset ovat kehittyneet elämään lumen ja jään keskellä, joten ne eivät ole ongelma, mutta lämpimämpiin olosuhteisiin liittyvä lika on kauhistus. Allergioita on paljon, koska ympäristössä on paljon sellaista mihin sopeutumista suomalainen elimistö joutuisi harjoittelemaan, mutta minkä kanssa se ei pääse harjoittelemaan, koska kotona on ylettömän siistiä.

Suomalaiset tiedostavat tämän ongelman, mutta eivät kuitenkaan muuta tapojaan vaan tuhahtelevat mieluummin halveksuvasti vierasperäisille henkilöille, joiden kodit eivät ole sairaalloisen siistejä, mutta joilla ei ole allergioita.

Myös ruokavalio on kummallinen, koska sitä jatketaan imitaatioilla niiltä osin, joihin geenit eivät annan valmiuksia. Lähes kaikki suomalaiset arvostavat maukasta kalaruokaa, mutta melkein kaikki muu pyrkii olemaan kummallista ja ikävän makuista.

Lihan korvikkeena käytetään mielellään makkaraa, jossa on runsaasti jauhoja ja joka ei maistu oikealta liharuoalta. Laadun varmistamiseksi siinä ja muissa niin sanotuissa lihavalmisteissa käytetään mielellään ruhon niitä osia, joita ei kutsuta lihaksi, ja suomalaiset ovat niihin tyytyväisiä.

Maatalouskulttuuri on levinnyt muinaisen Ancylusjärven tienoolle sekä etelästä että idästä, minkä johdosta lihajäljitelmissä on eroja. Suomalainen pitää kuivasta jauhomakkarasta, koska hänellä on enemmän idästä tulleen maatalouskansan geenejä, ja ruotsalainen haluaa jauhomakkaransa kosteana, sillä hänellä on enemmän etelästä tulleen maatalouskansan geenejä. Saksalaisilla ja venäläisillä on enemmän maatalouskansojen geenejä, joten he eivät ymmärrä jauhomakkaroita ollenkaan, mutta eivät toisaalta oikein pidä toistensa lihajalosteistakaan.

Asiaan saattavat liittyä myös metsästäjäkansojen geenit, sillä eri maissa on ollut erilaisia riistaeläimiä, mutta näitä asioita ei olla tutkittu ollenkaan. Kuitenkin eroilla on selvä yhteys maatalouskulttuureihin, niihin olennaisesti liittyvät leivät ja oluet ovat Pohjoismaissa poikkeuksellisen mauttomia.

Liha ei ole niin kallista, etteikö sitä voisi käyttää jauhomakkaroiden ja muiden lihaa korvaavien jalosteiden sijaan, joten kyse ei voi olla rahastakaan. Kyse on vain siitä, että suomalaiset haluavat täydentää luonnollista ruokavaliotaan jäljitelmillä.

Pohjoismaissa elintarvikejäljitelmien suosio on suurin eikä niissä ymmärretä, mikseivät ne kelpaa muualle. Vehnäjauhoista, sokerista, broilerin nahasta ja kemikaaleista osataan leipoa vaikka mitä ihmeellistä ja mehut, limonadit ja kasvisuutejuomat osataan korvata liemillä, joilla ei ole juuri lainkaan tekemistä mehujen, limonadien tai kasvisuutteiden kanssa, mutta tällainen edistys ei mene kaupaksi muualla. Halua syrjäyttää vaikkapa ranskalainen tai kauempana Venäjällä syntynyt ruokakulttuuri kyllä olisi, mutta vienti ei tahdo vetää ollenkaan.

jaffa 3.jpg
Täysmehutiiviste on tässä suositussa keltaiseksi värjätyssä sokeriliemessä mukana ihan vain näön vuoksi ja pelkästään siitä valmistettua mehua saa ostettua edullisempaan litrahintaan. Lisäämällä synteettisiä vitamiineja sokeriliemen voisi nostaa terveellisien tuotteiden sarjaan, minne se edullinen täysmehutiivisteestä tehty mehu aitoine vitamiineineen ei kuulu.

 

Myös epämääräisiä kalajalosteita on kokeiltu, mutta suomalainen ei halua kalapullaa, jossa on kalan tilalla vaikkapa broilerin nahkaa, vaikka lihapullan voi tehdä näin.

Kalaruoassa täytyy korostua kalan maku ja sen täytyy tulla aidosta kalasta, joten niitä ei voida leipoa vehnäjauhoista ja lisäaineista, kuten liharuokia, ja suomalainen on tässä asiassa tarkka. Jopa kalasäilyke on alempiarvoinen ruoka-aine, vaikka se olisi pelkkää kalaa, kun taas lihasäilyke voi olla ihan mitä sattuu.

Kalaravintoloita Suomessa on yllättävän paljon, sillä niiden olemassaolosta ei juurikaan tarvitse tiedottaa. Kansa hoitaa sen puolen itse eikä niitä siksi tarvitse mainostaa samalla tavalla kuin muita ravintoloita, tai sijoittaa keskeisille paikoille, jotta ne huomattaisiin. Hyvä paikka sellaiselle on jossain syrjässä järven rannalla.

Peruna on selvästi päässyt kansan suosioon ainakin osittain siksi, että kalan maku korostuu kun sitä käytetään hiilihydraattien lähteenä, ja sille on keksitty paljon muutakin käyttöä siksi, että se tuo mieleen kalaruoat. Toinen varsin ilmeinen syy on siinä, että se on mauttomampi kuin nauris, joka sillä korvattiin, sillä viljojen kanssa kehitys on ollut samanlaista. Silloin kun muuta ei ollut, viljeltiin maukkaita viljoja, joiden tilalle on löydetty yhä mauttomampia viljoja. Nykyisin erittäin suosittu leipävehnä ei ole maun tai ravintoarvon puolesta paljon mitään, mutta siitäkin pitää poistaa ravinteikkaimmat osat, jotta saadaan todellinen menestystuote.

Toinen monikäyttöinen ravintoaine ovatkin valkaistut vehnäjauhot, joita suomalaiset rakastavat. Niistä on kehitetty esimerkiksi pizza, jossa on pohjan päällä vähän jotain makua antamassa, ja lihapiirakka, jossa on sisällä ehkä ruokalusikallinen riisillä jatkettua jauhelihaa. Nyrkkisääntö on, että jos jossain ruoassa voidaan käyttää paljon vehnäjauhoja, siitä kannattaa tehdä suomalaiseen makuun sopiva versio, joka koostuu lähes pelkästään valkaistuista vehnäjauhoista.

Suomalaisen ruokakulttuurin mullistavimpiin keksintöihin kuuluu valkaistuista vehnäjauhoista tehty ranskanleipä, jonka päällä on lähes yhtä mautonta lauantaimakkaraa, joka on myös tehty pääosin jauhoista ja värjätty vaaleanpunaiseksi, jotta se ei edes näyttäisi lihatuotteelta. Aluksi jauhoista tehtyjen tuotteiden väliin pantiin voita, mutta pian sen korvasi margariini, jossa on vähemmän makua ja jatkokehittelyn mukana maku on vain vähentynyt, koska sitä on opittu jatkamaan vedellä ja suolan määrä on vähennetty. Yleisvaikutelma on, että jos tällaisen voileivän maku olisi voimakkaampi, se olisi kuvottava, mutta suomalaisille se on herkku ja he muistelevat mielellään, että lapsuudessa se oli vieläkin parempaa.

On olemassa myös leivän korvikkeina toimivia piirakoita, joilla tavoiteltiin vähäaromisuutta ennen kuin viljan jyvät opittiin käsittelemään mauttomiksi. Niissä voi käyttää periaatteessa mitä tahansa puuroa, mutta nykyisin käytetään lähes aina valkaistua riisiä, joka on kaikkein mauttomin vaihtoehto.

Riisipiirakoita ei mielellään tehdä itse, koska jopa valkaistun riisin keittäminen mauttomaksi on taitolaji ja käsin on vaikea tehdä yhtä ohutta taikinakuorta kuin koneellisesti on mahdollista tehdä. Kaupasta ostettu tuotekehittelyn tulos peittää alleen suun oman maun, joten se on suomalaisille suuri herkku. Kuori on niin ohut, etteivät kaikki piirakat säily aina ehjinä kotiin asti, mutta makuelämys on sen arvoinen.

Myös perunapiirakat ovat suosittuja, vaikkeivät ne ole yhtä mauttomia, mutta tämä johtuu ilmeisesti siitä, että niitä on todella vaikea saada ehjinä kotiin asti ja jopa voiteleminen voi rikkoa ne. Niitä katsellaan kaupassa miettien, että uskaltaisiko kokeilla onneaan, ja tämä johtaa siihen, että välillä niitä tulee ostettuakin.

Suomalaisilla on äärimmäistä mauttomuutta lähestyviä herkkuja varsin vähän, sillä he eivät pidä siitä, että muut suhtautuvat ruokaan älykkäästi, koska se voisi johtaa maukkaampien eli huonompien ruokien kehittymiseen. Sitä kutsutaan vähättelevästi ruoalla leikkimiseksi ja siksi muilla ei juuri ole mielenkiintoa leikkiä ruoalla heidän ilokseen vaan he ovat sen varassa, minkä onnistuvat keksimän itse tai lainaamaan muilta. Uuden ruokalajin kehitteleminen ei ole mitenkään vaikeaa ja suomalaisia sellaisen kehittäisi hyvinkin helposti, koska ei tarvitsi tehdä muuta kuin vaikkapa keittää valkaistua riisiä ja miettiä, kuinka siitä voisi tehdä jotain ilman, että se saisi kovin paljon makua, mutta asenteidensa ja kekseliäisyyden puutteen takia suomalaiset voivat pitää riisipiirakkaa ainutlaatuisena herkkuna vielä kauan.

Ainoastaan kalaruokia suomalaiset osaavat tehdä oikeasti ja ne ovat myös välttyneet vehnäjauhoilta, joita muuten käytetään aina kun se vain on mahdollista. Perunaa niiden kanssa toki syödään, mutta siinä yhteydessä se on maukasta.

Kalaruokien kanssa suomalaiset ovat erittäin nirppanokkaisia ja kalakukko, joka on periaatteessa leipä, jonka sisällä on kalaa, onkin niitä harvoja ruokia, joiden jauhoissa on aina jotain tasoa, vaikka leivät voidaan turmella vehnäjauhoilla silläkin uhalla, että niiden päälle pantaisiin kalaa.

Suomalaista ruokaa ei kuitenkaan kannata arvostella suomalaisien kuullen, sillä he loukkaantuvat jos sitä arvostellaan. Heille se, että joku osaa jotain, on nokkimisjärjestyskilpailussa huijaamista ja osaamisen ja ymmärryksen pitäisi jakaantua aivan ihmeellisin perustein. Tyypillisesti niitä tavoitellaan mankumalla ja valehtelemalla. Tästä syystä he ovat katkeria kehittyneemmille kansoille, joilta löytyy enemmän osaamista, ja Suomi onkin erittäin hyvä paikka asua jos haluaa kerätä huomaamattaan suuren määrän aivan tuntemattomia vihollisia.

Suomalainen ruoka on olevinaan maailman parasta, aivan erityisesti tämä pätee niihin ruokalajeihin, jotka osoittavat täydellistä ymmärtämättömyyttä niissä käytettyjä aineksia kohtaan. Maukasta kalaruokaa sopii vähän arvostellakin, mutta jotain aivan ihmeellistä törkyä ei sovi.

Maun lisäksi myös ruoan terveellisyydestä valehdellaan paljon. On olevinaan tieteellinen tosiasia, että ravinteiden puolesta köyhä, pitkälle jalostettu ja lisäaineilla kyllästetty ruoka on tie pitkään ja terveeseen elämään, vaikka suomalaisien terveydentila kehittyy aivan toiseen suuntaan.

Peruskoulun päämääriin kuuluu se, että kaikki oppilaat on saatava arvostamaan erilaisia ruokia, koska suomalaiset eivät ole kehittyneet syömään monipuolista ruokaa eikä kukaan pysty arvostamaan kaikkea, mitä he kutsuvat ruoaksi. Suomalaiset eivät pidä liian vieraista ruoista eikä aivan kaikkea osta vielä pilata heidän makuunsa, ja muille heidän avuttomat jäljitelmänsä tuottavat ongelma, koska maku ei ole tästä maailmasta.

Ravinnon haaskaaminen on suomalaisille ongelma, koska he ovat kehittyneet olosuhteissa, joissa kala ei loppunut kesken, joten on sinänsä ymmärrettävää, että koulussa opetetaan, että lautanen on syötävä tyhjäksi, mutta valtava tarve uskoa siihen, että he ovat parempia kuin muut, estää heitä ymmärtämästä, että osa heidän ruokalajeistaan on jonkun muun mielestä aivan käsittämättömän pahaa ja vaikuttaa olevan pilaantunuttakin, koska muita olosuhteita varten kehittynyt makuaisti ei tunnista niitä syömäkelpoisiksi. Tähän kun vielä yhdistyvät suomalaisien sosiaaliset taidot, jotka ovat kehittyneet sitä varten, että ihmiset järjestäytyvät pieniksi yhteisöiksi, jonka jäsenet ovat mahdollisimman samanlaisia, niin saadaan tilanne, jossa koulussa voi oppia inhoamaan suomalaista ruokaa ja suomalaisuutta ylipäätään sydämensä pohjasta, vaikka tarkoitus on opettaa jotain aivan muuta.

Kasviksista tai sienistä suomalaiset eivät osaa tehdä juuri mitään suuhun panemisen arvoista, koska niitä ei ole ollut käytettävissä jääkauden lopulla. Niistä on helppoa tehdä hyvää ruokaa, joten suomalaiset ovat käyttäneet paljon vaivaa keksiäkseen, kuinka niistä voi tehdä jotain aivan muuta. Vanhoihin innovaatioihin kuuluu esimerkiksi maidon paneminen keiton sekaan, jolloin vihannesten maku muuttuu tunnistamattomaksi, tai sokerin ylenpalttinen käyttö hilloissa ja mehuissa, jolloin marjat eivät maistu.

Laitoskeittiöissä jotkut suomalaiset ruoat ovat muuttuneet siten, etteivät ne pieretä, sillä piereskeleminen on suomalaisista niin hauskaa, että se vie keskittymiskyvyn. Tästä syystä vaikkapa kouluissa ja työpaikoilla tarjottavasta hernekeitosta ei pidä vetää johtopäätöksiä ruokalajin mausta, koska se ei ole sitä, mitä suomalaiset syövät kotonaan. Myöskään purkkihernekeitto ei ole oikeaa suomalaista hernekeittoa, koska se on tarkoitettu retkeilyä varten ja piereskely häiritsisi sitäkin. Oikeassa suomalaisessa hernekeitossa on yhtä paljon sianlihaa kuin herneitä ja lisäksi sipulia, minkä johdosta se pierettää niin paljon, ettei se sovi kouluihin ja työpaikoille. Koostumuksen muuttamisen takia siitä on jäänyt pois muutakin, mikä oikeassa hernekeitossa peittää herneiden makua.

Insinööritaito on auttanut kehittämään suomalaiseen makuun soveltuvia jäljitelmiä, mutta koska suomalaiset on myös saatu syömään kasviksia oman terveytensä tähden pelottelemalla, että muuten he kuolevat nuorina, on olemassa myös asiantuntijahahmoja, jotka neuvovat tekemään jäljitelmiä aidoista raaka-aineista. Maku voidaan pilata vaikkapa mausteilla tai kastikkeilla tai yhdistelemällä ruoka-aineita siten, että lopputulos on jotain aivan vierasta. Myös pilalle keittäminen on suosittua.

Tyypillisesti suomalaiset syövät jäljitelmiä sekaisin, koska niiden valmistaminen kotioloissa on työlästä, ja juhlapyhinä syödään perinnejäljitelmiä. Paras esimerkki tästä on joulu, johon liittyy paljon eriskummallisia ruokalajeja, jotka eivät maistu siltä mitä ovat. Jopa riisin maku katoaa kun siitä keitetään puuroa maidossa ja puuroon lisätään ennen syömistä paljon kanelia ja sokeria.

porkkanalaatikko
Perinteisiin elintarvikejäljitelmiin ei tarvitse lisätä ylimääräisiä kemikaaleja, koska tavoite on jo saavutettu. Maku on jotain aivan muuta kuin tuoreissa raaka-aineissa.
IMG_20170715_181556
Aromien puolesta porkkanalaatikko on niin vaisu esitys, että sen voi paistaa ilman ruokahalun menettämisen vaaraan. Se ei ole hyvää eikä oikein mitään muutakaan, mutta siitä syntyy sellainen vaikutelma, että se voi olla jollain tavalla pilaantunutta. Porkkanaa se ei väriä lukuun ottamatta muistuta millään tavalla.

Suomalainen joulu on kummallinen juhla, jossa vajotaan jäljitelmien maailmaan ja koetaan, että se on täydellisyyttä. Porkkanalaatikko ei maistu lainkaan porkkanalta eikä lanttulaatikko lantulta. Silloin edes kalan ei tarvitse maistua kalalta vaan graavi lohi on jotain kummallista.

Joulukinkku on suomalaisille tarkkuutta vaativa perinne, minkä näkee jo siitä, etteivät vaikkapa nauta, lammas tai hirvi kelpaa, vaan joulupöydässä on oltava sikaa. Viime aikoina sen rinnalle on tullut kalkkuna, joka ei ole läheskään yhtä suosittu vaihtoehto, mutta suomalaisien nirsous näkyy tässäkin, sillä kana ei kelpaa.

Suomalaiset syövät muutenkin mielellään sikaa, joten siinä on jotain, mikä miellyttää heitä. Tämä liittynee siihen, ettei sitä yleensä ottaen pidetä mitenkään suurena herkkuna, ja siitä selvästi tulee suomalaiseen makuun paremmin sopivaa kun siihen sekoitetaan naudanlihaa, koska tällaisia seoksia käytetään paljon. Naudanliha luultavasti heikentää sianlihan makua miellyttävällä tavalla, koska sitä ei käsitetä seoksen arvokkaammaksi osaksi vaan lähinnä tarpeelliseksi lisäaineeksi.

Se, mitä suomalaisessa joulupöydässä tarjoillaan, on selvästi suurta herkkua siksi, että maku on yritetty saada pois mahdollisimman tarkasti, koska se on tärkeä osa sen valmistamista.

Nykyisin suosituin kinkku on sellainen, johon on imeytetty runsaasti vettä suolan avulla. Niitä tuodaan valtavia määriä Tanskasta asti ja tätä perustellaan sillä, että ne ovat edullisia, vaikka sen, mitä veden poistumisen jälkeen on jäljellä, olisi voinut ostaa korkeampaan kilohintaan ilman lisättyä vettä joutumatta maksamaan enemmän. Tosiasiassa tällaisen kinkun viehätys on siinä, että suuri osa aromeista poistuu veden mukana. Se on ikään kuin laimennettua kinkkua ja lisäksi sisälle jäänyt suola peittää jäljelle jäänyttä makua.

Ulkopuolisen on mahdotonta perehtyä suomalaiseen jouluun kunnolla jo pelkästään siksi, että ruoka on pääosin sellaista, että se olisi sopinut ehkä paremmin jouluporsaan lihottamiseen, jos siihenkään, mutta silti suomalaiset lihovat jouluna ja tammikuun alussa pitää alkaa laihduttaa.

Kehityshistoriallisesta ajatellen joulu on kai tapa ottaa vähän lomaa todellisesta maailmasta, sillä pohjoinen kasvillisuus tuottaa erittäin ravinteikkaita hedelmiä, jotka säilyvät hyvin, jotta sen tarvitsemat eläimet selviäisivät talven yli. Lumen ja jään keskelle kehittyneille ihmisille ne ovat turhan voimakkaita ja heille sopisivat paremmin lämpimämmän ilmaston kasvit, jotka tarjoavat hedelmissään eläimille vettä. Suomalaiset selvästi pitävät vetisistä hedelmistä ja vihanneksista, sillä muualta on tuotu miedompia viljelyskasveja, kuten kurkku ja tomaatti, ja nykyisin ruokavaliota täydennetään tuomalla ulkomailta vetisiä hedelmiä ja vihanneksia, mutta metsissä on yhä aivan väärä kasvillisuus. Syömällä kourallisen suomalaisia marjoja päivässä voisi pitää puutostilat loitolla, mutta suomalainen innostuu nähdessään vesimelonin, joka erottuu muista marjoista edukseen siksi, että se on suuri ja melkein pelkkää vettä. Siitä on helppo poistaa ravinteikkaimmat osat, eli kuori ja siemenet, toisin kuin suomalaisista metsämarjoista, jotka ovat kovin pieniä.

Tämä on varmasti yksi ja ehkä tärkeinkin syy siihen, että suomalaiset odottavat ilmaston lämpenevän ja suuttuvat jos joku kyseenalaistaa heidän uskonsa siihen, sillä heidän visioissaan Suomessa kasvaa jonain päivänä appelsiineja, viinirypäleitä ja banaaneja, joita nykyisin tuodaan etelästä kymmeniämiljoonia kiloja vuodessa muutamaa miljoonaa ihmistä varten. Ennen niitä suomalaiset kärsivät paljon vitamiinien puutostiloista ja ilman niitä he alkaisivat kai taas kärsiä samoista puutostiloista, joten niiden saanti on pyrittävä turvaamaan, ja tästä syystä suomalaiset odottava ilmaston lämpenemistä kuin pienet lapset Joulupukkia ja sitä tukevien tutkimustulosten väärentäminen koetaan yhdeksi tieteen tärkeimmistä tehtävistä, vaikka jäätiköiden sulaminen toisaalta huolestuttaakin.

Joulu luultavasti edustaa samantapaista uskoa epämääräiseen ihmemaahan, jossa mikään ei ole niin kuin Suomessa, koska se on sitä, kuinka tällainen juhla oltaisiin voitu ennen muinoin lavastaa. Kaikki ruoka pyritään valmistamaan siten, ettei mikään maistuisi siltä, miltä se on valmistettu, ja tämä koskee myös tuoreempia tuttavuuksia kuten Kaukoidästä tuotua riisiä, josta tehty puuro ei ole tosiasiallisesti mitenkään erityisen vanha perinne. Idea ruoasta, joka maistuu joltain aivan muulta kuin se todellisuudessa on, on kuitenkin vanha ja kaikista sen piiriin joutuvista elintarvikkeista tulee pian vanhoja suomalaisia perinneherkkuja.

Tehomaatalous on selvästikin suomalaisille mieluinen asia, koska sen avulla hedelmiä ja vihanneksia, jotka ovat jo kaupasta ostettuina elintarvikejäljitelmiä. Omena ei maistu omenalta, koska se ei ole saanut riittävästi ravinteita, ja tästä syystä lajike on jalostettu sellaiseksi, että se maistuu lähinnä hedelmäsokerilta. Myös omenalta maistuvia, joskin tehomaatalouden takia vähän mauttomia omenia myydään kaupoissa eikä hinta ole syy vältellä niitä, mutta suomalaiset välttelevät niitä kuitenkin. On hienompaa ostaa kummallisiksi jalostettuja omenia kuin niitä, joita myydään kehittyneemmistä ruokakulttuureista tuleville ihmisille.

Sokeri on elintarvikejäljitelmissäkin suosittu keino peittää ruoan maku, joten ei ole ihme, että myös sokeripitoisiksi jalostetut kasvikset ovat suosittuja.

Makeisissa pelkästään sokerista ja lisäaineista osataan tehdä paljon sellaista, mistä suomalaiset pitävät, mutta jostain syystä suklaa kuitenkin kelpaa heille. Se on yleensä turhan makeaa, mutta sisältää kuitenkin aitoa kaakaota. Tämä saattaa selittyä sillä, että siinä on mielihyvää tuottavia kemikaaleja ja niiden avulla on mahdollista tuottaa keinotekoisia tunnetiloja.

Ammoniumkloridista eli salmiakista suomalaiset pitävät kovasti ja se johtuu ilmeisesti siitä, että se on sekä kasvi- että eläinkunnan ulkopuolelta tuleva aine, jota ei useinkaan esiinny maaperässä. Sitä valmistetaan ammoniakista ja suolahaposta, mutta suomalaiset eivät miellä sitä luonnottomaksi lisäaineeksi vaan syövät sitä ihan sellaisenaankin.

Lisäaineita rakastetaan ja ne liittyvät selvästikin siihen, että suomalaisien luonnollisen ruokavalion tärkein osa, eli kala, pilaantuu helposti. Heille on hyvin tärkeää varoa, ettei ruoka pilaannu, ja sitä estämään pannaan mielellään jotain ruoan sekaan.

Tämä menee vainoharhaisuuteen asti ja kaikille elintarvikkeille pitää määritellä viimeinen turvallinen käyttöpäivä, vaikka kyse olisi sellaisista, jotka eivät oikeastaan pilaannu ollenkaan. Jopa hunajalla on tällainen päiväys, vaikka sen tapauksessa kannattaisi kiinnittää huomiota purkin säilymiseen, koska sisällölle se ei ole ongelma. Vanhin oikein säilytetty ehjä hunajapurkki on löydetty Egyptissä eikä sen sisältö ollut ehtinyt pilaantua tuhansien vuosien aikana ollenkaan.

Suomalaiset ovat ylpeistä siitä, että heidän ruokansa on puhdasta, mutta tosiasiassa se tarkoittaa sitä, että ruoka on kyllästetty kemikaaleilla, etteivät mikrobit eläisi siinä. Se, mitä tämä aiheuttaa elimistölle, ei ole yhtä tärkeää, vaikka pitkän päälle kemikaaleista on enemmän haittaa kuin siitä, että saisi joskus harvoin pienen ruokamyrkytyksen, jonka takia täytyy käydä vessassa pari kertaa useammin kuin tavallisesti.

Suomalaiset ovatkin mainio esimerkki siitä, kuinka paljon geenit voivat ohjata ihmisen käyttäytymistä, sillä he ovat kehittyneet elämään aivan tietynlaisissa olosuhteissa, jotka ovat olleet muuttumattomia, eikä mukautumiskyky vieläkään riitä oikein mihinkään muuhun.

Mausteet eivät kiehdo suomalaisia samalla tavalla kuin lisäaineet, sillä niitä ei käytetä yhtä rohkeasti. Jotkut ovat kyllä oppineet käyttämään runsaasti tulisia mausteita, mutta siinä vaikuttaa olevan kyse siitä, ettei suomalainen ruoka maistu niiden avulla juuri mitään. Yleensä ottaen ne kuitenkaan eivät oikein sovi suomalaisien mahalle.

Mausteiden käytössä näkyy sama logiikka kuin perunan käytössä, sillä suomalainen panee mielellään muihin ruokiin sellaisia mausteita, mitkä toimivat kalaruoissa. Niitä pitää ainakin kokeilla ennen kuin päädytään muihin ratkaisuihin. Kauppojen maustevalikoimat alkoivat paisua vasta siinä vaiheessa kun he alkoivat valittaa, että kaupoissa myydään paljon kaikenlaista turhaa.

Jopa vanhastaan tuttujen maataloustuotteiden maku haluaan häivyttää ruoasta, joten niitä on selvästi syöty vain siksi, että on pitänyt syödä jotain. Pinaatilla on voimakas maku, joka ei katoa keittämällä, joten sitä pannaan pinaattiohukaisiin vain väriä antamaan, mutta porkkanaa voidaan pannaan porkkanaohukaisiin paljon, koska sen maun saa katoamaan helposti.

Elintarvikejäljitelmien todellista luonnetta yritetään peitellä väittämällä, että niitä tehdään mahdollisimman halvalla, mutta se ei ole totta, sillä aito ruoka-aine kelpaa silloin kun sitä voi käyttää väärennöksiin ja elintarvikkeiden kyllästäminen kemikaaleilla on kallista, koska niiden kanssa täytyy olla varovainen. Liian suuri määrä on usein myrkyllinen, joten tekemisessä ei voida käyttää edullisia laitteita.

Korvaavan aineen ei tarvitse olla synteettinen vaan suomalaiset voivat innostua myös sellaisista ruoka-aineista, jotka ovat mauttomia. Tästä syystä Suomeen tuodaan herkkusieniä samaan aikaan kun Suomesta viedään parempia sieniä kehittyneempien ruokakulttuurien käyttöön.

Samoin halvalle soijalle on löydetty runsaasti käyttöä lihajalosteissa samaan aikaan kun parhaat lihat viedään ulkomaille.

Rasvojen välttely on selvästi osa samaa ilmiötä, sillä suomalaiset ovat vain tyytyväisiä kun heidän maitonsa ja juustonsa maistuvat ikäviltä samaan aikaan kun maidosta eroteltu voi myydään muille hyvään hintaan. Tässä on olevinaan kyse terveellisestä ruokavaliosta, vaikka suomalaisien ruokavaliossa on vain vähän laadukkaita rasvoja, koska ne pyritään käsittelemään pilalle, jotta makuelämys muuttuisi ikäväksi.

Suomalaisessa juustossa pyritään muoviseen aromiin, kuten monessa muussakin suomalaisessa elintarvikkeessa. Mauton leipä, kauas luonnollisesta rasvata prosessoitu kevytlevite, juusto ja päälle unohtunut tuorekelmu muodostavat harmonisen makukokonaisuuden, jota voi halutessaan täydentää jauhoisella leikkeleellä.

Suomalaisilla on taipumusta tarvita ensin jotain ulkomaisia vieraita varten ja sitten se leviää hienostelukäyttöönkin. On olevinaan jotenkin hienompaa syödä jotain, mitä ei tarvitse selitellä ulkomaisille vieraille. Kahveissa tätä edustaa presidenttijauhatus, joka on juotavan makuita, mutta ei kovinkaan ihmeellistä, ja juustoissa sama edusti pitkään emmenthal, jota suomalaiset voivat syödä myös voimakkaan makuisena, toisin kuin monia muita juustoja. Mustaleimainen emmenthal oli pitkään olevinaan jotain ihmeellistä ja mielikuva perustui siihen, että sitä markkinoitiin sillä, että se oli mustaleimaista, eikä sillä, kuinka kauan sitä oli kypsytetty, mikä toimittaa saman asian useimmissa muissa maissa.

Punaleimainen emmenthal ei ollut yhtä hyvää ja sinileimainen oli arkikäyttöä varten, mikäli siitä sattui pitämään.

Myös homejuustot ja savustetut juustot tulivat Suomeen melko varhain, joten niissäkin on jotain, mistä suomalaiset pitävät.

Tuontijuustoissa suomalaiset suosivat Itämeren ympärillä tehtyjä mauttomia juustoja ja vasta aivan viime aikoina kauppoihin on ilmestynyt mauttomia versioita vaikkapa cheddarista ja tilsitistä, jotka ovat tavanneet olla suosittuja monessa muussa maassa. Ne eivät kuitenkaan ole saaneet osakseen samanlaista huomiota kuin vähärasvaiset juustot, joissa on erittäin muovinen maku ja joiden koostumus on sillä rajalla, että joskus niitä pystyy leikkaamaan juustohöylällä ja joskus ei.

Kehittämällä juustohöylän tilalle jotain muuta rasvan määrä voitaisiin vähentää vieläkin enemmän ja lopputulos kävisi hyvin kaupaksi, sillä suomalaiset ovat innoissaan tällaisesta kehityksestä.

Rasvaiset kalat ovat luonnollisesti aivan eri asia, mutta koska niiden viehätys katoaa jos niitä syö koko ajan, ne eivät riitä tyydyttämään rasvojen tarvetta. Puutetta on yritetty paikata kalanmaksaöljyn avulla, koska se on suomalaisille mieluinen keino saada laadukkaita rasvoja, mutta se on niin hirvittävän makuista, että vain harva pystyy käyttämään sitä päivittäin.

Kuitenkaan suomalainen ei mielellään koske ulkomaisiin ruokaöljyihin vaan käyttää mieluummin rypsiöljyä, joka maistuu siltä, ettei sitä käyttäisi kovin moni jos yleisesti tiedettäisiin, kuinka se valmistetaan, ja margariineja, jotka ovat sitä laadukkaampia, mitä enemmän niitä on onnistuttu jatkamaan vedellä.

Rypsiöljy herättää luottamusta erityisesti silloin kun se on muovipullossa, koska se imee tehokkaasti itseensä muovin kemikaaleja ja muuttuu entistäkin ikävämmän makuiseksi.

Uusiin lisäaineisiin reagoidaan panemalla niitä ruokiin ja tätä perustellaan säilyvyyden parantamisella, vaikka todellisuudessa kyse on vain väärennösten kehittämisestä. Elintarvikkeiden säilyvyys ei oikeasti ole parantunut läheskään niin paljon kuin puhutaan, suomalaisia asia ei haittaa, paitsi sikäli kun kyse on parista harvasta kemikaalista, joiden miettiminen riittää merkiksi siitä, että ajattelee, mitä suuhunsa laittaa, tai siitä, että kuluttajaa huijataan jatkamalla elintarvikkeita vedellä.

Lisäaineet ovat suomalaisilla hyvin tärkeitä ja vaikkapa elintarvikevärien kertyminen elimistöön ei ole huolen aihe, vaikka niiden kertymisen vaikutuksista ei monissa tapauksissa ole vielä saatavilla kunnollista tietoa. Suuri osa suomalaisista toimiikin koe-eläiminä, joiden avulla nämä arvoitukset saadaan aikanaan ratkaistua.

Pieni syöpäriski on suomalaisille mieluinen huolen aihe. Kun sen on onnistunut välttämään vilkaisemalla tuoteselostetta, voi ottaa huoletta vaikkapa aivovaurion riskin, mikä sisältyy etenkin tiettyihin lihajalosteisiin.

Ruoan valmistuksessa suomalaiset suosivat nykyisin luonnollisesti mikroaaltouunia, koska sillä voi pilata helposti ja nopeasti kaikkien ruokien aromit. Nuorempi väki tuntee uunin lähinnä laitteena, jossa pakaste-pizza lämmitetään, koska se ei mahdu useimpiin mikroaaltouuneihin, mutta vanhemmiten useimmat kuitenkin oppivat käyttämään sitä jouluisien ruokajäljitelmien valmistamiseen.

*

Ravinnon lisäksi suomaiset käyttävät huonoja jäljitelmiä myös kaikessa muussa mahdollisessa, ja yhteistä niille on se, että ne ovat olevinaan parempia kuin todellisuus. Päämäärä on luoda tutun ja turvallisen kotipiirin ulkopuolelle synteettinen yhteiskunta, jossa päästään koulutusjäljitelmän avulla ammattijäljitelmään ja sitä kautta yhteiskuntajäljitelmän osaksi.

Tällainen maailma olisi suomalaisille puhdas ja aito samalla tavalla kuin vieraista ravintoaineista ja aromeista puhdistettu elintarvikejäljitelmä tai allergikkojen pesäksi siivottu koti.

Niitä henkilöitä, jotka osaavat visioita tällaisen maailman, arvostetaan, ja media haastattelee mielellään heitä siinä hyvin pienessä osassa maailmaan, johon suomalainen kykenee sopeutumaan kunnolla. Visionäärin arvostuksen näkee usein haastatteluympäristöstä, sillä vähäpätöinen ajattelija sijoitetaan mielellään jonnekin maailman laitamille, kuten studioon tai kahvilaan, mutta tärkeämpi sopii veneeseen tai mökille. Saunassa haastattelemisen arvoinen ajattelija kuuluu jo siihen pieneen eliittiin, joka kykenee punomaan valheista johdonmukaisen kokonaisuuden ja ehkä kirjoittamaan niistä kirjankin.

Myös ajattelijan rehellisyys vaikuttaa arvostukseen, sillä jatkuvasti epärehellisyyden taitoa harjoitteleva henkilö selviytyy paremmin visionäärin tehtävistä kuin sellainen, joka puhuu usein totta vain siksi, ettei muuta osaa. Näin myös kelmin voi tunnistaa kohtuullisella tarkkuudella siitä, että häntä haastatellaan saunassa.

Politiikka on suomalaisille jatkuva tyytymättömyyden aihe, sillä valtiomuodon takia politiikassa on liian vähän tilaa suurille visionääreille. Alalle tunkee runsaasti hulluja, rosvoja ja typeryksiä, mutta se, että johtajat valitaan vaaleilla muutaman vuoden väliajoin, estää näitä puhkeamasta täyteen loistoonsa, koska täydellinen epäonnistuminen pelottaa. Ei vain ole tilaa pilata kaikkea kertarysäyksellä vaan sen sijaan täytyy etsiä tasapainotila, jossa politiikka miellyttää kansaa, mutta vastuuta ei kasaannu kannettavaksi liikaa.

Politiikka myös paljastaa, etteivät suomalaiset tunne jäljitelmiensä luonnetta kunnolla, sillä varsin harva poliitikko ymmärtää, että paras keino menestyä on keskustella paljon äänestäjäkuntansa kanssa ja kasata näiden ajatuksista kirja. Haamukirjoittajan käyttäminen ei ole häpeäksi jos ei itse osaa, sillä kansa arvostaa sitä, että poliitikko uskaltaa pettää sitä. Muuten tärkeimmästä tehtävästä, eli siitä, että pyrkii edistämään jäljitelmämaailman asioita, ei tule mitään.

Kirja luonnollisesti parantaa poliitikon mahdollisuuksia päästä haastateltavaksi saunaan, sillä hänestä tulee merkittävä henkilö. Kirja kasvattaa hänen suosiotaan ja sellaiset kollegat, jotka eivät tajua julkaista omaa kirjaa, yrittävät päästä osille käyttämällä sitä oppikirjana.

Jopa sellainen kirja, jolla pyritään vain peittelemään poliitikon epäonnistumisia ja hämäräpuuhia, voi kohota puoluerajat ylittäväksi ideologiseksi teokseksi, koska kirjailijapoliitikkoja on varsin vähän suhteessa siihen, kuinka paljon politiikassa pyörii sellaisia henkilöitä, joilla ei ole riittävästi sanottavaa omasta takaa.

Kirjallisuus on myös tärkeä osa suomalaista kulttuurijäljitelmää ja sen avulla on mahdollista luoda mieleisensä illuusio kaikesta siitä, mitä kotipiirin ulkopuolella on. Suosituissa kirjoissa seikkaillaankin usein ruohonjuuritasolla fantasiamaailmassa, jonka kirjailija on luonut otettuaan selvää siitä, mitä yleisö haluaa lukea.

Elokuvat ja TV-sarjat ovat suositumpia tapoja typerien käsityksien omaksumisessa, mutta kirja on pyhä asia. Kun muu viihde perustuu sellaiseen, se koetaan luotettavaksi, kun taas sellainen viihde, jota varten on tehty käsikirjoitus ilman kirjaa, on heikkotasoisempaa.

*

Suomalaiselle yhteiskuntajäljitelmälle on ominaista, että se on ylhäältä mätä, sillä vallankäyttäjien tulee olla suomalaiseen makuun sopivia jäljitelmiä, eli käytännössä typeriä ja omahyväisiä rantarosvoja, joita muiden samanlaisien on mukavaa käyttää esikuvinaan.

Tästä seuraa tietenkin ongelmia, joita tekisi mieli korjailla, mutta sitä varten on olemassa demokratia, jolla varmistetaan, että johtajien laatu pysyy tasaisena eikä yhteiskunta pääse kehittymään toimivampaan suuntaan. Kansa valitsee itselleen mieleisensä rosvot ja nämä pitävät huolen siitä, että vieraat vaikutteet pysyvät poissa valtarakenteesta.

Järjestäytymisessä on tärkeää keksiä tekosyitä sille, että voi itse laistaa velvollisuuksista, sillä yhteiskuntajäljitelmän on tarjottava mahdollisuus tehdä työt huonosti, koska se on saatava suomalaisien tasolle. Mikään ei saa olla vaikeampaa kuin elämä, joka pyörii veneen ja mökin ympärillä, joten sitä vaikeammat asiat pitää saada ajatella yhtä helpoiksi. Suomalainen luulee paljon, suhtautuu sääntöihin leväperäisesti, tekee päätöksiä mielivaltaisesti ja on huolellinen ja tehokas korkeintaan silloin, kun hänen on paettava vastuuta.

Näin saavutettu yhteiskuntajärjestys pyritään naamioimaan edustuskelpoiseksi valehtelemalla. Sitä kehutaan häpeilemättömästi ja muita vaaditaan uskomaan valheisiin. Tässä yhteydessä sääntöjen noudattaminen on tärkeää ja suomalainen viitsii jopa teeskennellä noudattavansa niitä itsekin. Näihin satuihin kuuluu myös luja usko auktoriteetteihin, joka muiden tulisi omaksua, koska nämä ovat typeriä ja tekevät mielivaltaisia päätöksiä. Muuten ei pysty uskomaan, että näissä olisi jotain tasoa.

Näihin vaatimuksiin on lähes mahdotonta mukautua, sillä yhteiskunta muistuttaa ateriaa, jolla tarjotaan jotain, mikä on melkein pelkästään valkaistuja vehnäjauhoja, keinotekoisesti värjätyn ja maustetun sokeriveden kera, mutta suomalaiset tyytyvät tässäkin suhteessa jäljitelmään. Riittää kun muukalainen viitsii vähän teeskennellä kunnioittavansa typeriä päätöksiä tekeviä rantarosvoja, joita suomalaiset itse haukkuvat niin ahkerasti, että ryhdistäytymisestä on turha edes haaveilla, ja nämä ovat tyytyväisiä.

Samoin kannattaa olla kuin ei huomaisikaan sitä, että suomalainen on hyvin leuhka esitellessään työnsä jälkeä, joka on vielä valheilla parantelemisen jälkeenkin huonoa, koska yhteiskuntajäljitelmässä hän on vaatimaton ja tunnollinen.

Kaksiostandardit tulevat esiin vasta siinä vaiheessa jos muukalainen ottaa oikeudekseen valehdella ja varastella niin kuin suomalaisetkin, koska heidän tulisi ottaa valheet todesta. Tästä syystä mustalaiset, jotka eivät ole omaksuneet huonompia sääntöjä, ovat huonossa maineessa ja kaupassa käydessään he joutuvat kärsimään myymälävarkauksien takia tarkkaa valvontaa henkilökunnan taholta, vaikka tosiasiassa henkilökunta tekee suurimman osan myymälävarkauksista itse ja työpaikalta varastaminen ylipäätään on Suomessa täysin normaalia käyttäytymistä, joka on merkki lähinnä siitä, että osaa pitää puoliaan.

Suomalaisien yhteiskunnallinen ajattelu ei lähde siitä, että täytyy tehdä yhdessä jotain, jotta yksilöt saisivat jotain, vaan siitä, että yksilön täytyy saada jotain, keskeinen osa siinä on tulojen jakamisella ja kaikenlaisella välistä vetämisellä. Myös se, että muiden pitäisi käyttäytyä niin kuin yksilö haluaa, kuuluu suomalaisien mielestä hänen perusoikeuksiinsa, joten jäljitelmän toimintaa heikentää edelleen se, että päätöksiä tehdään siltä olettamalta, että muut toteuttavat ne, mikä johtaa usein siihen, että ne menevät kokonaan pieleen.

Myös yksilöiden välistä riitaisuutta on paljon, koska suomalaiset ovat erittäin joustamattomia, ja tämä pyrkii vaikuttamaan siten, että työt tehdään tahallaan huonosti, jotta tulisi selväksi, ettei yksilöä huvita sopeutua työyhteisöön. Tätä on yritetty purkaa siten, että puolueet ja työmarkkina järjestöt riitelevät yksilöiden puolesta, ja näin kinastelua on saatu piilotettua päätöksentekojäljitelmään. Uskomalla siihen, että se toimii kunnolla, voidaan kuvitella, että tilanne on hyvä ja muuttuu kohta paremmaksi, ja kinastelusta aiheutuvat vahingot voidaan panna niiden syyksi, jotka kansa on valinnut riitelemään puolestaan niistä asioista, joista se haluaa riideltävän.

Usko jäljitelmän toimivuuteen on kuitenkin vakaalla pohjalla, koska suomalainen ei pysty käsittämään sen parempaa yhteiskuntamallia. Ei ole olemassa vertailukohdetta, jota katsomalla voisi todeta, että sehän ei toimi oikeastaan ollenkaan, mutta sen sijaan on olemassa asiantuntijajäljitelmiä, jotka keksivät satuja siitä, kuinka se muka toimii, ja peittelevät myöhemmin epäonnistumisien todellisia syitä keksimällä lisää satuja.

Yhteiskuntakritiikin keskeinen ajatus on minä en pidä tästä ja sitä voi perustella valehtelemalla ja haukkumalla eri mieltä olevia jokseenkin vapaasti, jotta yksilön mieltymyksiä ei tarvitsisi altistaa kritiikille. On yhdentekevää, mihin ne perustuvat, sillä yksilön mielipide on hänelle korkein totuus. Sitä voi muuttaa omien tarpeiden muuttuessa, mutta muuten siitä ei tarvitse tinkiä.

Teräasekulttuuri

IMG_20170713_101453

Suomalaisien ennakkoluuloisuus on jotain aivan käsittämätöntä. Esimerkiksi yllä olevassa kuvassa oleva veitsi näyttää heistä jotenkin uhkaavalta yksinkertaisesti siksi, ettei se ole lainkaan tutunnäköinen. Sitä, että se on suunniteltu työkaluksi, ei oteta huomioon, ja toisaalta sitä, että tutunnäköiset veitset on soveltuvat paremmin aseiksi, ei myöskään oteta huomioon, sillä suomalaiset eivät mielellään jousta siitä, millaiseksi luonto on heidät muovannut.

Seuraavassa kuvassa oleva veitsi edustaa suomalaista muotoilua ja se on tarkoitettu keittiön yleisveitseksi, eli lähinnä kasviksien kanssa nyhräämiseen.

IMG_20170713_101515

On vaikea käsittää vielä vuosienkaan käytön jälkeen, mitä etua sen kärjestä voisi olla vihannesten ja juuresten käsittelyssä, koska sillä on hankalaa kaivertaa huonoja kohtia pois. Sen voi myös hioa tarpeettoman teräväksi ja terä on niin ohut, että se taipuu turhan paljon juureksia leikatessa, mutta kalan käsittelemiseen se soveltuisi paljon paremmin. Jopa ruotoa myöten leikatessa tarpeellinen notkeus löytyy.

Kyse ei ole vain suomalaisien makutottumuksesta vaan vaikkapa tanskalainen perkaa mielellään kasviksensa hyvin samanlaisella veitsellä. Eroa vaikuttaa olevan lähinnä siinä, ettei terän tarvitse olla notkea.

scanpan1.jpg

 

Ruotsalaiset ovat näissä asioissa pohjoismaalaisittain joustavia Kiirunan valtavien rautamalmivarojen takia, sillä he ajattelevat metallisia teollisuustuotteita vientituotteina ja omaksuvat niihin vieraita vaikutteita. Näin on mahdollista suunnitella keittiöveitset sellaisiksi, että niillä on hyvä leikata leikkuulautaa vasten, vaikka myös heillä on taipumusta ajatella, että kasviksien perkaamiseen tarvitaan notkea terä ja terävä kärki.

Kahvaa ja terän kulmaa Ruotsissa ajatellaan kuitenkin selvästi enemmän kuin muissa Pohjoismaissa.

Nykyaikaisien omistusjärjestelyjen sekavuuden takia Suomeenkin on tihkunut vierasta alan osaamista, mutta suomalaiset valitsevat mielellään veitsensä siten, etteivät ne sovellu parhaalla mahdollisella tavalla leikkuulautaa vasten leikkaamiseen.

IMG_20170714_062559

Suomalaisille terän notkeus on niin tärkeä piirre, että on luontevaa tehdä leivän voitelemiseen tarkoitettu veitsi, jolla ei voi voidella leipää vasta jääkaapista otetulla voilla tai margariinilla, koska se taipuu liikaa, jotta rasva levittyisi ohueksi kerrokseksi. Se alkaa toimia vasta sitten kun rasva on pehmennyt huoneen lämmössä riittävän kauan, joten ilmeisesti monella suomalaisella on mielenkiintoa suunnitella leivän voitelemista niin paljon, että sitä voi käyttää.

Ainakin tuota veistä on epäkäytännöllisyydestä huolimatta suunniteltu ajatuksen kanssa, koska terässä on jopa aavistuksen verran sahalaitaa antamassa rasvakerrokselle kuvion.

IMG_20170714_070252

Juhlallisempien ruokailutilaisuuksien suunnitteleminen on suomalaisille tarkkaa puuhaa, koska ne täytyy saada näyttämään siltä, että ollaan sorkkimassa kalaa. Ei saa näyttää siltä, että lihan leikkaamiseen tarvitaan voimaa, vaikka sitä varten olisikin unohtunut varata terävät veitset, joten kyynärpäiden pitäminen oikeassa asennossa on tarkkaa puuhaa ja saa ruokailijat näyttämään vähän rukoilijasirkoilta, koska ateriaa täytyy vahtia ikään kuin siinä voisi olla ruotoja. On myös tärkeää tuoda julki, että ruoka on hyvää, koska aikaisemmin käsitellyn elintarvikejäljitelmäkulttuurin takia liian suuri määrä vierasta perimää saa ruoan yleensä maistumaan kummalliselta ja mauttomalta ja joskus hirvittävältäkin.

On kuitenkin yllättävää huomata, että arkisen näköinen leivän voitelemiseen tarkoitettu veitsikin voi suunnittelemisen merkeistä huolimatta olla lähinnä kärpäslätkä, sillä suomalaisia kannustetaan nykyisin syömään terveellisempiä leipiä kuin valkaistuista vehnäjauhoista tehty höttö, jonka voitelemiseen todella tarvitaan niin lämmintä ravaa, ettei veitsen terän notkeus ole ongelma.

Kalastajakansoilla on yleisemminkin taipumusta suosia kalan käsittelyssä tärkeitä veitsien ominaisuuksia myös muihin tarkoituksiin tarkoitetuissa veitsissä, sopivat ne niihin tai eivät.

Sisilialainen stilettimallinen veitsi on ääritapaus, koska se on turhan kapea yleisveitseksi, mutta manner-Italiassa esiintyy yleisveitsinä suunnilleen yhtä leveäteräisiä ensisijaisesti kalan käsittelyyn tarkoitettuja veitsiä. Seuraava kuva edustaa tätä veitsityyppiä ja se muistuttaa läheisesti suomalaisen käsitystä juuresveitsestä.

antonini1

 

Maatalousväestöllä on tavannut olla vieläkin leveäteräisemmät yleisveitset, joita voi käyttää tarvittaessa lihan käsittelyyn tai vaikka nahan leikkaamiseen, mihin tarvitaan tukevampaa terää.

Taipumus valita veitset sen mukaan, mitä varten on itse kehittynyt, eikä niinkään sen mukaan, mihin veitset on tarkoitettu, on voimakas ja tästä antaa hyvän kuvan se, että seuraavassa kuvassa oleva veitsi on suosittu ranskalaisien kalastajien keskuudessa, sillä se on vanhanaikainen maatalousväestön yleisveitsi.

IMG_20170717_175426

 

Pienikokoinen metsästysveitsen terä on vain puiseen kahvaan tehdyssä urassa eikä kahden pellin kappaleen välissä, kuten kalastajille tarkoitetuissa veitsissä, joten se lakkaa olemasta kääntöveitsi kun kahva imee vettä ja turpoaa. Koska terän malli on väärä, veitsiä saa edelleen myös hiiliteräksisinä, koska sellaiset on mahdollista hioa niin teräviksi, että väärän mallinen terä soveltuu kuitenkin kalan käsittelyyn.

Opinel-veitsien suosiota selitetään niiden kauneudella, mutta puhdasveriset kalastajakansat ilahtuvat enemmän stilettimallisien terien näkemisestä.

Suomalaisille jopa se, ettei leipäveitsessä tarvitse olla kalan fileoimiseen soveltuvaa pistokärkeä, on vielä melko uusi ajatus ja voi mennä pois muodista, sillä pistokärki on kuitenkin käyttökelpoisemman näköinen.

IMG_20170717_175459

 

Stiletti miellyttää suomalaisia niin paljon, että se tarkoittaa heille napin painalluksella avautuvaa veistä, vaikka oikeasti se tarkoittaa hyvin kapeaa terää, joka soveltuu kalan fileoimiseen. On luontevaa valita yleisveitsi myös sitä silmällä pitäen, että sitä voi joutua käyttämään aseena, ja italialainen pistoveitsi edustaa suomalaisille lähestulkoon täydellisyyttä. Sen terä on paksumpi kuin kalastajan veitsessä, jotta se ei katkeaisi kun sen tuikkaa ihmiseen, mutta sillä voi kuitenkin tarvittaessa fileoida kalan.

Aseena stiletti on itse asiassa varsin huono, sillä ihmisen tappaminen pienellä pistoveitsellä on vaikeaa, mutta suomalaiset yrittävät kuitenkin. Rikosuutisissa kerrotaan usein tapauksista, joissa uhria on puukotettu kymmeniä kertoja ja välillä on ehkä pitänyt levätäkin, mutta silti ei vain ole tullut mieleen, että olisi kaikkien kannalta helpompaa viiltää kurkku auki, koska se on metsästäjän käyttäytymistä.

Leveäteräistä veistä suomalainen ei tunnista samalla tavalla aseeksi, vaikka sillä saisi aikaiseksi enemmän vahinkoa pistettäessäkin. Kudokset venyvät pistoterän tunkeutuessa niihin, joten kapea terä leikkaa niitä varsin vähän, mutta leveällä terällä tehty pistohaava ei umpeudu samalla tavalla kun terä vedetään pois, minkä lisäksi se soveltuu paremmin myös viiltämiseen. Kehityshistorian takia metsästysveitsi vaikuttaa suomalaisesta harmittomammalta kuin stiletti, vaikka totuus on täysin päinvastainen, ja ulkopuolisen kannattaa huomioida tämä veistä valitessaan. On epäilyttävää kanniskella mukanaan huonosti aseeksi soveltuvaa kapeateräistä nyhryä, joten kannattaa kanniskella parempaa asetta jos veistä tarvitsee.

Suomalainen puukko on yleensä jonkinlainen metsästysveitsi, koska sellaiset vaikuttavat suomalaisien mielestä rauhanomaisilta. Terä on tukeva, koska sen täytyy soveltua vuolemiseen, eikä terä mielellään ole sellainen, että se näyttäisi soveltuvan kunnolla kalan fileoimiseen tai kärjeksi keihääseen, jolla voi pyydystää kalan. Sillä, miten hyvin puukko soveltuu ihmisen suolistamiseen, ei ole alkeellisintakaan merkitystä, koska tappaminen assosioituu luontaiseen saalistuskäyttäytymiseen, jossa ole huomioitu tarvittu tällaisia asioita.

IMG_20170712_060357.jpg

Suomalaisen puukon saa yleensä hiottua hyvin teräväksi, aivan kuten ranskalaisien kalastajien suosiman hiiliteräksisen Opinel-veitsenkin, joten sitä voi tarvittaessa käyttää myös kalan perkaamiseen.

Keittiöveitsissä suomalaisien taipumukset tulevat esille selvemmin, koska ne liittyvät suoraan ravinnon hankkimiseen. Teräviä kärkiä on paljon, jopa niissä veitsissä, joissa sellaista ei tarvita, ja suomalaisille veitsisarjoille on ominaista, että veitset myydään erikseen, jolloin jokainen saa tarvitsemansa määrän teräviä kärkiä. Kukaan ei ihmettele, miksi vaikkapa kokkiveitsiä pitää olla kaksi erilaista, koska se antaa tilaa päättää, kuinka paljon on halukas tinkimään luontaisista taipumuksistaan.

IMG_20170713_092316

 

Varsinainen fileerausveitsi on suomalaisille vähän pelottava, koska se on uusi tuttavuus. Kalaa on syöty vuosituhannet ilman sellaisia, joten ne vaikuttavat jollain epämääräisellä tavalla hyvin tehokkailta. Tapaturmien kannalta ne ovat yhtä vaarallisia kuin muutkin teräväkärkiset veitset, mutta niitä käsitellään silti varoen.

Jos suomalainen käyttää fileerausveistä niin paljon, että hän tottuu siihen, muut pitävät häntä rohkeana.

Näin heiltä jää huomaamatta se, että suomalaisista keittiöveitsistä fileerausveitsi soveltuu usein parhaiten leivän leikkaamiseen, koska suomalaiset jostain syystä ajattelevat, että siihen tarvitaan vähän tylsä terä ja pehmeän leivän litistymisen ehkäisemiseen on keksitty sahalaitainen terä, joka tuottaa paljon murusia.

IMG_20170713_104740

Seuraavan kuvan veitsi näyttää suomalaisen silmissä epäilyttävältä, koska se on työkalu. Terä on suunniteltu hevosien hoitoa varten, mutta suomalainen ei ajattele tällaisia asioita ja niitä on turha yrittää selittääkään hänelle, vaan hänelle se tuo mieleen kalastamisen. Terä on kyllä aika leveä, mutta ehkä sillä kuitenkin voisi fileoida kalan ja siitä syystä se näyttää jonkin verran vaaralliselta, mutta ei kuitenkaan läheskään yhtä vaaralliselta kuin stilettiterä.

IMG_20170712_061545.jpg

Tosiasiassa se on tarkoitettu solmuun menneiden valjaiden selvittelemiseen. Terä on tukeva, jotta se ei rikkoutuisi kun valjaat katkaistaan, ja kärki soveltuu solmun avaamisen, koska valjaiden nahka on niin paksua, ettei se vahingoitu merkittävästi, vaikka väliin työntäisi veitsen terän. Sillä ei oikeastaan ole mitään tekemistä pistämisen kanssa siinä mielessä, että vahingoitettaisiin jotain, mutta tällainen käyttötarkoitus ei tule suomalaisille mieleen heti ensimmäisenä.

Samoin jos suomalainen miettii muuta käyttöä vaikkapa ruuvimeisselille, mitä pistoase tulee mieleen nopeammin kuin vaikkapa maalipurkin avaaja.

Suomalaiselle työkaluveitsen terän muoto on makuasia ja niiden paremmuuksista keskustellaan paljon. Käyttäminen on sitten sitä, että yritetään keksiä, kuinka työkalun saisi parhaiten soveltumaan tehtäviinsä, mutta tästä ei ole juurikaan haittaa, koska suomalaiset eivät pääsääntöisesti loista kädentaidoissa muutenkaan.

Ulkopuolista tämä suhtautumistapa auttaa valitsemaan veitsen siten, ettei se herätä vääränlaista huomiota, koska on normaalia, että veitsen pitää olla vähän erilainen kuin muilla. Kuitenkaan ei kannata valita sellaista veistä, jossa ei ole jonkinlaista pistoterää, koska sellainen menee liian omituiseksi ja aiheuttaa ennakkoluuloja, ja kapeateräinen veitsi näyttää turhan paljon aseelta. Suomalaisille tuttu metsästysveitsi onkin hyvä valinta jos haluaa jostain syystä sopeutua suomalaiseen yhteiskuntaan.

Taskuveitsen valitseminen on helppoa, sillä suomalaiset ovat pääosin mämmikouria, mutta kykenevät löytämään syyn omahyväisyyteen aivan mistä tahansa. Mitä enemmän työkaluja joku muu vaikuttaa tarvitsevan, sitä typerämmältä ja siten myös harmittomammalta hän vaikuttaa. Samalla myös taskuveitsen käyttöarvo lisääntyy, joten tällä tyylillä ei ainakaan menetä mitään.

Myös taskuveitsen ikä ja kunto ovat tärkeitä, sillä suomalaiset ovat hyviä rikkomaan työkaluja. Jos joku pystyy käyttämään taskuveistä useita vuosia ilman, että siihen tulisi ihmeempiä vikoja, hän on aivan varmasti typerä.

Näitä seikkoja ei kannata tuoda esille itse, koska silloin herättää helposti kateutta, joten on parempi antaa suomalaisien vetää johtopäätöksensä aivan itse.

IMG_20170712_085705

 

Seuraava kuva edustaa suomalaiselle eksotiikkaa, sillä tehokkaaksi aseeksi suunniteltu veitsi on liian vieras. Juuresta leveä ja kärkeä kohti kaventuva terä soveltuu mainiosti pistohaavojen tekemiseen ja terän kaareutuminen helpottaa viiltämistä. Kahvasta saa erittäin tukevan otteen eikä pistohaavaa tehtäessä juuri ole vaaraa siitä, että ote lipsuisi niin pahasti, että tulisi leikanneeksi omia sormiaan.

Suomalainen tunnistaa tällaisen veitsen parhaassa tapauksessa koriste-esineeksi, jota katsellessa voi miettiä, kuinka omituisia muut ovat, mutta monille se on niin vieras, että se on suorastaan vastenmielinen. Tämä voi johtua siitä, että veistä voisi periaatteessa käyttää kalan fileoimiseen, mutta siinä on lupaavasti suippenevan terän lisäksi myös vieraita piirteitä.

IMG_20170712_050327

IMG_20170712_092339.jpg

Kummastakin reunasta teroitetun teräväkärkisen tikarin suomalainen tunnistaa vaaralliseksi aseeksi, koska siinä on kaksi fileerausveistä samassa terässä. Sen kärki katkeaa helposti, mistä syystä se on melko kertakäyttöinen kaikessa kirjekuorien avaamista vaativammassa puuhastelussa. Vanhanaikaisissa tikareissa onkin usein pyöristetty terä, joka ei katkea yhtä helposti, mutta uppoaa kuitenkin teroitettuna melkein yhtä hyvin kuin terävä kärki. Tällaista lähestymistapaa suomalainen ei ymmärrä, sillä kärjen täytyy olla terävä, jotta veitsi olisi helppo työntää kalan sisälle tarkalleen oikeaan paikkaan, vaikka aseessa tarkkuus ei ole yhtä olennaista, koska ihmisen sisältä ei tarvitse löytää ruotoa, joka on leikattava pois.

Samoin kahvan tarvitse olla sellainen, että ote varmasti pysyisi kun veitsi uppoaa ihmislihaan, sillä kaikki tällainen on metsästäjän ajattelutapaa. Kalaan uppoaa helposti tylsäkin veitsi, joten kalastajan ei tarvitse ajatella tällaista.

Suomalaiset ovat näissä asioissa niin tarkkoja, että teräaseisiin suhtautuminen on osittain opittua, mutta sen pohjana on kuitenkin kalastajan peruskäyttäytyminen, josta ei haluta joustaa. On luultavaa, että jos suomalaista innostettaisiin tekemään työkaluja piikivestä, hän tekisi pian alkeellisen veitsen, jolla voi perata kalan.

Muihin nisäkkäisiin suomalaisilla on kummallinen suhde. Yhtäältä niistä pidetään kovasti, mutta toisaalta niitä ei ymmärretä ollenkaan. Asenteet metsästämistä kohtaan ovat poikkeuksellisen kielteiset, mutta lemmikkieläimiä päästetään vapauteen ajattelematta ollenkaan, mitä siitä seuraa. Moni kuolee nälkään ja pakkaseen ja kaupungeissa juoksee vapaana vaikka mitä.

Tämäkin kertoo siitä, etteivät suomalaiset ole metsästäjäkansaa, sillä saalistajakin ymmärtää eläimistä enemmän, vaikkei hänen tarvitse kuin keksiä, kuinka niitä saa vaivattomimmin hengiltä.

Eläintarinat ovatkin tärkeä osa suomalaista kertomakulttuuria, sillä niiden syntymistä ja leviämistä estämässä ei ole luontaisia taipumuksia, jotka pakottaisivat tietämään eläimistä oikeasti jotain. Lemmikki- ja kotieläimiä ymmärretään jossain määrin, mutta luonnonvaraisista elämistä suomalaisilla on omituisia käsityksiä, joista ei päästä eroon.

Taide

Suomalaisessa taiteessa on kaksi pääsuuntausta. Ensinnäkin on niin sanottu oikea taide, jossa vieraat ihmiset esitetään jotenkin yksinkertaisina tai koomisina, mutta niissä henkilöissä, joihin taiteilija samaistuu, on usein suomalaisille hyvinkin vieraita piirteitä, kuten käsityskykyä ja uljautta.

Toinen pääsuuntaus on naivismi, jossa suomalaiset näyttävät tutummilta eli hölmöiltä. Sen oikea nimi olisikin suomalainen realismi.

kansakunta_kehyksissa

Oikeaksi taiteeksi kutsuttu ilmiö harvemmin tavoittaa mitään, koska se kumpuaa samoista mielenmaisemista kuin suomalainen kertomakulttuurikin. On kaikkitietävä kertoja, eikä hän tiedä oikein mitään, mutta yrittää kovasti rakennella pyydystä, joka saisi yleisön uskomaan johonkin ilman, että hänen tarvitsisi kantaa vastuuta seurauksista. Hän tarjoaa vain ainekset kokemusta varten ja loput on käyttäjän vastuulla.

Syöttinä on vähän jotain taiteen tapaista, Usein se ei ole muuta kuin kierrätysmateriaalia, joka on toiminut joskus ennenkin, mutta saaliin aivopesemiseen kyllä kiinnitetään huomiota. Se on kömpelöä ja itseään toistavaa, mutta ainakin sitä on paljon.

Rohkeimmillaan se on turpaan kerjäämistä, mikä kannattaa pitää mielessä jos haluaa saada taiteilija-apurahaa.

Ironia on suomalaiselle vähän pilkallinen ja ylenkatseinen äänensävy, ja kuvaamataiteessa siihen suhtaudutaan samalla tavalla. Mitään ei oikein tavoiteta eikä ulkopuolinen edes oikein ymmärrä, mistä on kysymys. Jotakuta tai jotain vain pilkataan ilman sen kummempaa syytä.

Sarkasmi on usein vähän erilainen äänensävy kuin ironia, mutta näitä ei ole niin välttämätöntä erotella toisistaan, etteikö se voisi olla aivan samanlainen kuin ironia.

Elokuvissa suomalaisien taiteilijoiden omintakeisuus tulee välillä esille hätkähdyttävänkin hyvin, sillä keskinkertainen draama saattaakin olla tekijöidensä mielestä satiiria. Kaikkea ei vain olla jaksettu kertoa ironiseen sävyyn ja jäljelle on jäänyt totuus suomalaisesta ironiasta.

Ironia ja sarkasmi ovat osa suomalaisien taipumusta hajaantua pieniksi venekerhoiksi.

Merkittävimmässä roolissa tässä on itsesääli, jota suomalainen taide on pullollaan. Sen ei tarvitse olla uskottavaa tai hyvin tehtyä eikä liittyä mitenkään siihen eläytyvän suomalaisen omiin kokemuksiin, vaan pääasia on, että sitä on paljon.

Näin saavutetaan katkeruus, joka kohdistetaan viholliskuviin. Niiden tarjoaminen on myös yksi taiteen tärkeimpiä tehtäviä eikä niiden tarvitse olla mitenkään todenmukaisia, koska tällainen vaatimus rajoittaisi mahdollisuuksia kehitellä niitä mahdollisimman tehokkaiksi.

Kristinuskossa uhriutumista on ehkäisty perisynnin avulla. Itsesäälin kasvattamista on vaikea, ellei jopa mahdoton ehkäistä, mutta on mahdollista ehkäistä sen kehittyminen vihamielisyyksiksi opettamalla kansalle, että se on vain syntynyt jotenkin huonoksi ja säälii itseään sen tähden.

Ironia ja sarkasmi ovat osa vihollisuuksien kehittymistä ja siksi se ovat käytännössä lähinnä nälvimistä. Ne on vain naamioitu kunniallisempaan muotoon, ettei suomalaisen tarvitsisi kokea olevansa haastamassa riitaa vaan hän voisi vastareaktiosta kaiken hyödyn irti teeskentelemällä, että nälvimiseen reagoidaan vihamielisesti ilman mitään syytä.

Riidan haastamisen takia suomalaisessa taiteessa on paljon sellaista, mikä ei ole sitä, mitä sen väitetään olevan. Tästä syystä sillä, mikä on olevinaan ironiaa ja sarkasmia, tehdään satiiria, joka ei toimi oikeasti, koska vitsiä pitempi käsikirjoitus ei toimi kunnolla pelkän epämääräisen nälvimisen avulla. Kuitenkin ne, joiden tarkoitusperiä satiiri palvelee, teeskentelevät sen olevan oikeaa satiiria. Ei ole mukavaa joutua teeskentelemään, että uuvuttavan typerä elokuva, teatteriesitys tai romaani on sitä, mitä sen uskotellaan olevan, mutta tästä aiheutuvan mielipahan voi muuttaa kätevästi itsesääliksi ja edelleen vihollisuuksiksi.

*

Kriitikkoja ei kyllä käy kateeksi, sillä aina ei ole helppo arvata, mitä taiteilija on ollut tekevinään. Luultavasti tästä syystä Suomessa onkin varsin vähän kriitikoita ja heidän tilallaan käytetään runsaasti arvostelijoita, jotka parhaimmillaan oppivat olemaan yrittämättä liikoja ja kertomaan vain oman mielipiteensä.

Huonot arvostelut ovat oma fiktion lajinsa, sillä mielikuvitus laukkaa vapaasti kun arvostelija yrittää teeskennellä ymmärtävänsä jotain taustoista, ja arvostelija onkin tärkeä henkilö lähinnä taiteilijoiden ja arvostelijoiden mielestä. Suurin osa kansasta ei tutkimusten mukaan haaskaa ollenkaan aikaansa heidän hengentuotteisiinsa.

Taiteissa yleensäkin suomalaiset ovat kovia matkimaan. Jos joku osaa jotain, niin muut yrittävät jäljitellä sitä ja tätä kutsutaan vaikutteiden ottamiseksi.

Vaikka sitä pidetään suurena salaisuutena, kuvaamataiteissa selvästi otetaan mallia myös mainoksista, jotka on yritetty varta vasten suunnitella siten, että ne huomataan. Tämä ei ole mitenkään huono ratkaisu, sillä huomion puutteessa kituva suomalainen taiteilija hyppii mielellään muiden silmille ja taiteilijapiireissä elää vahva uskomus siihen, että se tulee vieläkin yllätyksenä jollekulle. Suomalaiset ovat kuitenkin riidanhaluisia, joten moni vain odottaa, että taiteilija yrittäisi olla ovela, koska tällaiselle tuotannolle löytyy aina käyttöä. Sitä ei mielellään osteta, koska riitelyn toista osapuolta ei haluta tukea taloudellisesti, mutta sitä kuitenkin tuetaan taloudellisesti, jotta sitä tuotettaisiin jatkossakin.

Tukeminen on yhteiskunnan tehtävä ja sitä kritisoidaan paljon, jotta ei vaikuttaisi siltä, että ärsyttäviä taiteilijoita kuitenkin haluttaisiin tukea taloudellisesti, mutta tukemisella selvästi on enemmistön kannatus, koska se ei kuitenkaan lopu.

Suomalaisen yhteiskunnan toiminta on pääosin sellaista, että sen tapahtumia voisi myydä sellaisenaan ulkomaille satiirina.

Kristinuskon pilkkaaminen on erittäin suosittua, sillä aina löytyy joku, joka viitsii ärsyyntyä, mutta myös muut muille tärkeät arvot kelpaavat pilkan kohteiksi – paitsi tietenkin taiteilijoiden omat arvot, jotka ovat olevinaan jotenkin parempia. Erityisesti sitä, että tällaista taidetta tehdään yleensä yhteiskunnan tukien varassa, koska muiden silmille hyppiminen myy, ei sopisi ottaa pilkan kohteeksi ollenkaan.

Jos taiteilija saa muut pilkkaamaan omia tärkeitä arvojaan pilkkaamalla näiden arvoja, hän on tärkeä henkilö ja hänestä pidetään huolta, mutta sellainen taiteilija, joka menestyisi muualla tutkimalla omaa käyttäytymistä ja löytämällä jotain, mitä muutkin voivat käyttää hyödykseen, on huono, koska hän ei ärsytä ketään.

Itseironia on Suomessa sitä, että suhtaudutaan itseen vähän pilkallisesti, jotta päästään väittämään, että muiden pilkkaaminen on yksillä säännöillä pelaamista, mutta sitä ei kannata ottaa todesta, sillä itseironia on äärimmäisen kontrolloitua eikä tarkoita sitä, että sen harrastaja kestäisi kaikkea pilkkaa. Harkittu provosoituminen on osa suomalaisien tapaa olla olemassa, mutta he voivat myös raivostua aivan hillittömästi.

Poliittinen taide on usein pelkästään typerää, koska siinä pyrkii olemaan sama idea. Ehkä on otettu mallia jostain ulkomaisesta taiteilijasta, että voitaisiin hyppiä muiden silmille uudella tavalla, mutta perusidea on kuitenkin nähty liian moneen kertaan.

Yleisö ei ole taiteen suhteen kuitenkaan mitenkään kriittinen, vaan kauppa käy jos jaksaa tehdä päivästä toiseen maalaismaisemaa, lumista metsää ja myrskyävää merta, joten taiteilijoiden halu ärsyttää muita johtuu luultavasti osittain myös siitä, että ala tahtoo olla yksitoikkoinen, jollei keksi mitään uutta ja omaperäistä.

Taide on kuitenkin pitkälti samoilla aiheilla leikittelemistä silloinkin, kun ollaan tekevinään jotain muuta. Lumen alta häämöttävien muotojen tunnistaminen on selvästi ollut suomalaisille tärkeää, koska sillä leikittelemiseen he eivät kyllästy ollenkaan. Siinä voidaan käyttää vaihtelun vuoksi sellaisiakin muotoja ja värejä, joita lumisessa luonnossa ei esiinny, mutta häämöttämisessä ei ole vaihtelua samalla tavalla.

Abstrakti taide on pääsääntöisesti läheistä sukua sille, mitä leikkikouluissa askarrellaan, mutta sitä tuotetaan kuitenkin paljon, koska näin on mahdollista pelastaa joukko suomalaisia oikeisiin töihin sekaantumiselta. Sitä on jo varastot täynnä, koska sille ei löydy riittävästi käyttöä, mutta silti sitä pitää tehdä koko ajan lisää.

Taso kohoaa sitä mukaa kun abstrakti taide alkaa muistuttaa yhä enemmän luontoa. Taito vaikuttaakin olevan siinä, että osa naamioida jääpuikon, kivenlohkareen, varjon tai minkä iänikuisen aiheen onkin valinnut, siten, että voi halutessaan väittää, ettei se olekaan sitä mitä se näyttää olevan.

Nykytaide etsii usein innoitusta kodista ja kaupunkiympäristöstä ja televisio näkyy kiinnostavan taiteilijoita kovasti. Siitä on saatu innoitusta vaikka kuinka paljon.

On toki myös suosittua yrittää järjestellä kodin esineitä siten, että saavutettaisiin samanlaista harmoniaa kuin luonnosta löytyy, sillä suomalainen ei luonteestaan irti pääse. Oikeastaan kuka tahansa voisi keksiä, että kantamalla roskiin heitettyjä televisioita metsään ja odottamalla, että niiden päälle sataa lunta, saisi helposti maiseman, joka muistetaan taatusti kauan, ja vielä apurahat siihen päälle, mutta sitä ei parane kertoa taiteilijoille, koska he ovat pääsääntöisesti riidanhaluisia ja itseään täynnä, kuten muutkin suomalaiset.

Suomalainen arkkitehtuuri on samaa maata muun taiteen kanssa, eli pääsääntöisesti yksitoikkoista. Suomalaisien omista puheistakaan päätellen siinä ei ole muuta merkittävää kuin Alvar Aalto, joka onnistui saamaan kansainvälistäkin mainetta, mistä voidaan päätellä, ettei hän ollut kovinkaan puhdasrotuinen suomalainen.

Musiikki kehittyy Suomessa siten, että ensin jäljitellään ulkomailla tehtyä musiikkia, ja jossain vaiheessa joku keksii, että on mahdollista laulaa myös suomeksi. Näin on saatu taas kulttuuriin jotain, mitä voidaan pikku hiljaa alkaa kutsua suomalaisuudeksi.

Suomalaisien oma panos taiteidensa kehittymiseen johtuu pitkälti jälkien peittelystä. He ovat taitavia vääristelemään asioita siten, että ne vaikuttavat aivan muulta kuin ovat, ja vaikka tässä hyödynnetään ulkomaisia vaikutteita, takana piilevä ajattelutapa on hyvin suomalainen.

Mannerheimin leimaaminen homoksi on suomalaisille taidetta, sillä lisääntymistapoja peittelevä propaganda kannattaa levittää tällä tavalla. Kun alkaa etsiä ihmisistä hänen piirteitään, hän alkaa vaikuttaa olleen kovasti naisien perään, koska sellaista määrää lehtolapsia ei muuten synny. Hän on ehkä ollut biseksuaali mutta ei missään tapauksessa homoseksuaali. Lehtolapsia vain salaillaan väittämällä, että hän oli homo ja siten epäilysten ulkopuolella. Naisella täytyy olla oikeus saada mies valehtelemalla elättämään jonkun muun lapsia.

Leimaaminen vaikuttaa tavalliselta silmille hyppimiseltä ja onkin sitä, koska nämä tekniikat ovat kehittyneet palvelemaan useampaa päämäärää. Niillä voi suututtaa ja se on niin hieno asia, että jää helposti huomaamatta, että niillä voi myös suojella salaisuuksiaan. Suomalaiset ylipäätään ovat ärsyttävimmillään silloin kun heillä on jotain salattavaa, koska silloin on pakko etsiä vikoja muista.

Mannerheimin homottelu vaikuttaa tulevan vasemmiston taholta, vaikka lehtolapset ovat keskittyneet oikealle, ja tästä päästään suomalaisen kulttuurin ytimeen, eli rikostoveruudesta johtuvaan konsensukseen, jossa kaikki peittelevät toisien tekemisiä. Kyse on yhteisestä edusta, joten vasemmisto auttaa oikeistoa, vaikkei se ole sen kanssa hyvissä väleissä.

Aivan samalla tavalla oikeisto ummistaa silmänsä vasemmistolaiselta huoraamiselta ja monta mielenkiintoista kysymystä jää käsittelemättä. Kipparikansoilla on ylipäätään taipumusta tällaiseen peittelyyn, joten olisi varsin helppo arvata, keiden Suomessa oleskelleiden henkilöiden jälkikasvua kannattaisi alkaa etsiä. Lenin oli väitetysti homoseksuaali ja oleskeli Tampereella sen verran kauan, että lehtolapsia voi olla paljonkin, ja vaikka Hitler vain piipahti Suomessa, hänen naissuhteidensa salaaminen on niin tärkeää, että ehkä häneltäkin on jäänyt jälkeläisiä.

Suomi tunnetaan maailmalla paikkana, jonne kannattaa suunnistaa jos haluaa seksiä helposti ja paljon, joten se on myös loogisin paikka etsiä merkkihenkilöiden lehtolapsia. Valikoima on pakosti runsas ja monipuolinen ja kyvyttömyys kukoistaa aivan muista syistä.

Eniten tässä jalostuu huoraaminen, sillä parhaiden huorien perimään liittyy eniten uusia ominaisuuksia, mikä johtaa siihen, että tavoittelemisen arvoinen ulkopuolinen siittäjä on usein huoran penikka ja antaa osaltaan seuraavalle sukupolvelle näitä taipumuksia. Kyvykkyyden määrä ei pääse lisääntymään enemmän kuin epäluotettavuuden määrä ja siihen myös yleensä yhdistyy suuri määrä epäluotettavuutta.

Suomalainen luottaa teeskentelijään, jonka rooli ei petä koskaan, sillä tällainen ihminen edustaa hänelle täydellisyyttä. Ylimääräiset kyvyt tekevät auktoriteettihahmon paremmaksi huijariksi, mutta jos ne eivät yhdisty tärkeäksi koettuihin piirteisiin vaan henkilö esimerkiksi puhuu mielellään totta, tämän koetaan kuuluvan niihin, joista muiden pitäisi päästä hyötymään ja tälle jätetään mahdollisimman vähän tilaa ajatella itse.

Vaikka kykyjä tulee lisää, yhteiskunta pysyy kuitenkin rantarosvojen hallinnassa, mistä syntyy näppärä sääntelymekanismi, sillä jos kyvykkäitä henkilöitä on liikaa, näille tulee kahnausta yhteiskunnan kanssa ja osa lähtee muualle.

Vakavista identiteettiongelmista kärsivät henkilöt muuttuvat yleensäkin kiinnostaviksi jos he luovat itselleen omaperäisen persoonallisuuden korvikkeen. Heidän avulla voi kuvitella hetken aikaa, että on olemassa muitakin maailmoita ja heihin samaistuminen helpottaa aikuistumista. Lapsuudenkodista irtaantuminen aiheuttaa helposti riitelyä, koska tunnesiteet on saatava jotenkin höltymään, mutta se tapahtuu siistimmin kun voi samaistua johonkin epätodelliseen, mistä luovutaan siinä vaiheessa kun ollaan perustamassa omaa perhettä.

Suomalaiset ovat kuitenkin kehittyneet eriytymään pieniksi perhekunniksi, joten nuoruuden kapina on vain lisämauste yleisessä eripuraisuudessa ja johtajahahmojenkin on edustettava jotain toista maailmaa. Todellinen maailma ei kiinnosta ollenkaan, joten henkilön on edustettava jotain toista maailmaa jotta hän voisi toimia kansaa yhdistävänä tekijänä.

Taiteen ja todellisuuden välisen eron ymmärtäminen on suomalaisille vaikeaa, koska kaikki pyrkii olemaan taidetta. Vaikutteet siirtyvät suuntaan ja toiseen hyvin vapaasti, joten kyse on oikeastaan samasta ilmiöstä.

Älykäs taide on vaikea laji kuten älykäs politiikkakin. Sitäkin tehdään, mutta se ymmärretään väärin. Heikki Turusen kirja Simpauttaja käsittelee huoraamista ja väärään ympäristöön syntymistä kattavasti ja tarkkanäköisesti, mutta sitä ei viisaasti kerrota aivan suoraan, joten tarina on suosittu, vaikka se onkin älykäs. Suomalaisen ei tarvitse olla huomaavinaan, mitä siinä oikeasti tapahtuu.

Vaikka he ovatkin puhuvinaan kirjasta, elokuva on selvästi mieluisampi taidenautinto, koska se antaa Simpauttajasta myönteisemmän kuvan ja suomalaiset ihailevat panomiehiä. Suomalaisien lisääntymiskäyttäytyminen on paremmin näkösällä, koska ei pääse unohtumaan, kuka on kenenkin näköinen. Syrjäkylille syntynyt ihmelapsi, josta on kehittymässä taiteilija, vaikka suvussa ei ole minkäänlaisia taipumuksia siihen suuntaan, ei ole vanhempiensa näköinen, eikä sitä ole myöskään tämän veli, joka kosiskelee hyvinkin paljon itseään muistuttavaa tyttöä. Kaikki muutkaan hahmot eivät selvästi ole syntyneet oikeaan ympäristöön, ja kylän spurgut saavat juonitella omiaan kaikessa rauhassa, koska he toimittavat kykypankin virkaa. Sinne päätyy kaltaiseensa seuraan toimittaja, josta äiti odotti paljon, ja sitä kauempaa ei tarvitse etsiä selitystä sille, että todellisen maailman maaseutuperäinen väestö käyttää tasavaltaa hyväkseen nostamalla luottamusasemiin alkoholisteja. Lopussa taiteilijan alku joutuu mielisairaalaan siksi, ettei ketään huvita kertoa poliisille, mitä kylässä oikeasti tapahtuu. Kaikki ovat olevinaan kunniallisia, mutta meininki on aivan toinen heti kun kukaan ei ole katsomassa perään.

Suomalaiset ymmärtävät kyllä, mistä tarina oikeasti kertoo, mutta sen salaileminen lisää sen viehätystä ja valehtelemalla tarinan yksityiskohtien merkityksistä he voivat naamioida omaa seksuaalikäyttäytymistään.

Taiteilijat ovat usein huorien penikoita eikä heillä läheskään aina ole oikeaa käsitystä isyysasioista. Valehtelevan ja manipuloivan äidin lapsi yrittää usein ostaa jollain tavalla naisien hyväksyntää, joten heidät on helppo valjastaa mukaan peittelyyn. Naiset ovat tyytyväisiä jos heitä autetaan peittelemään jälkiään, joten heitä sitten autetaan siinä.

Suomalaisen taiteilijan odotetaan olevan seksuaalisesti holtiton. Tällä saavutetaan se, että heille syntyy runsaasti lehtolapsia, mutta myös se, että naisien suosiossa oleminen varmasti kiinnostaa. Jos lähtee väärille teille, reidet eivät enää avaudu kuten aikaisemmin.

Homoseksuaalinen mies huomaa pian, että hänellä on paljon naispuolisia ystäviä ja on jotenkin tavattoman hienoa, että hän on homo. Tämä ei koske tavallista homoa, jolle voi paljastaa totuuden haukkumalla tätä homoksi, vaan taiteilijoita tai muuten käyttökelpoisia miehiä.

Käyttökelpoisia naisia pyritään kannustamaan kiinnostumaan homoseksuaalisuudesta, jotta heihinkin päästäisin käsiksi seksuaalisuuden avulla. Muuten turhan moni oppisi jossain vaiheessa tunnistamaan oikeat ystävät ja ehkä paljastaisi kaikille, mitä tyttöjen kesken on puhuttu.

Suomalainen taide on ensisijaisesti propagandaa, jolla luodaan vääristynyttä kuvaa suomalaisuudesta, ja kun suomalainen kaipaa vaihtelun vuoksi korkeatasoista taidetta, hän turvautuu ulkomaiseen taiteeseen. Sen arvoa ei tarvitse kohottaa turhilla kehuilla vaan voi keskittyä taidenautintoon.

*

Valehteleminen keskeinen osa suomalaista taidetta, mutta se ei ole pelkästään sitä, että valehdellaan yleisölle. Taiteilija pyrkii valehtelemaan myös itselleen mukavan harhamaailman, jossa hänen on hyvä elää, ja moni taiteilee, vaikka esiintyisikin aivan muuna kuin taiteilijana.

Suomalaiset pitävät kovasti kuvaajista, joiden avulla pyritään keksimään parempi todellisuus. Tilastotietoja voidaan väärentää, jotta saataisiin hyvä käyrä, koska kuvaaja vaikuttaa niin todelliselta, että se kumoaa vilpin olemassaolon. On täysin normaalia keksiä sellaisia korjauskertoimia, joiden avulla voidaan piirtää omaan makuun sopivia kuvaajia, ja tätä pidetään tieteellisenä asennoitumisena.

Samoin kertomakulttuuri pyrkii leviämään koko yhteiskuntaan, joten väärennettyjä käyriä voidaan tukea tarinoilla

Suomalainen pitää itseään mielellään elämäntaiteilijana, joten hän voi käsikirjoittaa edesottamuksilleen riittävän hyvin perusteltuja syitä melko vapaasti.

Neuvostoliitosta tiedetään, että kipparien vapautuminen johtaa myös elämäntaiteilun vapautumiseen. Satoja kilometrejä pitkä joki näyttää kartalla niin lyhyeltä, että sen suuntaa varmaankin voisi muuttaa ydinpommilla, ja tätä pitää sitten kokeilla käytännössä ennen kuin tajutaan, ettei se toimi oikeasti, koska kuvaajien avulla on piirrelty toinen todellisuus, joka vaikuttaa todelliselta, eikä suhteellisuuden tajua ole kertomassa, että ydinpommin kokoinen poksahdus on niin suuressa mittakaavassa ihan yhtä tyhjän kanssa. Asian toki voisi tarkistaa ottamalla selvää, miten paljon ydinkoe muuttaa maanpinnan muotoja, mutta taiteilemaan innostuneelle kipparille kokemusperäinen tieto on vain häiriötekijä.

Samoin iltasadun tasoinen teoria, jossa siemenvilja kannattaa kylvää keväthangelle, koska lumen sulaminen jotenkin korvaa pellon valmistelemisen ja sijoittelee jyvät tasaisesti mullan alle, on niin vakuuttava, että sitä pitää kokeilla ennen kuin tajutaan, että näin saavutetaan huono sato ja talvella nähdään nälkää.

Tulevaisuuden hahmottaminen menee helposti sekaisin tieteiskirjallisuuden kanssa ja kommunismin perusteoksiin kuuluu Leninin lukema romaani, jossa Mars-planeetalla on toimiva kommunistinen yhteiskunta. Punainen väri ja tähti tulevat sieltä, joten kirja selvästikin oli hänelle hyvin tärkeä.

Alkuvaiheessa kommunismissa keskityttiin kuvittelemaan, että tarinoiden avulla maatalous saadaan toimimaan tehokkaammin kuin kulakkien opeilla, mutta sen jälkeen kun maatalous oli pakko järjestää kokonaan uudelleen siltä pohjalta, että tärkeintä oli saada elämäntaiteilijat kuriin ja järjestykseen, alettiin haaveilla tulevaisuudesta tavalla, jota on mahdotonta erottaa tieteiskirjallisuudesta, koska päämäärät ja keinot niiden saavuttamiseksi olivat samankaltaisia. Suunnitelmat olivat suuria, mutta keinot olivat tarinoita, joissa jätettiin tosiasioita huomiotta samalla tavalla kuin kirjailija jättää niitä huomiotta keksiessä tarinaa.

Natsi-Saksassa aloitettiin tieteiskirjallisuusvaiheesta, jonka alkamisen aikoihin Neuvostoliitossa oltiin jo opittu, ettei kansan kannata antaa haaveilla ihan vapaasti, joten seuraukset olivat katastrofaalisemmat. Usko tieteiskirjasta löydettyyn Vril-energiaan oli niin voimakas, että okkultismin tutkimiseen panostettiin samalla tavalla kuin Yhdysvalloissa atomipommin kehittämiseen, ja luottamus ihmeaseisiin oli luja, vaikka useimmat niistä olivat vain huonoja prototyyppejä.

Kuitenkin tuli todistetuksi se seikka, että kyse on nimenomaan kippareille ominaisesta käyttäytymisestä, sillä saksalaisien ja venäläisien perimät ovat niin erilaisia, että he ovat luontaisia vihollisia, mutta heillä on kuitenkin voimakas yhteinen nimittäjä eikä aivan samanlaista sekoamista ei ole esiintynyt muualla kuin muinaisen Ancylus-järven tienoolla. Muuallakin osataan olla typeriä, mutta tieteisfantasioihin ei silti olla seottu samalla tavalla.

Sotasuunnitelmien punomisessa on selvästikin tärkeintä se, että tuijotetaan karttaa ja haaveillaan, sillä kippareiden sotahistoria on täynnä esimerkkejä siitä, ettei maastoa ja sääolosuhteita olla tajuttu ottaa huomioon.

Taide on selvästi ollut alun perin vain keino tappaa aikaa, mutta koska kala ei ole loppunut kesken, paljon muuta ei ole tarvinnut osata ja taiteileminen pyrkii korvaamaan niitä ominaisuuksia, joita väestöllä ei juuri ole.

Suomalainen hahmottaa mielellään maailmaa kuvaajilla, joista tällä hetkellä suosiossa on nelikenttämalli, joka näyttää hyvältä neliskanttisella paperilla ja on riittävän yksinkertainen. Keskeisimpien asioiden ilmaiseminen ranskalaisilla viivoilla merkityillä virkkeillä on myös suosittu ajattelun korvike, joten on helppo ennusta, että kenttämallien kehitys liikkuu neljän ja kahdeksan kentän välillä, sillä kolme ranskalaista viivaa on liian vähän, kymmenen jo vähän liian paljon ja parillinen määrä on parempi kuin pariton.

Se, kuinka hyvin kenttämalli vastaa todellisuutta, ei ole lainkaan olennaista, koska viisaus on sitä, että uskoo sen toimivan käytännössä siihen saakka, että saadaan päinvastaisia todisteita. Päätöksentekoon pääsee vaikuttamaan vain jos uskoo kuvaajien mahtiin, mikä luo väliaikaisen illuusion uuden ja hienon kuvaajan toimimisesta.

Muinaiset kalliomaalaukset ovat selvästi ainakin osittain olleet apuvälineitä, joilla on yritetty ymmärtää jotain, sillä suomalaiset yrittävät ymmärtää muinaisia kulttuureja niiden avulla. On olevinaan älykästä kokoontua kuuntelemaan professoria, joka selittää niistä saamiaan vaikutelmia kuin konsultti nelikenttämalliaan, vaikka historian tutkiminen tällä tavoin antaa verrattoman paljon huonompia tuloksia kuin se, että lähdettäisiin paikan päälle miettimään, että millainen kulttuuri siellä olisi mahtanut toimia käytännössä.

*

Suomalaisessa kirjallisuudessa Väinö Linna on ylittämätön suuruus ja hänen kirjoittamansa Tuntematon sotilas on käytännöllisesti katsoen kansalliseepos, mikä on kohtuullisen ironista, koska se on aivan sitä samaa massaviihdettä, jota ylenkatsottu Hollywoodkin tuottaa ja luultavasti aihepiiriin onkin tutustuttu siellä tehtyjen elokuvien kautta, koska ne ovat parasta oppimateriaalia mitä tältä alalta löytyy. Kirjassa on vain hyödynnetty sotatarinoiden parhaita kliseitä ja kaikki on luettu koeyleisölle ennen valmiiksi luokittelemista, mutta suomalaiset eivät yleensä ottaen pysty käsittämään tällaista ollenkaan vaan kuvittelevat, että se on syntynyt jostain mystisestä neroudesta, ja parhaillaan siitä tehdään jo kolmatta elokuvaa, joka on vääjäämättä taaskin liian suomalainen ja jättää riittävästi tilaa seuraavalle.

Mysteeriä syventää edelleen se, Linna oli työväenluokkainen kirjailija, mikä tarkoittaa käytännössä sitä, että hänen olisi pitänyt olla suunnilleen koulutettu apina. Korkeakoulut tuottavat ympäri maailmaa runsain määrin idiootteja ja mielipuolia, jotka luulevat olevansa jotain erikoista siksi, että ovat suorittanet jonkin vähäpätöisen tutkinnon, mutta Suomessa tämä korostuu aivan erityisesti ja joissakin piireissä on jopa normaalimpaa ihmetellä, miten työväenluokka saa lihakset kasvamaan, koska kuntosalilla käyminen koetaan sille liian vaikeaksi taidoksi, kuin pohtia sellaista mahdollisuutta, että työväenluokkaan voisi kuulua poikkeuksellisen älykkäitä ihmisiä.

Linna oli sorvari ja se tarkoittaa sitä, että hänellä oli jotakuinkin parhaat mahdolliset aivot romaanin kirjoittamista varten. Hyvä insinööri osaa nähdä piirustuksissa olevan kappaleen kolmiulotteisena mallina, mutta hyvän sorvarin on pakko nähdä monimutkainenkin piirustus neliulotteisena mallina, koska muuten hän ei voi tietää, missä järjestyksessä työvaiheet on tehtävä. Kappaleen ei tarvitse olla edes poikkeuksellisen vaikea, jotta sitä pitää sorvaamisen lisäksi myös porata, jyrsiä ja sahata, ja tätä varten kuvitellun animaation pitäisi olla yleensä virheetön ensimmäisellä yrittämällä, jotta työnantaja päästäisi hänet käsiksi vaikeampiin kappaleisiin.

Tämän lisäksi täytyy olla silmää yksityiskohdille, koska piirustuksissa on usein myös tarkkoja arvoja sille, miten paljon virheitä saa olla ja mihin suuntaan ja kuinka karheita eri pintojen täytyy olla, ja luonnollisesti eri materiaaleja täytyy työstää erilaisilla työkaluilla, minkä johdosta täytyy pystyä muistamaan paljon ja laskemaan sellaista, mitä ei tarvitse niin usein, että se pysyisi muistissa.

Suomalainen akateemikko arvostaa arkkitehtiä, joka voi antaa mielikuvituksen lentää kuten hänkin omissa tutkimuksissaan, mutta hän ei oikein pidä insinööristä, jonka kanssa arkkitehti joutuu tekemisiin jos hänen suunnittelemansa rakennus on liian selvästi sellainen, ettei se oikeasti pysy kasassa, sillä tällainen rajoittaa ikävästi mahdollisuuksia leikkiä nerokasta. Vanhoina hyvinä aikoina insinöörit muuttivat arkkitehtien lujuuslaskelmia varmuuden vuoksi aina, joten katot ovat alkaneet romahdella vasta kun kustannuslaskelmat ovat muuttuneet tärkeämmäksi asiaksi, ja se, että joku voisi ymmärtää piirustuksia paremmin kuin insinööri ja vieläpä ilman akateemista koulutusta, on akateemikolle jo lähes mahdoton ajatus.

Käytännössä hyvä sorvari, joka osaa tehdä kaikkein vaikeimpia kappaleita, saa töitä aina kun niitä katsoo tarvitsevansa, vaikka talous onkin muutettu akateemikkojen teorioilla niin oudoksi, että työpaikkaa voi olla hyvinkin vaikea löytää, sillä näitä on aina liian vähän. Ei ole varaa vaatia työkokemusta ja suosituksia tai alkaa ihmetellä, miksi työhistoriassa on aukkoja, koska onni on jo potkaissut kun töitä tulee kyselemään henkilö, joka kykenee suoriutumaan näistä tehtävistä.

Hyvä kelloseppä on ehkä vielä vähän paremmassa asemassa niin työllistymisen kuin kirjailijaksi ryhtymisenkin suhteen, koska hän pystyy hahmottamaan monimutkaisia liikkuvia mekanismeja, mutta sorvari kuuluu kuitenkin niihin harvoihin ammattilaisiin, joiden työpaikkoja automaatio ja ulkomainen halpatyövoima eivät uhkaa, koska korvien välistä on löydyttävä jotain, mitä varsin harvalla on, ja usein se liittyy hahmotuskykyyn, jota myös hyvä romaanikirjailija tarvitsee.

Muilla, kuten vaikkapa samaan kastiin kuuluvalla hitsarilla, on vastaavasti sen tason kädentaitoja, joita ei löydy kaikilta niitä tarvitsevilta taiteilijoilta, koska akateemisissa piireissä on unohdettu, että hyvillä taiteilijoilla on perinteisesti ollut käsityöläistausta eikä joku koulusta saatu paperi ja kilpailuista saatu palkinto. Vielä 1800-luvulla taiteilijan alku meni mestarin oppiin niin kuin muutkin käsityöläisiksi haluavat ja nykyinen tyyli on johtanut tilanteeseen, jossa tämän aikakauden taideteokset ovat usein jotain aivan käsittämätöntä. On maalauksia, joita ei osata jäljitellä, ja sävellyksiä, joita ei osata soittaa.

Jokin, mikä ei aikoinaan ollut kuin korkeintaan kallista, voi olla miljoonien arvoista tai niin jopa arvokasta, ettei sille edes pystytä määrittelemään hintaa, koska mitään vastaavaa ei enää tehdä.

Tärkeintä on, että joku vähemmille kyvyille jäänyt pääsee pönöttämään tärkeän näköisenä, koska se on demokratiaa.

Asenne tulee hyvin näkösälle näyttelemisessä, sillä suomalaiset arvostavat aitoutta, eli sitä, että luulee olevansa jotain. Näyttelijän oltava olevinaan jotain ja moni käsittää ohjaamisen siksi, että näyttelijän persoonallisuus tuhotaan, jotta sen tilanne päästään rakentamaan uutta.

Se, että opettelisi peilin edessä näyttämään jotain, ei vain sovi suomalaisiin mielenmaisemiin. Se on muka teennäistä ja turhamaista, ja tällä tavalla työhönsä asennoituvat ulkomaiset näyttelijät ovat jotain, mitä pitää ihailla ja halveksia yhtä aikaa.

Käytännössä hyvä näytteleminen on pitkälle vietyä epäaitoutta, ja mitä vieraamman roolin omaksuu, sitä täydellisemmäksi sen joutuu kehittämään, joten suomalaista näyttelijän työtä tunnetaan maailmalla varsin vähän. Siinä vain on liikaa pönöttämistä ja liian vähän näyttelemistä.

Suomalaisille tämä on yksi lukuisista alemmuudentunteen aiheista, sillä he eivät ymmärrä, kuinka on mahdollista esittää jotain, mitä ei ole. Ulkomainen transvestiitti tai transseksuaali osaa jotenkin vaikuttaa naisellisemmalta kuin suomalainen naispuolinen näyttelijä, joka lausuu vuorosanojaan sen näköisenä, että hän eläytyy ensisijaisesti näyttelijän rooliin eikä ole harjoitellut sitäkään kunnolla. Samoin sekin on käsittämätöntä, että muualla maailmassa homoseksuaali esittää usein naistenmiestä, vaikka kyse on vain siinä, että vieraan roolin voi kehittää helposti niin pitkälle, ettei sellaiselle olisi käyttöä todellisessa maailmassa, mutta se toimii kuitenkin taiteessa, jonka tekee kiinnostavaksi se, että se vaikuttaa täydellisemmältä kuin todellinen maailma.

Tämä on varsin ironista, sillä näytteleminen on Suomessa yleinen osaamisen korvike kaikilla aloilla. Ollaan vain olevinaan jotain ja kehitellään mielessä kömpelöä käsikirjoitusta, joka yrittää tukea tätä vaikutelmaa.

Harjoittelemalla peilin edessä huijari voi saavuttaa Suomessa paljon, sillä valtaväestö on riittävän narsistinen pitämään tunnereaktioitaan tosiasioina ilman, että niitä tarvitsisi sen kummemmin pohtia, ja valitsemaan johtaviin asemiin sellaisia henkilöitä, jotka näyttelevät paljon, sillä olettamuksella, että roolisuorituksen läpi näkee pelkästään reagoimalla näyttelemiseen tunteella. Näin huijari, joka on opetellut herättämään tunnereaktioita tehokkaasti, on suojattu aika hyvin paljastumista vastaan, sillä huijarin paljastuminen johtaa aina tilanteeseen, jossa valtaväestö suojelee peruskäyttäytymistään hyödyttömällä mopelluksella, jossa ajatus pyritään ohjaamaan näyttelemisen keinoin pois olennaisista seikoista. Näin on mahdollista opetella peilin edessä selviytymään kunnialla paljastumisvaaran sisältävistä tilanteista, koska ne noudattavat totuttuja kaavoja, ja suomalainen huijari on tyypillisesti niin huono näyttelijä, että on helppoa luoda uskottavampi roolihahmo kuin hänellä on. Muut tulevat siihen johtopäätökseen, että huijarilla oli vain jotenkin vaikeaa ja se sai hänet töpeksimään, ja luottamusta voidaan alkaa rakennella uudelleen.

Suomessa voi saavuttaa paljon myös opettelemalla kirjoittamaan kunnolla, koska siinä pätee sama periaate kuin näyttelemisessäkin. Suomalainen yrittää käyttää sitä kuin pummi, mutta ei viitsi käyttää itseään koeyleisönä, koska hän luulee hallitsevansa taidon muutenkin, ja reagoi jonkun muun kirjoittaman tekstiin hän reagoi pelkästään tunteella. Sisällissodan käynnistämiseen tarvittiin yksi alkoholisoitunut toimittaja, joka oli osallistunut Venäjän vallankumoukseen sen verran, että osasi kirjoittaa näistä asioista uskottavasti. Kansaa ei haitannut ollenkaan, vaikkei hänellä ollut kokemusta sodan johtamisesta tai suhteita sillä tasolla toimiviin venäläisiin, vaan hänet otettiin todesta. Sitä on hävetty myöhemmin, mutta asian käsitteleminen on ollut hyödytöntä mopellusta, joten mikään ei ole muuttunut.

Valehtelemisen keinoin selviydytään myös siitä, ettei suomalainen näyttelijäntyö ihmeemmin kiinnosta maailmalla. Näyttelijän kouluttaminen on Suomessa kallista, joten on mahdollista selitellä, että osaamattomuus on itse asiassa korkeaa tasoa, mutta tosiasia kuitenkin on, etteivät suomalaiset elokuvat yleensä kiinnosta ulkomailla, missä on luonnollisesti avuksi myös se, ettei käsikirjoituksiakaan osata tehdä.

Mika Waltari on suomalaisille toinen monoliittinen kirjailija, sillä hän teki taustatutkimuksen kunnolla, mikä on niitä asioita, joihin suomalaisen on hyvin vaikea paneutua, koska valehteleminen tulee luonnostaan ja se on helpompi ratkaisu kohtuullisen laiskalle ihmiselle. Egyptin pyramidien katveeseen kuvitellaan jotain, mikä on hyvällä tuurilla vähän jotain todellisuuden kaltaista, ja tarinan runkona on propagandistinen pyrkimys, josta saisi parhaimmillaan vain kehnon yleisönosastokirjoituksen.

Uransa alussa Waltaria lähinnä halveksittiin akateemisissa piireissä, koska hän opetteli kirjoittamaan siten, että yleisö jaksoi lukea hänen kirjojaan. Tästä syystä häntä pidettiin viihdekirjailijana, joka on aina huonompi kuin akateeminen kirjailija, joka kirjoittaa jotain, mitä hänen mielestään kaikkien pitäisi haluta lukea, ja katkeroituu kun näin ei tapahdukaan. Se, että suhtautuisi kirjallisuuteen kuin työhön, jossa kehitytään koko ajan paremmaksi, ei ole vaihtoehto, saati se, että pyrkisi elättämään itsensä opiskelemalla ammattiaan.

Suomessa on apurahajärjestelmä pelastamassa akateemisia taiteilijoita tältä kohtalolta, joten suuri yleisö kuulee näistä lähinnä silloin kun nämä mankuvat lisää apurahoja. Kun mitään kannustinta yrittää parastaan ei ole, mitään ei myöskään synny.

Linnaan verrattuna Waltari on pikkutekijä, sillä hänen täytyi harjoitella paljon ennen mestariksi kehittymistä, kun taas Linnan harjoitteluvaihe tuotti yhden kirjan, mikä on Suomessa myyttinen saavutus, koska taiteilijapiireissä etsitään kovasti helppoja keinoja haastavasta työstä selviytymiseen.

Hyvä tajunnanvirta syntyy uskomuksen mukaan siten, että kirjoitetaan sitä, mitä mieleen juolahtaa, vaikka alan mestareiden mielestä sisältö täytyy ensin suunnitella kunnolla ja sitten se on kirjoitettava noin kolmeenkymmeneen kertaan.

Samoin elää vahva uskomus siihen, että ryyppäämisestä kirjoittaminen sujuisi parhaiten ryypätessä, vaikka ajatus on järjetön, koska ryypätessä ei pysty tekemään mitään hyvin. Tästä siirrytään usein kokemuksen kautta kirjoittamaan krapulassa ja uskomaan morkkiksen voimaan, mikä auttaa uskomaan, että pystyy sittenkin tekemään jotain hyvin, vaikkei tälläkään tyylillä mitään ihmeempiä olla aikaiseksi saatu.

Kyvyttömyyden ja saamattomuuden takia tositarina on tärkeä osa suomalaista tarinankerrontaa. Siinä haetaan uskottavuutta vääristelemällä todellisia tapahtumia ja hyvästä tarinasta voi tulla lähes uskonnollinen kokemus, joka auttaa heräämään tosiasioiden maailmasta suomalaisuuteen.

Näistä tärkeimpiä on Kahdeksan surmanluotia, joka kertoo melkein todenmukaisen tarinan alkoholisoituneesta pienviljelijästä, jolla on taipumusta äkkipikaisuuteen ja perheväkivaltaan.

Tarina oli alun perin neliosainen TV-sarja, mutta siitä on leikattu myös yli kaksituntinen elokuva. Lyhentämisen jälkeenkin se on uuvuttava kuvaus pontikan keittämisestä, ryyppäämisestä ja häiriökäyttäytymisestä, mutta tämä on suomalaisille sen tärkein osa, koska sitä pitää olla paljon.

Lopussa päähenkilö tappaa neljä poliisia, jotka tulevat hakemaan häntä pontikan keittämisen ja perheväkivallan takia lukkojen taakse, ja siksi hänestä tulee marttyyri, koska yhteiskunta on jotenkin pilannut hänen elämänsä.

Tätä puolta ei käsitellä paljon, koska suomalainen ymmärtää sen muutenkin, eikä yleisöä ole juurikaan haitannut se, että marttyyrin sädekehän luomisen takia poliisien tappaminen on kuvattu hieman väärin. Tarinassa se vaikuttaa lähinnä joltain humalaisen oikulta, mutta todellisuudessa päähenkilö kävi lopettamassa nämä teloitustyylillä lähietäisyydeltä.

Tappaja vapautettiin myöhemmin vankilasta presidentin armahduksella, ja vielä myöhemmin hän käväisi taas otsikoissa kuristettuaan entisen vaimonsa, mutta sekään ei himmentänyt hänen sädekehäänsä.

Tositarinoissa on tärkeää syyllistää yhteiskuntaa siitä, että yksilöt keskittyvät olemaan haitaksi muille, mutta Kahdeksan surmanluotia on noussut merkittäväsi teokseksi jättämällä yleisölle tilaa ajatella tämä puoli itse. Se tarjoaa vain yhteiskuntakelvottomalta vaikuttavan samaistumisen kohteen ja loppuu siinä vaiheessa, missä amatöörimäisempi kertoja olisi aloittanut selittämisen ja ymmärtämisen.

Suomalaista alkoholipolitiikkaa syytetään usein siitä, ettei se anna yksilölle mahdollisuutta olla itse vastuussa tekemisistään, mutta se on lähinnä tekosyy, jonka avulla yritetään mankua lisää tilaa häiriökäyttäytymiselle, koska suomalainen yksilö selvästikään ei halua olla vastuussa tekemisistään ja päättäjien kannattaa tehdä päätöksiä tältä olettamalta, sillä yksilöiden tekojen seuraukset ovat kuitenkin viime kädessä heidän syytään.

Suomalaisille tarina, jossa annetaan ymmärtää, että kaikki muuttuisi paremmaksi jos keskushallinto jättäisi ihmiset rauhaan, on automaattisesti älykäs, koska se pyrkii viemään kehitystä kohti täysimittaista röheltämistä, joka seuraa vääjäämättä suomalaisen järjen käytön vapauttamisesta.

Mieluisa sankari taas on ulkopuolinen, joka on tullut muualta ymmärtämään asiat paremmin. Suosituissa sotatarinoissa paras ymmärrys löytyy aina etulinjasta, jonne se on tullut kehityttyään täyteen mittaansa aivan muissa tehtävissä, ja sama kaavaa käytetään kaikissa tarinoissa. Valtarakenne on jotenkin tyhmä ja huono aiheuttaa lähinnä haittaa ummikolle, joka osaa kaiken paremmin.

Suomalainen johtamistaito ei päätä huimaa, mutta ihanneyhteiskunnassa kuka tahansa voisi olla mitä tahansa, joten suomalainen pakenee mielellään todellisuutta tarinoihin, joissa se toimii käytännössä ja pyrkii uskottelemaan muille, että juuri sellainen todellisenkin maailman olisi oltava.

Tunnepuolella hyvä tarina ja taide ylipäätään tarjoaa suomalaisille teiniangstia, koska heidätkin on ohjelmoitu irrottautumaan lapsuudenkodistaan, mutta sen jälkeen ei tulekaan yhteiskuntaan integroituminen omalle luodolle syrjäytyminen.

Teiniangstista on olemassa erilaisia variaatioita, jotka johtuvat siitä, että se saa väestössä erilaisia muotoja. Sitä, että tajuaa iän karttuessa, ettei se johda mihinkään hyvään, ei pidetä hyvänä taiteena vaan sitä täytyy yrittää pitää yllä hautaan asti. Tässä voi suuntautua kiukutteluun tai älylliseen näpertelyyn, jolla pyritään purkamaan yhteiskuntajärjestys, mutta sinnikäs täytyy olla.

Koska suomalaiset ovat huonoja keksimään mitään itse, tässäkin tarvitaan esikuvia eli apinoitavaa. Metallica tuntuu päässeen lähelle suomalaista angstia ja pettymys on suuri aina kun sen jäsenet yrittävät vähän aikuistua.

Jos suomalaisien todellisia pyhiä arvoja haluaa loukata, Metallican Master of Puppets on hyvä paikka aloittaa. Sitä hankitaan iso kasa, joka valellaan sytytysnesteellä ja tuikataan tuleen, ja näin saadaan suuri määrä suomalaisia, jotka ovat oikeasti shokissa. Vihainen mopellus ei ala heti, kuten silloin kun kyseessä on tavallinen provokaatio, joka ei oikeasti loukkaa ketään vaan joka edustaa normaalia riidan haastamista, johon reagoiminen käy tutulla rutiinilla. Raamattuja polttamalla ei voi saavuttaa mitään lähimainkaan samanlaista, sillä järjestäytyneet uskonnot on kehitetty järjestäytyneitä yhteiskuntia varten.

Master of Puppets sopii suomalaiseen makuun, koska se on periatteessa mörköoopperaa murrosikäisille, jotka ovat irtautumassa muumeista ja Röllipeikosta.. Musiikillisesti se edustaa yhtyeen sitä vaihetta, jolloin eletään pitkittynyttä murrosikää, koska musiikkia ei vielä osata tehdä kunnolla eikä sanoituksissa niin ollen tee mieli kajota tärkeämpiin aiheisiin, mutta sillä on silti vankka ja laaja ihailijakunta suomalaisien ikiteinien keskuudessa. Useimmat ihailijoista ovat jaksaneet kuunnella sitä jo yli kolmekymmentä vuotta.

Metallican kypsempi tuotanto herättää voimakasta vastustusta, mutta riemu on sitä suurempi silloin kun se julkaisee hyväksi havaittua teiniangstia, koska se sillä on taito sovittaa se eläkeikään lähestyvänkin fanin mielenmaisemiin.

Ikääntyvien hevareiden lisäksi Suomesta löytyy toki myös muita väestöryhmiä, joiden pyhiä arvoja on helppo loukata sen jälkeen, kun ne on ensin tunnistanut. Suunnistaminen on helppoa, koska ne ovat tärkeitä perusteluja sille, että suomalaista vaivaava yhteiskunnan vastaisuus johtuu oikeutetusta itsesäälistä, joka on jotenkin yhteiskunnan syytä. Tärkeimmistä teoksista puhutaan paljon ja niitä käytetään vertailukohtina kun ollaan arvostelemassa muuta taidetta.

 

Untitled 1

 

 

 

 

Tuiki tärkeä heimojako

Suomalaiset ja heidän sukulaiskansansa ovat erittäin riidanhaluisia ja heillä on kyky ja halu käydä totaalista sotaa vaikka kivillä ja kepeillä, sillä valtion mantereella oleva osa käsitetään saareksi, jolla on liian paljon ja liian erilaista väkeä.

Eri heimojen on perinteisesti ollut vaikea elää samassa maassa. Vaikka niiden välisiä eroja on yritetty poistaa koulutuksen avulla, ne kukoistavat silti, sillä murteiden ja heimotunnusten tilalle on kehitetty politiikka. Puolueissa on suunnilleen samannäköisiä turjakkeita ja aatteellisella liturgialla yritetään peitellä sitä, että ne ovat muodostuneet geneettisen samankaltaisuuden mukaan. Kaikki aatteet ovat olevinaan erilaisia, mutta ne pyrkivät kehittymään sosiaalidemokratiaksi, jolleivät jo ole sitä.

Pitäisi olla jotain, mikä erottaa kuivalle maalle joutuneet saaristolaiset toisistaan, ja koska sellaista ei ole, sellainen pitää yrittää keksiä. Siksi aatemaailma on tasapaksuudestaan huolimatta riitaisa, jotta se muodostaisi ikään kuin saariston, joka pakottaa kansan hajoamaan ja antaa yksilölle mahdollisuuden vetäytyä syrjemmälle keksimällä aatteeseen vähän jotain omaakin.

Politiikka onkin pitkälti vain heimosotaa toisin keinoin, mikä on varsin ongelmallista, koska yhteisien asioiden hoitaminen jää retuperälle kun puolueet keskittyvät tekemään kiusaa toisilleen.

Suomen ulkopolitiikka vaikuttaa äkkiseltään kaaokselta, koska puolueet yrittävät etsiä muualta omia liittolaisiaan ja estää muita puolueita tekemästä samaa, mutta se noudattaa kuitenkin geneettisen yhdenmukaisuuden periaatetta. Hyviä välejä ei ole oikein mihinkään suuntaan, koska aina on joku kampittamassa muiden yrityksiä luoda sellaisia, mutta suhteiden kehittymistä voidaan ennustaa sillä periaatteella, ettei mikään muutu niin kauan kuin toisen maa geenipooli pysyy samana, mutta tekosyyt säilyttää välit samoina vaihtelevat tilanteen mukaan.

the-genetics-of-europe-map-with-piecharts091f.jpg

Koska osa suomalaisista puhuu äidinkielenään ruotsia, murteiden hävittäminen ei ole poistanut kokonaan edes perinteistä heimojakoa, joten on mahdollista tarkistaa, millaiset välit heimoilla oli ennen sivistyksen tuloa.

Ruotsin kieltä ei ymmärretä Suomessa vieraaksi kieleksi, joita voidaan opetellakin, jotta pystyttäisiin kommunikoimaan muiden kanssa, vaan paksuksi murteeksi, jota muiden samaa kieltä puhuvien ei ole tarkoituskaan ymmärtää.

Samaan aikaan kun muut kielet ja varsinkin englanti leviävät ongelmitta, ruotsiin liittyy suuria tunteita. Jotkut teeskentelevät, etteivät pysty oppimaan sitä, ja toiset, että sen puhuminen jotenkin estää oppimasta suomea. Kuitenkin on kunnia-asia, että pystyy puhumaan ulkomaalaisien kanssa ainakin englantia ja useamman kielen taitaminen on pätevä syy paukutella henkseleitä.

Ainoastaan ruotsinkielisillä suomalaisilla, joista jokainen kyllä osaa suomea, on niin suuria vaikeuksia saada palvelua ymmärtämällään kielellä joka puolelta maata, että sitä varten on pakko olla olemassa lainsäädäntö, ja ainoastaan ruotsi on suomenkielisille suomalaisille niin vastenmielinen kieli, ettei moni halua myöntää osaavansa sitä. Koulussa pakolla opittu kielitaito unohtuu samalla tavalla kuin ruotsinkielisien niin ikään koulussa pakolla oppima Suomen kielen taito. Se on olemassa jos sitä tarvitaan, mutta jos tekee mieli kiukutella, niin sitten sitä ei ole.

Politiikassa ruotsinkielisillä on oma puolue, joka lähinnä vain hyppii toiveikkaana suomenkielisien silmille, jotta syntyisi iso riita. Muissakin puolueissa on ruotsinkieliset siivet, joiden tehtävä on huolehtia muista asioista sekä suojella riidan haastamista, mitä helpottaa suuresti se, että myös suomalaiset haluavat saada aikaiseksi ison kieliriidan.

Aivan samalla tavalla eri murteita puhuvien suomalaisien välit olivat huonot silloin kun murteita vielä puhuttiin, eikä niistä luopuminen ollut niinkään kansaa yhdistävä tekijä, kuten useimmissa maissa, kuin jotain, mitä oli pakko tehdä siksi, että olisi yleensä ollut kansa. Eri murteita puhuvat suomalaiset eivät vain tulleet keskenään toimeen ja heidän välillään oli jyrkät kielimuurit, koska murteisiin oli pakko keksiä outoja sanoja, joita ulkopuoliset eivät ymmärtäneet.

Laajempaa yksimielisyyttä suomen ja ruotsin asemasta löytyy ainoastaan siitä, etteivät ne mahdu Suomeen ainakaan yhtä aikaa, vaikka kaikki muut kielet kyllä ovat tervetulleita. Niitä puhuvia yritetään kyllä saada mukaan kieliriitaan, mutta vieraat kielet eivät ole ongelma, ellei sitten ala esiintyä samanlaista haluttomuutta puhua ollenkaan paikallisia kieliä kuin millä suomenkieliset ja ruotsinkieliset möllöttäjät korostavat olevansa vihollisuuksissa keskenään.

Myös ruotsinkielisillä on oma heimojakonsa, sillä länsirannikolla ruotsalainen geeniperimä on säilynyt puhtaampana kuin muualla eikä heimoutuminen tapahdu vain kielen mukaan.

Länsirannikolta löytyy rinnakkaisyhteiskunta, jolla on identiteetti hukassa. Muut ruotsinkieliset suomaiset pitävät sitä liian ruotsalaisena, ahvenanmaalaiset pitävät sitä vain yhtenä mannersuomalaisien heimoja ja ruotsalaiset niputtavat sen yhteen muiden suomalaisien kanssa. Sillä onkin esiintynyt pyrkimyksiä itsenäistymiseen, jotta tämä puoli saataisiin kuntoon, mutta se on kuitenkin turhan pieni sellaiseen, joten sen täytyy vain jotenkin yrittää sinnitellä.

europebigb191.jpg

haplogroups_europe1091f.jpg

Ruotsinkielisien heimojako ei suinkaan ole uusi asia vaan se tulee selvästi esille jo noitaoikeudenkäynneissä. Niiden leviäminen noudatti pääosin Y-kromosomien voimasuhteita ja hallitseva luokka muutti paikoin tilannetta joko estämällä ne tai edistämällä niitä. Suomessa ne keskittyivät länsirannikolle samoilla alueille, joissa hallitseva Y-kromosomi oli ja on yhä sama kuin Ruotsin noitavainoalueilla.

Myös vaikkapa naisiin kohdistuva väkivalta on yleisempää noitavainoalueella kuin Itä-Euroopassa, jossa ollaan enemmän kiinnostuneita etnisistä puhdistuksista. Natsit eivät vieneet alempirotuisiksi katsomiaan ihmisiä häveliäästi muualle tuhottaviksi, kuten lännessä, vaan tappaminen oli jopa avoimempaa kuin Saksassa, mutta noitavainoja ja sitä, että naisia kuolee henkirikosten uhreina enemmän kuin miehiä, ei ymmärretä ollenkaan.

Saksalaiset taas elävät eri kulttuurien välissä ja käyttäytyvät kuin olisivat saaneet ikävät piirteet kummastakin maailmasta. Verenhimo herää kummastakin syytä ja sitä on poikkeuksellisen paljon.

Kyse vaikuttaisi olevan rotupiirteistä, ja suomalaiset ovat näissä asioissa tarkkoja. Jokainen eri tavalla käyttäytyvä on vierasta heimoa ja oman pienen venekerhon jäsenien suhteen ollaan vieläkin tarkempia.

Tällaiset erot ovat kuitenkin pieniä ja se tulee hyvin esille suhtautumisessa saamelaisiin, jotka ovat paimentolaisina pohjoismaiden ainoa kuivalle maalle kehittynyt kansa. Muut mielellään ylenkatsovat heitä, koska heiltä näyttää puuttuvan vapaus, mikä johtuu siitä, että kykenevät tekemään suunnitelmia, toimimaan yhteisöinä ja tietämään paikkansa maailmassa. Veneilijäkansan näkökulmasta katsottuna heidän käyttäytymistään rajoittavat jotkin merkilliset tekijät, joiden takia he eivät voi röheltää niin kuin vähäisemmillä järjen kahleilla varustetut ihmiset.

*

leikki

Ennakkoluuloisuuden takia suomalaiseen yhteiskuntaan on varsin helppo soluttautua, sillä vieraita heimoja pidetään kaikin puolin huonompina eikä niitä jakseta erotella toisistaan. Vieraan valtion lähettämän soluttautujan on helppo toimia, koska hän on suomalaisille vain niitä muita, jotka ovat oikeastaan kaikki niin samanlaisia, ettei heitä kannata ryhtyä tarkemmin erottelemaan toisistaan, ja samalla saa automaattisesti hölmön maineen, mikä tekee työskentelemisen helpoksi.

Jos Suomeen lähetetään soluttautuja, tätä ei välttämättä tarvitse kouluttaa ollenkaan, koska suomalaiset huolehtivat siitä itse. Riittää kun vaikuttaa sopeutumishaluiselta, niin suomalaiset alkavat neuvoa ja ovat tyytyväisiä kun oppi menee perille. Virheet voivat aiheuttaa suuttumusta, mutta ne eivät välttämättä herätä epäilyksiä, sillä suomalaiset suosivat johtajatyyppiä, joka on typerä ja täynnä itseään. Jonkun auktoriteettia on ehkä loukattu, mutta siitä selviää teeskentelemällä nöyrää ja katuvaista.

Nämä asiat on hyvä pitää mielessä, vaikkei olisikaan soluttautumassa suomalaiseen yhteiskuntaan, sillä suhtautuminen kaikkiin ulkopuolisiin on tällaista. Konfliktitilanteet eivät aiheudu siitä, että on joku väärään asemaan päässyt persoonallisuushäiriöinen yksilö, joka hyppii tahallaan silmille, joten sellaiseen ei tule reagoida vihamielisesti, koska suomalaiset eivät ymmärtäisi kunnolla, mistä se johtuu. Ehkä auktoriteettihahmolla oli vähän huono päivä, mutta ei hänestä mitään perustavaa laatua olevaa vikaa onnistuta löytämään, vaikka konfliktitilanne voi syntyä jo pelkästään siitä, ettei vain pysty tunnistamaan auktoriteettihahmoa auktoriteettihahmoksi, koska tästä vaikuttaa puuttuvan kaikki, mitä siihen tarvitaan, ja epärehellisiä taipumuksia on liikaa. Tällaisessa tilanteessa kannattaakin teeskennellään nöyrää ja katuvaista ja kostaa tarpeeton silmille hyppiminen joskus myöhemmin älykkäällä tavalla, sillä suomalaiset luottavat sellaisiin henkilöihin, jotka osaavat huijata älykkäämmin kuin he itse. Se on sitä johtajuutta, mitä he kokevat tarvitsevansa lisää, ja heillä on sitäkin niin vähän, etteivät he tajua olevansa itse huijattavina, kuten yleensä on asian laita silloin kun parempi huijari viitsii haaskata aikaansa heihin.

Suomessa muiden vieraiden tiedustelupalveluiden agentteja jää kiinni varsin harvoin, koska tapa organisoitua on sellainen, että agentti voi tulla ja mennä varsin vapaasti. Pelkästään sillä, ettei paljasta tunnistavansa typerän rosvon typeräksi rosvoksi, voi päästä pitkälle, sillä näin suomalaiset kokevat, että heillä on jonkinlainen yliote, jonka turvin he voivat uppoutua vapaasti omien heimojensa välisiin kiistoihin, joissa epäilyt tällaisesta toiminnasta ovat käyttökelpoisia silloin kun yritetään leimata vihollisheimon jäsen epäluotettavaksi.

Asiaan vaikuttaa myös se, että soluttautuminen on suomalainen tapa lähestyä organisaatiota. Työn tekemistä huonosti käsiteltiin jo röheltämisen yhteydessä, mutta soluttautuminen liittyy olennaisesti heikon työmoraalin salakuljettamiseen työpaikalle ainakin siinä vaiheessa kun sitä ei vielä olla vallattu suomalaisien käyttöön. Sen jälkeen voidaan vähentää teeskentelemistä ja olla ainakin työkavereiden kesken avoimesti sitä mieltä, ettei työtä tarvitse tehdä kunnolla, mutta sitä ennen suomalainen on olevinaan tunnollinen työntekijä ja aiheuttaa vahinkoa salassa.

Missä tahansa, missä yritetään tehdä jotain kunnolla, täytyy osata varoja soluttautujia, sillä moni suomalainen pystyy teeskentelemään kauankin olevansa toiminnassa mukana, kunnes tulee hyvä tilaisuus aiheuttaa vahinkoa. Juuri kun häntä tarvittaisiin kipeimmin, hän ei pääsekään paikalle tai ei pystykään tekemään sitä, mitä hänen pitäisi tehdä, ja se tulee tavaksi. Yleensä selitykset kuulostavat aluksi uskottavilta, mutta muuttuvat typerämmiksi sitä mukaa kun suomalainen kyllästyy haitantekoon.

Aina tällaiseen varautuminen ei ole mahdollista, sillä suomalainen yhteiskunta on soluttajien kyllästämä. Se, jonka pitäisi osata tunnistaa soluttautujat, voi olla itsekin sellainen ja joko ei osaa tai ei viitsi suoriutua tehtävistään kunnolla. Joku kokematon voi erehtyä yksinkertaisesti siksi, että julkisuudessa pyörii asiantuntijoita selittämässä, että se, että osaa varoa soluttautujia, on merkki siitä, että on tarpeettoman epämiellyttävä muille ja jotenkin mielenterveysongelmainen, ehkä vainoharhainen ja jopa psykopaattinenkin.

Suomalaisien kansallislintu kuvaa suomalaisuutta tavallaan osuvasti, koska se on joutsen, vaikka suomalaiset muistuttavat enemmän lokkiparvea. Karu totuus on piilotettu kauniiden valheiden alle ja se on opittava näkemään itse.

Politiikka ja virkamieskunta ovat Suomessa niin täynnä soluttautujia, että täytyy tapahtua jotain todella suurta ja ikävää ennen kuin löytyy riittävästi motivaatiota saada ne toimimaan siedettävästi.

Vieraan valtion lähettämän soluttautujan tunnistaminen on niitä asioita, jotka Suomessa yritetään pilata, koska se ei ole niin tärkeää, että sen takia pitäisi alkaa kärsiä siitä, että soluttautujia alettaisiin tunnistaa tehokkaammin, mutta heimojen väliset kiistat ovat eri asia. Politiikassa soluttautujiin suhtaudutaan vakavasti ja heitä kutsutaan myyriksi, jotta asian vakavuus korostuisi. Nyt ei olekaan kyse agentista, joka pyrkii vaikuttamaan Suomen sisäisiin asioihin tai varastamaan tietoja, joita ei jostain syytä vielä olla ehditty luovuttaa hänen työnantajalleen, vaan todellisesta vaarasta. Joku voi kertoa puolueen salaisuuksista toiselle puolueelle.

Omien heimojen väliset vihollisuudet ovat suomalaisessa politiikassa kaikki kaikessa ja sen takia voidaan uhrata kaikki muu. Tietovuodot eivät suinkaan ole vakava asia vaan pelkästään käytännöllinen vertailukohde ja suurimmat vahingot aiheutuvat siitä, että käsittämättömän typerät ihmiset soluttautuvat päätöksentekoon aiheuttamaan tahallaan vahinkoa muille heimoille ja sotkemaan kaiken muun siitä sivussa.

Itse asiassa suunnilleen kaikki se, mitä Suomessa rohjetaan väittää salaisiksi tiedoiksi, on arvotonta, koska se liittyy tulevaisuudensuunnitelmiin, jotka on tehty soluttautujien mieliksi ja toimesta sellaiseksi, että vaikuttaa siltä kuin he osaisivat johtaa. Mikään ei kuitenkaan tule tapahtumaan suunnitelmien mukaan, joten suunnitelmilla ja niiden yksityiskohdilla ei juurikaan ole arvoa.

*

Mitä tärkeämmäksi suomalaiset jonkin asian kokevat, sitä enemmän he soveltavat siihen peruskäyttäytymistään, jonka he kokevat viisauden alkulähteeksi. Näin kaikki turvallisuuteen liittyvä pilataan riitelemällä, valehtelemalla ja jakamalla tärkeitä virkoja suunnattoman typerille ja itsekeskeisille ihmisille, ja jossain sotkun sisällä piilee kaikkein tärkein eli rosvoaminen, sillä suomalainen rakastaa varastamista.

Maanpuolustukseen kuuluu olennaisesti jatkuva heimojen välinen riitely, josta on pelkkää haittaa maanpuolustukselle, mutta se on olevinaan jotain tärkeää, koska se liittyy tärkeään asiaan. Suomalaisen älykkyystaso vaikuttaa romahtavan kun hän alkaa ajatella näitä asioita, sillä hän lakkaa yrittämästä vaikuttaa älykkäältä ja palaa perustilaansa, jossa arvaillaan, valehdellaan ja luotetaan tarinankertojiin. Vieraan valtion lähettämän soluttautujan todennäköisin tehtävä onkin informaation syöttäminen, sillä disinformaation määrää kasvaa itsestään sellaisella tahdilla, että se on vaaraksi muille.

0487a9aa-a7e2-49e2-8a3f-cf7793156dbc-w_720
Suomalaisilta liikenee niin vähän huomiota muille valtioille, että se toiminta, minkä olisi tarkoitus seurata niitä, pyrkii muuttumaan suojatyöpaikoiksi sellaisille, jotka eivät mielellään tee työtä. Näin on saatu muun muassa Venäjän asioita ihmettelevä Aleksanteri-instituutti, jonka pääasiallinen tarkoitus on tarjota asiantuntijoita, jotka pönöttävät sen näköisinä, ettei työhön enää tarvitse suhtautua vakavasti, koska rahoitusasiat on saatu kuntoon. Puheet ovat joutavanpäiväisiä eikä niiden sisältö juurikaan muutu aiheen mukana. Sen tilalle on löydetty parempia vaihtoehtoja, kuten Sofi Oksanen, joka on kirjailija ja siten motivoituneempi tekemään oikeaa työtä elättääkseen itsensä, ja Jessikka Aro, jonka jutut ovat niin typeriä ja vainoharhaisia, että Venäjän tuntemuksen tarpeessa oleva suomalainen kykenee tempautumaan niiden mukaan. Ulkopolitiikka ei ole niin tärkeää, että sen hoitamiseen tarvittaisiin tämän kummempaa asiantuntemusta, mutta siten nousisi hirveä ulina jos oma heimo vajoaisi muiden suomalaisien heimojen tarkkailussa samalle tasolle, koska se on oikeasti tärkeä asia.

Tiedustelutoiminta on yksi niistä asioista, joista suomalaiset eivät oikein pidä, koska se häiritsisi keskustelukulttuuria rajoittamalla disinformaation muodostumista. Vastavakoilu on vieläkin isompi mörkö, koska siitä olisi haittaa myös haittaa heimojen ja yksilöiden välisessä valtataistelussa, sillä ne koetaan niin tärkeäksi, että niiden takia voi paljasta salaisuuksia muille valtioille. Muiden vastaavaa toimintaa tekisi mieli hankaloittaa, mutta laki pyrkii ikävästi olemaan sama kaikille, joten on käytännöllisempää antaa muidenkin puuhata omiaan vapaasti.

Vakoojia ollaan kyllä ollaan näkevinään paljonkin, koska epäilyjä voidaan käyttää muiden uskottavuuden horjuttamiseen, mutta se ei vaikuta oikeiden soluttautujien työturvallisuuteen ainakaan haitallisesti. Toiminnan todellista luonnetta ei haluta paljastaa, joten turvallisuuspoliisin pääasiallinen tarkoitus on ilmaista välillä olevansa olemassa, jotta syntyisi sellainen vaikutelma, ettei alan toimintaan tarvitsisi puuttua kovemmin ottein.

Jos tärkeä henkilö jää kiinni salaisien tietojen luovuttamisesta muille maille, se on hänen oma-asiansa. Häntä ei viedä tuomiolle vaan hänelle ilmaistaan, että hän on toiminut liian kömpelösti ja hän ottaa siitä opikseen niin kuin itse haluaa.

Suomalainen tiedustelutoiminta on tyypillisimmillään sitä, että puolue urkkii toisen puolueen asioita ja kaikki puolueet yrittävät pitää tällaisen toiminnan salassa, jotta julkisuuskuva ei alkaisi vastata todellisuutta. Kansainvälinen vakoilutoiminta on liian erilaista, koska siinä agentin paljastuminen onkin uutisaihe, eikä suomalaisia kiinnosta mennä mukaan sellaiseen peliin. He ovat mieluummin olevinaan rehdimpiä kuin muut jättämällä muiden maiden agentit rauhaan, ja näistä asioista kiinnostuminen sisältää suuremman riskin vakoojaksi leimautumiseen kuin se, että luovuttaa tietoja jollekin toiselle maalle, mikä on lähinnä vain kätevä keino hankkia liittolaisia ulkomailta.

Jos Suomessa haluaa päästä piireihin, täytyy sisäistää se periaate, ettei Suomessa ole isänmaata petettäväksi asti, koska kaikki muu on vain yksinkertaisia sieluja varten sepitettyä julkisuuskuvaa.

Mitään kansallistunnetta suomalaisilla ei ole koskaan ollutkaan vaan yritykset muodostaa sellaista johtivat tilanteeseen, jossa niitä oli monenlaisia ja kaikki olivat vihaisia toisilleen. Itsenäinen Suomi pärjäsi aluksi sisällissodalla, jonka jälkeen oli niin kireä tunnelma, että oli pakko keksiä keinoja pitää kansakunta koossa, ettei se olisi alkanut taas, ja Neuvostoliiton hyökättyä yhdistäväksi tekijäksi tuli sen pelkääminen.

Neuvostoliiton romahdettua suomalaiset keksivät pian, ettei kansallistunteelle enää ollut tarvetta ja alkoi taantuminen kohti luonnontilaa.

Oikeasti isänmaallinen suomalainen ei näytä erityisen suomalaiselta, sillä kyse on lähinnä väärään ympäristöön syntymisestä. Omalla kansalla on taipumusta isänmaallisuuteen ja suomalaiset puhuvat että heilläkin on, joten se vaikuttaa asianmukaiselta suhtautumiselta Suomeen. Vanhemmiten se kuitenkin pyrkii menemään ohi, sillä suomalaiset eivät pidä isänmaallisuudesta, koska se rajoittaa mahdollisuuksia jakaa kansaa eri heimoihin ja siihen liittyy valtion arvostaminen, mikä on heidän mielestään luonnotonta.

Ulkopuolisen ei kannata sekaantua suomalaisien maanpuolustusasioihin asioihin edes uteliaisuudesta, koska siitä aiheutuu vain mielipahaa. Jos kaipaa isänmaata puolustettavakseen, sellainen kannattaa etsiä muualta.

Suomalaisuus on suomalaisille jotain, mihin ei tee mieli sekaantua. Siitä keskusteleminen on yleensä sitä, että he liioittelevat kilpaa suomalaisien huonoutta saadakseen muut uskomaan valheisiinsa, jolloin oma heimoidentiteetti vaikuttaa paremmalta. Ei edes kannata ryhtyä kyseenalaistamaan sellaisia opinkappaleita kuin että suomalaiset ovat poikkeuksellisen alkoholisoituneita ja väkivaltaisia, koska tällaiset käsitykset ovat tärkeä osa kansallista identiteettiä. Jos löytää suomalaisuudesta jotain myönteistä, niin se kannattaa kyseenalaistaa jos haluaa päästä suomalaisien suosioon, sillä tämä lähestymistapa miellyttää heitä.

Kansa ja valtio ovat suomalaisille vain välttämättömiä pahoja, joiden taso ja välttämättömyys mielellään kyseenalaistetaan jotta niistä päästäisiin joskus eroon.

Periaatteessa kaikki, mitä valtion ylläpitämiseen tarvitaan, on suomalaisille ääriajattelua, johon suhtautuminen on jossain fanaattisen ja vihamielisen välimaastossa riippuen siitä, kuinka tarpeelliselta se yksilöstä vaikuttaa, joten heidän on helppo tunnistaa kaikissa olosuhteissa epäluotettava henkilö, jota ei kannata päästää sekaantumaan maanpetokselliseen toimintaan, jolloin hän voisi aiheuttaa haittaa muille. Ehkä hän jopa paljastaisi toiminnan laajuuden koko maailmalle, jolloin valtionsalaisuuksien arvo voisi kokea inflaation, koska niitä ei edes yritetä pitää salassa.

Kaikkein tärkein asia on heimojen välinen valtataistelu ja sen takia voidaan uhrata kaikki muu. Suomi on vain pääpalkinto, jonka takia valtataistelua käydään. Tarkoitus on saada se kokonaan omaan käyttöön, ja kaikkia heimoja vaivaavan järjen köyhyyden johdosta pienetkin puolueet ajattelevat näin. Ei tarvitse saada edes niin paljon kannatusta, että puolue saadaan puoluerekisteriin, vaan vallankumousta aletaan suunnitella heti kun onnistutaan muodostamaan yhdistys, josta olisi tarkoitus tulla puolue.

*

Jokainen puolue, oli se kuinka pieni tahansa, edustaa mielestään korkeinta totuutta ja valehtelee parhaansa mukaan edistääkseen sen asemaa. On täysin normaalia, että puolue väittää edustavansa enemmistöä, jotta sen ajamilla asioilla vaikuttaisi olevan enemmän kannatusta kuin niillä onkaan.

Demokratiasta puhutaan yleensä silloin kun jollain asialla ei ole enemmistön kannatusta ja hyvin epäsuosittujen asioiden kohdalla puhutaan usein suorasta demokratiasta, jotta vaikuttaisi siltä, että jossain on suuri joukko tyytymättömiä kansalaisia, jotka voivat tehdä jotain, mikäli heidän mielipidettään ei oteta huomioon.

Myös kansan syvistä riveistä ja hiljaisesta enemmistöstä puhuminen antaa syytä epäillä, ettei asiaan välttämättä kannata kiinnittää huomiota, mutta tilannetta kannattaa kuitenkin seurata, sillä kippareista on mukava kuulua vähemmistöön, joka huutaa olevansa enemmistö ja se voi vaikuttaa voimasuhteisiin.

Räikeimmillään tämä on ollut sitä, että kommunistisen liikehdinnän sisällä vaikuttanut vähemmistö jakoi liikehdinnän bolševikkeihin ja mensevikkeihin eli enemmistöläisiin ja vähemmistöläisiin, siten, että se oli itse muka enemmistö, ja sillä kertaa temppu toimi. Vähemmistön kannatus alkoi kasvaa ilman, että sen tarvitsi muuttaa politiikkaansa, josta enemmistö ei pitänyt, koska sillä oli oikea asenne. Kippareista on mukava kuulua pieneen liikehdintään, joka kasvaa suureksi härskejä keinoja kaihtamatta, joten vähemmistön täytyy vain osata markkinoida itseään oikein jos se haluaa enemmistöksi.

Politiikka pyrkii pyörimään vähemmistöjen ympärillä, koska niihin halutaan samaistua, ja uudenlaiset liikehdinnät koetaan sitä pelottavammiksi, mitä pienempiä ne ovat, koska ne voivat alkaa kasvaa pelkän kokonsa takia. Aatteellinen puoli ei ole yhtä tärkeää ja uudet aatteet voivat levitä suurien liikkeiden sisällä melko vapaasti ilman, että niiden asiasisältöön kiinnitettäisiin liiemmin huomiota, sillä kyse ei ole asioista vaan henkilöitä. Muut liikehdinnät haastava liikehdintä pyrkii valloittamaan tärkeitä virkoja itselleen ja kipparin näkökulmasta katsottuna tärkeintä on, keitä niissä pönöttää.

Koska kansa pitää tällaisesta toiminnasta, puolueen kannattaa esiintyä vaalien alla vähemmistönä, joka on lähdössä haastamaan enemmistön taisteluun, minkä seurauksena sisäpolitiikka muistuttaa läheisesti huonoissa väleissä olevien valtioiden suhteita.

*

Kielien ja geeniperimän lisäksi suomalaisia häiritsee toisissaan myös erilaiset tavat möllöttää veneessä, vaikka ne johtuvat vain olosuhteista. Rannikkosuomalainen ei voi möllöttää veneessä täsmälleen samalla tavalla kuin järvisuomalainen, koska pieni vene keikkuisi merellä liikaa. Siksi hänen täytyy purjehtia, mikä on lähinnä möllöttämistä, jossa kierretään vähän ympyrää jossain rannan tuntumassa, mutta asenne siihen on samanlainen kuin järvisuomalaisillakin.

Mitään merenkävijöitä rannikkosuomalaisetkaan eivät ole, koska hekään eivät mielellään lähde purjehtimaan isommalla väellä kauas vaan viettävän mielellään aikaansa veneessä lähellä tukikohtana toimivaa mökkiä. Veneissä vietettyyn aikaan nähden suomalaiset ovat silmiinpistävän haluttomia sekaantumaan varsinaiseen merenkäyntiin, ja rannikkosuomalaisenkin pitemmät venematkat ovat vain oire kansan peruskäyttäytymisestä, koska hänellä on paremmat mahdollisuudet pistäytyä veneellä sukulaisien mökeillä kuin järvisuomaisilla yleensä ottaen.

Jos kulkuyhteydet sen vain sallivat, järvisuomalainenkin tekee vierailut veneellä, mutta yleensä on pakko käyttää autoa.

Saaristosta löytyy vielä sitäkin puhtaampi elämäntapa, joka muistuttaa hyvin paljon järvisuomalaisen ihanteellista olotilaa, jossa elellään eristyksissä muusta maailmasta ja liikutaan veneillä.

Saaristolaissuomalaiset ovat itse asiassa kaikkein suomalaisimpia suomalaisia, koska he ovat kyenneet säilyttämään sen nurkkakuntalaisuuden, mitä muut tavoittelevat. Missään muualla ei olla yhtä ennakkoluuloisia ja sisäänpäin lämpiäviä.

 

Pienvaltapolitiikka

Suurvaltapolitiikka on kipparipolitiikan vastakohta, koska siinä raivataan mahdollisimman paljon tilaa suunnitelmallisuudelle. Päätöksiä valmistellaan salassa eikä kansan tarvitse pitää niistä, koska se päättää korkeintaan kehityssuunnasta. Kaikkien yksityiskohtien altistaminen demokratialle aiheuttaisi liikaa typeriä virheitä, mikä on syynä myös siihen, että ainoastaan tarkkaan määritellyt henkilöt saavat sekaantua diplomatiaan.

Kipparit eivät kykene toimimaan näin eivätkä, joten he eivät myöskään kykene ymmärtämään suurvaltapolitiikkaa. Se kuvitellaan sellaiseksi, että siitä puuttuu ylin taso, jolla käytetään järkeä. Joku typerys, joka ei tiedä oikeastaan mitään, on vain saanut päähänsä tehdä jotain. Näin maailma pysyy ymmärrettävänä eikä kippari koe tarvetta kehittyä viisaammaksi.

Ehkä kaikkein mystisin suurvallan piirre on johtajahahmo, joka on käytännössä päällysmies. Hän selittää politiikan sille väestönosalle, joka muistuttaa eniten kippareita.

Tästä syystä kippareiden käsitys suurvaltapolitiikasta on erittäin johtajakeskeisenä, vaikka suurvaltojen omat väestöt eivät näe tilannetta ollenkaan samanlaisena. Suuri osa kansasta on tyytyväinen siihen, että johtajana on joku, joka osaa pitää typerykset aisoissa, ja tästä syystä äänestysaktiivisuus ei välttämättä ole kovin korkea jos vaikuttaa siltä, että on parasta antaa typerysten valita mieleisensä johtaja. Mitä paremmin tämä vastaa heidän toiveitaan, sitä rauhallisempana tilanne pysyy.

Yhdysvaltojen presidentti on lähinnä roolihahmo ja sisäpoliittinen tilanne on jotenkin vaikea jos selvästi yli puolet äänioikeutetuista vaivautuu äänestämään, koska tällä on loppujen lopuksi vain vähän valtaa. Liittovaltio ei tottele hänen oikkujaan ja osavaltiot pärjäävät tarvittaessa kokonaan ilmankin.

Kippareille Barac Obama oli unelmien täyttymys, vaikka Yhdysvalloissa hän oli lähinnä oire siitä, että tilanne oli kehittymässä vaikeaksi. Presidentin piti olla teeskentelijänä turhan julkkiksen tasolla, mutta kippareille johtaja on sitä suurempi, mitä enemmän hän on pelkkää teeskentelyä.

 

Kippareiden karismaattinen johtaja on tällainen, mutta tietenkin sillä erotuksella, ettei ole suurvallan päätöksentekojärjestelmän ylimpiä kerrostumia häiritsemässä hänen toimiaan. Suuren johtajan täytyy saada arvoisensa valta.

Donald Trump on sitten ollut valtava pettymys, koska hän ei ole hyvä teeskentelijä vaan luulee itsestään suuria. Itsevarmuus riittää virheiden myöntämiseen, ja sekin on huono asia, mutta hirvittävintä on se, ettei hän arastele väittää vastaan kansalle. Kipparit eivät pidä ollenkaan siitä, että televisioon on ilmestynyt tällainen johtajahahmo, koska se voi johtaa siihen, että heidän johtajansa ottavat hänestä mallia ja sitten he eivät enää saakaan näiltä hyvää palvelua. Mielipiteitä ei enää saadakaan muuttumaan nätisti päätöksiksi vaan niitä joutuu perustelemaankin.

Se, että Trump on usein väärässä ja joutuu kohtaamaan sen samanlaisen vuoropuhelun kautta, ei ole ongelma, sillä kyllä kansa saa soittaa poskea johtajalle. Ongelma on vain tämä yksillä säännöillä pelaaminen, joka antaa johtajalle liikaa tilaa ajatella itse.

Asiaan vaikuttaa myös se, että Trumpin juuret ovat syvällä kipparimaailmassa. Hänen sukunsa on Saksasta ja Skotlannin kautta Pohjoismaista, minkä lisäksi hänen äitinsä oli saaristolainen. Hänessä on niin paljon kipparia, että hänen tapansa olla eri mieltä saa kipparit täpinöihinsä, kun taas vieraampien Yhdysvaltojen presidenttien puheita ei olla edes viitsitty seurata kovin tarkasti. Pitkästä puheesta on ehkä poimittu jokin lyhyt kohta, jota voi käyttää omassa politiikassa, mutta useimmat puheet on sivuutettu kokonaan. Näistä presidenteistä on kehitelty mielikuvia, jotka ovat olleet kaukana todellisuudesta, mutta Trumpia seurataan tarkasti, koska hän on yksi kipparista.

Se, että hän epäonnistuu pyrkimyksissään, on kiinnostavaa siksi, että yhdysvaltalaisilla kuvitellaan olevan samanlainen tarve päästä hänestä eroon. Sikäläiset presidentit ovat epäonnistuneet ennenkin, mutta se ei ole olennaista, sillä kipparin mielestä epäonnistumisen vakavuus riippuu sen käyttökelpoisuudesta. Trumpin epäonnistumiset antavat toivoa siitä, että hän katoaisi televisiosta antamasta huonoja vaikutteita, joten ne ovat vakavia.

Kippareiden pienvaltapolitiikkaan kuuluu olennaisesti se, että epäonnistumisien koetaan tuovan jännitystä elämään eikä niitä pidetä ongelmana jos johtaja palvelee kansaa kuuliaisesti.

Samoin Trumpin mielenterveys kiinnostaa vain siksi, että hän on vastenmielinen. Hyvän johtajan pitääkin olla sekaisin, mutta Trumpilta vaaditaan täydellistä mielenterveyttä. Vikojen löytämisessä käytetään mielikuvitusta, sillä kipparit eivät ole oppineet tunnistamaan johtajissa hulluuden oireita vaan päinvastoin olemaan huomaamatta niitä. Trump vaikuttaa keskittymishäiriöiseltä ja hänellä voisi olla myös paranoidinen skitsofrenia, sillä hänellä on taipumusta kiintyä epäuskottaviin ihmisiin, joita hän ei edes tunne. Hän esimerkiksi masentui kun Amanda Knox, joka on pelkkää teeskentelyä, kannattikin vaaleissa Clintonia.

amanda_knox

Trump on syntyisin alkoholistiperheestä ja hänen veljensä ryyppäsi itsensä hengiltä jo kauan sitten, joten ei ole kaukaa haettua olettaa, että hänellä on paranoidinen skitsofrenia, koska sitä esiintyy paljon alkoholistiperheen lapsilla, mutta kipparien johtajat ovat usein samalla tavalla oirehtivia alkoholistiperheen lapsia, joten koko asiaa ei edes huomata, vaikka tällainen henkilö voi olla politiikassa vaarallinen jos hän on hankkinut elämänkokemuksensa yritysmaailmassa, jossa ihmiset käyttäytyvät palkan takia aivan eri tavalla kuin muutoin. Voi syntyä sellainen käsitys, että ihmiset ovat palkollisia, ja siitä on haittaa kun alkaa johtaa näitä presidenttinä.

Kippareille Trumpin elämänkokemus on arveluttava piirre siitä syystä, että sitä yleensä on. Hyvä johtaja on suojautunut todellisuudelta pyörimällä ikänsä puoluekoneistossa, jossa hän on oppinut sen, että sen ulkopuolella on jotain, minkä suosioon tulee yrittää päästä. Tulemalla politiikkaan sen ulkopuolelta kesken kaiken joutuu tilanteeseen, jossa täytyy todistaa, että on halukas oppimaan tavoille. Kansan mielipiteitä täytyy kunnioittaa, vaikka tietäisi, etteivät ne ole totta.

Trumpia verrataan kipparimaissa mielellään Hitleriin, jonka mainetta täytyy mustamaalata siksi, että hän epäonnistui. Hänen taipumuksensa keksiä jatkuvalla syötöllä möläytyksiä, joita juuri kukaan ei haluaisi kuulla presidentiltä, on mahdollisimman kaukana Hitleristä, mutta näissä asioissa ei tarvitse puhua totta.

Se, mikä hänessä muistuttaa Hitleriä, on maskuliinisuus, sillä hän ei juurikaan käytä alkoholia, joka laskee miehillä testosteronitasoa ja nostaa estrogeenitasoa, eli tekee akkamaiseksi. Kipparin näkökulmasta katsottuna alkoholi on hieno aine, jonka avulla voi luulla itsestään mahdottomia, joten tätä ei haluta ymmärtää.

Muslimien kanssa heillä on sellainen kuvio, että nämä ovat lähtökohtaisesti alempiarvoisia, koska uskonto kieltää alkoholin käytön, mutta jollain määrittelemättömällä tavalla he ovat kuitenkin enemmän naisien mieleen. Ensin heitä halutaan mukaan politiikkaan, jotta juopot miehet, jotka ovat hormonitasojen takia myös saamattomia, saisivat puolueelle kannasta heidän avullaan, mutta pian miehet alkavatkin kokea heidät uhaksi itselleen, koska oma asema ei olekaan ankkuroitu yhtään mininkään. Muita aletaan syyttää siitä, etteivät he ota muslimeja omaksi ongelmakseen, mutta omassa puolueessa näiden eteneminen huipulle on hyvin vaikeaa tai jopa mahdotonta.

Vähitellen miehiä alkaa siirtyä islamia vastustaviin puolueisiin ja naiset kokevat saaneensa mahdollisuuden keskittää valtaa itselleen, mutta ennen pitkää hekin liittyvät kriitikoiden joukkoon, sillä seksuaalisesti haluttavat miehet, joiden varaan puolueen kannatusta rakennetaan, tuovat jossain vaiheessa mukaan oman kansansa naisia eikä sitä voida estää sillä, että onnistutaan jotenkin järkeilemään, että muslimeilla on länsimaissa erivapaus pitää naisensa nyrkin ja hellan välissä, koska suurin osa heistä ei ajattele näin, vaikka maahanmuuttajiksi miten yritettäisiin valita sellaisia muslimeja, jotka sopivat politiikassa häärivien kippariakkojen tarpeisiin.

Myöskään juoppo nainen ei ole seksuaalisesti mitenkään erityisen haluttava ja äänestäjäkunnasta noin puolet on miehiä, joten kippariakoilla on jossain vaiheessa vääjäämättä edessä sama tilanne kuin asemansa ja miehisyytensä puolesta pelkäävillä kippariukoillakin, mutta näiden ajattelu on siinä määrin pelkkää alkukantaista oveluutta ja hyvin pienien piirien etujen ajamista, ettei näin isoja asioita osata nähdä.

Alkoholi on pyhä asia ja kaikki siihen liittyvät maksakirroosia vaikeammat ongelmat ovat kippareille täysin käsittämättömiä, koska niitä ei haluta käsittää, joten se, että Trump on hormonitoiminnan puolesta terve mies, jolla on alhainen dementoitumisen riski ja joka on ikäisekseen hyvinkin energinen, pyritään jotenkin kääntämään siihen, että hänestä pitää päästä eroon, koska hän on vanhuudenhöperö. Näin juoppo kippariukko voi säilyttää illuusion omasta miehisyydestään ja keskustelu Trumpista pysyy sillä tasolla, ettei sen avulla ymmärretä mitään ainakaan oikein.

Yhdysvalloissakin on kippareita, joten sama sirkus on käynnissä sielläkin, mutta siellä he ovat vähemmistö, joten asialla ei ole niin paljon merkitystä kuin kipparit toivoisivat. Kuitenkin kipparimaiden julkiseen keskusteluun tulee jatkuvasti käyttökelpoisia vaikutteita, joiden ansiosta juoppojen ei tarvitse keksiä paljoakaan valheita itse.

Yhdysvalloissa yleensä ottaen suhtaudutaan johtajiin aivan eri tavalla kuin kipparimaissa.

Presidentin odotetaan käyttävän teeskentelytaitoaan toisin kuin mitä kipparit odottavat omilta johtajiltaan. Hän yrittää pitää varsinkin omat kannattajansa aisoissa, ettei hänen tarvitsisi käyttää voimaa näitä vastaan, ja siitä syystä on tärkeää, että hän kykenee hymyilemään näille samaan aikaan kun hallinto miettii kuumeisesti, kuinka paljon aseita ja ammuksia näiden pillastumisen varalle pitäisi hankkia.

Shamaanityyppiä ei kaivata tähän tehtävään ollenkaan ja sen tähden presidentin menneisyyttä käydään läpi huolella, jotta hän ei varmasti kuvittelisi olevansa jotain aivan muuta kuin on. On hyvä jos presidentti on kirjoittanut elämänkerran, koska sitä voidaan alkaa kritisoida. Se ei ole kuin kippareiden johtajan kirjoittama omaelämänkerrallinen tarina, johon uskotaan, vaikkei se kaikella todennäköisyydellä ole kovinkaan totta, vaan se käydään läpi ennen kuin päätetään, kuinka totena sitä voi pitää.

Kippareilla tämä menee siten, että johtajan ei välttämättä edes tarvitse valehdella itsestään ollenkaan, koska kannattajat yrittävät valehdella hänelle mieleisensä julkisuuskuvan. On sopimatonta pyrkiä pitämään etäisyyttä liian natsihenkisiin kannattajiin, koska johtajan odotetaan muuttuvan näitä miellyttäväksi roolihahmoksi, jonka takana saa puuhata korvaukseksi omiaan. Totuus ei ole lainkaan tärkeä ja sitä käsitellään joskus vuosikymmenien kuluttua, kun lähipiirillä ei ole enää mitään muuta kerrottavaa ja naama pitäisi kuitenkin saada julkisuuteen. Tällöin paljastukset vain parantavat mainetta, sillä kippareiden johtajan täytyy olla epärehellinen ja kova peittelemään tekemiään virheitä. Muuten hän ei kelpaisi samaistumisen kohteeksi.

Päinvastaisista puheista huolimatta Hitler oli lähes täydellinen johtaja kippareille, koska hän otti roolihahmon luomisen tosissaan ja kehtasi käyttäytyä niin kuin hänen toivottiin käyttäytyvän. Hänen valintaansa haittasi vain se, että tarjolla oli muitakin hyviä huijareita. Siksi täytyi odottaa, että päästiin näkemään, kuka näistä olisi riittävän ovela selviytyäkseen valtataistelun voittajaksi.

Yhdysvaltalaisien tapaa lähestyä asiaa kipparit eivät ymmärrä ollenkaan vaan se näyttäytyy heille poliittisena pelailuna, jossa presidentin asemaa pyritään horjuttamaan muistuttamalla tälle, että hänkin on vain ihminen. Heille tulee yllätyksenä, että rehellisyys vahvistaakin presidentin asemaa ja sitä yritetään selitellä satuilemalla, ettei se olekaan oikeasti vahvistunut. Aina löytyy sen verran tyytymättömyyttä hallinnon harjoittamaan politiikkaan, että voidaan kuvitella, ettei kansa oikeasti pidä presidentistäkään.

Kaikki natsit eivät ole kippareita, mutta kaikki kipparit ovat natseja, ja heidän unelmansa täyttyvät kun jostain löytyy Hitlerin tapainen henkilö, joka on halukas oppimaan kuinka puhujan pöntössä pitää huutaa ja riehua ja mitä mieltä hänen tulee olla.

Kippareiden näkökulmasta katsottuna republikaaneilla oli aikoinaan uskomattoman loistava tilaisuus saada riveihinsä John Lennon, joka oli suosittuna taiteilijana ja huumeilla aivonsa pilanneena mielipuolena heidän mielestään hyvinkin kiinnostava auktoriteettihahmo. Sittemmin on löytynyt paperi, joka paljastaa presidentti Ronald Reaganin määränneen hänet tapettavaksi, mutta tieto siitä ei ole kiirinyt kunnolla kipparimaailmaan asti ja tuskin tulee kiirimäänkään, koska ajatus on liian kummallinen. Ei republikaanien presidentti mitenkään voinut reagoida tällaiseen mahdollisuuteen sillä tavalla. Jos presidentti olisi ollut demokraatti, niin murhan voisi selittää kateudella, mutta se, että Lennon oli pelkkä ongelma, ei mene jakeluun.

Tiedotusvälineet ovat muuttaneet politiikan luonnetta siten, että näyttelemällä voi päästä pitkälle. Uutisfilmien aikaan muodissa olivat elokuvamaiset suuret johtajat, koska he näyttivät hyvältä valkokankaalla, ja television yleistymisen jälkeen poliitikon teeskentelyä on ollut vaikea erottaa, koska se sulautuu massaan. Julkisuuden henkilöt ovat pääsääntöisesti epätasapainoisia, koska se helpottaa roolin esittämistä, ja televisio-ohjelmat ovat ajankohtaisohjelmia myöten luonteeltaan teatteria, joten hullu poliitikko voi vaikuttaa sen maailmassa täysin normaalilta ja luoda kansanliikkeen, jota kansa katuu myöhemmin katkerasti.

Tästä syystä on tarpeen valvoa poliitikkojen laatua ja katkaista vaarallisen tapauksen ura jo alkuunsa.

Kipparimaissa shamaanien asema on kuitenkin hyvin vahva ja näitä suosittiin jo ennen audiovisuaalista viestintää. Siksi koko ajatus, että hyvä shamaani tapettaisiin heti alkuunsa, on luonnoton, ja jää helposti huomaamatta, että sitä harrastetaan muualla maailmassa, koska shamaanityyppi nostaa herkimmin päätään silloin kun presidenttinä on oman puolueen jäsen eikä kipparin järjellä voi käsittää sitä, että presidentin tehtäviin voisi kuulu näiden tappaminen jo ennen kuin näistä pääsee olemaan haittaa. Hänelle on luonnotonta, että niin hyviin tilaisuuksiin voitaisiin suhtautua niin kielteisesti.

Venäjällä shamaaneja on niin paljon, että tällaista toimintaa ei kannata salailla turhan huolellisesti vaan pikemminkin presidentin kannattaa pyrkiä saamaan jotenkin vastuu kaikista murhatuista shamaanipoliitikoista, koska shamaaneja on paljon, ja mitä enemmän näitä pelottaa, sitä vähemmän näitä tunkee mukaan politiikkaan.

Varsinaisissa kipparimaissa on tästä syystä vallalla niin hillitön Venäjän pelko, että ne auttavat Venäjän presidenttiä rakentamaan mainettaan. Niissä ei osata ottaa ollenkaan huomioon sitä, että Venäjällä vihataan shamaaneja, koska näiden tarjoamaa vapautta kokeiltiin jo eikä se ollut muuta kuin sitä, että ensin tapettiin ne, jotka osasivat jotain, ja sen jälkeen meni kauan ennen kuin mitään saatiin taas toimimaan kunnolla. Siksi shamaanin murha voi jäädä selvittämässä siksi, että epäiltyjä on miljoonia eikä sitä oikeastaan edes koeta rikokseksi.

Kippareilta on tässä kohtaa valtava ehdoin tahdoin säilytetty aukko yleissivistyksessä, joten niin merkityksetöntä venäläistä oppositioshamaania ei olekaan, etteivät he kykenisi murhan sattuessa olemaan varmoja siitä, että Venäjän presidentti esti taas jonkun demokratian kannattajan etenemisen politiikassa, koska näissä on röheltämisen meininkiä.

Suurvaltapolitiikan hahmottaminen on kippareille lähinnä sitä, että seurataan politiikassa ja tiedotusvälineissä vaikuttavien mielenterveysongelmaisien mekastusta ja poimitaan siitä jotain, mitä sopii omiin käsityksiin. Niin suurta asiaa ei ole, ettei sitä voisi jättää huomiotta, eikä niin pitkää puhetta ole, etteikö sitä voisi typistää muutamaksi virkkeeksi.

Suurvaltojen omia tiedostusvälineitä ei tarvitse paljon seurata ennen kuin huomaa, ettei kippareiden valehtelulla ole mitään rajaa, mutta se toimii kuitenkin heidän keskuudessaan ja he luottavat omiin tiedotusvälineisiinsä, koska ne valehtelevat sitä, mihin he haluavat uskoa.

Täysin häpeilemättömällä vääristelyllä saadaan luotua vaikutelma suuresta johtajasta, joka juonittelee yksin omiaan niin kuin tavallinen kippari, ja tähän vaikutelmaan sitten samaistutaan. Samalla saadaan luotua käsitys maasta, joka on käytännöllisesti katsoen diktatuuri, ja päästään kinaamaan siitä, pitäisikö oman maan kehittyä yhdysvaltalaisen diktatuurin vai venäläisen diktatuurin suuntaan.

Kiinalainen diktatuuri ei kiinnosta samalla tavalla, koska se on todellinen eikä vaikuta toimivan yhtä hyvin kuin tasavalta, joka on vain valehdeltu diktatuuriksi.

Diktatuurin täytyy toimia paremmin kuin tasavalta eikä sen arvoa sovi vähätellä käsittelemällä asioita todenmukaisesti.

*

Yhdysvalloissa Trump edustaa kehityslinjaa, jossa presidentti on aina vähän kauempana todellisuudesta kuin edeltäjänsä. Make America Great Again on vain Yes We Can vietynä vähän pitemmälle. Yleisö on vaihtunut ja siitä syntyy kitkaa, mutta kehitys ei ole kääntynyt toiseen suuntaan kuten kipparimaissa kuvitellaan vaan on odotettavissa, että seuraava presidentti vie sen taas vielä vähän pitemmälle, mikäli Trump ei onnistu romuttamaan koko konseptia.

Kipparit eivät ole suuntautuneet tekemiseen, kuten yhdysvaltalaiset, vaan teeskentelemiseen, ja siksi he käsittävät Trumpin siten, että Yhdysvalloissa kehitys on ottamassa takapakkia, koska uusi presidentti teeskentelee selvästi vähemmän kuin Obama.

Trumpin kyky myöntää, etteivät asiat ole edenneet niin kuin hän luuli, käsitellään merkiksi heikosta todellisuudentajusta, vaikka tämä vaihe on ollut kaikilla edeltäjilläkin ja hän on vain kokemattomampana saavuttanut sen nopeammin. Kipparit eivät kiinnitä näihin asioihin mielellään huomiota, koska se ei sovi heidän mielenmaisemiinsa. Suuren johtajan täytyy olla kaikkivoipa ja jatkaa valitsemassaan roolissa katkeraan loppuun saakka. Se on osaamista ja hullu on se, joka myöntää olleensa väärässä.

Kehittyneemmillä kansoilla järkiintyminen estää tilanteen kehittymisen pelkäksi röheltämiseksi, mutta kippareilta tämä piirre puuttuu eikä sitä saisi olla johtajillakaan. Siksi järkiintymisen täytyy olla hulluuden oire, koska kipparit eivät osaa etsiä vikoja itsestään, ja itsekritiikin puutteen synnyttämää aukkoa täytyy paikata etsimällä niitä muista.

Trump elää omissa maailmoissaan ja se koetaan Yhdysvalloissa ongelmaksi, mutta kipparimaissa koetaan ongelmaksi se, että hän elää vääränlaisissa maailmoissa. Angela Merkel ja Jean-Caude Juncker ovat vähintään yhtä kaukana omissa todellisuuksissaan, mutta ne miellyttävät kippareita enemmän, joten he eivät koe sitä ongelmaksi ja ihmettelevät, miksi muut Euroopan unionin osat reagoivat heidän politiikkaansa samoin kuin Yhdysvallat Trumpin politiikkaan.

Kipparia ei haittaa ollenkaan jos johtaja on täysin kajahtanut ja kuvittelee maailman pyörivän oman napansa ympärillä, kunhan hän vain kuvittelee sen pyörivät siten kuin kipparitkin kuvittelevat sen pyörivän.

Turkki päästi pakolaisvyöryn lävitseen ja Saksa päätti ottaa sen vastaan, jolloin Itä-Eurooppa ja Etelä-Eurooppa jäivät vyöryn jalkoihin reagoivat siihen varsin odotettavalla tavalla, eli tulemalla vihaiseksi. Kipparit eivät kuitenkaan kykene tajuamaan tällaista, koska heidän maailmassaan muut ovat alempia kansoja ja näiden tulisi palvella heitä.

Kun kipparit sotivat, koko maailman pitäisi sotia, ja kun heillä on vallankumous, sen pitäisi laajeta maailmanvallankumoukseksi.

Varoittamatta tuleva pakolaistulva on niin pientä, etteivät he mitenkään kykene ymmärtämään sellaisen aiheuttamisen olevan väärin.

Trump on Yhdysvalloissa vain välivaihe ja hänen jälkeensä suunta muuttuu johonkin suuntaan, mutta kipparimaat jatkavat samaan suuntaan. Nykyisien hullujen tilalle valitaan vielä hullumpia henkilöitä ja hullut alkoholistit alkavat vaihtua stimulantteja käyttäviin hulluihin, koska näissä on enemmän röheltämisen meininkiä.

Juoppo shamaani menettää toimintakykynsä nopeasti ja usein, mutta amfetamiineilla käyvä shamaani jaksaa vuorokausia yhteen menoon. Viime vuosisadan karismaattiset kipparijohtajat olivat enimmäkseen piripäitä ja heitä muistellaan yhä kaiholla, koska heillä oli riittävästi energiaa typerienkin päähänpistojen viemiseen loppuun saakka.

Kun johtaja kykenee ylittämään kaikki järjen asettamat rajat, kipparit ovat päässeet maanpäälliseen paratiisiin.