Kansitaide

Uusi kansi a

 

uusi kansi b

 

 

Mainokset

Organisaatiokaavio

Yhteiskuntateorioiden rakenteleminen on suomalaisille rakas harrastus, jolla he yrittävät korvata sitä puutetta, ettei heidän järjestäytymiskykynsä riitä niin pitkälle.

Teorioiden tutkimiseen voisi käyttää koko ikänsä löytämättä niistä punaista lankaa, mutta seuraamalla suomalaisien käyttäytymistä sen löytää nopeasti, sillä he ovat monessa suhteessa kaikki samanlaisia, vaikka he eivät myönnäkään tätä, koska riidanhalu ja tekopyhyys kuuluvat yhteisiin piirteisiin.

Suomalainen ei varasta vaan pitää puoliaan, mutta kun joku muu varastaa, se on paha asia.

Samoin se, että hän tekee työnsä tahallaan huonosti, edustaa pyrkimystä henkilökohtaiseen vapauteen, mikä on hyvä asia, mutta kun jossain muualla toimitaan samalla tavalla, se onkin tuomittavaa, ja tästä syntynyt kinastelu on sitten tärkeä osa yhteiskunnallista keskustelua. Vasemmisto puolustaa omaa vapauttaan ja syyttää oikeistoa samasta vapaudesta ja päin vastoin, ja upseeriressukat kokevat olevansa syrjittyjä, koska heitäkin syytetään vapaudesta, mutta heillä ei ole mahdollisuutta mennä mukaan politiikkaan paheksumaan muiden vapautta.

Kaikki yhteiskuntateoriat pyrkivät tuottamaan samanlaisia organisaatiokaavioita, koska ne ovat lähinnä tekosyitä, joiden avulla pyritään perustelemaan sitä, että toimivan organisaation sijaan on saatava jotain, mikä vastaa paremmin suomalaisien tarpeita.

Kaavio on itse asiassa organisaation aatteellinen pohja, koska suomalainen ei mielellään perehdy kunnolla edes häntä varten sepitettyihin teorioihin vaan ajattelee mieluummin itse, mikä johtaa siihen, että hän löytää mahdollisuuksia olla riidoissa sellaisienkin kanssa, joiden kanssa hän lähtötilanteessa oli samaa mieltä asioista. Erimielisyyksiä ei voida välttää ja ne johtavat siihen, että teoriat muuttuvat riitojen välikappaleiksi ja alkavat muuttaa muotoaan sen mukaan, joten kaavio on toimiva ratkaisu, kunhan siinä keskitytään tarjoamaan suomalaisille sitä, mitä he ovat vailla.

Kaikenlaisia johtajia, asiantuntijoita ja vastaava on oltava paljon, ja jos jollekulle ei keksitä tällaista tehtävää, ammattinimikkeen on kuitenkin hyvä olla jotain yllättävä ja erikoista, jotta hän ei kokisi olevansa vain yksi monista saman alan työntekijöistä.

Vieläkin tärkeämpää on vastuun hajauttaminen. Kukaan ei saa olla mistään vastuussa yksin vaan jokaisella on oltava ainakin joku, joka vahtii, ja tällä toisella on oltava toinen vahtimassa ja niin edelleen. Samoin on oltava luottamushenkilöitä, joille voi käydä kertomassa asioista, ja työnantajapuolen on järjestettävä näitä varten henkilöitä, joiden kanssa voi keskustella asioista. On myös hyvä olla olemassa keskustelukerhoja, joissa muutkin voivat vatvoa asioita, ja organisaation ulkopuolelle kannattaa järjestää toisia organisaatioita, joiden kanssa voidaan olla vuorovaikutuksessa.

Näin yksittäisen henkilön vastuu leviää niin laajalle väenpaljoudelle, että hän voi muiden mukana lakata pitämästä asiaa kovinkaan tärkeänä, ja jos hänelle tulee vastuuta kannettavaksi, sitä kantaa niin moni muukin, että asia on helppo selitellä siten, ettei kenenkään tarvitse lopulta olla vastuussa mistään.

Suomalainen tekee mielellään työnsä huonosti, koska sitä varten tarvittava organisaatio on hänelle vieras, ja iän lisääntyessä häntä alkaa yhä enemmän häiritä se, ettei hän pääse antamaan omanarvontuntonsa kasvaa pienveneen kapteenin tasolle vaan hänen on osattava tehdä paljon enemmän kuin se, miksi hän on syntynyt, ja silti hän on vain yksi monista. Näin ollen hänellä on oltava mahdollisuus sekä kokea olevansa jotain, mikä ei vastaa todellisuutta, että livetä vastuusta jos hän ei selviä yksinkertaisistakaan tehtävistä, ja kaikki tämä näkyy selvästi hyvästä organisaatiokaaviosta, joka kelpaa suomalaiselle tuomaan sellaista tunnetta, että hän kuuluu työyhteisöön.

Koulutus on suomalaisille erittäin tärkeää, koska sillä voi saavuttaa pätevyyden tunteen helposti, mutta laatuvaatimuksien nostamiseen suhtaudutaan aina hyvin nihkeästi. Aikuiskoulutus kehittyi nopeasti sille tasolle, että on mahdollista opiskella uusia ammatteja niin tiuhaan tahtiin, ettei mitään ehdi omaksua kunnolla myös työelämässä, ja tällaisen koulutuksen kulta-aika oli niihin aikoihin, jolloin kuka tahansa sai työpaikan nopeasti jos halusi, koska silloin oli varaa ihmisien käydä kursseja toisensa jälkeen, kunnes oli aika mennä eläkkeelle valmistavalle kurssille.

Työn laatu taas kehittyy hitaina puuskina. Huomataan, että ollaan paljon muita maita jäljessä, ja asetetaan tavoitteet muita korkeammalle. Tavoitteet saavutetaan ehkä reilun vuosikymmenen päästä, jolloin lakataan yrittämästä liikoja ja aletaan vähän taantuakin, vaikka muut maat ovat tällä välin kehittyneet eivätkä suomalaisien vanhat tavoitteet enää olekaan niin kilpailukykyisiä, kuin miltä ne aikoinaan vaikuttivat. Jonkin ajan kuluttua huomataan, että on aika aloittaa seuraava kehityksen puuska.

Organisaatiokaavioiden piirtelyyn suomalaisilla kuitenkin riittää aina aikaa ja niistä etsitään helppoja keinoja saavuttaa kaikki se, mitä ei tee mieli saavuttaa rehellisin keinoin. Kun asiat alkavat mennä pieleen, aletaan tehdä organisaatiouudistuksia, joilla saadaan pieleen sekin, mikä vielä toimi.

Suomalaisia tyydyttävään kuntoon saatu organisaatio ei tietenkään toimi kunnolla, mutta tähän on keksitty ratkaisuksi se, että etsitään joku, joka osaa paljon. Hänet sitten yritetään kouluttaa organisaation kuuliaiseksi palvelijaksi, mikä usein johtaa siihen, että hän kyllästyy silmille hyppimiseen ja etsii paremman työpaikan, mutta tämä on vain merkki siitä, että täytyy etsiä joku, josta saa kuuliaisen palvelijan.

Tällaisen organisaation ulkopuolella vaanii vihollisia, jotka haluaisivat sen toimivan kunnolla, mutta vaikka riskeihin kuuluu organisaation toimintaa haittaavien henkilöiden irtisanominen ja joissakin tapauksissa myös koko organisaation lakkauttaminen, kuuliaisen palvelijan etsiminen tulee kuitenkin luonnostaan ja näitä voidaan kokeilla useitakin ennen kuin jokin ulkopuolinen taho kyllästyy siihen lopullisesti.

Jos uutta palvelijaa ei löydy, seuraava vaihtoehto on uusien organisaatiokaavioiden piirtäminen, mutta sillä voidaan korkeintaan ostaa aikaa, sillä ulkopuoliset tahot eivät katsele sitäkään loputtomiin.

Julkisessa keskustelussa annetaan ymmärtää, että tällaisessa organisaatiossa olisi jotain vikaa, mutta tosiasia kuitenkin on, että kunnolla toimiva organisaatio on Suomessa helppo pilata, kun taas pilalle mennyttä on lähes mahdotonta saada toimimaan kunnolla. Organisaation lakkauttaminen ja uuden perustaminen sen tilalle tai sen puhdistaminen suunnilleen koko henkilöstöstä ovat toimiva tapoja selvitä tällaisista tilanteista, mutta hienovaraisemmat keinot harvoin johtavat hyviin tuloksiin.

Aikuiskoulutuksesta saatujen kokemusten perusteella tiedetään myös, että tälle tasolle kehittynyt organisaatio löytää helposti oman paikkansa suomalaisesta yhteiskunnasta. Työttömiä tulee kursseille ja he löytävätkin niiltä ammattien sijaan uuden ja kiehtovan tavan elää. Enää ei teekään mieli valmistua vaan tekee mieli jäädä opiskelemaan, jotta ei tarvitsisi enää sopeutua sellaiseen organisaatioon, jossa esiintyy pyrkimystä tehdä asiat kunnolla. Oppilaitosta puolustellaan levittämällä perättömiä juttuja ja pian poliitikotkin uskovat, että se todella tekee jotain tarpeellista.

Tästä syystä koulutusjärjestelmän mädistä omenista on vaikea päästä eroon, mutta julkisessa keskustelussa lähdetään sinnikkäästi siitä, että häiriintynyt yksilö pilaa kaiken, sillä tällaisilla organisaatioilla on todella paljon puolestapuhujia.

Suomalaiset ovat hyvin kiinnostuneita narsisteista ja se johtuu selvästi siitä, että näitä voi syyttä kaikesta sellaisesta, mikä on normaalia. Julkisessa keskustelussa paha narsisti yrittää hajottaa ja hallita valehtelemalla siitä, mitä muut ovat sanoneet, vaikka se on myös erottamaton osa julkista keskustelua, jonka osanottajat keksivät tällaisia valheita suuren yleisön mieliksi. Yleisö sitten omaksuu ammattimaisien keskustelijoiden kehittämiä vääristelytekniikoita ja hyödyntää niitä omissa keskusteluissaan.

Suomen historia onkin lähinnä mytologia, josta voi poimia erilaisia jumaluuksia tukemaan omia valheitaan. Otetaan vain joku tunnettu henkilö ja aletaan keksiä, mitä mieltä hän olisi ollut jostain nykyisestä asiasta, ja lopputuotetta voi käyttää perusteluna, koska ainakin ne, joiden valheita se tukee, kokevat sen vakuuttavaksi perusteluksi, ja ne, jotka ovat toista mieltä, yrittävät jotenkin purkaa sen, jotta siitä päästäisiin eroon, koska heilläkään ei ole varaa sanoa ääneen, että kyse on pelkästä valehtelemisesta.

Myös muiden salattujen motiivien keksiminen ja toitottaminen koko maailmalle on tärkeä osa suomalaista keskustelukulttuuria. Yhteiskunnallisessa keskustelussa on tärkeää omata suhteita ulkomaisiin tiedotusvälineisiin, jotta omat valheet saataisiin leviämään mahdollisimman laajalle.

Juonittelun ymmärtäminen on tärkeää jos haluaa välttämättä haaskata aikaansa Suomessa, sillä moni asia ilmaistaan rakentelemalla viholliskuvia. Jos suomalainen on kateellinen, niin kateuden kohde on muka ylpeä, mikä on paha asia, sillä kateellinen suomalainen haluaisi olla ylpeä ja kateuden kohde loukkaa häntä syvästi. Samoin se, että suomalainen haluaa muilta jotain, kääntyy kätevästi siihen muotoon, että muiden pitäisi tehdä jotain oman itsensä takia.

Kielen ohella on tunnettava myös ajattelutapa, koska muuten ei voi tietää, mitä suomalaiset oikeasti puhuvat.

Poliittinen väkivalta on Suomessa leimallisesti sitä, että yritetään pelotella poliittiset vastustajat muuttamaan näkemyksiään. Poliitikkojen tappamista politiikan takia on esiintynyt vähän, mikä voi liittyä siihen, että Suomesta on vaikea löytää hyviä poliitikkoja, koska tehtävä on vastenmielinen, mutta uhkaukset ja pahoinpitelyt ovat aivan eri asia. Uhkauksia alkaa tulla heti kun poliitikot herättävät tyytymättömyyttä, ja poliittisesti aktiivisempina kausina heitä on tavattu myös yrittää pieksää kuuliaisiksi.

Suomalaiset perustelevat tätä aivan yleisesti samaan tapaan kuin väkivaltaiset narsistitkin, eli että jotakuta täytyy kouluttaa, jotta hänen tahtonsa saadaan murrettua, ja keinovalikoimakin on sama. Raiskauksista puhuminen on luontevampaa tässä yhteydessä kuin muissa yhteyksissä. Ei ole suotavaa, että fantasioi kenen tahansa raiskaamisesta ääneen, mutta poliitikkojen kohdalla se nähdään keinona vaikuttaa siihen, mitä he ajattelevat.

Luonnollisesti näin yleinen narsismi tai muu samankaltainen kaltainen tapa olla olemassa luo tilanteen, jossa narsistiksi voidaan leimata joku, josta ei pidetä siksi, ettei hän ole samanlainen kuin muut, ja tämä onkin Suomessa varsin yleistä.

Suomalaisien hyväksi ei voi tehdä mitään, sillä he ovat täysin parantumattomia, ja se, mitä siihen tarvittaisiin, ylittää roimasti sen, mitä siitä voi seurata. Pahin vaihtoehto on sisällissota, jossa kuolee paljon suomalaisia, mutta sen välttäminen tehokkaasti vaatisi harvennuksen, jossa kuolisi suurin osa suomalaisista.

Organisaatiokaavion luoma illuusio suomalaisien järjestäytymiskyvystä on niitä harvoja tekijöitä, jotka pitävät yhteiskuntaa koossa. Kansa haluaa uskoa, että se on hyvä järjestäytymään, koska se osaa piirrellä tällaisia kuvia, ja pelko siitä, että muut saisivat sellaisen käsityksen, ettei se osaakaan järjestäytyä estää sitä ajautumasta kaaokseen aivan millä hetkellä tahansa. Siihen vaaditaan tilanne, jossa kansan luottamus yhteiskuntaan romahtaa, ja sellainen syntyy jossain vaiheessa, koska kaavioihin perustuva järjestäytymistapa toimii käytännössä varsin huonosti kun niitä piirrellessä halutaan ottaa huomioon sellaisia erityistarpeita, jotka eivät kuulu toimintakykyisen organisaatioon.

Rasismin korkein kehitysaste: suvaitsevaisuus

linkola2.jpg

Pentti Linkolaksi saarnaa ihmiskunnan lopusta ja hän edustaa suomalaisille viisautta, koska hän on kalastaja ja siten pätevä tietäjähahmoksi. Jos sellainen on sitä mieltä, että maailma pelastuu jos suurin osa ihmisistä tapetaan, suomalainen jaksaa kuunnella, vaikka jonkun muun sanomana se aiheuttaisi raivokkaan vastareaktion. Kalastajatietäjä on kuitenkin pyhä hahmo, joten Linkola on siinä asemassa, että hän voi vaikka kehua Hitleriä suurmieheksi, vaikka muiden kannattaa olla näkemättä Hitlerin toiminnassa mitään myönteistä, koska tämän vihaaminen on tärkeä osa suomalaisien julkisivua.

Linkola kuuluu selvästi sisäpiiriin, joten hän voi puhua julkisesti mitä haluaa ja suomalaiset ihailevat sitä, että hänellä on rohkeutta kehua Hitleriä. Heitä myös selvästi kiehtoo ajatus ihmiskunnan koon pienentämisestä kalastajatietäjän johdolla, koska se raivaisi enemmän elintilaa suomalaisille.

Tietäjä voi puhua myös siitä, että suurin osa suomalaisista pitäisi tappaa, koska oman venekerhon vallan lisääminen kiinnostaa aina. Tärkeintä on, ettei hän sano selvästi ja yksiselitteisesti, että joka ainoa suomalainen pitäisi tappaa, sillä tällainen lähestymistapa ei enää kiehtoisikaan. Linkolakin joutuu hoitamaan tämän puolen vihjailemalla, että hän on todellisuudessa vieläkin radikaalimpi kuin miltä kuulostaa, ja suomalaiset keksivät sille mieleisiään merkityksiä, vaikka on täysin selvää, että jos hän on radikaalimpi kuin mitä puhuu, hän on sitä mieltä, että ihmiskunta on hävitettävä kokonaisuudessaan, sillä vain se on radikaalimpaa kuin ihmiskunnan hävittäminen lähes täydellisesti.

Suomalaiset käyttävät mielellään kauniita sanoja kuten solidaarisuus, mutta ne tarkoittavan käytännössä mulle enemmän, sillä he kokevat valtion talouden yhteiseksi rahapussiksi, johon on pitää yrittää panna vähemmän rahaa kuin sieltä ottaa, muulla tavalla ajattelevia pidetään tyhminä, joilta sopiikin ryövätä.

Suomalaiselle rauhanomainen rinnakkaiselo on pohjimmiltaan sitä, että hän pääsee jotenkin loisimaan enemmän kuin muut hyötyvät hänestä. Paitsi, että tällainen ajattelutapa tuhoaa ennen pitkää kaiken, se myös luo tapakulttuurin, jossa kohteliaisuuksista pystyy lukemaan kuka on huijaamassa ketäkin.

Suomalaiset viihtyivät kauan omissa oloissaan, koska naapurit olivat liian älykkäitä menemään mukaan heidän peleihinsä, eikä näillä edes ollut mitään tarvetta tuntea heitä lähemmin. Ruotsin vallan aikana heitä käytettiin sodissa säästelemättä, ja Venäjän vallan aikaan ainoastaan valtio oli heidän ystävänsä. Venäläiset yleensä ottaen eivät pitäneet heistä lainkaan.

Kansainvälistyminen alkoi vasta kun suomalaiset tutustuivat arabikulttuuriin, jossa muiden saavutuksien arvon mitätöiminen on tärkeää. Jos joku yrittää edes vähän jotain, joku toinen kiekaisee Allahu akbar eli Jumala on suurempi, ja häirikkö muistaa taas oman paikkansa maailmassa. Näin on aika hyvin päästy eroon arabeja pitkään vaivanneesta sivistyskansan maineesta, mikä käy myös yksiin suomalaisien pyrkimysten kanssa, mutta tietenkin sillä erotuksella, ettei suomalaisien historia ole mitenkään häävi.

Maahanmuuttoasioissa suomalaiset ovat kiinnostuneita heikosta impulssikontrollista. Sen omaavia ihmisiä pitää saada pakolaisina, oli näillä pätevä syy hakea turvapaikkaa tai ei, ja sitten uutta väestöä seurataan hyvin kiinnostuneina ja siltä omaksutaan vaikutteita, jotta päästään jossain vaiheessa röheltämään kunnolla.

Tämä vaikuttaisi johtuvan perintötekijöistä, sillä Pohjoismaihin on tullut jotain kautta geenejä Lähi-idästä ja sen jälkeen kehittyi viikinkikulttuuri, joka oli hyvin samankaltainen kuin ne kulttuurit, joita Lähi-idässä pidetään kurissa diktatuurien avulla. Lisäksi into saada uusia asukkaita Lähi-idästä korreloi viikinkikulttuurin kanssa, sillä se on Ruotsissa ja Norjassa voimakkaampi kuin Suomessa, kuten oli myös viikinkikulttuuri. Islannissa tällaista tarvetta ei ole, sillä lähes koko väestö on viikinkien jälkeläisiä eikä heillä ole tarvetta kilpailla elintilasta muiden kanssa.

Kipparien pitämiseksi aisoissa näiden luontaista käyttäytymistä pyritään ehkäisemään kaikissa elämänvaiheissa. Lapsia ei saa hakata, vaikka se hyödyllistä kun ollaan eristäytymässä pieniksi venekunniksi. Heikot sosiaaliset taidot ja mielenterveysongelmat ovat siinä vain eduksi, ja suomalaiset tietävät, mitä he ovat vailla. Tappamisella uhkaamisesta ei jää merkkejä, mutta se ei ole aitoa suomalaisuutta, jollei saa todistaa, ettei se ole pelkkä uhkaus. Samoin aikuisien väliset tappelut on kielletty, vaikka ne ovat luonnollisia ja menemällä väliin voi saada turpaansa kummaltakin osapuolelta, koska peruskäyttäytymiseen puuttumista pidetään häiritsevänä.

Monikulttuuri on tosiasiassa suomalaisille vain tekosyy vapautua edistyksestä ja se noudattaa logiikkaa, jossa maahanmuuttajilla pitää olla oikeus omiin kulttuureihinsa ja kantaväestön velvollisuuksiin kuuluu omaksua heiltä vaikutteita. Näin lapsia päästään hakkaamaan suvaitsevaisuuden avulla ja samalla voidaan kouluttaa viranomaiset katselemaan toiseen suuntaan, sillä kunniaväkivallaksi kutsuttuun ilmiöön puuttuminen aiheuttaa rasismisyytöksiä ja rasistiksi leimattu on käytännöllisesti katsoen yhteiskunnan vihollinen.

Allahu akbar nosti muslimit korkeampaan kastiin kuin muut tulokkaat. Heille halutaan antaa periksi kaikissa asioissa, jotta heiltä saataisiin mahdollisimman paljon vaikutteita, mutta heillä on kuitenkin vain välinearvoa. Islamilaisilta kansoilta puuttuu se vaihde, joka saa järjen katoaman kokonaan, ja suomalaiset se on se, mitä suomalaiset ovat vailla. Muslimien avulla saadaan kaaos aluilleen, mutta jossain vaiheessa he muuttuvat tarpeettomiksi ja heistä ehkä päätetään hankkiutua eroon, kuten kaikista muistakin, jotka eivät ymmärrä röheltämisen autuutta.

*

Suomalainen rasismi johtuu selvästi kehittymättömyydestä, koska sillä noustaan vanhojen sivistyskansojen yläpuolelle ilman, että logiikka haittaisi millään tavalla. Ollaan vain olevinaan synnynnäisesti jotenkin päteviä arvostelemaan muita, vaikka itse ollaan omaksuttu sivistys muilta varsin myöhään eikä sitä edes olla saatu kovin vakaalle pohjalle. Lisää itsevarmuutta voidaan etsiä siitä, että sukupuusta löytyy muidenkin kipparikansojen edustajia, koska se vahvistaa asennetta. On linkki toisiinkin myöhäisissä vaiheessa sivistyneisiin kansoihin, joiden kannattaa olla varovaisia, ettei todellinen luonne tule näkyviin, koska sitten on olemassa suuri mahdollisuus siihen, että pilataan se, mitä on onnistuttu saavuttamaan.

Vanhat sivistyskansat osaavat toimia suurina kokonaisuuksina, mutta kipparit touhottavat mielellään sinne, minne nenä sattuu näyttämään, joten heillä ei edes voi olla pätevyyttä arvostella näitä nokka pystyssä ilman umpirasistista asennoitumista, sillä ainoastaan varmuus siitä, että oma rotu on jotenkin syntynyt muita paremmaksi, voi muuttaa asetelman sellaiseksi, että ollaan ymmärtävinään rationaalisemmin toimivaa kansaa paremmin kuin se itse.

Muilla ei ole vallankumouksia, joiden jälkeen maa on pelkkä katastrofialue, eikä sotia, joiden jälkeen melkein koko rakennuskanta on uusittava, joten kipparilla on varaa suhteutua heihin alentuvasti, koska hänen kansansa osaa nämä asiat. Se, että hänen kansansa infrastruktuuri oli luokkaa kota ja kajakki vielä siinä vaiheessa, kun muualla oli jo aikoja sitten rakennettu sellaista, mitä ihmetellään vielä nykyisinkin, ei vaikuta asiaan.

Suomalaisien rasismi alkoikin näennäisesti lientyä vasta siinä vaiheessa kun he oppivat ottamaan pakolaisiksi sellaisia vanhojen sivistysmaiden asukkaita, jotka pystyvät vakavalla naamalla ihailemaan suomalaisien saavutuksia, jotka eivät todellisuudessa ole tässä sarjassa yhtään mitään, koska näin he saivat lisää varmuutta siitä, että he todella ovat jotenkin parempia. Jos suuret luulot otettaisiin pois, rasismikin luultavasti palaisi ennalleen, koska sitten pitäisi taas olla kateellinen muille.

Kuitenkin näitä asioita ajatellaan röheltämisen vapautumisen kannalta, joten tilanne on vakaalla pohjalla ainakin sen aikaa, kun suomalaisittain ajateltu talousjärjestelmä pystyy elättämään lööperin puhujat. Sen jälkeen näiden kannattaa lähteä kiireellä pois, koska suomalainen muuttuu ystävästä viholliseksi nopeasti ja hän on syiden keksimisessä varsin joustava. Logiikka ei ole tiellä tässäkään asiassa.

Mahdollisuus tuoda röheltämistä muualta on niin innoittava, että kun se löydettiin, innostuttiin jopa kansojen sekoittumisesta, joka oli aikaisemmin ollut niin vaikeaa, että geeniperimä oli päässyt rappeutumaan, ja jo aikaisessa vaiheessa osattiin ennustaa, että islamista tulee Suomen valtauskonto, vaikka tulevaisuuden hahmottaminen on muuten mahdottoman vaikeaa ja perustuu siihen, että sillä, jolla ei ole mitään sanottavaa, täytyy olla oikeus leikkiä olevansa oikeassa.

Suomalaisien suhtautuminen muihin rotuihin on perinteisesti ollut hyvin rasistinen, mutta kun muualla keksittiin, että maahanmuuttajat voisivat tehdä oikeat työt, jotta kantaväestö voisi lorvia toisarvoisissa tehtävissä, suomalaiset innostuivat heti, koska tällaisesta he ovat aina haaveilleet. Heille parasta mitä voi tapahtua on se, että saa rahaa tyhjästä ja pääsee olemaan jouten, mikä näkyy rahapelien suosiossa sekä siinä, että aina pitää olla vireillä jokin ihmerikastumissuunnitelma, vaikkei niistä aiheudu muuta kuin tappiota.

Ruotsalaisien esimerkki kiinnostaa kovasti, sillä he ovat luoneet itselleen varsin mukavat oltavat pakolaisien avulla. Työttömyys ja pätkätyöt on ulkoistettu alempirotuisille ja oman rodun ylivertaisuutta voi korostaa keskustelemalla tohkeissaan ruskeiden ihmisien väkivaltaisuudesta, vaikka rikostilastot ovat itse asiassa kaunistuneet sen jälkeen kun köyhyys lakkasi vaivaamasta kantaväestöä.

Inflaatiokin pysyy matalana kun työttömiä on paljon, joten kantaväestön elintaso kasvaa kohisten.

Valtiontalouden kannalta kantaväestön täystyöllisyyden luominen kaksilla työmarkkinoilla ei ole kestävä ratkaisu, mutta kipparit eivät ajattele näitä asioita vaan heille on tärkeintä, että itsellä pyyhkii hyvin.

Kun kyse on näinkin laajasta huijauksesta, josta hyötyy koko kantaväestö, jälkien peittelyn mittakaava on samaa luokkaa. Näin ruskeista ihmisistä tuli arvokas voimavara, jolle täytyy olla huomaavainen naurettavuuksiinkin asti. Aikaisemmin kouluissakin sopi opettaa, etteivät nämä ole oikeita ihmisiä, mutta kun näille keksittiin hyötykäyttöä, asenteet siirtyivät toiseen ääripäähän eikä neekeriäkään saa enää kutsua neekeriksi vaan kuuluu samaan epämääräiseen afrikkalaisien massaan kuin vaikkapa pygmitkin.

Sana ”neekeri” edustaa kippareille heidän vanhoja asenteitaan, joten se pyritään saamaan pois käytöstä kokonaan, jotta vanhat oppikirjat voitaisiin tarvittaessa selittää jonkun muun syyksi. Johtajat olivat aikaisemmin rasisteja ja kansan oli pakko opiskella sitä mitä nämä halusivat, mutta ruskea ihminen voi luottaa turvallisen työsuhteen ja alhaisen inflaation saavuttaneeseen tavalliseen kansalaiseen.

Neekeristä tuli äkkiä ihminen, jolle pitää olla ystävällinen, koska se ei maksa mitään, mutta sen avulla voi kuitenkin päästä hyötymään hänestä, ja Lähi-idän hengenheimolaisista tuli jotain, mistä ei saa puhua pahaa missään olosuhteissa. Ei haittaa, vaikka heidän mukanaan tulisi vähän terrorismia, koska suomalainen on aina valmis antamaan anteeksi sen, että joku muu tapetaan, ja Pohjoismaissa yleensäkin ottaen aletaan ottaa tappaminen vakavasti vasta kun poliitikkoja kuolee.

Muissakin yhteyksissä voidaan pitää nyrkkisääntönä sitä, että jos suomalainen on ystävällinen ja huomaavainen muille kuin lähipiirilleen, hän yrittää petkuttaa jotenkin, koska muut ovat hänelle lähinnä karjaa. Periaatteessa riittää kun opettelee tunnistamaan manipuloivan naaman vääntelyn, joka on kaikissa yhteyksissä melko samanlaista. Yrittäessään mielistellä tai pelotella, suomalainen vaikuttaa aina luuserilta, sillä hän on vain yhdistelmä kalastajaa ja karjapaimenta, jonka kannattaisi keskittyä hakemaan möllöttämiselle vaihtelua lehmien lypsämisestä

Suomalainen rasismi on niin monumentaalista, että se ilmenee usein täysin viattomana ihmetyksenä kun alempirotuinen haluaakin tulla otetuksi huomioon ihmisolentona, koska näiden pitäisi keskittyä vastaamaan suomalaisien mielikuvia alempirotuisista ihmisistä. Maahanmuuttajien kotouttaminenkin on ajateltu siten, että orjakansa varmaan tekee sen jotenkin itse, ja kun jossain vaiheessa paljastuu, ettei suunnitelma toimikaan käytännössä, aletaan ottaa mallia ruotsalaisilta, joilla on tästä enemmän kokemusta, ja sitten ihmetellään ja hoetaan samoja typeryyksiä kuin länsinaapuritkin.

Kalastajakansa, joka osaa myös tarhata eläimiä, ei oikein ymmärrä näitä asioita, koska vieraat kansat eivät ole kuin jalostetut karjaeläimet, joiden taipumus järjestäytyä sopii tarhaamiseen. Arabit innostuvat uskonsodista jos siltä tuntuu, ja heidän historiastaan näkee, että heillä on siihen pakottavaa tarvetta usein.

Asetelma kertoo aika paljon suomalaisien älyllisestä tasosta, koska he ovat itse samanlaisia. Heimojen väliset sodat ovat aina olleet rakas harrastus, ja kun sellainen alkaa, meno on kuin shiiojen ja sunnien välisissä sodissa.

Sanotaan, että homo homon tuntee, mutta jos kyseessä on suomalainen homo, niin sitä sopii vahvasti epäillä, koska näin pitkälle menevästä kyvystä ymmärtää muita ei ole olemassa pitäviä todisteita. Suomalainen tiedemaailma ei tutki näitä asioita, koska se pelkää sitä, mitä voisi löytyä.

*

Käytännössä ajatus siitä, että arabien kannattaisi muuttaa kipparimaihin, on Holokausti 2.0:n valmistelua, koska se alkoi siitä, että saksalaiset pääsivät viimein eroon juutalaisista ja huomasivat tarvitsevansa jotain näiden tilalle.

Juutalaisia oli yleensä siedetty, koska näistä oli paljon hyötyä, mutta nämä olivat aina kuitenkin jotenkin parempia kuin saksalaiset ja sen johdosta heitä tapettiin aina välillä kostoksi. Viimeisimmän kansanmurhan jälkeen suurin osa hengissä selvinneistä juutalaisista lähti pois ja saksalaiset olivat vaihteeksi oman osaamisensa varassa, mikä johti siihen, että oli pakko saada Lähi-idän ihmisiä täyttämään juutalaisien jättämä aukko yhteiskunnassa.

Mikä tahansa kelpasi, joten turkkilaiset käyttivät tilaisuutta hyväkseen ja kannustivat omaa ongelmaväestöään muuttamaan Saksaan, ja Saksassa oltiin tyytyväisiä.

Saksa oli siihen aikaan jaettu kahtia, jotta se ei olisi taas alkanut sotia, eikä turkkilaisien kansanvaellus koskenut kuin länsipuolta, joten saksalaisien oma osaaminen tuli selvästi näkyviin. Länsi kukoisti ja itä oli käytännöllisesti katsoen kehitysmaa, mitä seliteltiin kommunismilla siihen saakka, että Saksat yhdistyivät, minkä jälkeen asiaa ei mielellään olla ajateltu ollenkaan. Entinen Itä-Saksa vain jotenkin on entisen Länsi-Saksan elätettäväksi ripustautunut takapajula, jossa ei asu juuri muita kuin saksalaisia.

Muissa kipparimaissa innostuttiin saksalaisien esimerkistä ja niihinkin alettiin haalia alempirotuisina pidettyjä kansoja. Suomi meni mukaan viimeisenä, koska se oli kylmän sodan päättymiseen asti Neuvostoliiton talutusnuorassa eikä saanut hölmöillä tällä tavalla, mutta kun se päättyi ja kylmän sodan aikaiset johtajat väistyivät vallasta, innostus levisi sinnekin.

Ruotsissa kokeiltiin aluksi suomalaisia, jotka ovat myöhemmin todistaneet olevansa alempi rotu pitämällä oman johtamistaitonsa tuloksena sitä, että Suomeen syntyi näihin aikoihin lähes täystyöllisyys, vaikka se johtui yksinkertaisesti siitä, että Ruotsissa pääsi paremmille palkoille ja sinne otettiin aivan kaikki suomalaiset, jotka halusivat muuttaa sinne. Jopa rikolliset ja rappioalkoholistit kelpasivat, koska ruotsalaiset olivat haistaneet mahdollisuuden päästä leikkimään yli-ihmisiä.

Suomalaiset ovat kuitenkin vain kippareita, kuten ruotsalaisetkin, joten jotain jäi puuttumaan, vaikka suomalaiset saatiinkin tekemään paikallisen herrakansan ikävinä pitämiä töitä, kuten turkkilaiset Saksassa.

Kipparien käsitys järjestäytymisestä on sitä, että kokoonnutaan yhteen kehumaan itseä. Mielellään itsekehua tehostetaan alkoholilla, mutta jos pitää saada jotain aikaiseksi, etsitään joku hullu, joka saa muut juoksemaan sopuleina samaan suuntaan. Sitten marssitaan ja huudetaan jotain.

Teknologian avulla he ovat kyenneet luomaan sellaisen vaikutelman, että järjestäytyminen voi mennä pitemmällekin, sillä kun kippari röhnöttää kotiteatterin ääressä katsomassa sitä, mitä hän haluaa nähdä, ja on näkemästään sitä mitä, mitä hän haluaa siitä ajatella, hän kykenee kuvittelevansa voivansa kuulua yhteiskuntaan ilman, että yksilöiden välille syntyisi arvovaltakiistoja ja koko komeus pyrkisi hajoamaan pieniksi venekunniksi.

Kippareiden yhteiskunnallinen kehitys noudattaa massaviihteen tasoa ja vasta elokuvateatteri mahdollisti heille nationalismin kaltaisen mielentilan, koska kaikki katsoivat samoja elokuvia. Siitä seurasi suuruudenhulluutta ja sotimista, sillä heiltä puuttuvat taipumukset todelliseen nationalismiin, mutta televisio korjasi tilanteen tarjoamalla erilaista ohjelmaa. Näin yhteenkuuluvuuden tunteeseen voitiin yhdistää erilaisia ajattelutapoja ja suuruudenhulluus alkoi asettua.

Kotiteatteri on taas viemässä kehitystä huonoon suuntaan, koska se tarjoaa kippareille mahdollisuuden kokea, että liikkuva kuva on todellinen maailma, mihin pieni kuvaputki ei kyennyt, koska sitä tuijottaessa näki liian paljon muutakin. Yhteiskunnat ovat pirstaloitumassa kun yksilöt kokevat löytäneensä kuvaruudusta sen todellisen luonteen ja kehitys menee vallankumouksien ja sisällissotien suuntaan.

Kippari ei  ole syntynyt olemaan yksi miljoonista, joten tämän mittakaavan yhteisön säilyminen toimintakykyisenä on hyvin epävarmaa ja menee pieleen jossain vaiheessa.

Kodin ulkopuolella kehittyneempien kansojen järjestäytymisen jäljitteleminen on edelleen parhaimmillaan sitä, että joku on oppinut koulussa, kunka organisaation tulee toimia ja muut haukkuvat häntä fasistiksi, kunnes johtamista saadaan siirrettyä ylimääräisille elimille, joiden varjolla muut pääsevät kokoontumaan yhteen kokemaan olevansa jotain erikoista. Vähitellen päätäntävalta siirtyy organisaation ulkopuolelle, jossa sen käyttäminen voi muistuttaa baijerilaisia olutfestivaaleja ilman, että fasistiksi haukutulla henkilöllä olisi asiaan mitään sanottavaa.

Fasisti taas luottaa parhaimmillaan siihen vaihtelevantasoiseen viisauteen, mitä on koulussa oppinut tai lehdistä lukenut, mutta hänelläkin on taipumusta alkaa ajatella liikaa itse ja päätyä tekemään päätöksiä omilla olutfestivaaleillaan.

Lähi-idän kansojen hyödyllisyys piilee siinä, että ne tuovat mukanaan oikean korkeakulttuurin, joten ruotsalaiset lopettivat suomalaisien maahan haalimisen viimein siksi, että näiden mukana tuli työvoiman lisäksi ainoastaan maahanmuuttoon liittyviä ongelmia. Tämän jälkeen hekin alkoivat haalia Lähi-idästä niitä aineksia, joita muut eivät jääneet ikävöimään, koska niissä oli jotain, mitä heissä tai suomalaisissa ei ollut.

Vaikka näin ei saada yhteiskunnan kannalta kaikkein hyödyllisimpiä ihmisiä, saadaan kuitenkin lisää järjestäytymiskykyä ja saavutetaan lopulta sama tilanne kuin saksalaisilla oli aikoinaan juutalaisien kanssa. Suunnattomaan itsekehuun taipuvainen kansa, jolla ei ole järjestäytymiskykyä nimeksikään, yrittää pitää palveluskuntanaan kansaa, joka kykenee luomaan toimivan korkeakulttuurin itse. Isäntäväki yrittää kovasti pitää kiinni valta-asemastaan samaan aikaan kun toinen kansa järjestäytyy tavalla, jota se ei kykene edes hahmottamaan, ja jossain vaiheessa ollaan siinä tilanteessa, että isäntäväki turvautuu kansanmurhaan, jotta se voisi säilyttää asemansa.

Jopa kippari pystyy tajuamaan, että kansanosan voi pitää nöyränä tappamalla sitä kunnes siitä tulee kuuliainen, koska se tehoaa myös heihin. Näin saksalaisetkin paimensivat juutalaisia, kunnes tappaminen meni ylettömyyksiin ja nämä lähtivät pois.

*

Kippareiden valmius elää samassa maassa Lähi-idän ihmisien kanssa tuli selvästi esille sen jälkeen kun Jyllands Postenissa julkaistiin profeetta Mohammedia esittäviä pilakuvia. Tarkoitus oli ärsyttää muslimeja, jotta olisi saatu jotain, millä voisi vastustaa muslimien maahanmuuttoa. Olisi ollut mellakoita ja joku olisi ehkä kuollut, jotta oltaisiin saatu aineksia tehdä kipparin mielenmaisemiin soveltuvaa politiikkaa.

Ensin idea vaikutti toimivan ja oli vähän jotain vastareaktioita Tanskan muslimien taholta, mutta kun asiasta käytiin julkista keskustelua, tultiin siihen tulokseen, että muiden pyhien arvojen pilkkaaminen on hyväksyttävää, koska kipparin tekee mieli tehdä sellaista.

Sen jälkeen mellakoitiin myös islamilaisissa maissa ja Tanskan lähetystöjä vastaan hyökättiin, koska odotettavissa oli, että profeetan kuvien julkaiseminen jatkuisi. On eri asia, että jotain tehdään tietämättömyyden takia kerran kuin, että yhteiskunta ottaa sellaisen asenteen, että se on ihmisen perusoikeus.

Asiaa ajateltiin kipparimaissa ja johtopäätös oli, että muslimien täytyi olla vihaisia jostain muusta, sillä kippari ei ymmärrä sitä, että jotkut suhtautuvat suojelemista kansan yhtenäisyyttä vahvistaviin pyhiin arvoihin. Hänelle pyhä arvo on se, mitä hän haluaakin tehdä, ja sen takia yhteisiä arvoja täytyy voida pilkata, jotta yksilö saisi enemmän tilaa tehdä, mitä mieleen juolahtaa.

Tästä syystä keksittiin mystinen äärioikeisto, joka oli jotenkin suututtanut muslimit vaalimalla näille vieraita yhteisiä arvoja, koska näin oli mahdollista käydä kahden ongelman kimppuun yhtä aikaa. Muslimeilta ei kysytty mitään vaan kipparit keksivät kaiken itse, joten savutettiin tilanne, jossa muslimit tarkoittavat muka kristittyjen yhteisiä arvoja vaalivia ihmisiä puhuessaan jumalattomien tappamisesta ja kipparit saattoivat jatkaa omalla tyylillään.

Muslimeja varten keksittiin myyttinen oikea islam, joka antaisi kippareille luvat pilkata muslimien pyhiä arvoja, ja se teki suututetuista muslimeista huomaamattomia, sillä kipparit olettivat, että totta kai nämä kaikki halusivat omaksua heidän keksimänsä hienon suuntauksen, joka tarjoaa sellaisia vapauksia, joita he itse osaavat arvostaa.

Alkoi nousta sellaisia pahaa äärioikeistoa vastustavia johtajia kuin Angela Merkel, joka pahensi tilannetta taidokkaasti palkitsemalla Mohammedin kuvia piirtäneen tyypin sananvapauspalkinnolla. Tätä pidettiin kippareiden keskuudessa merkkinä siitä, että hän ymmärsi muslimeja, mikä pahensi tilannetta edelleen, koska se vaikutti muslimien näkökulmasta siltä, että kaikki kipparimaat olivat samassa rintamassa tanskan kanssa.

Kipparit taas alkoivat kehitellä sisäpoliittisia ongelmia etsimällä sitä itse keksimäänsä mystistä äärioikeistoa. Paremman puutteessa kaikki, jotka esittelivät muslimeista loukkaavia näkemyksiä, kelpasivat viholliseksi, vaikka tällainen kansanosien välinen vuoropuhelu on Lähi-idässä täysin normaalia, ja vähitellen se alkoi käsittää kaikki, jotka eivät olleet muslimeista samaa mieltä kuin kipparit, jolloin tuli mahdottomaksi keskustella siitä, kuinka kippareiden tapa ajatella sopii yhteen sen kanssa, että maahan muodostuu merkittävän kokoinen muslimivähemmistö.

Kipparin tapa suhtautua eri tavalla toimiviin ihmisiin on sellainen, että ensin hän yrittää erilaisin keinoin saada nämä olemaan sellaisia kuin hän haluaa, ja kun siitä ei tulekaan mitään, hän suuttuu, koska hän kokee, että häntä on loukattu. Muuttuminen ystävästä viholliseksi on nopeaa ja leviää kippareiden keskuudessa silloin kun muita ei ole paikalla, joten on vääjäämätöntä, että kipparimaiden muslimit huomaavat jossain vaiheessa olevansa samankaltaisessa tilanteessa kuin Saksan juutalaiset aina silloin tällöin silloin kun he vielä olivat merkittävä vähemmistö.

 

Viimeinen käyttöpäivä

Suomalaisista näkee selvästi, että kädentaitojen ja oivalluskyvyn välillä on vahva yhteys, sillä heillä ei yleensä ole kumpaakaan. Olivatpa he suuntautuneet tekemiseen tai ajattelemiseen, pääpaino on aina roolileikissä, jonka avulla pyritään sopeutumaan ammatteihin.

Ruumiillista työtä tekevä suomalainen on yleensä mämmikoura, mutta hän on olevinaan jotain tehdessään työtä, ja samoin aivotyötä tekevä suomalainen on yleensä typerä, mutta hänkin on olevinaan kuin soveltuisi ammattiinsa lähes täydellisesti.

Ammatin opetteleminen on suomalaiselle työlästä, koska pitäisi osata oikeasti jotain. Tästä yritetään päästä yli lunttaamalla ja plagioimalla, ja rehti tyyli on sitä, että luetaan mahdollisimman paljon ulkoa, ettei tarvitsisi ymmärtää mitään.

Muistisäännöt ovat tärkeä osa suomalaista oppineisuutta ja niillä korvataan jopa sellaista, minkä voisi johtaa yksinkertaisesta kaavasta alkeellisella päässälaskulla.

turhuuksien turhuus.jpg

Tällainen henkinen rajoittuneisuus aiheuttaa joustamattomuutta, sillä kun on huono oppimaan, mutta potee voimakasta pätemisen tarvetta, kuten suurin osa suomalaisista, täytyy yrittää tyydyttää pätemisen tarve sillä, että on muka oppinut asiat jotenkin paremmin kuin muut. Muistisääntöjen rinnalle ovat tulleet laskimet ja niiden käyttäjien välillä on kilpailua siitä, kummat ovat älykkäämpiä.

Kaikissa kansoissa on niitä yksilöitä, jotka ovat lähinnä tyhjät kuoret, mutta Suomessa näitä on poikkeuksellisen paljon, mutta tätä ei huomata, koska myös lähialueilla on sama tilanne. Voidaan olla samalla tavalla viisaita kuin vaikkapa Ruotsissa tai Saksassa.

Suomalainen työelämä on periaatteessa sitä, että typerykset johtavat mämmikouria. Kaikki pyrkivät koteloitumaan omiin oloihinsa voidakseen kokea tietävänsä kaiken paremmin kuin muut, ja sopeutuminen tähän alkaa jo koulutusjärjestelmässä, jossa poliittinen johto ei ymmärrä koulutusjärjestelmästä paljon mitään, ylimmät virkamiehet eivät mielellään käy kouluissa tutustumassa niiden toimintaan, alemmat virkamiehet yrittävät ottaa etäisyyttä opetukseen, ja opettajat ja oppilaat yrittävät toimia ummikkojen antamissa puitteissa, mikä ei välttämättä ole heidän mielestään huono asia, sillä suurin osa oppilaista ei halua oppia mitään kunnolla.

Näin vaikuttaa täysin luonnolliselta, ettei hallinto tiedä työelämässäkään, mitä suorittava porras tekee, eikä suorittavan portaan tarvitse opetella arvostamaan hallintoa sielläkään. Suurin osa tekee työnsä huonosti leikkien olevansa jotain, ja pikkujouluissa alisuoriutujat kehuvat humalassa toisiaan.

Akateemisien opintojen arvoa korostetaan sillä, että toisin kuin ammatillisissa oppilaitoksissa, korkeakouluissa saa levittää pontikkapannun teko-ohjeita, huumereseptejä ja pornoa melko vapaasti. Näin akateeminen suomalainen oppii olevansa jotain erikoista, koska hänellä on ollut koulussa enemmän vapauksia kuin joillakin muilla, ja hän osaa myös pilata työpaikan ilmapiirin jatkamalla eriarvoisuuden vaalimista. Hänellä on oltava oikeus pitää sairaslomaa silloin kun ei tee mieli olla työpaikalla, mutta alaisilla ei saisi olla.

Aivotoiminnan puolesta akateeminen suomalainen ei paljon eroa muista tunareista, joten hänen arvonsa korostamiseen täytyy käyttää vippaskonsteja.

Yhteiskunnan tasolla tällä on jännittäviä seurauksia, sillä ajattelijoilla on yleensä käyttöikä, joka määräytyy sen mukaan, kuinka pitkään joskus opituilla mielipiteillä voi pärjätä. Mitään uutta ei mielellään opetella ymmärtämään vaan pätevyyttä haetaan olemalla varmoja vanhoista mielipiteistä, joten tilanne muuttuu jossain vaiheessa sellaiseksi, että ajattelijoista tulee käyttökelvottomia. Vähän jotain sopeutumista yleensä ilmenee siinä vaiheessa kun mielipiteitä hokemalla saavutettu asema menetetään, mutta siitä ei toivuta kunnolla vaan joudutaan tekemään tilaa uusia mielipiteitä hokeville kollegoille.

Suomalaiset varautuvat mielellään muutoksiin selittelemällä, ettei vanhoja mielipiteitä ole syytä korjailla saati vaihtaa, joten sinänsä pienellä tapauksella voi olla valtavia yhteiskunnallisia vaikutuksia jos se pakottaa vaihtamaan mielipiteitä.

Näin myös päätöksiä joudutaan tekemään nopeasti ja hätiköidysti, koska väestön yhteiskunnallinen ajattelu ei anna tilaa suunnitelmalliselle toiminnalle eikä suurin osa väestöstä edes osaa tehdä kunnollisia suunnitelmia, joten yleinen mielipide pyrkii pitämään jokaista tilannetta ikuisena ja muuttumattomana, jotta ei tarvitse kohdata ikävää totuutta suomalaisesta päätöksenteosta, jonka tasoa liioitellaan häpeämättömästi, jotta tyhjät kuoret voisivat olla olevinaan jotain.

Näin saavutetaan tilanne, jossa muutoksen on pakko tulla, koska suomalainen johtamistaito on lähinnä haaveilemista ja tuhoaa kaiken tielleen osuvan. Mitään ei edes yritetä ajatella realistisesti, sillä oman tärkeyden tunne kasvaa paremmin kun uskoo johonkin, mikä on aivan muuta kuin se, mitä asiasta jotain tajuavat ajattelevat siitä.

Epäonnistumisiin reagoidaan haluamalla suomalaisempaa johtamistaitoa, joten se, että epäonnistuneista johtajista mielellään hankkiudutaan eroon siksi, että he ovat tahranneet suomalaisien mainetta, ei johda tilanteen paranemiseen vaan se pyrkii päinvastoin johtamaan siihen, että seuraavat johtajat ovat typerämpiä ja hullumpia kuin edelliset, koska näin johtamiseen saadaan lisää suomalaisuutta.

Kun lisätään vallan huipulla sitä ominaisuutta, joka raunioittaa valtionyhtiön toisensa jälkeen, koska se ei ymmärrä liiketoiminnasta yhtään mitään, ja yrittää tuhota muun yritystoiminnan valtionyhtiöiden tieltä, koska se luulee tietävänsä kaiken paremmin, luodaan tarvetta ihmerikastumiskeinoille, joilla kansantalous muka alkaa taas voida hyvin huolimatta siitä, että kaikki tuottava jotenkin tuhoutuu. Taikatemppujen uskottavuus perustuu kokonaan siihen, että tyhjät kuoret uskovat niihin, ja kun ne epäonnistuvat, syntyy tarve vaihtaa äänessä olevia kuoria, mikä ilmenee riitelynä ja valtataisteluna, joilla saavutetaan ainoastaan entistä huonompi tilanne.

Jotkut kansat tarvitsevat vaikeita aikoja voidakseen järkiintyä edes vähäksi aikaa, ja suomalaiset ovat tätä koulukuntaa puhtaimmillaan. Kaikki, mitä kokemuksista on opittu, on seuraaville sukupolville itse pahuus, koska se rajoittaa perisuomalaista järjen käyttöä. Kukoistus on seuraavinaan siitä, että unohdetaan kaikki, mikä toimii, ja keksitään tilalle jotain uutta ja omituista.

Ota koko roska talteen

Blogi PDF-tiedostona, jossa luvut ovat jonkinlaisessa järjestyksessä.

Pohjolan GalapagosPohjolan Galapagos

Sama mobiiliystävällisessä EPUB-tiedostona.

http://www.filedropper.com/pohjolangalapagos_52

Tuolla näitä on hyvä lukea Windows PC:llä.

http://www.softpedia.com/get/Office-tools/PDF/SpdPDF-Reader.shtml

Tuo on vähän miellyttävämpi käyttää, mutta kirjanmerkkien lisääminen on maksullinen ominaisuus.

https://icecreamapps.com/Ebook-Reader/

 

Muutama hyvä lukuohjelmaa Androidille:

Tuo osaa näyttää sekä PDF:n että EPUB:in, mutta ei ole parhaimmillaan puhelimen näytöllä.

https://play.google.com/store/apps/details?id=com.obreey.reader&hl=fi

Tuo ei osaa näyttää EPUB:ia, mutta osaa sentään rivittää PDF:n uudelleen puhelimenkin näytölle sopivaksi.

https://play.google.com/store/apps/details?id=com.qoppa.activities.viewer

Tuo osaa saman, mutta sisältää paljon kaikkea epäolennaista. Kuitenkin se voi löytyä puhelimen esiasennettujen kikkareiden joukosta.

https://play.google.com/store/apps/details?id=com.xodo.pdf.reader&hl=fi

Jos tykkää kuvista, niin sitten kannattaa lukea blogia. E- kirjoista on nykyään on siivottu netistä lainatut kuvat pois siksi, ettei niiden lukumäärä kasvaisi mahdottomasti. LibreOffice ei osaa muistaa kuvien asettelua jos dokumenttia muokkaa ajan kanssa ja niitä on sitten hujan hajan ja ainainen tarkistelu ja järjestely alkaa vähitellen ottaa päähän, koska se voi dokumentin kasvaessa olla joskus jopa muokkaamisen aikaa vievin osuus. Sen takia kuvien lukumäärää kannattaa vähän säännöstellä, että yleensä muistaa, missä niitä on.

 

Huijarit

Huijareiden ja kippareiden johtajien erotteleminen on mahdotonta, sillä kummatkin ovat huijareita. Asenteissa on vähän eroa, mutta on makuasia, kummat huijaava enemmän. Yksi rakentelee roolihahmon, johon sisältyy tietämystä ja osaamista, ja toinen yrittää huijata tässäkin. Kummatkin pyrkivät hyötymään muista jotenkin, mutta toinen pakenee helpommin kauas pois saavutettuaan tavoitteensa.

Tässä tekstissä huijarilla tarkoitetaan henkilöä, joka huijaa tietoisemmin kuin kippareiden käsitys johtajasta. Se, että alisuoriutuja luo itsestään liian myönteistä käsitystä, valehtelee paljon ja vetää välistä tilaisuuden tulleen, ei ole huijaamista vaan johtamista.

Luvun otsikko on eri asia ja siinä huijari tarkoittaa kaikkia niitä, joita luvussa käsitellään.

Hitler on vedetty mukaan asian sen takia, että kippareiden käsityksen mukaan hän jotenkin huijasi heitä, ja tämä johtopäätös on saavutettu huijaamalla ja valehtelemalla.

Kipparit valitsevat mielellään johtajikseen henkilöitä, jotka nysväävät mielellään mökillä tai veneessä, ja niin kauan kuin asiat ovat jotakuinkin mallillaan, jaksetaan olla eri mieltä siitäkin, onko parempi, että johtaja nysvää mieluummin mökillä kuin veneessä vai pitäisikö hänellä olla päinvastaiset prioriteetit. Myös urheilun ja viihteen seuraaminen sekä päihdeharrastukset kuuluvat johtajan tehtäviin.

Hyvä johtaja ei ainakaan paljasta möllöttävänsä paljon, sillä hänen odotetaan olevan ahkera, mutta ahkeruuden tulee suuntautua johonkin merkityksettömään nysväämiseen, ettei kansasta tuntuisi siltä, että johtaja yrittää olla sitä viisaampi. Se, että tämä menee mielellään mökille tai veneelle nysväämään, on hieno juttu.

Näin saavutetaan jossain vaiheessa tilanne, jossa asiat on möhlitty siihen pisteeseen, että kansa alkaa leikkiä, että sitä on jotenkin petetty. Siinä vaiheessa aletaan tarvita johtajaa, joka on nähnyt maailmaa ja tietää paljon, mutta siihen saakka ollaan tyytyväisiä kun johtajat eivät oikein tiedä paljon mitään. Hyödyllinen yleissivistys on jäänyt hankkimatta, muita maita tunnetaan sen verran kuin ryyppyreissuilla on nähty ja omasta kansasta on sellainen käsitys, mikä on syntynyt kun on kokeiltu lähes umpimähkään, mitä se haluaa kuulla.

Hitler ei huijannut itseään valtaan vaan saksalaiset panivat itse maansa sellaiseen kuntoon, että häntä tarvittiin. Hän oli kiinnostunut kaikesta eikä se ollut huijarin roolihahmo, sillä huijarilla on aina toinenkin elämä, mutta Hitlerillä ei ollut aikaa sellaiseen. Piti käydä siellä ja tehdä tätä, lukea kaikki vastaan tulevat tietokirjat ja keskustella asiantuntijoiden kanssa.

Hänessä oli myös huijarin piirteitä, joilla manipuloi kansaa kertomatta sille, mitä oli tekemässä, mutta se palveli sitä, mitä häneltä odotettiin, eli johtamista, mikä oli vaikeaa kun maa oli sotkettu kaaokseen asti.

Normaaleihin olosuhteisiin soveltuvat kipparijohtajat tekevät tällaisiin johtajiin siirtymisen mahdollisimman helpoksi, sillä he eivät oikeastaan tietä, mitä ovat johtamassa. Kaveriporukoissa ollaan asioista jotain mieltä, ja jos tarvitaan uutta tietoa, kutsutaan joku puhumaan siitä. Puheen sisällöstä ollaan sitten jotain mieltä ja viihdyttävä on aina parempi kuin kuiva ja asiallinen, joten tiedon omaksuminen on mitä sattuu.

Mitään ei mielellään opetella itse, koska se olisi pois nysväämiseen varatusta ajasta, joten on mahdotonta tietää, miten paljon muiden puheissa on järkeä.

Kun valta sitten alkaa vaihtua, uudet ja hämmentävät asiat mielellään jätetään kokonaan väliin, jotta saavutetaan tunne omasta viisaudesta, ja sen turvin aletaan sitten tehdä kaikki väärin. On kuin punainen matto alkaisi avautua itsestään uuden vallan edessä hitaasti, mutta vääjäämättömästi, sillä järjellisien ajatuksien torjuminen on kippareilla niin keskeinen osa johtamistaitoa, että näissä asioissa saavutetaan jotain lähes täydellistä sen jälkeen kun asiat on sotkettu perusteellisesti sillä, että johtajien täytyy näyttää kaapin paikka sellaisille, jotka vaikuttavat tajuavan jotain paremmin kuin he. On harjoiteltu kunnolla sitä aikaa varten, kun oman koplan aika roikkua kiinni vallan kahvassa päättyy.

Hitlerin valtaannousun torjumisessa ei alun perin ollut kyse diktatuurin torjumisesta vaan pelkästään siitä, ettei häntä haluttu puolueineen hallitukseen, mutta torjumisessa tärkein konsti oli talouskasvun luominen elämällä velaksi, mikä sitten johti siihen, että Hitler johti päähallituspuoluetta siinä vaiheessa kun talous kaatui ja oli pakko siirtyä diktatuuriin. Hän käytti toki tilaisuuden hyväkseen, mutta hänen vastustajansa antoivat sen hänelle.

Natsien valtaan nousemisessa on paljon mielenkiintoisia piirteitä, jotka on jätetty vähälle huomiolle, koska siitä ei tosiasiassa haluta oppia mitään. Antisemitistisessä propagandassa varsinkin näkyy, että todellinen vihollinen oli entinen valta, koska siinä kuvattiin ennen kaikkea alkoholisteja. Juutalaisuutta oli yleensä vain kyömyn nenän verran ja loput olemuksesta oli sitä alkoholilla turvotettua johtaja-ainesta, joihin kipparit yleensä luottavat. Ali-ihmisiä tunnistettiin yleisesti nenän leveyden perusteella, vaikka Keski-Euroopassa työntömitalla löytää lähinnä alkoholisteja, ja rotuopit oli rakenneltu sillä tavalla, että liian turpean nenän omistajan geeneissä luultavasti oli jotain vikaa. Jos ei ollut, niin poliittinen kanta saattoi olla vääränlainen.

Nenän kyömyyden mittaamiseenkin luultavasti oli jokin väline, mutta ainakaan sellaista ei käytetty niin paljon, että sen olemassaolosta oltaisiin tietoisia laajemmin.

Myös kipparikansa osaa olla petollinen. Kannattaa olla tarkkana jos sitä alkaa johtaa vaikeina aikoina, jolloin kaikenkarvaiset vallankumoukselliset ovat liikkeellä, ja sen takia Hitler, joka oli nähnyt maailmaa oikeasti, pyrki pääsemään eroon ylimääräisistä venekerhoista. Myös shamaanien määrän vähentäminen palveli samaa tarkoitusta, mutta sen on täytynyt tapahtua myös kansan mieliksi, sillä juutalaiskysymyksestä oltiin puhuttu kauan ja paljon eikä kansa kuitenkaan ihmetellyt sitä, että propaganda antoi näistä varsin yksipuolisen kuvan, joka vastasi paremmin entisen vallan aikaisia älykköjä ja poliitikkoja.

Vallanvaihtuminen on kippareille tilaisuus jakaa tärkeät asemat uudelleen. Kun se lähtee käyntiin, se saa lisää kannatusta, koska on tilaisuus saavuttaa helposti paljon, ja siihen verrattuna se, ettei juutalaisista pidetä, on pientä. Näitä tappamalla saa korkeintaan ryöstösaalista, mutta jos siinä samalla saadaan tapettua shamaanejakin, niin tarjolla on myös sosiaalista statusta, joka on tärkeämpää kuin ryöstösaalis, josta siitäkään ei tarvitse luopua, sillä tietäjäkuninkaallinen saa toki rosvota.

Perusongelmalle, eli kansanluonteelle, Hitler ei mahtanut mitään, ja tuskin hän olisi edes halunnut johtajan tehtävää, jollei hänellä olisi ollut siihen soveltuvia mielenterveydellisiä ongelmia, sillä hän halusi kovasti, että häntä muistettaisiin hyvällä, vaikka se, mitä hän joutui kansan suosion eteen tekemään, oli suurelta osin sellaista, mistä kipparikansa ei mielellään ota vastuuta itse.

Kipparit ovat kyllä kovia kehumaan itseään, mutta periaatteessa kaikki, mitä roomalaiset kirjoittivat pohjoisen barbaareista, pätee edelleen, ja on vaikea arvioida, missä määrin tällainen vallan vaihtuminen on vain tiedostamaton pyrkimys palata juurille. Saksalaisetkin käyttäytyivät Hitlerin johdolla sillä tavalla, mistä heidät on aina tunnettu.

Varsinainen huijari voikin olla kipparikulttuurissa parhaimmillaan kuin voiteluöljy, joka pitää koneiston toiminnassa, sillä toisin kuin kippareiden tietämättömät tai lukeneet johtajat, hän osaa suunnitella. Se on välttämätöntä jos esiintyy jonain muuna kuin onkaan ja siihen pitää panostaa sitä enemmän, mitä vähemmän tekee mieli saada tuomio siitä, mitä onkaan tekemässä.

*

Kipparikansat kärsivät jatkuvasta karismaattisien puutteesta, sillä ne haluavat mahdottomia. Yhtäältä pitäisi olla luontainen järjestäytyjä, joka saa asiat toimimaan, ja toisaalta riidanhaluinen reikäpää, joka keksii mieluummin omituisia tarinoita kuin vaivautuu ottamaan selvää tosiasioista.

Shamaaneiden käyttäminen on nykyaikaisessa yhteiskunnassa vaikeaa, sillä kohotessaan arvoasteikossa nämä muodostavat omia venekerhojaan ja eriytyvät muusta yhteiskunnasta keksimällä yhteenkuuluvuutta lujittavia tarinoita, jotka ovat erilaisia kuin mihin muut uskovat.

Tasavallassa tällä tyylillä ei pääse päättäviin virkoihin, joten tarvitaan huijareiden apua. He auttavat korkeisiin asemiin syrjäytyneitä shamaaneja tavoittamaan kansan mielenkiinnon ottamalla omalla tavallaan selvää siitä, mitä se haluaa kuulla.

Huijarin toiminnassa tärkeintä on se, että hän pitää roolistaan kiinni loppuun asti. Kipparit neuvovat häntä ja marisevat, jollei neuvoja osata noudattaa ihan heti, mutta he myös uskovat, että näin saavutettu roolihahmo on aito. Jos paljastuu, että roolin takana on jotain muuta, he loukkaantuvat. Ainoa poikkeus tähän on se, että kokee kippareiden asettamien vaatimusten täyttämisen valtavaksi haasteeksi ja masentuu sen tähden. Silloin voi vaikka tappaa itsensä ja kippareiden mielestä hyvin, mutta jos paljastuu edes, että suhde on tasapainossa siten, että huijarikin on vain saamassa muilta jotain eikä hirveästi välitä, miten näille käy, kyseessä on katala petos.

Kippareita suututtaakin natsien ylimmässä johdossa aivan erityisesti se, että se puhui kansasta sen selän takana aika samaan tapaan kuin kipparit puhuvat johtajistaan näiden selän takana. Kansa oli tyhmä ja natsijohtajat käyttivät sitä omiin tarkoituksiinsa, vaikka se toimi kyllä toisinkin päin, sillä kansa halusi sitä, mitä natsijohtajat sille tarjosivat. Kyse ei saa olla huijareiden välisestä symbioosista vaan kansan on saatava huijata enemmän.

Hitlerin kuvitellaan mielellään pettyneen viimeisinä aikoinaan kansaan ja tulleen siihen  johtopäätökseen, ettei sen suosiolla tehnytkään mitään, koska se on kippareille äärimmäinen petos. Johtajan täytyy olla niin riippuvainen kansansuosiosta, että hän tekee ihan mitä kansa päättääkin haluta, ja kun tulee kunnolla hävityn sodan kaltainen syy paeta omaa vastuuta, tämä kuvitellaan pahimmanlaatuiseksi petturiksi. On varsin ilmeistä, että hän tappoi itsensä siksi, ettei selviytynyt enää tehtävistään pommi-iskusta saamansa tinnituksen takia ja tappoi siksi itsensä, mutta valehteleminen on kansan perusoikeus. Sen avulla täytyy saada panna johtajan syyksi se, ettei kansan palveleminen olekaan johtanut niihin tuloksiin, joista kansa haaveili.

Jopa se, että joku natsijohtaja tappoi itsensä siksi, ettei kestänyt oikeudenkäynnin tuottamaa häpeää, on synti, koska tämän olisi pitänyt kantaa vastuu kansan puolesta.

Myös se, ettei muuten johtajaksi soveltuva henkilö halua mennä ollenkaan mukaan tähän peliin, on loukkaavaa. Hän kieltää kippareilta jotain, mikä kuuluisi näille, eikä vastaan väittämiselle ole tilaa, sillä kippareiden järjenjuoksun tasoa ei sovi kyseenalaistaa ollenkaan. Vaikka nykyisin miten yritetään leimata Hitleriä narsistiseksi hirviöksi, niin kun samanlaista johtajaa tarvitaan taas, narsisteja ovatkin ne, jotka aavistelevat kansan mielialojen olevan johtamassa katastrofiin, ja mitä paremmin kansa katsoo jonkun soveltuvan palvelemaan mielihalujaan, sen narsistisempi tämä on kieltäytyessään osallistumasta katastrofin toteuttamiseen.

Saksasta muutti paljon väkeä pois natsien valtaannousun aikoihin yksinkertaisesti siksi, että se oli paras ratkaisu kaikille. Kansa pääsi eroon itseään älykkäämmistä yksilöistä eikä natsijohtajien tarvinnut miettiä, mitä näille pitäisi tehdä, ja nämä itse säästyivät teloituksilta ja keskitysleirirangaistuksilta. Juutalaisia oli niin paljon, etteivät natsijohtajat onnistuneet löytämään pakopaikkaa näille kaikille, mutta muuten jäljelle jääneet sopeutumiskelvottomat yksilöt olivat lähinnä kippariversioita toisinajattelijoista. He elivät omissa maailmoissaan niin kauan kuin se oli mahdollista ja tulivat ajatelleeksi vasta myöhemmin, että kehityssuunnan kääntämiseksi olisi ehkä voinut tehdä jotain itse.

Jos haluaa menestyä huijaamalla kippareita, roolisuorituksen on oltava täydellinen, sillä aito tietäjäkuningaskin luulisi tosissaan olevansa jotain, eikä tästä periaatteesta tingitä vain sen tähden, ettei outoja sieniä syövälle skitsofreenikolle ole nykyisin oikeastaan mitään käyttöä, sillä shamaaninkin täytyy osata tehdä jotain kunnolla. Taiteilijan uralle lähteneellä shamaanilla on enemmän liikkumavaraa kuin johtajaksi ryhtyneellä kollegalla, mutta hänenkin täytyy osata tehdä taidetta ja siihenkin vaaditaan sen verran tilanteentajua, ettei voi kertoa yleisölle aivan vapaasti, mitä mielessä liikkuu, koska yleisön illuusio siitä, että roolihahmo onkin aito, ei kestäisi sitä.

Erityisen hyvin tämä näkyy huippu-urheilussa, jolta kippari odottaa sinnikkäästi aitoutta. Urheilijan on oltava oikeasti niin hyvä, kuin miltä hän vaikuttaa, eikä asiaan vaikuta se, ettei monessa lajissa pärjää ilman dopingia. Positiivinen virtsanäyte ei tiedä pelkästään sitä, että urheilija on saamassa kilpailukieltoa, vaan myös sitä, että kansan minäkuvaan tulee vakava häiriö. Se on luullut, että joku siihen kuuluva kykenee tekemään jotain, mihin ihminen ei oikeasti pysty, ja sen takia se on alkanut luulla olevansa tässä asiassa jotain yli-inhimillistä ja masentuu kun paljastuu, ettei mielikuva ollutkaan totta.

Samalla tavalla taiteilijaltakin odotetaan aitoutta. Näyttelijä on huijari jos hän vain näyttelee ja sen sijaan pitää yrittää muuttua roolihahmoksi.

Yhteiskunta on kipparille kummallinen ilmiö, johon hän osallistuu teeskentelemällä jotain. Tätä voidaan suunnitella kotoisan venekerhon kanssa ilman, että kukaan tajuaisi olevansa vain huijaamassa, sillä yhteiskunta on vieras ilmiö eikä kippari tunne muuta keinoa olla tekemisissä sen kanssa.

Näin ollen hän odottaa myös yhteiskunnassa vaikuttavien näkyvien hahmojen olevan samanlaisia ja suuttuu kun joku vaikuttaa suhtautuvan asiaan eri tavalla.

Poliitikon on esisijaisesti uskottava tosissaan siihen, mitä hän puhuu, koska muuten hän on kansalle jotain liian kummallista. Ei haittaa, vaikka puheet olisivat täysin järjettömiä, sillä kippari ei ymmärrä yhteiskunnan toimintaa ja kokee toimivan yhteiskunnan ahdistavaksi paikaksi, joten on vain eduksin, että poliitikko on tarjoamassa sen tilalle jotain muuta.

Jos huijari on tajunnut tämän, hän voi toimia aika vapaasti, sillä kippareiden johtajien kuuluukin varastella. Näin tulee mahdolliseksi noudattaa tasavallan ideaa, jossa poliitikko tekee sitä, mitä kansa haluaa hänen tekevän. Kippari ymmärtää tämän huijaamiseksi, mutta pätevä huijari voi toimia näin jäämättä kiinni.

Varastelu on aivan eri asia kuin huijaaminen. Kippari rosvoaa tilaisuuden tullen ja olettaa muiden olevan samanlaisia, joten shamaania esittävä huijari voi vetää välistä turvallisin mielin niin kauan kuin se ei haittaa roolisuoritusta. Riittää kun selviytyy kiinni jäämisestä teeskentelemällä jotain eikä anna roolisuorituksen herpaantua missään vaiheessa. Jos ei muuta osaa, niin voi teeskennellä, että kippareiden asettamien vaatimusten täyttäminen on niin vaikeaa, että stressi jotenkin purkautui varasteluna, sillä näille tulee siitä aina hyvä mieli.

Puolue on shamaanien muodostama organisaatio. Sillä on nuorisojärjestö, jossa shamaanin alut voivat elätellä toivoa politiikkaan pääsemisestä. Aina välillä mukaan eksyy joku sellainenkin, jota kansa haluaa äänestää, mutta pääasiassa se tuottaa katkeroituneita yksilöitä, jotka eivät kelvanneetkaan politiikkaan, vaikka olivat yhdessä päättäneet, että he ovat parasta mitä on tarjolla.

Nuorisojärjestöstä pääsee kuitenkin puoluekoneistoon, joka taasen yrittää värvätä avukseen sellaisia henkilöitä, jotka pärjäävät vaaleissa. Taso ei päätä huimaa, kuten arvata saattaa, mutta suomalaisessa yhteiskunnassa shamaanin arvo on niin vahva, ettei heitä edustavien poliitikkojen taso ole kovinkaan tärkeä seikka. Jos puolueen politiikka ei toimikaan, niin apulaisia voidaan vaihtaa.

Pyrkimys saada politiikkaan mukaan nuorisojärjestöissä varttuneita epäonnistujia on tietenkin kova ja täysin merkityksettömät henkilöt saavat runsaasti tilaa julkisessa keskustelussa. Vaikka ei olisi koskaan sanonut mitään järjellistä tai päässyt edes kaupunginvaltuustoon, niin julkisuudessa käytävässä poliittisessa keskustelussa voi silti olla koko ajan esillä, koska tukena on verkoston, joka on päättänyt, että sen on päästävä johtamaan maata.

Tästä syystä julkinen keskustelu ja puoluekoneistot ovat pääsääntöisesti täysin hakoteillä, koska kaikki puheet on sovitettava siihen pyrkimykseen, että täysin kyvyttömäksi havaittu henkilö olisi sittenkin johtaja-ainesta. Suurin uhka on se, että kansa alkaa valita yhtä vähemmän nuorisojärjestöissä muhineita tunareita, joten puolueet tekevät tyhmyyksissään suuri virheitä, jotka laskevat kannatusta, mutta vastuu siirtyy aina jotenkin niille, jotka ovat politiikassa sen takia, että he kohottautuvat shamaanityypin yläpuolelle, mikä ei ole lainkaan vaikeaa, sillä shamaanityyppi viihtyy omissa maailmoissaan eikä yleensä ottaen osaa puhua kansalle, koska sen käsitys kansasta ei vastaa todellisuutta.

Käsityskyvyllä varustetun poliitikon käyttöikä politiikassa voi olla hyvinkin lyhyt, sillä muut tarvitsevat syntipukkeja usein, mutta shamaanit eivät lähde politiikasta kulumallakaan.

Huijarin tilanne on parempi, sillä hän osaa suojautua shamaanityypin varsin yksinkertaista juonittelua vastaan, ja tämä on hyvä asia, sillä pätevä huijari on aina parempi johtaja kuin shamaani, josta ei koskaan tiedä, mitä hän juovuspäissään keksii.

Samalla syntyy kuitenkin tilanne, jossa huijari, jolla on myös shamaanin taipumukset ja luontaisia taipumuksia johtajaksi, on parasta, mitä yleensä voi löytyä. Hän kykenee suojautumaan alkukantaista juonittelua vastaan, on nähnyt maailmaa oikeasti eikä vain ulkomaisissa anniskelupaikoissa, on perehtynyt laajasti tietokirjallisuuteen ja luo lopulta fantasiamaailman, johon kipparit haluavat siirtyä.

Tällaisen johtajan on osattava annettava huijarin ja johtajan taipumuksensa shamaanin taipumusten käyttöön, sillä muuten yhdistelmä ei toimi sillä tavalla, että se kiinnostaisi kippareita. Hänen on oltava ennen kaikkia mielisairas ja hyödynnettävä muita taipumuksiaan psykoosin kehittämisessä.

Täytyy osata saarnata kansalle sitä soopaa, mitä se haluaa kuulla, mutta sen on oltava parempaa soopaa kuin se, mitä kilpailijoilla on tarjolla, ja sen on myös otettava huomioon reaalimaailman asioita, jota se ei kaatuisi siihen, että kehitys meneekin aivan toiseen suuntaan.

Karismaattinen johtaja onkin yleensä syntynyt väärään ympäristöön, jolloin hänellä on hulluuden lisäksi myös kippareilla vähemmän ominaisia taipumuksia. Hänellä on älyä ja johtamistaitoa, mutta hänet on kasvatettu kippariksi ja sen seurauksena hän sekä tuntee nämä, että on riittävän mielenterveysongelmainen haaskatakseen aikaansa näiden johtamiseen, vaikka on helppo nähdä, ettei siihen kannata ryhtyä, jollei saa todellista valtaa eikä vain kyseenalaista kunniaa puhua näille sitä, mitä nämä haluavat kuulla, jotta nämä pääsisivät joskus röheltämään sydämensä kyllyydestä.

Mussolini haukkui Hitleriä selän takana putkimieheksi ja siinä saattoi olla perää, koska hän oli sitä ainesta, mikä kutsutaan apuun silloin kun omat kyvyt loppuvat. Putkimies on älykkäämpi kuin kippareiden poliitikot keskimäärin, sillä hänellä on taipumus toimia tosiasioiden mukaan ja pyrkiä tekemään työnsä kunnolla. Jos hänellä on myös taipumusta vehdata asiakkaidensa vaimojen kanssa, niin sekin on hyödyllinen piirre, koska näin lehtolapsi saa myös huijarin ominaisuuksia.

Äidin puolelta tuleva kippariaines auttaa sitten naamioimaan käytännöllisempiä taipumuksia siten, etteivät kippareiden ennakkoluulot herää. Vastustajia osaaminen toki pelottaa, mutta kannattajia saa enemmän kun vaikuttaa myös sopivan pölhöltä.

Tärkeintä hänessä oli kuitenkin se, että hän oli ennen kaikkea venekerhon johtaja, sillä kipparit eivät pidä muista johtamistapoja. Hänen uransa oli alusta loppuun sitä, että hän kalasteli kansan suosiota tarjoamalla sille seurauksia harkitsematta sitä, mitä se halusi, ja lopputulos oli jotain aivan muuta kuin mihin puhdasverisen putkimiehen johdolla oltaisiin päästy.

Kipparimaissa Hitlerin toimintapa on niin tavallinen, ettei sitä huomata epäillä syyksi hänen jälkeensä jääneelle hävitykselle, joten selittelystä on syntynyt oma tarinankerrontaperinteensä, jossa huomiota kiinnitetään mihin tahansa muuhun todelliseen tai kesittyyn piirteeseen kuin kalastelevaan johtamistapaan. Se on itse asiassa hyvin lähellä Hitlerin tapaa toimia, koska siinäkin kokeillaan erilaisia syöttejä ja valitaan ne, joihin saalis tarttuu. Vasta sitten asiantuntija alkaa kehitellä omaa teoriaansa tosissaan.

Tästä on olemassa johtamiseen tarkoitettu muunnos, joka on olevinaan uutta ja ihmeellistä, koska se on tutkijoiden kehittämä. Sitä kutsutaan vaikkapa syväjohtamiseksi ja siinä alaisiin ei yritetä tehdä vaikutusta johtamistaidolla vaan innostamalla näitä tekemään jotain, ja sitä, että keksii, millaisia syöttejä kukin alainen tarvitsee motivoituakseen, kutsutaan johtajaksi kasvamiseksi. Näin johtaja voi käpertyä itseensä ja keskittyä haaveilemaan omiaan jossain syrjemmällä. Puuttuu vain oivallus siitä, että sitä kannattaisi mainostaa omiin maailmoihin vetäytymistä rakennuttamalla talo johonkin syrjäiseen paikkaan, kuten Hitler, sillä kipparit arvostavat johtajaa, joka ajattelee omiaan keskellä korpimaisemaa, oli siellä vuori tai ei.

Kaikki, mitä natseista opittiin, on unohdettu tarkoituksella, ja kipparit ovat valmiita tekemään silloiset tyhmyydet uudelleen. Tarvitaan vain yhdistäväksi voimaksi joku, joka ymmärtää, mitä he ovat, ja osaa tarjota heille sitä, mitä he haluavat.

*

kipparitrikolori2

Kippareilla politiikka jakaantuu voimakkaasti punaisiin ja valkoisiin. Keskustaa voisi luonnehtia vaaleanpunaisiksi, koska se yhdistelee edellisien taipumuksia.

Punaiset edustavat ryöstöviljelyyn soveltuvaa kollektiivia, joka turvautuu vähiin jääneisiin maatalouskansan piirteisiin, ja valkoiset ovat niitä, joilla on vähän enemmän kykyjä elättää itsensä. He ajattelevat kuin olisivat lähteneet kalaan, eli yksilökeskeisyys korostuu ja muiden on helppo oppia olemaan pitämättä heistä. Sama pätee toki toisinkin päin, sillä myös kollektiivi on täynnä itseään.

Kun politiikassa tapahtuu siirtymä valkoisien suuntaan, se johtuu siitä, ettei kollektiivilla enää ole riittävästi ryöstettävää, ja sitä kutsutaan konservatiivisuudeksi, koska kalastajatilaan siirtyneet kipparit alkavat eriytyä yhteisöstä sepittämällä oman menneisyytensä, jonka päälle voi rakennella omanlaisensa nykyisyyden, jollaista muilla ei ole. Kehitys tapahtuu aika huomaamattomasti, sillä myös liberaalit sepittävät oman menneisyytensä eikä näiden ajattelutapa muutenkaan eroa mitenkään merkittävästi konservatiivien ajattelutavasta, sillä kummatkin ovat kippareita, jotka ajattelevat kaiken omalla tavallaan.

Kyse ei ole niinkään perinteisistä arvoista kuin siitä, miten ne haluaan ajatella, mutta konservatiiveilla on enemmän pyrkimystä irrottautua myöhemmin saaduista vaikutteista ja palata juurille, mistä löytyy erilaisia liberaaleja. Valkoisilla vieraita vaikutteita on enemmän, mikä näkyy siinä, että he arvostavat jopa sotiessaan osaamista enemmän kuin punaiset, jotka kokevat, että hyvä ylipäällikkö on mahdollisimman aito shamaani. Kokemus ja osaaminen sotimisen saralla rajoittavat tämän mahdollisuuksia kertoa tarinoita, joten valinta pyrkii osumaan sellaisiin henkilöihin, jotka eivät osaa sotia.

Karkeasti sanottuna kyse on siis siitä, että kun kaikkien usko yhteiskuntaan alkaa mureta ja kansa alkaa siirtyä siihen mielentilaan, jossa lähdetään etsimään muualta lisää resursseja, valkoisista tulee konservatiiveja siksi, että he joutuvat ponnistelemaan enemmän saavuttaakseen oikean mielentilan.

Näin ollen diktatuuriin siirtyminen on suuren talousromahduksen sattuessa hyvä ratkaisu, koska se estää kansaa ajautumasta kaaokseen, mutta tässä on se ongelma, että kaikki kollektiivista eriytyminen on kippareille kalastajaksi ryhtymistä. Johtajat elävät omissa maailmoissaan ja pilkkivät kansansuosiota samalla tavalla kuin viihdetaiteilijat, joten heidän puheissaan se, että kansa on hajoamassa, on vain hyvä asia, koska vapaus ja demokratia lisääntyvät.

Politiikassa tämä ilmenee siten, että puolueet asennoituvat politiikkaan kuin ryöstöretkiin. Päätöksiä tekemään lähdetään sillä asenteella, että nyt näytetään niille ja otetaan se mikä meille kuuluu, ja tästä johtuen politiikka on henkilökeskeistä. Tarvitaan sellaisia ihmisiä, jotka osaavat selittää ryöstelyn ja vihan täysin tuntemattomia ihmisiä kohtaan siten, että puolue on vain vaalimassa jäseniensä oikeuksia.

Kansa jakaantuu puolueiksi vähäisien rotuerojensa mukaan, joten hyvä selittelijä on tarpeen, mikäli puolue aikoo kasvattaa kannatustaan, koska sekarotuinen väestönosa suuntaa sinne, missä on parhaat selitykset. Varsin harva kuitenkaan osaa keksiä uusia selityksiä, minkä johdosta puolueiden voimasuhteet muuttuvat yleensä sen mukaan, että joidenkin epäonnistuessa toiset saavat lisää kannatusta.

Näin ollen poikkeuksellisen hyvä selittelijä voi saada puolueensa kannatuksen nousemaan varsin tehokkaasti, ja muiden kansojen on vaikea ymmärtää tilannetta, koska se muistuttaa järjestäytymistä normaaliksi kansaksi. Johtaja saarnaa vihaa muita ihmisiä kohtaan, mutta kipparit vaikuttavat kuitenkin kiinnostuneet järjestäytymisestä ja sääntöjen noudattamisesta aivan uudella tavalla. Normaali kansa tunnistaa vaarallisen johtajan siitä, että hän saarnaa oikeudesta rikkoa sääntöjä, mutta kippareita ei tarvitse kannustaa siihen vaan pelkkä tilaisuus riittää, joten vihasta saarnaaminen vaikuttaa ainoastaan siltä, että pätevällä johtajalla on asenneongelma.

Berliinin Olympialaiset olivat loistava esimerkki tästä sokeudesta, sillä saksalaisien viholliskansojen mielestä niissä korostuivat rotuopit, vaikka saksalaiset olivat valmistautumassa sotaan olemalla ystävällisiä niille, joita vastaan he aikoivat hyökätä.

*

Siniverisyyttä kipparit eivät ymmärrä ollenkaan, koska se on aivan eri asia kuin heidän kuninkaallisensa, jotka eivät osaa tehdä mitään kunnolla. Näin ollen karismaattiset johtajat ovat heille mysteeri, koska heissä on se kipinä, mikä shamaaneista puuttuu.

Mielisairaanakin oikea kuninkaallinen jaksaa perehtyä asioihin, ja vaikka kipparit pelkäävätkin näitä, se ei ole este johtajaksi pääsemiselle, sillä he eivät halua ymmärtää, missä todellinen osaaminen on. Putkimies, jolla ehkä oli osuutta Hitlerin perimässä, saattoi aivan hyvin olla siniveristä alkuperää, sillä jostain hän sai kyvyn perehtyä asioihin, ja kippareilla tällainen biologinen isä olisi alempiarvoinen, koska hän osa jotain. Heidän mielestään kuninkaallisen täytyy osata pönöttää ja olla eri mieltä varsinkin silloin, kun joku yrittää puhua järkeä, joten ammattimies on suunnilleen pohjasakkaa.

Hitler ja Lenin saivat ajettua yhteiskuntansa kaaokseen, mutta heidän tulevaisuudensuunnitelmansa paljastavat siniverisen taustan, sillä Hitlerin kansankoti tai Leninin eivät sovi punaisille tai valkoisille kippareille vaan ne edustavat siniverisien mielenmaisemia. Varmemman vakuudeksi ne loksahtivat täydellisesti yhteen eikä haitaksi ollut edes se, että Hitlerin ja Leninin kannattajat kokivat toisensa vihollisiksi.

Ainakin Lenin myös haali ympärilleen siniverisiä, koska he olivat niissä oloissa luotettavimpia, ja hänen siniverisen kokkinsa lapsenlapsi herättää nykyisin närää kippareiden koko punavalkoisessa spektrissä toimimalla Venäjän presidenttinä.

Stalin peri Leninin palveluskunnan ja löysi sen piiristä viimeiseksi jääneen naissuhteensakin, mistä voidaan päätellä, että hänkin oli kuninkaallisia, ja varmaan sama taipumus löytyisi Hitleristäkin, sillä hänkin kuului johtajana samaan sarjaan.

Kippareille kuninkaallinen alkuperä on oletusarvoisesti ominaisuus, jota johtajassa on oltava vähän, jotta hän ei alkaisi johtaa liikaa. Tavallinen vähän karismaattisempi johtaja tuntuu olevan huorahtavan naisen oma projekti, koska nämä liittyvät ihmelapsimyyttiin, jonka mukaan mitä tahansa voi syntyä minne tahansa. Ihmelapsia syntyy perheisiin, joissa karismaa ei ole aikaisemmin ollut nimeksikään, ja sellaisen omissa lapsissa karisma on laimentunut jo niin paljon, ettei ura avaudukaan samalla tavalle kuin ihmelapselle.

*

Kuninkaallisista tiedetään, että kipparit ovat karisman suhteen hyvin varovaisia. Ruotsin nykyistä kuningassukua alettiin tarhata Napoleonin marsalkasta, ja Napoleonissakin oli ainakin puolet turvenuijaa. Hänen marsalkassaan oli siniverisyyttä vieläkin vähemmän, mutta ruotsalaisille hänkin oli jotain suurta ja ihmeellistä.

Kipparikuningaskuntien kuninkaalliset ovat ylipäätään sellaisia, että heissä tuskin huomaisi mitään kovin erikoista jos he liikkuisivat kaupungilla tavallisissa vaatteissa, joten he eivät sitten harrasta sellaista vaan kuninkaallisuus on pääosin kummallista roolileikkiä, joka viihdyttää sitä väestönosaa, joka on kiinnostunut myös missien ja urheilijoiden asioista.

Ilman tämän alan lehtiä kuninkaallisien arvo saattaisi romahtaa.

Hitlerin ja Leninin kaltaiset johtajat ovat selvästi siniverisempiä kuin normaalit lehtolapset, sillä ne kipparit, jotka eivät pidä heitä, ovat huolissaan siitä, että jäikö heiltä jälkeen lapsia. Jos kyse olisi vain jostain tavallisesta presidentiksi soveltuvasta tyypistä, huoleen ei olisi aihetta, sillä presidenttien lapsissa harvemmin on mitään kovin ihmeellistä. Karsimaa täytyy siis olla niin paljon, että sitä olisi paljon vielä senkin jälkeen kun sitä olisi laimennettu vaikkapa piikatytön geeneillä.

Luonne taas syntyy siten, että kasvatti-isä on mikä lie öykkäri, joka tekee kotioloista siinä määrin epämiellyttävät, että syntyy sopiva tilaisuus skitsofrenian kehittymiselle. Lapsi pakenee mielikuvitusmaailmaan ja luottaa äitiinsä, johon ei oikeastaan pitäisi luottaa ollenkaan, koska hän on sitä materiaalia, joka kasvattaa jonkun lehtolasta samassa taloudessa öykkärin kanssa.

Kodin ulkopuolinen ympäristö ei luonnollisesti pidä hänestä ollenkaan, koska hän on aivan vääränlainen ihminen, joten äidistä tulee hänen maailmansa keskus ja hän alkaa sepittää mielikuvitusmaailmaa, jossa tämä on hyvä ja muut pahoja.

Näin hän oppii myös etsimään seuraa muista tunnekylmistä huijareista ja päätyy politiikkaan, missä hän alkaa etsiä hyväksyntää puhumalla sitä, mitä muut haluavat kuulla. Hänellä saattaa myös olla ikäviä taka-ajatuksia, koska hän kuitenkin tietää olevansa väärässä seurassa, mutta mielenterveydellisen tilansa takia hän ei tiedä mitä hänelle on tehty, joten vihamielisyys etsii muotoa ja kohdetta tavalla, joka kiinnostaa kippareita kovasti, sillä työpaikka-ammuskelun kaltainen purkaus yhteiskunnan mittakaavassa on heille jotain, mistä kerrotaan sankaritarinoita vielä satojen vuosien kuluttua.

Siniverisyys taas näkyy siinä, että hän osaa juonitella aivan eri tavalla kuin muut poliitikot, joilla on kippareille tyypillistä suunnitelmallisuuteen liittyvää rajoittuneisuutta. Hän tietää, mitä tulee tapahtumaan, koska hän seuraa tapahtumia eikä pyri muuttamaan tulevaisuutta valehtelemalla.

Hitler keplotteli itsensä siihen asemaan, jossa pääsi yksinvaltiaaksi kun valtio ajautui maksukyvyttömyyteen ja sitä kautta kaaokseen, juuri ennen kuin valtio ajautui maksukyvyttömyyteen, eivätkä kilpailijat ensin tajunneet mitä hän oli tekemässä, koska heillä oli niin kiire kalastella suosiota sotkemalla talousasioita, ettei heillä liiennyt aikaa seurausten pohtimiseen, ja niiden tapahduttua he olivat hyvillään kun valta olikin henkilöllä, joka vaikutti kykenevän siivoamaan muiden jälkiä.

Lenin puolestaan ymmärsi, ettei kommunistista vallankumousta voi tehdä ilman riittäviä rahavaroja. Hän sai Saksasta mukavan pesämunan sillä perusteella, että hän oli periaatteessa halukas yhteistyöhön, mikä Saksassa käsitettiin siten, että hän olisi Venäjällä haitaksi yrittämällä vallankumousta, mutta ei kuitenkaan uskonut kykenevänsä siihen tyhjätaskuna. Kertomatta jäi, että hänellä oli Trotskin kautta hyvät yhteydet Wall Streetin pankkiireihin. Saksalaisien rahoilla hän sai toiminnan käyntiin ja kykeni antamaan pankkiireille sellaisen kuvan, että nämä voisivat hyötyä vallankumouksesta, ja muuta siihen ei sitten tarvittukaan.

Se, mitä jälkikäteen kutsutaan hulluudeksi, on itse asiassa täysin johdonmukaista, sillä jos kansaa haluaa mieleisensä johtajan ja saa sellaisen, se on itse vastuussa seurauksista. Kipparimaissa vastuu kuitenkin jakaantuu siten, että sen saavat ne, joiden on vaikeinta valehdella, etteivät he oikeastaan ole olleet mukana toiminnassa, ja parhaimmillaan vain hyvin pieni osa väestöstä muistaa riekkuneensa karismaattisen johtajan perässä.

Kippareille puhuessa kannattaa huutaa ja riehua, koska nämä haluavat päästä röheltämään, ja ainoa seikka, mikä tekee tästä vaikeasti käsitettävän asian, on se, ettei kippareita tunneta muualla riittävän hyvin.

Asiallisesti käyttäytyvä järkevä ihminen ei kiehdo, vaikka hän saattaa ehkä olla hyödyllinen puolueelle, mutta joku korkeaan asemaan päässyt alkoholisti on sitä ihastuttavampi, mitä holtittomammin hän käyttäytyy. Näistä tilaisuuksista ei pidetä tarpeellisena kertoa muille kansoille, mutta suomalainen virkamies, joka ei osaa tehdä mitään kunnolla, on suosittu hahmo ja sen takia näistä on vaikea päästä eroon. Se ei johdu pienien piirien salaliitosta vaan kansanluonteesta.

illustration_main.jpg

Suomi on kipparimaidenkin sarjassa aivan omassa sarjassaan siinä, kuinka paljon huijareihin luotetaan. On itse asiassa vaikea arvioida, moniko huijarilta vaikuttava henkilö on vain hölmö, joka saa suomalaiset innostumaan muistuttamalla sopivassa määrin shamaania.

Joka tapauksessa suomalaisilta on niin helppoa huijata rahat ja muu omaisuus, että tarjonta ei vastaa kysyntää. Huijareita ja hölmöilijöitä on aivan liian vähän, joten suomalaiset joutuvat yleensä huijaamaan itse itseään.

Talouden puolesta Suomi on lähinnä katastrofialue, jossa kyetään varsin harvoin nimeämään syyllinen siihen, että valtion yhtiöt onnistuivat tekemään huimia tappioita lähes aina kun keksitään, että ne voisi saada tuottaman enemmänkin. Tässä joudutaan yleensä käyttämään shamaaneja, jotka kehittelevät jotain, mikä vaikuttaa huijaukselta, mutta koska näin arvovaltaiset ihmiset eivät suomalaisien mielestä olla niin typeriä, syytä epäonnistumisiin etsitään mieluummin olosuhteista, joiden takia suomalainen yritys ei mitenkään voi pärjätä jossain, missä muut yritykset pärjäävät.

Tämä ei koske vain ulkomailla tehtyjä tappioita vaan kotimaassakin voi olla liian vaativat olosuhteet. Suomalaiset kykenevät loistavasti kehittämään pilalle jopa postilaitoksen, jolla ei edes ole kilpailijoita mainittavaksi asti. Käytännöllisesti katsoen monopoliasema tutuimmassa mahdollisessa ympäristössä ei ole este epäonnistumiselle.

Samoin talouspolitiikka on pelkkää huijausta, joka pitää huolen, ettei yksityinenkään sektori menesty, eikä sekään ole kenenkään syytä vaan shamaanit saavat yrittää taikoa kansantalouteen kasvua niin kauan kuin jotain sellaiseksi luokiteltavaa on olemassa.

Suuri salaliitto on se, että suurin osa kansasta ei suostu siirtymään tälle vuosituhannelle vaan luottaa alkoholisteihin ja muuten vain riittävän hulluihin johtajahahmoihin.

Toimiva yritystoiminta on kaikkien puolueiden luokkavihollinen, koska se ei kunnioita lainkaan shamaanien viisautta.

*

Hitlerin uran vähiten käsiteltyihin haasteisiin kuuluu kippareiden taipumus etsiä viisautta taikauskosta. Näille piti luoda okkultistinen järjestelmä, jonka avulla taikauskon asemaa päätöksenteossa saatiin vähennettyä samaan aikaan kun kansaa yhdistettiin taikauskon avulla.

Kippareille on ominaista kehitellä omia uskomusjärjestelmiään, jotta venekerhot voisivat saavuttaa sellaisen tunteen, että niillä on niin syvä ymmärrys, etteivät muut edes kykene käsittämään sitä, ja tämä kannatti suunnata taikauskoon, jotta se lakkasi hajottamasta yhteiskuntaa. Yhteinen okkultistinen oppijärjestelmä oli kasattu sekalaisista aineksista, joten siitä saattoi kehitellä jotain omaa eksymättä omille teilleen, ja sitä leimasi lapsenomaisuus, jotta se varmasti kiinnosti kippareita.

SS-joukkojen käytössä ollut symboli, jossa on pääkallo ja luut ristissä, on tästä hyvä esimerkki, koska se vetää kippareita puoleensa edelleen. Sen kanssa voi lähteä leikkimään merirosvoa, ja jos haluaa kokea olevansa muita viisaampi, voi muistaa sen olevan Temppeliritareiden symboli eikä tähän liity omille teille eksymisen riskiä, koska se yhdistetään merirosvoihin siksi, että Temppeliritarit rikastuivat merirosvouksella.

IMG_20170718_083549

Muiden kansojen on vaikea käsittää näitä asioita, koska kippareiden mielenmaisemat ovat liian omituisia ja siitä syystä on vallalla käsitys, että Hitler jotenkin lumosi saksalaiset, vaikka hän osoitti vain torikauppiaan tasoista käsitystä siitä, mitä kansalle kannatti tarjota. Hän osasi antaa sille sellaista rihkamaa kuin se halusi, ja se piti sen saamista suurena kunniana, jonka saavuttamiseksi kannatti tehdä paljon ja ottaa riskejä.

Postikorttimaalarina joutuu opettelemaan, millaiset kuvat käyvät kaupaksi, ja ollessaan tekemisissä kauppiaiden kanssa, saa kuulla aiheesta enemmän. Näin saavutetulla pätevyydellä Hitler pystyi sitten myymään kansalle kuvia ja se oli arvokas taito ympäristössä, jossa ihmiset yleensä ottaen tavoittelivat ymmärrystä kehittelemällä harhaluuloja. Yleinen käsitys oli, että saksalaiset olivat liian kehittyneitä, jotta heidät olisi voinut ostaa lasihelmien tasoisella rihkamalla ja se rihkama, jolla heidät yritettiin ostaa palvelemaan johtajiaan, pyrki muuttumaan väärään suuntaan, jotta johtajat pääsivät kuvittelemaan olevansa jotenkin parempia kuin muut, joten he myivät sielunsa saadessaan viimein sellaista rihkamaa, jota he oikeasti halusivat.

Natsien symboleja suojellaan edelleen sillä tekosyyllä, että niiden leviäminen olisi muka vaarallista, vaikka tosiasiassa se vain alentaisi niiden arvoa, sillä kukaan ei tekisi niiden eteen mitään jos niitä olisi joka paikassa. Kielloilla ja torjuvalla asenteella niiden käyttö pidetään sääntöjen varaisena sitä verten, että ilmaantuu joku, joka on pätevä jakamaan niitä.

Tämä on kuitenkin vain haave, sillä uutta Hitleriä ei ole mahdollista taikoa vaan jossain vaiheessa ilmaantuu häntä vastaava johtaja, joka opettelee itse, millainen symboliikka soveltuu silloiseen tilanteeseen, mutta kipparit ovat taikauskoisia eivätkä osa suunnitella tulevaisuutta, joten heille on luontevaa pyrkiä loihtimaan jotain vanhastaan tuttua.

Hajoamisen ehkäisemiseksi Hitlerin piti myös kerätä ympärilleen ostettavissa olevia henkilöitä, jotka tekivät, mitä käskettiin, koska preussilainen kulttuuri oli vajonnut sille tasolle, että varsinkin tärkeät henkilöt leikkivät meedioita ja kyselivät neuvoja vainajilta, jotta heille tuli sellainen tunne, että he ymmärsivät enemmän kuin muut. Sodanjohto ei ollut sittenkään erityisen hyvä vaan sen suunnitelmat kehittyivät huumausaineilla saatujen mielialojen mukaan, mutta se oli kuitenkin parempi se, mikä saksalaisilla oli ennen kuin Hitler oli organisoinut sen uudelleen, ja kansa halusi lähteä valloittamaan maailmaa ajattelematta asiaa kunnolla.

Ensimmäinen maailmansota syntyi siten, että kenraalikunnan virkaa toimittavat tamponin narut olivat punoneet täydellisen sotasuunnitelman, joka meni täydellisesti pieleen, ja näin saatiin pitkä asemasota, joka aiheutti voimakasta mielipahaa, koska sillä ei saavutettu muuta kuin tappioita ja lopulta piti allekirjoittaa niin nöyryyttävä rauhansopimus kuin vihollinen suinkin kehtasi vaatia.

Hitlerin sota sen sijaan eteni aluksi aivan loistavasti, sillä hän ei luottanut kenraalien kykyihin ollenkaan, ja ongelmia alkoi tulla vasta siinä vaiheessa kun armeija oppi juoksemaan metamfetamiinin voimin sinne, minne nenä sattui näyttämään, ja keksimään tekosyitä sille, että se oli muka maailman paras ja edistynein armeija, vaikka kalusto oli aika huonoa ja sen vähyyttä paikattiin käyttämällä paljon enemmän hevosia kuin mikään muu sodan osapuolista.

Se, että sodanjohtokaan ole ollut mitenkään häävi, oli vain eduksi, sillä kipparit eivät pidä hyvästä johdosta, mutta innostuvat päästessään näyttämään, että he osaavat paremmin kuin ne, jotka osaavat oikeasti tehdä jotain hyvin. Motivaatio oli erittäin korkealla ja korvasi armeijan heikkouksia. Rivisotilaat olivat ylpeitä vaikkapa siitä, että ylemmät upseerit osallistuivat taisteluihin itsekin, koska he kokivat, että näin sen piti ollakin, joten motivaatio ei laskenut sen takia, että ylempiä upseereita kuoli paljon ja sen takia kokemusta johtamisesta ei päässyt kertymään mahdottoman paljon.

Hitlerin suuruudenhulluudesta puhutaan paljon, mutta se on vain asiaan kuuluvaa mustamaalaamista. Hänen armeijansa epäonnistui, joten hän oli vastuussa seurauksista kaikkein saksalaisien puolesta, sillä suuruudenhulluus on kipparissa sisään rakennettu ominaisuus ja sitä täytyy suojella. Hänen on saatava olla täydellinen ja kokea tietävänsä kaikki paremmin, ja tunnejohtaja vain auttaa tässä pyrkimyksessä kertomalla, millä tavalla hän on täydellinen ja mitä hänen on tiedettävä tietääkseen kaikki paremmin.

Jos joku tärkeä ulkomaalainen henkilö vaivautuu pistäytymään Suomeen, hänen kannattaa haaskata jossain haastattelussa vähän aikaa valehdellakseen, että suomalaiset naiset ovat maailman kauneimpia. Sen jälkeen hän on hyvä ja rehellinen ihminen, koska suomalaiset naiset tarvitsevat hänen todistustaan suuruudenhulluutensa tueksi.

Sama toimii muissakin kipparikulttuureissa ja Hitlerkin vain tutustui saksalaisien suuruudenhulluuteen voidakseen valehdella, että näiden suuret luulot olivat totta.

Kipparikansa on aina mielestään pohjimmiltaan paras aivan kaikessa eikä sitä voi johtaa menemättä mukaan tähän leikkiin, mutta myös jälkien peittely kuulu asiaan, joten Hitleristä on myöhemmin pyritty tekemään poikkeuksellista sillä perusteella, että hän toimi tässä suhteessa täysin normaalisti. Politiikkaan täytyy liittää yli-ihmisfantasioita tai muuten kipparit eivät kiinnostu siitä eikä kansa pysy yhtenäisenä.

Keskinäisen riitaisuuden takia politiikka on aina peliä, jossa on voittajia ja häviäjiä ja häviäjiä pyrkii olemaan liikaa, joten jossain vaiheessa tarvitaan johtajaa, joka kohottaa kansan suuruudenhulluuden sille tasolle, että se voi alkaa halveksia omaa riitaisuuttaankin. Lopputuloksesta riippuu, millainen maine johtajalle jää historiaan, mutta periaatteessa Hitler ei eronnut millään tavalla Otto von Bismarcista, joka myöskin yhdisti kansan puhumalla halveksivaan sävyyn riitaisasta parlamentista, joka aiheutti vain lisää ongelmia, ja lähti valloittamaan kansalle lisää elintilaa.

Bismarcilla oli vain edullisemmat lähtökohdat, sillä kansan suuruudenhulluuden tyydyttäminen oli helpompaa kuin Hitlerin aikoihin, jolloin kansan valloitushalut olivat täysin poskettomat, koska sen piti päästä näyttämään, että se pystyisi myös voittamaan maailmansodan, ja karvaalle tappiolle oli löydetty syyllisiksi vähemmistöt, joille piti päästä kostamaan.

Tällaisia täysosumia löytyy johtajiksi varsin harvoin eikä ketään ole välttämättä saatavilla edes silloin kun kansa pitäisi yhdistää ennen kuin se alkaa sotia keskenään. Yleensä kipparit joutuvatkin käyttämään huijareita tunnejohtajinaan ja valtarakenteen ylimmät osat suorastaan kuhisevat näitä, koska sinne ei löydetä mitään muuta.

Johtaminen on lähinnä teatteria ja kulissien takana keskitytään sikailemiseen ja korruptioon, mutta sitä katsellaan sormien läpi, koska kipparit eivät halua johtamistaitoa vaan suuria tunteita ja pummin elkeitä. Vaalityötä tekevät ehdokkaat eivät paljon eroa muista ostoskeskuksella pyörivistä mouruajista ja näin sen tuleekin olla.

Näin työväenaate on muuttunut teatteriksi, jossa ylipalkatut ammattiliittojen johtajat keskittyvät olemaan kateellisia pörssiyhtiöiden johtajien tuloista ja yrittäjien järjestöt palvelevat palkkajohtajien etuja. Kummatkin puolustavat yhdessä keinottelijoiden etuja, koska johtajat haluavat saada rahansa poikimaan.

Enemmistö kansasta ymmärtää, että jotain on pielessä, mutta se ei näe ratkaisua missään, koska se tarvitsee tunnejohtamista. Se, että kokeiltaisiin palkkajohtajia, jotka voi irtisanoa jos työn laatu ei miellytä, ei tule kuuloonkaan, koska kipparin aivot eivät toimi näin. Hän haluaa tunnejohtajan ja maailman pitäisi jotenkin muuttua sellaiseksi, että hänen lähestymistapansa toimii käytännössä.

On demokratiaa, että ammattiliittoa johtaa valtava pettymys, jonka tuloilla saisi palkattua kolme yritysjohtajaa, ja ratkaisua etsitään demokratian lisäämisestä. Ehkä tilanne muuttuisi jos jäsenistö saisi ilmaista vapaammin, millaista tunnejohtamista se haluaa. Ainakin röheltämiseen syntyisi enemmän tilaisuuksia ja se on toki parempi asia kuin se, että onnistuttaisiin tekemään jotain kunnolla.

Huijari ei ole varsinaisesti huono johtaja, sillä hän haluaa varmistaa jatkuvuuden omille vedätyksilleen.

Shamaanikulttuurissa johtaja on joku, jolle valehdellaan ja jonka pitäisi uskoa valheisiin, koska hän on käytännössä lähinnä tulppa, joka estää liiallisen järjestäytymisen. Pienen piirin kuningas, josta ei ole paljon mihinkään ja joka puhuu sitä, mitä muut haluavat kuulla, on tärkeä osa järjestäytymistä pieniksi venekerhoiksi.

Nykyaikaisessa yhteiskunnassa tällainen järjestely ei toimi ollenkaan. Jos shamaani olisi vastuussa yhteisistä raha-asioista, hän olisi jakanut sitä ehkä kolmekymmentä kertaa enemmän kuin mihin on varaa jo ennen kuin alettaisiin varsinaisesti neuvotella sen jakamisesta, sillä muut osapuolet luonnollisesti kävisivät epävirallisesti pummimassa häneltä mahdollisimman paljon, jotta neuvotteluissa tarvitsisi osata mahdollisimman vähän.

Huijari saa tällaisetkin asiat pysymään hallinnassa, koska hän on taitavampi petkuttamaan kuin tavallinen kippari. Häntä jopa arvostetaan sen takia, että hän on hyvä pettämään, mutta hän ei ole hyvä tulppa, joten hän ei voi kuulua varsinaisesti hallitsevaan luokkaan vaan hän on osa kapinaa sellaista vastaan.

Huijareiden takia tarve saada karismaattinen johtaja kasvaa, koska täytyy olla jotain, mitä vastaan heidän kanssaan ollaan kapinoimassa, mutta siihen asemaan täytyy kuitenkin saada shamaani, koska kapinan lisäksi on myös biologinen taipumus pitää huoli siitä, että ylin valta on tulpalla. Näin syntyy mielikuva suuresta johtajasta, joka osaa kaiken, mutta käytännössä vapauttaa röheltämisen, mikä sitten pilaa kaiken.

Näin yhteiskunta on aikapommi, jonka laukeamista rajoittaa lähinnä se, että karismaattista johtajaa on vaikea löytää.

Joidenkin huijareiden menestymien rohkaisee muitakin ja vähitellen nämä saavat liikaa vaikutusvaltaa. Kaikki mahdolliset julkiset toiminnat yhtiöitetään, jotta saadaan lisää johtavia asemia huijareille, ja kirkosta tulee paikka, jossa voi kuunnella muiden palkoille suurille tuhisemista samaan aikaan kun johtavien sielunpaimenien omat palkat kohoavat taivaisiin.

Huijarit verkostoituvat ja pyrkivät päättämään yhdessä, millaista tunnejohtamista kansa tarvitsee, ja tulokset ovat yleensä huonoja, koska kaikessa otetaan ensisijaisesti huomioon oma ura ja omien taskujen täyttäminen ja yhteiset edut ovat vain epämääräinen kielikuva, jolla puolustellaan omien etujen ajamista.

Tyypillinen huijari valehtelee myös itselleen, jotta hän saisi puheisiinsa enemmän uskottavuutta. Hän uskoo omiin valheisiinsa ja julkisivusta kehittyy vähitellen hänen persoonallisuutensa. Roolihahmosta luopuminen käy koko ajan vaikeammaksi, eikä siinä ole mitään viehätystäkään, koska on mukavampaa olla johtajahahmo kuin pelkkä kelmi, joka laskee ryöstösaalista omassa kammiossaan.

Kippareille he alkavat muistuttaa koko ajan enemmän karismaattisia johtajia, mistä syystä he ajattelevat koko ajan enemmän sitä vaihtoehtoa, että etsittäisiin jostain sellainen johtaja, joka ei huijaa vaan on mahdollisimman täydellisesti sitä, mitä esittää olevansa.

Kokemuksesta tiedetään, että kaaoksen synnyttyä kipparit luottavat tyhjätaskuun, joka haluaa vain panna yhteiskunnan kokonaan uusiksi. Tyytymättömät luottavat häneen, koska hän ei varasta vaan haluaa ainoastaan absoluuttisen vallan, ja huijarit kokevat, että hänen avullaan olisi mahdollista johtaa maata kulissien takaa, koska heille se, ettei varasta, on tyhmyyden merkki, joka takaa sen, ettei absoluuttista valtaa käytetä heitä vastaan.

Karismaattisen johtajan tarvitsee vain ottaa vastaan huijareiden tarjoama apu ja esteet katoavat hänen tieltään. Jälkien peittely ei ole ongelma, sillä kansan luottamus tulee kuitenkin lunastaa puhdistamalla yhteiskunta ainakin niistä huijareista, jotka eivät vanno uskollisuutta uudelle vallalle.

Huijareiden suurin heikkous onkin siinä, etteivät he uskalla irrottaa otettaan ryöstösaaliistaan ja ryhtyä pelkiksi julkisivuiksi, mikä olisi avuksi kippareiden suosioon pääsemisessä tai ainakin pakoliikkeen suunnittelemisessa.

Juuri muuta vastusta kipparit eivät sitten tarjoakaan, sillä heidän maailmankuvansa on erittäin minäkeskeinen. Jos joku viitsii teeskennellä sellaista kuin kippari haluaa, tämä vain ilahtuu, koska maailma vaikuttaa sittenkin pyörivän hänen napansa ympärillä. Roolisuorituksen ei edes tarvitse olla hyvä, sillä uhri korjailee sitä käyttämällä mielikuvitusta, koska hän ei halua menettää tunnetta siitä, että hän on maailmankaikkeuden keskipiste.

Kipparille riittää kun joku on pelkkä ulkokuori eikä häiritse oman navan kaivamista persoonallisuudella. Jopa itseään markkinoiva julkisuudenhenkilö on karismaattinen jos hän vain jaksa pitää sitä varten kehittämästään roolista kiinni, ja tällaisen roolihahmon tuleminen osaksi omaa elämää on unelmien täyttymys. Näyttelemisen tasollakaan ei selvästi ole mitään merkitystä, koska jopa aivan muilla avuilla uraa luova pornopimu koetaan kiehtovaksi osaksi jotain parempaa maailmaa. Olennaista on vain se, että pitää persoonallisuutensa piilossa ja antaa kipparin vajota kaikessa rauhassa narsismiinsa.

Aiheen käsitteleminen on kokonaan sitä, etteivät kipparit halua ollenkaan ymmärtää, kuinka homma toimii. Suomessa on tullut tavaksi vatvoa Auervaaraa vuosikymmenestä toiseen, koska hän oli melko harmiton tapaus: pelkkä alkoholisti, joka vei itsekeskeisien naisien rahat. Moni kipparikin olisi kyennyt näkemään, mikä hän todella oli, sillä hän suosi luotettavuutta henkiviä roolihahmoja, joita ei oikeasti voi yhdistää alkoholismin kanssa.

Sen sijaan useimmat muut huijarit unohdetaan nopeasti. Jos sellainen on tullut valittua päättävään asemaan, unohdus tulee niin vaivattomasti, ettei huijarin tarvitse välttämättä alkaa katsella uutta työpaikkaa, ja jos tämä tekee miljarditappiot hieroessaan kauppoja älykkäämpien huijareiden kanssa, sekin unohtuu nopeasti. Jotain seurauksia sillä voi jo olla, mutta tyypillinen suomalainen ei pysty muistamaan, kuinka monta kertaa näin on päässyt käymään.

Suomalainen kokee, että johtajatyypille pitäisi riittää, että on olevinaan jotain, koska sellaiseen on helppo samaistua, ja tällaiset johtajat ovat sitten todistavinaan, että hän ymmärtää johtamisesta jotain. Niinpä tällaisia huijareita on koko ajan runsaasti johtavissa asemissa, minkä seurauksena pettymysten määrä on niin valtava, ettei sitä haluta ajatella ollenkaan. Siinähän menisi suuret luulot, jotka on saatu sepittämällä suomalaisuus aivan joksikin muuksi kuin mitä se todisteiden mukaan on.

Tilannetta ei kyetä korjaamaan edes sen vertaa, että johtaviin asemiin etsittäisiin älykkäitä huijareita, jotka kykenisivät kykenisivät suoriutumaan tehtävistään, koska suomalainen pettää ensisijaisesti itseään. Hänen täytyy löytää huijareita, jotka saavat maailman vaikuttamaan sellaiselta kuin miksi hän sen haluaa kuvitella.

Jos patologinen narsismi määriteltäisiin näin, varovaisesti arvioiden kolme neljäsosaa suomalaisista potisi sitä, ja sen seurauksena narsismista keskustellaan paljon, ettei määritelmä pääsisi kehittymään väärään suuntaan.

Jälkien peitteleminen ylipäätään noudattaa suomalaisien käsitystä demokratiasta. Siinä keskustellaan paljon ilman, että tarvitsisi puhua totta, ja jos riittävän moni narisee, ettei halua kuulla totuutta, se ei sitten voi olla totta. Sitten voidaan alkaa keskustella siitä, mikä olisi parempi totuus, ja tästä keskustelusta tulee lopulta totuuden korvike, sillä mikään ei kuitenkaan miellytä kaikkia vaan erilaisia vaihtoehtoja on käsiteltävä demokraattisesti niin kauan kuin aihe koetaan kiinnostavaksi.

Karismaattisen johtajan aika tulee sitten kun huijarit ja tavalliset rantarosvot tarvitsevat syntipukkia, joka ottaa vastuun koko valtiosta.

Tasavalloissa on normaalia, että huomattava osa kansasta huutelee jatkuvasti, että hallitus on vastuussa kaikesta mahdollisesta, koska se on pummin järjellä varustetulle typerykselle luontainen tapa yrittää päästä eriin vastenmielisestä hallituksesta. Sitä syytetään kaikesta mahdollisesta jo ennen kuin se on edes ehtinyt muuttaa mitään. Edellisen hallituksen politiikka on se syytä ja niin on kaikki muukin mahdollinen alkaen talouden tilasta ja päättyen kansalaisien henkilökohtaisiin ongelmiin ja epämiellyttäviin sää olosuhteisiin.

Kipparimaat erottuvat joukosta siten, ettei niissä ole juurikaan tilaa järjelle vaan yhteiskunnallinen keskustelu on kokonaisuudessaan sitä, että jotkut syyttävät yhteiskuntaa kaikesta ja toiset puolustelevat yhteiskuntaa, riippuen siitä, mitkä puolueet ovat vallassa. Yhteiskuntatieteistä näkee selvästi, että yhteiskunta on oletusarvoisesti vastuussa kaikesta, koska ne ovat jotain muuta kuin muualla maailmassa, ja puoluepolitiikka on itse asiassa pelkkä edistystä, koska sen takia osa väestöstä on aina sitä mieltä, että yksilökin voisi ottaa vähän vastuuta omista tekemisistään.

Tilanne on kuitenkin epävakaa, sillä oppositiopuolueissa hallitus koetan kaikkivaltiaaksi Jumalaksi, jota voi syyttää vaikka siitä, että sukulaisen kolmikymmenvuotinen alkoholismi päätyy itsemurhaan. Tarvittaessa voidaan alkaa syyttää politiikkaa kokonaisuudessaan, sillä puolueet joutuvat petkuttamaan kansaa voidakseen pitää yhteiskunnan toiminnassa. Useimmista suunnitelmista täytyy yrittää pitää kiinni kansasta huolimatta, oli hallituksessa mitkä puolueet tahansa, koska valtio ajautuisi muuten kaaokseen, ja kansalle tämä on keino paeta vastuuta. Puolueet eivät ole olleet riittävän ailahtelevaisia, joten ne eivät ole palvelleet kansaa kunnolla eikä kansan siksi tarvitse olla vastuussa siitä, että ne kuitenkin ovat yrittäneet palvella sitä parhaansa mukaan.

Vallan rajoittaminen ei vain sovi mentaliteettiin ollenkaan ja sillä itse asiassa pyritäänkin pääsemään eroon siitä vallasta, joka pyrkii rajoittamaan itseään. Jossain vaiheessa se on saatu niin heikoksi, että voidaan alkaa katsella yksinvaltiasta, mutta tätäkään ei olla suunniteltu kunnolla, sillä olosuhteet ovat siinä vaiheessa sellaiset, että kipparit karttelevat valtaa parhaansa mukaan, koska ongelmat ovat paisuneet niin suuriksi, ettei niistä tee mieli olla vastuussa.

Kansa on vain tyytyväinen jos joku hulluksi tiedetty henkilö on kohonnut politiikassa sellaiseen aseman, että ongelmat voi antaa hänen huolekseen, koska tärkeintä on se, ettei itse tarvitse olla vastuussa omasta politiikasta. Hitleristäkin tuli diktaattori demokraattisen prosessin avulla ja hänen oli helppo vaientaa vastustajansa, koska näitä oli valtion talouden romahtamisen takia hyvin vähän. Sitä ennen vastustajat eivät olisi mahtuneet keskitysleireille, mutta kipparin luonne on sellainen, että kun on paljon sellaista, mistä jonkun pitää olla vastuussa, on mukavinta alistua ihan kenelle tahansa, joka haluaa kantaa vastuun muidenkin puolesta.

Hitlerissä tärkeintä onkin valtaan nouseminen. Se on pakko selittää jotenkin siten, etteivät muut olleet vastuussa mistään, ja näin saavutetaan tilanne, jossa siitä ei tarvitse oppia mitään vaan kipparit voivat jatkossakin jättää omat sotkunsa muiden siivottaviksi miettimättä sitä, mitä tällaisesta voi seurata.

*

Huijareiden toimintaa helpottaa jäykkä tapakulttuuri, jolla korvataan heikkoa järjestäytymiskykyä. Täytyy tervehtiä ja hyvästellä rituaalinomaisesta, että herättäisi muissa luottamusta, koska kippari itse poikkeaa kaavoista haastaakseen riitaa.

Näiltä puuttuu kyky muodostaa toimiva työyhteisö siltä pohjalta, että niin oikeistolaisien kuin vasemmistolaisienkin on saatava rahaa elämiseen, joten kaikkien on oltava olevinaan samanlaisia. Jopa koulukavereiden myöhemmät elämänvaiheet herättävät usein ihmetystä, koska näihin ei ole tullut vuosien varrella tutustuttua oikeasti ollenkaan.

Kaikki venekerhoa vaikeampi järjestäytyminen on pelkkää teeskentelyä ja edellyttää sellaista illuusiota, että kaikki yhteisön jäsenet ovat oikeastaan samanlaisia, sillä konfliktihakuisuus alkaa muuten aiheuttaa ongelmia.

Näin ollen huijarin on helppo soluttautua joukon jatkoksi kunhan hän vain viitsii opetella tapakulttuurin, ja muut ihmettelevät huijauksen tapahduttua, että mitä oikein tapahtui, eivätkä opi siitä mitään.

Järjestäytymiskykyisempien kansojen tavat koetaan uhkaksi, sillä kippari ei sopeudu yhteisöön, jonka jäsenet tervehtivät toisiaan sen mukaan, mikä vaikuttaa tarpeelliselta, ja alkavat muodostaa työyhteisöä vasta kun kaikki tietävät, millaisina henkilöiden väliset suhteet kannattaa pitää. Näin toiminnasta tulee sujuvampaa kun ei tarvitse enää miettiä näitä asioita, ja luppoajalla voidaan ehkä keskustella jostain, mikä ei kuulu niihin asioihin, jotka voisivat aiheuttaa kitkaa yksityiselämän puolella.

Huijarin on vaikeampi soluttautua tällaiseen yhteisöön, koska hän ei muodosta oikeita ihmissuhteita eikä siten osaa lukea kunnolla tällaisen yhteisön jäsenien välisien suhteiden vivahteita, mutta kippareille näitä asioita on turha yrittää selittää, koska heillä on huijareista selviytymiseen totuttu kaava, jossa voihkitaan, että sama olisi voinut tapahtua kenelle tahansa, eikä heille ei kannata väittää vastaan, sillä he vain loukkaantuisivat.

Huijarin asemaa helpottaa luultavasti sekin, että saaristolaiskansasta muodostuu helposti sisäsiittoinen ja siksi sen kannattaa olla sellainen, että vieras vene kerho voi tulla melko vapaasti ryöstämään ja raiskaamaan, jolloin pieni populaatio saa uusia geenejä. Vihollista ei kannata tunnistaa ennen kuin taistelu on jo alkamassa.

Suomalaisien peruskäyttäytyminen näkyy hyvin maaseutukulttuurissa, jossa kylätappelut olivat tärkeässä roolissa. Ei niissä mitään järkeä ollut, mutta niitä vain piti olla, ja geneettinen monimuotoisuus oli sitä, että joskus tappeluiden lomassa naapurikylästä käytiin etsimässä morsian, jonka isäukko oli ehkä omassa nuoruudessaan siittänyt, ja vaikkei olisikaan, niin pienet kylä yhteisöt muodostivat joka tapauksessa sisäsiittoisen kokonaisuuden.

On varsin luultavaa, että rosvojen geenit levisivät muinaisessa kipparikulttuurissa tehokkaimmin, mikä auttaa osaltaan selittämään sen, että suomalaisien on vaikea pysytellä tosiasioissa ja politiikassa käsi hamuaa koko ajan jonkun muun taskua, ja samalla saavutettiin tilanne, jossa kaikki olivat sen verran epärehellisiä, että huijari vaikutti kuuluvan joukkoon, koska hänessä oli jotain geneettistä samankaltaisuutta.

Myöhemmin heitä on selvästi käytetty järjestäytymisessä siksi, että he kykenevät rakentelemaan tutuilla taipumuksilla suuria kokonaisuuksia. Suomalainen yhteiskunta koostuu periaatteessa pyramidihuijauksista, jotka pysyvät pystyssä sen takia, että niihin luotetaan, ja jos eivät pysy, kaatuneiden tilalle kehitellään lisää samanlaisia.

 

Oi jospa suomalaisella ois joulu ainainen

Suomalaisien tapa viettää joulua on kummallinen. Peitetarinan mukaan silloin juhlitaan Jeesuksen syntymää, mutta sillä ei kuitenkaan vaikuta olevan paljonkaan tekemistä tämän asian kanssa, koska se ilmenee lähinnä joulukoristeissa ja joululauluissa, jos niissäkään.

Joskus muinoin käytiin kirkossa, mutta nykyisen viihteen ansiosta useimmat eivät pidä sitä tarpeellisena, koska todellisuudesta voi vieraantua kotioloissakin. On tärkeää, että televisiosta tulee paljon hyvää ohjelmaa, että kansa voisi vetäytyä omiin maailmoihinsa.

Englanninkielinen massaviihde on paljastanut kuinka huteralla pohjalla sivistys on Suomessa, ja itämeren ympäristössä yleensäkin, sillä Hollywoodin viihdetarjonnasta on tullut nopeasti todellisuuden korvike. Sen tapakulttuuri leviää tehokkaasti ja englanti syrjäyttää hitaasti paikalliset kielet, eikä tässä nähdä mitään pahaa vaan on osoitus oppineisuudesta, että tekee työtään englanniksi englanninkielisellä virkanimikkeellä. Korkeakoulumaailmassa ei enää välttämättä edes alennuta jättämään tutkimuksista suomenkielistä paperijälkeä, sillä englanninkielisessä viihteessäkin tehdään kirjoitetaan kaikki englanniksi.

Suomalaisille ja heidän sukulaiskansoilleen on tyypillistä, että ne, jotka oppivat nopeimmin, vieraantuvat todellisuudesta tehokkaimmin, mutta myös muut yrittävät parhaansa. Kouluissa käydään jäljittelemässä viihdettä ja tästä syntynyttä osaavan työvoiman pulaa paikataan maahanmuuttajilla, jotka asennoituvat oppimiseen toisin. Työllistämiskursseilla on tavallista, että ilmapiiri on sitä suotuisampi oppimiselle, mitä vähemmän suomalaisia on pakotettu mukaan, sillä näistä varsin harva haluaa oppia mitään. Ehkä kolmannes häiritsee muita viihtymällä ja kertoo välillä, että tämä asia jäi oppimatta jo ammattikoulussa tai että ei tuollaiseen tarvitse perehtyä kun on tullut käydyksi lukio. Aikataulujen noudattaminen on nuorena vaikeaa ja vanhempana osaa jo mennä ja tulla oman mielensä mukaan luontevasti.

Akateeminen työtön välttelee työllistämiskursseja parhaansa mukaan, sillä hän on mielestään liian tärkeä olemaan tekemisissä omaan alaansa kuulumattomien taitojen kanssa, vaikka yhä useampi opiskelee yliopistossa jotain, millä ei saa työpaikkaa, koska eksoottinen sivuaine kiinnostaa enemmän kuin sellainen tieto, jota muutkin pitävät hyödyllisenä.

Aikatauluja noudattava tai peräti työn ohella opiskeleva suomalainen vieraantuu vääjäämättä suomalaisista ja alkaa viihtyä paremmin maahanmuuttajien parissa, ja yleensä tällaisen kehityksen voi ennustaakin, koska tälle tielle lähtevät suomalaiset eivät näytä puhdasverisiltä suomalaisilta vaan seassa on niitä piirteitä, jotka saavat maahanmuuttajatkin oppimaan.

Suomalaisen joulun viihdetarjontaan kuuluu olennaisesti juuri sellainen viihde, jossa korostuu kaikki se, mistä on koulussa ja työelämässä pelkkää haittaa, joten kulttuurin muuttuminen liittyy selvästi jouluun. Samanlaista tunnelmaa halutaan pitää yllä koko ajan.

Joulun valmisteleminen aloitetaan monessa kodissa jo viikkoja aikaisemmin, jotta saavutettaisiin oikea tunnelma. Monella suomalaisella on jouluna käytössä jo toinen joulukuusi, jolla koti saadaan haisemaan metsältä, ja melkein kaikki koristelevat vieraan näköisiksi. Edes kuutamo ei pääse tuottamaan normaalia tunnelmaa, sillä ikkunoissa on luonnottoman värikkäät jouluvalot.

Koristeet vaikuttavat normaaleilta, koska muutkin kansat käyttävät samanlaisia, mutta jouluruoka antaa selviä viitteitä siitä, että suomalainen haluaa luoda joulusta ennen kaikkea keinotodellisuuden.

Varmasti muillakin kansoilla on samansuuntaisia taipumuksia, sillä jouluun liittyy muuallakin epätodellinen tunnelma, mutta suomalaiset ovat siitä omituinen kansa, että he käyvät jouluna ahkerasti hautausmailla. Tämä on selvä merkki siitä, että jouluun liittyy tarve palata juurilleen, mikä on risti riidassa sen kanssa, että joulu on olevinaan ilon juhla niin kuin muuallakin.

On kuin laina-aineksista olisi leivottu jotain, mikä näyttää pintapuolisesti katsottuna normaalilta, mutta jonka sisällä on kuitenkin jotain vierasta.

Suomalaiset eivät myöskään vietä joulua jouluna vaan jo aattona, jolloin lopetetaan valmistelut ja jaetaan lahjat. Joulupäivät ovat olevinaan lähinnä lepäilyä varten, vaikka ne tuntuvat olevan tärkeämpiä aatto, koska niistä toipumiseen menee aikaa. Vasta seuraavan vuoden puolella suomalaiset alkavat taas olla ennallaan.

On kuitenkin kyseenalaista, toipuvatko suomalaiset joulusta samalla tavalla kuin joskus ennen, sillä nykyisin television ääressä möllöttäminen ja elintarvikejäljitelmien syöminen jatkuu ympäri vuoden. Tämän kehityksen kanssa samassa tahdissa on kehittynyt myös kriisiterapiakulttuuri, jossa suomalaiset kehittyvät koko ajan säikymmiksi. Täysin tuntemattomien ihmisien kuoleminen aiheuttaa yhä kasvavassa väestönosassa tarvetta saada apua hirvittävään kriisiin, ja sen perässä tulee samanlainen reagoiminen televisiosarjojen hahmojen kuolemiin.

Kuolema sinänsä ei ole suomalaisia koskaan ihmeemmin hetkauttanut. Vanhoihin perinteisiin kuului järjestää hautajaisiin ammattimaisia itkijöitä virittämään muut oikeaan tunnelmaa, mutta olojen vapautumisen takia niistä on tullut perhejuhla, jossa tavataan sukulaisia ja jutellaan mukavia, sikäli kun ei jo valmistauduta riitelemään perinnöstä. Suomalainen hautausmaa on nykyisellään hoitamattoman näköinen paikka, sillä vaikka haudoille viedään mielellään kynttilöitä siksi, että muutkin vievät, niistä huolehtiminen ei ole yhtä tärkeää ja yhä useampi katsoo, että on turha menoerä maksaa siitä hyvästä, että seurakuntayhtymä huolehtisi haudasta.

Kuolema on järkyttävää yksinkertaisesti siksi, että se paljastaa, että on olemassa maailma, joka ei piittaa suomalaisen mielipiteistä, ja se kykenee tekemään lopullisia asioita. Tästä syystä se, vaikkapa kouluammuskelu on erittäin järkyttävä tapahtuma, sillä moni on päättänyt olla sitä mieltä, ettei niitä enää tapahdu, koska ne eivät kuulu suomalaiseen kulttuuriin. Sama pätee toki kaikkeen muuhunkin samantuuliseen toimintaan, mutta Suomessa on jo kaksi kertaa järkytytty syvästi siitä, että kouluammuskeluja voi tapahtua Suomessakin. Ensimmäinen ei ollut yhtä järkyttävä tapaus kuin kaksi muuta, koska se tuli oikeasti yllätyksenä eikä suomalaisilla ollut vielä ehtinyt olla tarvetta päättää, ovatko he sitä mieltä, että niitä voi tapahtua Suomessa.

Samoin se, että tv-sarjan hahmo päätetään tappaa, voi järkyttää syvästi, sillä suomalaisilla on mielipiteitä siitä, kuinka näille pitäisi käydä.

Heillä on voimakkaita mielipiteitä myös omasta kuolevaisuudestaan, sillä heitä on yritetty opettaa elämään terveellisesti antamalla ymmärtää, että neuvoja noudattavat ovat jotenkin parempia kuin muut, ja tällä on saavutettu tilanne, jossa suomalaiset yrittävät parantaa omia asemiaan mielipiteillä. Näin voidaan ottaa joitakin vapauksia, kuten vaikkapa jonkin päihteen runsas käyttö sillä perusteella, ettei käytä jotain toista päihdettä, tai oikeus esiintyä kasvissyöjänä, vaikka on vain jättänyt yksipuolisesta ruokavaliosta lihan pois. Suomalaiset ovat näissä asioissa hyvin kekseliäitä, joten koskaan ei voi tietää, mitä terveellinen elämä oikeasti pitää sisällään, mutta huijari itse yleensä luottaa siihen, että hän on terveempi kuin muut.

Mitä enemmän on huijannut, sitä enemmän järkyttyy sairastuessaan vakavasti elintapojensa takia, koska joutuu kohtaamaan sen tosiasian, ettei mielipiteillä ole käytännön vaikutusta.

Tämä on tärkeä ymmärtää, sillä mielipiteet ovat totuuksien korvikkeita ja niillä rakennetaan arvomaailma, jonka nojalla yritetään muuttaa maailmaa. Kitinä ja vinkuminen alkaa heti kun jokin uhma mielipiteitä, ja vakavassa tapauksessa suomalainen voi tarvita kriisiterapiaa.

Suomalaisilla on niin voimakas taipumus rakentaa epätodellisuutta, että palvelu on Suomessa poikkeuksellisen töykeää. Normaali huomaavaisuus tulkittaisiin siten, että asiakkaat ovat jotenkin muuttuneet paremmiksi ihmisiksi ja tämä tekisi heistä röyhkeitä, joten palvelualoilla opitaan nopeasti, että huomaavaisuutta kannattaa säännöstellä ja siitäkin huolimatta röyhkeästi käyttäytyvät asiakkaat kaipaavat opastusta löytääkseen oman paikkansa maailmassa.

On täysin mahdollista, että suomalaiset ovat saavuttaneet ainaisen joulun, sillä televisio edustaa heille jo todellista maailmaa. Sen ohjelmatarjonta herättää enemmän tyytymättömyyttä kuin se, mitä maailmassa tapahtuu, ja moni asia, mitä maailmassa tapahtuu, lakkaa olemasta, jos se saadaan pois tiedotusvälineistä.

Internet ei ole suomalaisille tiedon valtatie vaan epätodellisuuden täydennysosa, ja sitä käyttävät humalaiset huolestuttavat enemmän kuin rattijuopot. Siitä täytyisi saada poistettua kaikki se, mistä suomalainen ei pidä, ja asia on vakava, mutta varsin harva on sitä mieltä, että ihmisiä tappaneen rattijuopon olisi välttämättä saatava ehdoton vankeusrangaistus, koska se on todellisen maailman juttuja, joita yritetään saada muuttuman mielipiteiden avulla. Jos rattijuoppo tappaa jonkun läheisen ihmisen, niin sitten voi mennä kriisiterapiaan, jotta ei joutuisi heräämään todellisuuteen.

Myös suomalaisien välinen yhteydenpito muuttuu koko ajan jouluisempaan suuntaan, sillä nykyisin on helppoa olla ympäri vuoden yhteydessä vain niihin ihmisiin, joiden kanssa haluaa olla tekemisissä. Tiedon määrän lisääntyessä tietämättömyys lisääntyy, kun suomalaisien välinen tiedonvälitys muuttuu koko ajan enemmän vain siksi, että tietämättömät kyselevät asioista toisiltaan.

Jouluvalmisteluista sama kehitys on näkynyt jo kauan, sillä on jo perinne, että lahjoja mietitään pienessä piirissä mielipidepohjalta ja lopputulos on hyvä kokoelma väärin valittuja lahjoja. Joulun jälkeen kauppoihin palautetaan paljon kirjoja siksi, etteivät ne miellytä saajiaan tai siksi, että samaa kirjaa on tullut useampi kappale. Kuitenkin suomalaiset uskovat sinnikkäästi, että kirja on hyvä valinta, jollei yhtään tiedä, mitä toinen haluaisi lahjaksi.

Lahjojen taso näkyy myös siinä, että joulun jälkeiset alennusmyynnit kiinnostavat suomalaisia kovasti, koska silloin voi ostaa halvalla sellaista, mitä ei saanut lahjaksi.